Meitä oli veljeskunta vanhoja tovereita ja ystäviä, jotka ensimmäisiltä
ylioppilasvuosiltamme alkaen olimme pitäneet yhtä ja pysyneet
jotakuinkin koossa. Meidät liitti toisiimme ensin suomalaisuus ja
sitten muut aatteelliset ja isänmaalliset harrastuksemme. Eniten
kuitenkin sama maailmankatsomus yleensä. Valhe, petos, vikuroiminen,
tinkiminen tuomittiin armotta läheisimmissäkin tovereissa. Lippu oli
pidettävä puhtaana, olipa sitten kysymys julkisesta tai yksityisestä
elämästä. Ei mitään aatetta ja asiaa saanut ajaa, ei mitään etua valvoa
vääryydellä, kieroudella tai tinkimisellä. Se ei ollut meillä mikään
liehuva lippu, sitä ei koskaan maljapuhein nostettu tankoon, se oli
pikemmin kuin muistoliina, jonka kukin piti kätkettynä povellaan. Se
oli millä ibseniläistä, millä pietististä pohjaa, millä tulos
tiedemiehen totuuden etsinnästä, millä nuorison kasvattajan oman hengen
kouluutuksesta, millä taiteilijan ja kirjailijan herkentyneestä
omastatunnosta ja itsensä tutkistelusta. Se hyvin harvoin puhkesi
tehdyksi tuomioksi tai toiselle esitettyksi vaatimukseksi, se vain oli
ja eli meissä ja johti meitä ja vaikutti jotenkuten välittömästi
niihinkin, jotka joutuivat lähemmin liittymään meihin. Se veti
luoksemme samanhenkisiä, työnsi meistä pois toishenkisiä.
Elimme verrattain vaatimattomissa oloissa, pikkuviroissa, pienillä
tuloilla, mutta autoimme toisiamme ei vain neuvoilla, vaan myös
lainoilla ja takuilla. Joskus sai toveri maksaa toisen puolesta, mutta
en koskaan kuullut kenenkään sitä nurkuvan, sillä jokaisessa
sellaisessa tapauksessa oli joko sairaus tai kuolema tai muu
voittamattomuus ollut syynä siihen, ettei suoritusta ollut voinut
tapahtua. Sattui useammankin kerran, että toverit yhteisesti ottivat
vastatakseen yksityisen sitoumuksista, hoitivat ja järjestivät ne.
Olimme pääsävyltämme totisia, yksivakaisia nuoria miehiä. Jo
ylioppilasaikanamme oli meihin kuitenkin liittynyt toveri, joka oli
meidän kaikkien vastakohta. Luonteeltaan, synnyltään, kasvatukseltaan
ja elintavoiltaan hän ei juuri lainkaan kuulunut meihin. Siitä
huolimatta me hänet hetikohta »hyväksyimme», kun eräs hänen kotonaan
kotiopettajana toiminut toveri toi hänet seuraamme. Kiinnyimme häneen
yhä enemmän ja vähitellen kävi hän meille »välttämättömäksi.» Hänessä
oli sitä, mitä meiltä itseltämme puuttui: hilpeyttä, herttaisuutta,
seikkailijaverta, reippautta, kevytmielisyyttäkin. Hän sanoi alunpitäen
meitä »paapoikseen», (»Mitäs paapoille kuuluut?... Mitäs vaarit
vannehtii?--Joko ukot ylijumalat ovat julistaneet tuomionsa kurjalle
kuolevaiselle?» j.n.e.)--me häntä »pojaksi», filiukseksi, ottopojaksi,
tai oikein lellitellessämme »tuhlaajapojaksi», kun hän palasi
tavallista pitemmältä kiertueelta ja kertoi ja katui syntinsä yhtä
herttaisesti kuin hän oli ne tehnytkin. Pidimme hänelle monet sellaiset
tuliaispidot ja--menimme uusiin takuihin. Suhde oli niinkuin lie ollut
luostariveljien iloiseen, vallattomaan ritaripoikaan.
Ei hän kuitenkaan pelkällä sillä vastakohtaisuudellaan olisi voittanut
meitä ja pysynyt miehenämme. Se oli sittenkin hänen luonteensa hyvä,
ehyt pohja, hänen suoruutensa, vilpittömyytensä, rehtiytensä,
toverillisuutensa ja tosiritarillisuutensa, johon suosiomme häntä
kohtaan ja kiintymisemme häneen lopulta perustui.
Hän oli ylioppilasaikanaan Helsingin tunnetuimpia nuoria miehiä. Hän
oli kaikkialla mukana ja veti kaikkialla huomiota puoleensa. Hän oli
kaunis, solakka nuorukainen, tukka tumma ja hiukan kähärä, nenä
kaareva, silmät ruskeat ja palavat, käytös notkea ja sulava, puku aina
aistikas ja hieno. Hänessä oli meihin kuin jotakin vieraan rodun
viehätystä. Isä oli vanhaa karjalais-saksalais-ruotsalaista juurta,
äiti venakko; Hän oli ihanteellinen marsalkka ja juhla-airut,
jona hän muuten toimi koko ylioppilasaikansa alimmalta osakunnan
lähettiasteelta suurien ylioppilasjuhlien ja kansalaispäivällisten
ylimmälle juhla-airutasteelle. Hän oli laulaja, kaunis solistitenori,
kaikkien tanssien aloittaja ja etutanssija, mukana kaikissa
arpajais- ja hyväntekeväisyyshommissa, joissa ylioppilaat olivat
Helsingin naisten apuna. Ylioppilaat olivat siihen aikaan kaikkena
kaikessa, ilman heitä ei saatu mitään aikaan. Luentosalissa hän näkyi
harvemmin, mutta sai kuitenkin kutakuinkin säädylliseen aikaan
suoritetuksi välttämättömimpänsä, ensin kandidaattitutkinnon ja sitten
oikeustutkinnon, sillä perheen perinnäissääntöjen mukaan oli hänestä
tuleva juristi ja sitä myöten virkamies niin korkealle asteelle kuin
asteita riitti--mutta ilman hätäilemistä.
Hän oli viipurilainen, puhui tuota heidän herttaista, pehmoista
»mie-sie» murrettaan, tuota »hyö ottaat»--»myö mäntiin»--»näinköhän se
on niin»--josta ruotsinkielistenkin suussa aina tuoksahtaa sikäläinen
kotiturve. Ja samalla hänessä, niinkuin yleensä viipurilaisissa, oli
jotakin eurooppalaista mannermaaleimaa, eikä ollenkaan sitä
tukholmalais-berliiniläis-uusmaalaista tekoylimyksellistä olevinaista,
mitä niin usein tapaa Helsingin ja Turun keikareissa. Sen kai sai
aikaan karjalainen hilpeys ja suurkaupungin läheisyys.
Pietarin läheisyys uurtelee muuten kyllä toisiakin piirteitä luonteihin
ja katsantotapoihin lähellä rajaa, tuota: »ka, eihän sill' niin
vällii»--vaikka nyt esimerkiksi vähän salakuljettaisikin tupakkaa ja
teetä. Viipurilaisissa, niinkuin yleensäkin rajaseutulaisissa, tapaa
koko joukon kaikenlaista semmoista »suvaitsevaisuutta». Siellä ei
semmoisista olla niin ankaria kuin muualla. Hänessäkin tuota höllyyttä,
tuota siveellistä »värisokeutta», joksi me sitä sanoimme, joskus
ilmeni, ja hän innostui sitä puolustelemaankin, mutta aina niin
herttaisen miellyttävästi ja paradoksimaisesti, että mekin, ankarat ja
lujat aatteen ja periaatteen peruukkiäijät, lopulta tupruttelimme
tullikavallettua tupakkaa, jota hän tarjosi meille hopeisesta, sisältä
kullatusta sikarikotelostaan.
Kaikki puhalsi hänen läpitsensä, kaikki hyvät harrastukset, kaikki ajan
innostukset, kaikki soittaen häntä kuin tuuli seinäkannelta. Itse hän
ei mitään soinut, mutta soinnahti kauniisti kaikkeen, mikä häntä
kosketti. Kaiken hän teki itselleen ja muille huviksi ja hauskuudeksi.
Kaikki, juhlat, konsertit, ensi-illat, päättyivät häneltä päivällisiin
tai illatsuihin, pikkutunteihin--jälkipäivän uupumuksen suomaan
toistaiseksi lykkäämiseen ja vapautukseen kaikesta, minkä oli päättänyt
ja itselleen ja muille luvannut.
Mutta joskin hänessä oli tällaista karjalaisen kevytmielisyyttä, sen
vikoja ja heikkouksia, niin oli hänessä keskittyneenä sen parhaatkin
puolet. Oli asioita, jotka hän otti totisesti, pelottavan totisesti.
Hän voi joutua ihan vimmoihinsa, jos sai kuulla jostakin alhaisesta,
jos joku oli pettänyt, syönyt sanansa, jos joku vikuroi, rikkoi annetun
luottamuksen, menetteli kurjasti. Mutta varsinkin jos joku oli pettänyt
jonkun toverin, asettanut oman etunsa hänen etunsa edelle. Se oli
hänessä melkein sairaalloisen intohimoista. »Olisi ennen ampunut kuulan
otsaansa», oli lause, jota hän usein käytti.--»Ei pidä sanoa, jollei
itse tekisi samoin».--»Minä tekisin!»
Se oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle
pyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia,
joille toveruus oli avuista ensimmäinen. Hän voi tehdä toverin hyväksi
melkein mitä hyvänsä. Hän lainasi viimeisen penninsä, meni takuuseen
jokaiselle, joka vain pyysi. Antaessaan hän ei epäillyt saavansa
takaisin, eikä ottaessaan voivansa maksaa. Asiainsa huonoimmillaankin
ollessa hän oli vilpitön vakuuttaessaan: »Ei kukaan tule kärsimään
minun tähteni».
Hänen elämänsä oli alkanut mukavissa, väljissä valjaissa ja jatkui
leveää tietä kulkusten kilistessä. Ja kun ei kulkusia enää ollutkaan,
kuuluivat ne kuitenkin yhä hänen omissa korvissaan ja tie oli hänelle
aina yhtä leveä, ajajaeleet yhtä laajat.
Hän oli ollut varakkaan isän poika. Isällä oli korkea virka, ja suuri
sukutila lähellä Viipuria. Pojalla oli aikoinaan kaikki, mitä hän
halusi: pyssyt, ajokoirat, setterit ja pointerit, ratsuhevoset ja
purjeveneet, ja olisi tietysti ollut automobiilikin, jos niitä olisi
ollut siihen aikaan. Hovissa elettiin suuresti ja vieraanvaraisesti.
Tuttavapiiri ulottui sekä Helsinkiin että Pietariin. Hänellä oli
Helsingissä hieno kahdenkamarin asunto, mikä siihen aikaan oli
tavatonta komeutta ylioppilaalle. Istuttiin siellä usein hänen
vieraanaan mukavissa sohvissa ja tuoleissa. Usein hän sai tehdä
ulkomaanmatkoja, jota meidän varamme eivät sallineet. Ei koskaan ollut
hänellä rahanpuutetta, isä antoi aina niin paljon, kuin hän pyysi. Kun
ei enää viitsinyt pyytää, teki hän velkaa omiin nimiinsä. Usein hän
lainasi itse voidakseen lainata muille.
Isä kuoli ja vanha sukutila ja kaikki muu myötiin pesän veloista.
Onneksi menivät velat varain kanssa vastakkain, muuten hän kai olisi
ottanut niistä vastatakseen. Nyt hän jäi vastaamaan ainoastaan omistaan
eivätkä nekään olleet aivan pienet.
Kun nuori mies on joutunut siihen, on hänen valittavanaan joko uusi tie
tai jatkaminen vanhalla. Harvassa on sankaria vaihtamaan verkaansa
sarkaan, jos vain näyttää olevan mahdollisuutta tai toivoakaan edelleen
pysyä verassa. Ja hänellä näytti olevan. Hän saa viran, maksaa
velkansa, sen uskoivat kaikki, ja sen hän uskoi itsekin.
Sellaisilla, jotka eivät ole mihinkään totisiin otteihin tottuneet,
tulee usein, silloin kun täytyy tehdä sellainen ote, heikkous, niinkuin
suonenveto jäseneen, joka on tehnyt äkkinäisen repäisyn. Hän ei saanut
mistään kiinni eikä pysytetyksi itseään missään. Hän sortui omiin
jalkoihinsa, oli omain kiireidensä tiellä.
Hän kyllä koetti useat kerrat ryhdistäytyä työhön. Palveli
asianajajatoimistossa, mutta ei ollut täsmällinen, ja ura katkesi
siihen. Yritti pankkiin, mutta ei hänestä ollut istumaan pulpetin
takana. Koetti toimia vakuutusalalla. Mutta paitsi tottumattomuutta
säännölliseen työhön oli siinä aina esteenä velat, joita täytyi hoitaa.
Ja niin tuli velkain hoitaminen uusilla veloilla hänen päätehtäväkseen.
Virkaurat alkoivat siihen aikaan olla hänenlaisilleen tukossa. Jos hän
olisi tahtonut käyttää aikaa ja sen tarjoamia etuja hyväkseen, olisi
kaikki pian ollut järjestyksessä. Mutta se ei tietysti voinut tulla
kysymykseenkään, kaikkein vähimmin meidän piirimme miehelle. Hänen oli
tavattoman vaikea pysyä pinnalla. Mutta vakuuttelemistaan hän aina
vakuutti: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni.»
Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen taistelevan uppoamistaan vastaan.
Aamuisin ennen pankkituntia nähtiin hänen tuon tuostakin ajelevan
ympäri kaupunkia haalimassa uudistusrahoja ja nimiä papereihinsa.
Hänellä oli alinomainen tuska silmässä ja poskillaan kuin mikä
ujostuksen puna. Seurassamme hän oli hajamielinen, hänen entinen
vilkkautensa, reippautensa ja avonaisuutensa oli kadonnut.
Meille tuli häntä yhä enemmän sääli. Hänen asiansa täytyi saada
jollakin tavalla »järjestetyksi». Pidimme neuvottelun. Hän sai esittää
tilansa. Se oli kylläkin toivoton siihen nähden, ettei hän siitä yksin
suoriutuisi. Olimme mekin jokainen kiinni hänen papereissaan
melkoisista summista. Päätimme yhdistää kaikki vekselimme ja muut
sitoumuksemme yhteen ainoaan kassalainaan kaikkien yhteisellä takuulla.
Hän tarjosi meille pantiksi henkivakuutuskirjansa, kerta kaikkiaan
maksetun.
--Pidä sinä paperisi, tarvitset sen muuhunkin, kunhan nyt lupaat
kunniasanallasi, että vihdoinkin ryhdyt johonkin totiseen, mihin
tahansa.
--Täällä minä en voi ryhtyä mihinkään totiseen. En koskaan tällä tämän
maan tahdilla pääse niille perille, joille pyrin. Olen menettänyt
liiaksi aikaa ja nyt täytyy minun harpata pitkä askel yhdellä otteella.
--Aiotko naida sen kivimuurisi? sanoi joku pilalla.
--Ei pidä tässä seurassa puhua pilallakaan semmoisesta, sanoi toinen.
Se oli kaikille tunnettu juttu, rikkaan rakennusmestarin
kyttyräselkätytön ihastus Helsingin kauneimpaan poikaan. Yhtä tunnettua
oli myöskin, että ystävämme ei millään tavalla ollut vastannut tytön
tunteihin eikä antanut aihetta niihin. Siitä oli muuten sellaisesta
ollut usein puhetta meidän kesken sekä tämän tapauksen että muiden
samanlaisten johdosta, sekä periaatteelliselta että moraaliselta
kannalta. Hän oli itse lausunut mitä ankarimman inhotuomion niistä,
jotka naivat rahaa ilman rakkautta. Se oli pääpykälä meikäläisessä
rehellisen miehen siveyslaissa.
Hän ei vastannut heti, sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi otsaansa.
Silmissä oli hetken aikaa epämääräinen ilme, Oliko hän ajatellut
sellaista ratkaisua mahdolliseksi? Huoahdin helpoituksesta, kun hän
virkkoi tyynesti:
--Ennen ampuisin kuulan otsaani. Ei, minä matkustan Amerikkaan, jos
vielä autatte minut sinne.
Se oli meistäkin oivallinen ratkaisu. Me yht'äkkiä uskoimme kaikki,
niinkuin hänkin, että hän siellä ja juuri siellä on onnistuva.
Sellainen sukkela, hyväpäinen, miellyttävä mies löytää aina suuressa
lännessä helposti alansa. Ehkä hän on juuri niitä, joita täytyy opettaa
uimaan heittämällä heidät veteen ja niin syvälle, ettei jalka pohjaa.
Amerikassa hän olisi heitettynä semmoiseen veteen. Täällä kotona jalka
aina jotenkuten ottaa pohjaan. Me siis täydellisesti kannatimme hänen
aikomustaan ja lupasimme mielihyvällä auttaa häntä sinne. Siitä
innostuttiin niin, että se oli kuin kaikkien yhteinen asia, niinkuin
hän olisi ollut lähettimme, löytöretkeilijä yhteiseen laskuun.
Epäkäytännölliset miehet valtaa usein sellainen innostus.
--Joko palajan miljoonamiehenä tai en palaja ollenkaan! Mutta kävi
miten kävi, ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni--
--Eläköön!... ja hänen siinä seisoessaan malja kädessä vartalo norjana
meistä oli, niinkuin hän ei vain palaisi miljoonamiehenä, vaan niinkuin
hän jo olisi palannut.
Hän lähti ja hän palasi myöskin. Mutta ei miljoonamiehenä. Hänet oli
lunastettava laivasta ja hän oli niin kurjassa kunnossa, ettei voinut
liikkua missään, ennenkuin räätäli--kaupungin paras muuten--oli ehtinyt
valmistaa puvun. Amerikka ei ollut häntä varten. Siellä on liian paljon
sellaisia hyväpäisiä miehiä kuin hän. Siellä olisi tarvittu
ruumiillisia voimia, toista työtarmoa ja toisenlaista
häikäilemättömyyttä, kuin mitä hänellä oli, meikäläisellä
herraspojalla.
Vielä kerran oli meillä siis tuhlaajapoikamme kotonamme ja me
valmistimme hänelle tuliaispidot, joissa aioimme ilmoittaa
päätöksestämme vapauttaa hänet kaikista sitoumuksistaan meihin nähden
ja ojentaa hänelle kuitatun velkakirjan. Se olisi ollut kullekin meistä
melko kipeä kärsittävä, jollemme olisi vuosien kuluessa päässeet
vaurastumaan ja saaneet hiukan säästöönkin. Olihan vähän sääli näitä
säästöjämme, jotka nyt menetimme, mutta enemmän kuitenkin häntä, jonka
viimeinen ote oli onnistunut niin masentavan huonosti. Sillä olihan hän
vihdoinkin koettanut parastaan, ahertanut siellä hermojensa ja
jänteidensä viimeiseen pinnistykseen, tehnyt voitavansa, jota enempää
ei voinut vaatia.
Puhuttiin iloisia, kilisteltiin, kohdeltiin häntä miltei niinkuin
juhlavierasta. Päivälliset jatkuivat vanhaan tapaan. Me yleensä totiset
miehet osasimme joskus antautua iloittelemaankin, kun niiksi tuli.
Olimme kaikesta huolimatta iloiset siitä, että hän taas oli
piirissämme. Seuramme oli hänen poissa ollessaan ollut kuin
munkkikapituli vailla »iloista veljeä». Meidän oli usein ollut tyhjää
ja ikävää ilman häntä. Olimme kaivanneet hänen herttaisuuttaan, hänen
helähtelevää nauruaan, hänen kevyttä mieltään, jopa hänen
kevytmielisyyttäänkin, juttujaan ja rakkausjuttujaankin, joiden perillä
meillä mielestämme oli oikeus olla ja joita hän muuten ei salannutkaan
meiltä, joilla ei niitä itsellämme ollut.
Saatuaan pudistetuksi pois ensimmäisen hämillisyytensä ja noloutensa
oli hän pian taas entisellään, jutellen seikkailuistaan, matkastaan
ensimmäisessä luokassa, jossa oli matkustanut muka voidakseen tehdä
tuttavuuksia jo ennen perille tuloa, mutta joka oli niellyt suurimman
osan matkavaroista; sitten olosta Amerikassa, missä hän oli elätellyt
itseään kadunlakaisijana, hevospaimenena ja jos jonakin, nähnyt
nälkääkin. Hän oli sairastanut, joutunut nälkäkuoleman eteen ja
lähtenyt paluumatkalle lämmittäjänä valtamerilaivalla, sen
konehelvetissä--helvetinkoneessa, jonka oli toivonut räjähtävän
päästäkseen aaltojen viileyteen--syntinen ajatus ... huh! Terve!
Maljanne! Eläköön Suomi!
Muut nauroivat niinkuin hänkin. Mutta hänen hilpeydessään oli kuitenkin
jotakin tehtyä ja pinnistettyä. Hän ei enää ollut--ja mitenkäpäs
olisikaan ollut--ihan se sama välitön, mikä ennen. Hänessä oli kuin
halkeamia, oireita henkisestä ja ruumiillisesta rappeutumisesta. Oli
jotakin kulunutta ja hervonnutta, oli jotakin muutakin. Minua oli
hänessä aina viehättänyt hänen viattomuutensa, sielullinen puhtautensa,
avoin suora katseensa, puhtaat piirteensä.
Nyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista,
iloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun
ympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota
on kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti
luisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni
hänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla,
niinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa
rappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin
maaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska
hän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä
lopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus
oikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei
ihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen
ansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden
tunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille,
tovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että
hän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän
sittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut:
»joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.» Kuinka voi hän
noin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin
siihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja
annettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä
ottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin... Hän oli
ollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.
Ja kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka
väärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies
olikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!
Ollaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu
toimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja
ojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa--siten oli muka
vertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen
entisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva
pidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä
pikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin
erittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä
estää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin--tosin
jonkinlaisella katkeruudella--että ehkäpä se tulee huvittamaan
häntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan
uskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla
kauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan
uskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta
katsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta
pidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on
varalla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli
hän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin
kynttilään.
--Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän
teitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei
paperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.
--Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?
--En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan
kihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.
--Kenenkä kanssa? Senkö--?
--Sen.
Kaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty
aamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän
todella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.
Puhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän,
josta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.
Ei kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt
siitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht'äkkiä useita
tuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen
vahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.
Joku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas
tekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt,
vaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä
sanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja
tyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä
vedota.
--Petti kuin poika.
--Söi kuin koira kunniansa.
--Upposi eikä enää nouse.
--Sen raajarikon, kyttyräselän kanssa--fyffaan!
--»Ammun ennen kuulan otsaani».
Joku koetti laimeasti puolustaa häntä. Hän oli ehkä luullut pitävänsä
tehdä sen uhrin toveruuden alttarille, vapauttaakseen meidät
sitoumuksestamme. Hän teki sen meidän tähtemme.
--Itsensä tähden hän sen teki. Kuka tietää sitäpaitsi, mitä jälkiä
hänellä on peitettävänään.
--Tiedätkö jotakin?
--Kun voi sen tehdä, voi tehdä mitä hyvänsä; se on petosta ja
väärennystä, eikä yksi petos ja väärennys ole sen suurempi kuin
toinenkaan.
--Emme puhu siitä sen enempää.
Joku napautti rystysillään pöytään. Se oli kuin päätetty ja vahvistettu
eikä kukaan ilmoittanut vastalausettaan.
Velkakirja virui vielä pöydällä.
--Entä tämä?
--Polta se!
--Ja sirota tuhka tuuleen.
Lähdettiin.
Oli kuljettava biljardisalin kautta, jonne ovi oli ollut puoleksi auki
meidän huoneestamme. Hän oli vielä siellä, hajamielisesti, näennäisen
tyynesti nakellen palloja laidasta toiseen. Hän oli nähtävästi kuullut
kaiken. Hänen kasvoillaan oli ilme, niinkuin hän olisi pyytänyt armoa
tai ainakin pyytänyt päästä selittämään, mutta ei kukaan meistä
pysähtynyt. Hän jäi ravintolaan meidän jälkeemme.
Minulla oli mennessäni tunne, niinkuin olisimme jättäneet miehen
uppoavaan laivaan ja itse soutaneet maihin. Eikö tuomiomme ehkä
sittenkin ollut liika ankara? Eikö se ollut kovin pinnistettyä? Eikö
olisi ollut otettava selkoa vaikuttimista ja siitä mielentilasta, missä
tuo teko oli tehty? Eikö tämän takana ollut tarve uhrautua meidän
hyväksemme, vapauttaa meidät tavalla millä tahansa sitoumuksistamme?
Epätoivoinen teko, johon hän oli ryhtynyt kaikkein viimeisimmässä
hädässä? Kun hän meni ja ratkaisi sen sillä ainoalla tavalla, mikä
hänelle tällä hetkellä oli mahdollinen, eihän hän silloin vielä
tiennyt, että me iloisella ja keveällä mielellä tahdoimme vapauttaa
hänet, että se meidän puoleltamme oli meille itsellemme erinomaisen
mieluinen teko. Eikö koko tämä tuomio tai ainakin sen toimeenpano ollut
kovin äkkipikainen, aiheutuen ehkä osaksi siitä, että meidän kaunis,
ylevä kädenliikkeemme oli keskeytynyt kauneimmillaan meille näin
nololla tavalla? Meidän jalomielisyyttämme yht'äkkiä ei tarvittukaan,
juuri silloin, kun olimme juhlallisin elein astuneet esille sitä
osoittamaan. Vaikka tuomiomme hänen teostaan kaikissa tapauksissa olisi
jäänyt pysyväksi, oikeutetuksi ja peruuttamattomaksi, eikö tämä ainakin
vaikuttanut siihen tapaan, millä se tehtiin? Hienona miehenä hän ei
ryhtynyt mihinkään selityksiin eikä puolustuksiin, vaan alistui
sanaakaan sanomatta. Ja minusta alkoi tuntua, kuin olisimme tehneet
itsemme syypääksi tuomion tekoon ja sen toimeenpanoon syytettyä
kuulematta. Olihan tosiasia, teko semmoisenaan, inhoittava kylläkin--
mutta sittenkin. Eikö tämä ollut liiaksi pinnistettyä? Eikö se ollut
liika suurta melua jokapäiväisestä, tavallisesta teosta?
Olin näissä mietteissäni istunut jonkin aikaa, kun telefooni soi. On
jotakin kaameaa, kun telefooni rämähtää keskiyön hiljaisuudessa. Se
hälyttää kuin palokello. Se tietää tapaturmaa, onnettomuutta, usein
kuolemaakin. Mutta se oli vain hän, joka pyrki puheilleni. Annoin
hänelle luvan tulla.
Hän tietysti tahtoo tulla selittämään, voittamaan minua puolelleen,
asianajajakseen, tietäen, että olen suvaitsevaisempi ja pehmeämpi kuin
muut, että koetan ymmärtää ja asettua toisenkin kannalle. Mutta samassa
minusta hänen asiansa taas oli menetetty. Näin tai ainakin tahdoin
nähdä kaikki taas toverien äskeisillä yhteisillä silmillä. Minun täytyy
olla solidaarinen heidän kanssaan. Lausutun tuomion täytyy jäädä
voimaansa. Meillä täytyy olla oikeus tinkimättä, hellyttelemättä
soveltaa häneen se, minkä samanlaisissa tapauksissa niin monta kertaa
olemme soveltaneet muihin, hän ensimmäisenä, jyrkimpänä. Kuta
tavallisempi, yleisempi joku siveellisen hellyyden ilmiö on, sitä
ankarampi on sitä kohtaan oltava. Ei tässä siis voi käydä pyyhkeilemään
eikä lieventelemään, sillä onhan teko sittenkin kaikista kehnoimpia ja
rumimpia. Sitä vähemmin voi, kun on kysymys yhdestä meistä,
veljeskunnan jäsenistä.
--Tulin sanomaan--
--Tulit puolustamaan tekoa, joka ei ole puolustettavissa, sanoin minä
töykeästi ja kylmästi.
--Eihän kyllä olekaan--ja kuitenkin ehkä on.
En kehoittanut häntä jatkamaan, en auttanut häntä eteenpäin, niinkuin
hän näytti odottavan. Hän tuijotti minuun, sitten hän vaipui istumaan,
otsa käsiin.
--Tämä on kamala asia, virkkoi hän.
--Niin, sitä se todella on.
--Ette salli minun edes suorittaa, mitä olen teille velkaa. Ennemmin
kärsitte monen tuhannen tappion mieheen, kuin otatte minulta
penniäkään. Niin pohjattomastiko te siis ylenkatsotte minua?
--Jos ottaisimme sinulta saatavamme sillä tavalla hankituista rahoista,
olisi se meistä yhtä kuin itse hankkia ne sillä tavalla. Ne ovat
kavaltamalla saatuja, sillä tyttö tietysti uskoo, että otat hänet hänen
itsensä etkä hänen rahojensa vuoksi.
--Se on ankarasti sanottu, että kavaltamalla. Hän suoristihe ja alkoi
kulkea edestakaisin lattialla.
--Se on ankarasti puhuttu, toisti hän... Ja minä ymmärrän... Ja minä
sanon, että jos te ottaisitte niistä rahoista penninkään, halveksisin
minä teitä yhtä paljon kuin te nyt minua... Se on selvä se ... mutta
yhtä selvää on myöskin, että minä en voi olla teille penninkään
velassa. Nyt kaikkein vähimmin. Minä lahjoitan ne pois jonnekin tai
poltan ne.
--Senhän voit tehdä. Se on sinun asiasi. Mutta ei se mitään muuta.
--Eipä niin--ei. Vaan jos hankkisin ne jotenkin muuten?
--Mitä tarkoitat?
--En mitään.--Teinpä, mitä tein, ei se siitä enää parane, kun kerran
olen tehnyt, minkä olen tehnyt. Se on nyt myöhäistä. Mutta ehkei se
sittenkään ole.
--Mikä?
Taas vastasi hän:--Ei mikään--ja painui mietteihinsä. Sitten hän nousi
ja otti lakkinsa ja aikoi lähteä, pani sen kuitenkin takaisin ja jäi.
Hän nähtävästi yhä odotti, että antaisin hänelle tilaisuuden selittää.
Ja miksen antaisi hänelle sitä?
--Mutta kuinka sinä oikeastaan saatoit sen tehdä? Kuinka se oli
mahdollista? Heikkohan olet aina ollut, pettänyt monetkin toiveet,
omasi ja muiden. Mutta kuinka voit tehdä tämän?
Vastaus tuli niin pian ja niin selvänä kuin se olisi ollut valmiiksi
ajateltu.
--Näin siinä ainoan pelastuksen. Minulla ei näyttänyt enää olevan
mitään muuta keinoa päästä sitoumuksistani. Olin luvannut palata
miljoonamiehenä tai olla ollenkaan palaamatta. Olisinhan omasta
puolestani saattanut jäädä sinne ja kuolla nälkään. Mutta minä tahdoin
pitää sanani teille tavalla tai toisella. Ette kuoltuanikaan olisi
saaneet mitään, sillä eihän vakuutuskirjakaan ollut voimassa ulkomailla
kuoltua. Täällä minua odotti miljoonani tai ainakin puoli, en
todellakaan tiedä, paljoksiko hänet arvioidaan. Tarvitsin vain tulla ja
ojentaa käteni. Minä tiesin kyllä uppoavani samalla, kun nousen,
hukkuvani samalla, kun pelastun, se oli siveellinen itsemurha, mutta
samalla itseuhri, siis kuitenkin jonkinlainen ansiotyö, niin, miksikä
ei suurtyökin minun puoleltani. Kuvittelin, että ainakin te, toverini,
sen ymmärtäisitte ja tunnustaisitte minun panneen itseni uhriksi
toveruuden alttarille. Ajattelin, että vaikka tarkoitus ei pyhitäkään
keinoja, on sittenkin tapauksia, joissa se sen tekee. Että vaikkakin
yleensä tuomitsisitte tekoni, tällä kertaa sen sittenkin antaisitte
anteeksi vaikuttimien vuoksi.
--En usko, että vaikuttimesi olivat noin jalot. Koetat turhaan
koristella niillä tekosi rumuutta. Sinä teit sen, koska ajattelit:
»jostakinhan minunkin täytyy elää, jos kerran aion elää», ja niin sinä
nait rikkaan tytön rahojen vuoksi. Teet niinkuin tuhannet ennen sinua:
nait rikkaan rahojen tähden, elääksesi.
--Se ei ole totta--ei, ei, sitä se ei ollut!
Purkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin
peruuttaa, mitä olin sanonut.
--Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni.--Minulla ei ollut
oikeutta sellaiseen otaksumiseen.
Hän ei tarttunut käteeni, oli yht'äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua
kiinteästi silmiin ja virkkoi:
--Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai
toisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko,
kevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani
ainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes
sitäkään.
Mitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä
semmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä--tarkoitin, ettei
hänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä
ovat.
--Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa
olla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte
täysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit.
Olen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt
sitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti,
harkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.
Semmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin
miltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan
taistellut viimeiseen asti.
--Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!
Mutta se ei käynyt päinsä sekään.
--Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi.
Enhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte:
»Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi
ja jätti hänet rahan vuoksi.» Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja
tyttö sitten, vaivainen raukka.
--Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä,
hyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon,
ehkä kaikenkin.
--Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä
kautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo
huomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä?
Teen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.
--Minkä keinon?
--Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt
Atlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli
jäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea
ratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.
Tuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä,
ja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:
--Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä
uskotteletkaan!
--Kuinka voit niin sanoa?
--Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.
--Niinkö luulet?
--Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä
tulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran
on jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin
Atlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi.
Varakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden
verrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee
sinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole.
Itsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu.
Et tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen
salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä
kertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei
kukaan sinua siitä soimaa.
--Niinkö sanot?
--Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei
myötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen
tyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein
hänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen
kaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä
ahdinkoaan.
--Niinkö sanot?
Joka kerta, kun hän sanoi: »Niinkö luulet? Niinkö sanot?» oli, niinkuin
hän olisi sanonut: »Lyö, lyö vielä!»--Ja minä löin tahallani,
liioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista
tarkoittamatta.
--Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä
luot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän
ylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän
kunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on
tullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.
--Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.
--Mutta tulet kuulumaan ... varakas mies kiinnitetään väkisinkin
semmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin
yhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota ja
kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja
hallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään
voi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin
nähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän
siitä melkein tietämättämme. Tavataan. »Päivää, lange nicht gesehen,
kuinkas hurisee?»--»Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä».--»Tulkaa
meille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa
leipää». Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää
tyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä
olevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat.
Aamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja,
kuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä
pilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti,
etsimme kaikesta parhaan puolen. »Voi sinua, vanha veikko!» Totta
kyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten
rahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen
ihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei
olisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut
jäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät
pahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat
tekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä
poltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan
suurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden
narreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut
eteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä.
Sanalla sanoen--niin sinä ratkaiset tämän asian.
--Sinä luulet?
--Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa
mekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran
tuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita
sanoja, täyteläisiä teorioja--kurjuutta, raukkamaisuutta,
puolinaisuutta--semmoisia me olemme!
--Oletko lopettanut?
--Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.
--Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti
nähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka
hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä
olin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.
Oli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys,
minkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä
lieventää.
Hän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä
seisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona
merellä kohisi maininki jään reunassa.
--Miksi avaat? kysyin.
--Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.
--Panehan kiinni--vetää.
Hän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän
kääntyi vielä ja virkkoi:
--Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?
--Kylläpä tietenkin.
--Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun
tähteni.
--Hohhoo--ja, jaa.
En ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä
poistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut
suljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan
leima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli
nähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle
toimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.
En tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana
luin lehdistä, että hän--oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin
löydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja
Hietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös
samasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan
Gråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän
tapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.
Riensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille
tehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja
omistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein
markalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli
kirjoitettu:--»Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen
isä Aabrahamin helmaan.»
* * * * *
Olimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme
siitä?
Mistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?
Urhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille,
millainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan?
Mahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan?
Suurinko sankari vaiko suurin raukka?... Ne ovat vain otsakkeita kaikki
nämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En
ymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja
kertonut sen.
»LALLU».
Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden
ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja
voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En
muista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja
tunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä
kai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen
varrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia,
toinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta
kun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan,
loistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan
periltä.
Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne
ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä
muistojeni vanhoista varastoista.
Varhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään
selviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi
poika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain
siitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri.
Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka
tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli
pappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja
ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta
täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.
* * * * *
Olen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani
tuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut
huoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä
matkatamineissa ja odotan, milloin »hevonen» ajaa rappujen eteen. Sitä
ei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee... Sen
kaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin,
että koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan
korkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa... On
kova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on
lammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle,
harmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.
Nyt se puhaltaa ulos liiterin mustasta ovesta. Se »ylpeilee», s.o.
kyömistelee kaulaansa, pysähtelee ja karkailee. Minä tiedän, että
saverikot ja liisteet ritisevät ja aisatiuku soi vimmatusti, vaikka en
kuulekaan mitään kaksinkertaisen ikkunan ja korvalappujeni läpi. Minä
jo karkaisin vastuuseen, mutta en saa, sillä on sovittu, etten tule
ulos, ennenkuin kuuluu hirnunta rappujen edestä. Hän saapuu siihen,
hirnaisee, muljauttaa silmiään ikkunaan ja kun näkee minut, kuopaisee
jalallaan. Näen sen naamasta, että se panee: »Iihahah!» Siitä minä
tiedän, että saan tulla. Minä luisahdan alas tuolilta ja kaadan sen,
törmäisen kädet ojona oveen ja sysään sen selkoselälleen enkä pane
kiinni, kuulen avaimen putoavan, mutta en välitä, laukaisen kylmän
porstuan läpi rappusille ja komennan niin vihaisesti kuin voin: »Ptruu!
Polle! Ptruu! Soh!»--sillä se on näyttänyt aikovan lähteä ilman minua.
Se tottelee heti, peräytyy, hillitsee itsensä kokonaan, pudottaa
yht'äkkiä aisat maahan ja pyörähtää minua peittelemään ja asettelemaan
mukavasti kelkkaan. Sitten se antaa minulle ohjakset, jotka kulkevat
sen kainalojen alitse niskan taa, ottaa aisat maasta ja muuttuu taas
hevoseksi, odottaen nykäisyäni ja käskyäni.
--Eväs jäi, älkää menkö! huutaa kaitsijamummu Pikku-Liisa ovessa ja
juoksuttaa nyytyn seville jalkojeni väliin ja sanoo varottaen:--Lallu
ei vain saa kaataa.
--Pollehan se on, panen minä närkästyneenä vastaan.
Lalluhan se kuitenkin oikeastaan on, kappalaisen poika, kun minä hänen
isänsä apulaisen. Hän on minua koko joukon suurempi poika, roteva,
voimakas ja paksupohkeinen pieksujalka. Hänellä on iso, punainen tukka,
josta saa vetää niin paljon kuin tahtoo, kesakoiset punakat kasvot,
pystynenä, kulmakarvat vaaleammat kuin iho, pienet, tavattoman
hyväntahtoiset ja aina ystävälliset porsaansilmät, niin että minä
uskallan riuhtoa häntä suitsista kuinka paljon tahansa, kun sille
päälle satun, ja huutaa ja ärjyä, aivan niin kuin Matti oikealle
Mustalle Ruunalle.
Lallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä
rakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä
maailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole
ainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa
lumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi
hevonen, joka vetää ja hirnuu. Hänellä on hevosen voima ja ihmisen äly
ja ymmärrys. Olo hänen kanssaan tuntuu turvallisemmalta kuin äidin ja
hoitajan kanssa. Se on toisenlaista, jotakin aivan erikoista
turvallisuutta. Heidän on kaikki pehmeää, kädet, povi, polvet. Lallulla
on kaikki lujaa, jäntevää. Eikä hän kuitenkaan käske eikä määräile
niinkuin ne, vaan tottelee ja toimii nurkumatta, vastustelematta
saamiensa ohjeiden mukaan. (»Nyt tuonne! Nyt tuonne!») Ei hän ikävysty
eikä haukottele eikä koeta suotta huvittaa silloin, kun ei ole
itsellään hauska, ei koneellisesti lallattamalla tai hihittämällä,
niinkuin vain pikkulapsia huvitetaan. Hän käsittää, että on ero
pikkulapsen ja pikkupojan välillä.
Lähtö pihasta tapahtuu, niinkuin sen aina täytyy hyvällä hevosella:
puhaltautumalla täyteen laukkaan, niin että selkä suloisesti retkahtaa
ja käy kuin vihuri selkäpiin läpi. Mutta sitten vauhti pian hiljenee,
sillä meillä on tänäpäivänä pitkä matka edessä, koko päivän taival,
ehkä ollaan yötäkin tällä matkalla, ehkä palataan vasta viikon päästä.
Ennen on käyty vain Riihelässä ja Rajaportilla saakka, mutta nyt on
määrä käydä edempänä, Oulussa asti. Minä tiedän, että Oulu on kaupunki,
josta tuodaan suolaa ja sokeria ja renikoita ja että sinne on
kaksikymmentäviisi penikulmaa. Minä tiedän, mitä on suola ja sokeri ja
renikat, mutta minä en tiedä, mitä on kaupunki. Minä tiedän, että
Rappulasta Porttilaan on penikulma ja että toinen peninkulma on
Porttilasta Tuulimyllylään ja kolmas Riihelään ja neljäs Rajaportille,
mutta minä en koeta kuvitellakaan, kuinka paljon on kaksikymmentäviisi
peninkulmaa.
Eilen oli jo vähällä tulla lähtö Ouluun, mutta Rajaportilta täytyi
kääntyä takaisin, kun ei ollut vällyjä eikä evästä ja kun rupesi
jalkoja paleltamaan.
Ei puhuta mitään, sillä Polle ei saa puhua, ainoastaan hirnua
juostessaan ja syytää jalkopohjistaan lunta silmille, ollakseen oikea
hevonen. Levähtäessä ja syöttöpaikoissa minä kuitenkin sallin Pollen
muuttua Lalluksi, rengikseni, joka tekee, mitä minä käsken, ja joka
siitä palkkioksi saa syödä minun eväitäni ja ryypätä maitoa pullosta.
Saapi se juoda kahviakin, jos Meikälässä ja Heikälässä sattuvat
keittämään. Mutta kun minä sanon: »Soh Polle!» ja maiskautan, täytyy
sen heti muuttua hevoseksi.
Me kuljemme näin alkutaipaleesta vain tuttuja seutuja. Nämä ensimmäiset
paikat ovat monesti ennen käytyjä, mutta nyt ei ole aikaa niissä
virkailla, nyt täytyy rientää. Hurautetaan koivujen alitse ja
Ison-Porttilan läpi pihan, sitten kuljetaan Elo-Aittalan talon editse.
Siellä ei asu muita kuin hiiriä ja siellä on kissa isäntänä.
Tuulimyllylä jää vasemmalle ja on aina jäänyt, sinne ei saa mennä, sen
siipi saattaisi tarttua takin helmaan ja kiepauttaa niin korkealle,
ettei milloinkaan tulisi takaisin. Kun ollaan siinä, on kuljettu kaksi
penikulmaa.
Siinä on alamäki petäjikön läpi ja Polle rietautuu menemään niin, ettei
tahdo kelkassa pysyä. Riihelän talot näkyvät! Riihelässä on kolme
taloa: Vanha-Riihi, Uusi-Riihi ja Ruumenlato. Vanha-Riihi on minun
taloni, minä olen sen isäntä, minun täytyy välttämättä käydä sitä joka
päivä katsomassa. »Ptruu, Polle!» Vanha riihi lämpiää. Varpuslauma
pyrähtää sen edestä katolle. Puimavarsta riippuu oven päällä ja pitää
sitä raollaan, jotta savu pääsisi ulos. Minun täytyy käydä katsomassa,
onko siellä kaikki, niinkuin pitää. Kiepahdan sisään korkean kynnyksen
yli. Savu on melkein lattian tasalla, ja minun pitää paneutua
vatsalleni, jottei se pistäisi silmään. Lyhteet risahtelevat savun
sisässä ylhäällä parsien päällä ja pitkä tähkäolki riippuu alas. Suuret
puut palavat kumeasti paukahdellen uunissa. Siinä on sanomattoman
suloista ja lämmintä ja salaperäistä. Ja minulta unohtuu kaikki muu.
Polle hirnahtaa, mutta minä en ole tietävinäni. Antaa sen vain hirnua,
minä vain katselen, kuinka tuli syö suuria puita. Se haastaa syödessään
jotakin, jota en oikein ymmärrä. Polle hirnahtaa toisen kerran. Sillä
on kiire Ouluun. Tekisi mieli vielä kuunnella tulen puhetta, mutta
täytyy kai kuitenkin lähteä.
Oikeastaan minä en enää välittäisi lähteä koko Ouluun, Oikeastaan olisi
paljoa hauskempi riisua Polle Lalluksi ja mennä sen kanssa Olkilatoon
heittämään kuperkeikkoja katosta lattiaan niinkuin eilen ja ennen.
Polle näyttää olevan hiukan äksyllä päällä, ravistelee aisojaan ja
kaapii lunta jalallaan. Ei aina tiedä, onko se sillä päällä oikein vai
suotta. Minä tuskin saan sen päästetyksi ja hypätyksi rekeen, kun se
puhaltaa menemään, niin että on vähällä paiskata riihen nurkkaan. Minä
ärjäisen: »Ptruu!» Silloin se pysähtyy kokonaan, niin että olen lentää
suulleni. Minä sanon: »Soh!» ja silloin se taas kyllä lähtee, mutta
lönkyttää laiskasti ja vastahakoisesti. Enkä minä saa sitä mitenkään
parantamaan vauhtiaan: vähän nykäistyään se taas vain lönkyttää.
Riihelän takaa alkaa petäjikkö ja pitkä taloton taival. Polle ei näy
välittävän minusta vähääkään. Ei käännä kertaakaan päätään jäljelleen
päin. Minä tahtoisin puhua sen kanssa, mutta enhän saa puhua, kun minä
itse olen kieltänyt, että aisoissa ollessa ei saa puhua, vaikka minä
kuinka siihen houkuttelisin. Tuntuu kuin olisi kauhean kauan siitä, kun
lähdettiin Riihelästä ja vielä kauemmin siitä, kun oltiin kotona. Minua
alkaa arkiuttaa ja pelottaa. Tuolla näkyy Rajaportti, mutta kauhean
pitkän matkan päässä, eikä se ole vielä puolimatkassakaan Ouluun.
--Lallu! sanon minä, mutta se ei ole kuulevinaankaan.--Polle!--nyt se
kyllä tuntee nimensä ja kääntää vähän päätään ja katsoa muljauttaa,
mutta ei vieläkään mitään virka. Minä tahtoisin jo kääntyä takaisin,
mutta en saa sitä sanotuksi.
--Saat sinä sanoa jotakin, jos tahdot. Mutta se vain ravistaa päätään
ja painaa eteenpäin. Kuta kauemmaksi tullaan, sitä hyljätymmältä
tuntuu. Riihelää ei enää näy eikä muutakaan kotipuolta. On sitä vaille,
etten pillahda itkuun. Siellä saattaa olla isoja koiria ja irtonaisia
isoja härkiä ja äkäisiä pässejä ja jos mitä.--Olen vielä sillä
ikäasteella, että kaikki tuntematon ja tietymätön peloittaa. Poika
pyrkii seikkailuihin, lapsi karkaa kotiin, niin pian kuin tuntee uutta
ja outoa. Pellon takaa, rannasta, marjametsästä hän rientää pihaan,
tupaan, kun näkee vieraiden tulevan, ja karkaa uunille pappiakin
pakoon. Hänessä on pesävaisto voimakkain tunne, niinkuin ketunpojalla,
joka kyllä uskaltaa pesän suulle leikkimään, mutta ei koskaan loittone
siitä sen edemmä, kuin että vähimmänkin risahduksen tai oudon äänen
kuultuaan ehtii sisään. Kuta lähemmä Rajaporttia tulemme, sitä enemmän
mieltäni ahdistaa. Siinä on korkea, luja pisteaita. Sen tuolla puolella
on ulkometsä, synkkä ja sakea. Tätä edempänä en ole koskaan käynyt. Se
on minulle maailman laita. Polle pysähtyy yht'äkkiä ja sanoo:
--Kah, siinäpä on kulkenut susi menn'yönä aitovartta ... tuoss' on
istua vokottanut, mutta eipäs ole vielä uskaltanut tulla veräjästä
sisään.
Minä en ole koskaan nähnyt sutta muuten kuin kuvassa, mutta minä
tiedän, että se ottaa koiria ja syö pieniä poikia. Ja parahtaen kohti
kurkkua itkemään minä huudan ja vaadin, että meidän on hetipaikalla
käännyttävä takaisin ... »ja jos sinä et lähde, niin sinä olet paha
poika ... ja minä lähden yksin kotiin äidin luo»... Tai minä hyppään
pois kelkasta ja alan juosta tietä pitkin. Mutta Lallu saavuttaa minut
ja nostaa minut kelkkaan ja minä tunnen vieläkin hänen voimakkaan
otteensa, ja kuinka hän hellästi rauhoittaen pyyhkii kyyneleni ja
puhdistaa nenäni ja iloisesti hirnahtaen ja hassutellen ja hyppien
kiidättää minua takaisin--ja ennenkuin tiedänkään, alkavat taas
Riihelän talot näkyä.
--Mennäänkö Navettalan kaupunkiin?
--Mennään! Hei, mennään!
Ja pellon poikki hän karkuuttaa minut sinne. Matti tulee vastaan
Mustalla Ruunalla tyhjää heinähäkkiä ajaen. Syntyy sama jokapäiväinen
juttu:
--Vaihdetaanko hevosia? kysyy Matti.
--Vaihdetaan vain, sanon minä.
--Paljonko maksat päällisiä? kysyy Matti.
--Minkätähden?
--Sentähden, että minun hevoseni on puolta parempi kuin sinun.
--Minkätähden?
--Sentähden, että minun hevosellani on neljä jalkaa ja sinun
hevosellasi vain kaksi.
--Paljonko tahdot?
--Kolme sataa.
--Helpota kahteen.
--En helpota.
--Olkoon menneeksi. Tuoss' on.
Päällisten maksu tapahtuu niin, että minä kolme kertaa paiskaan
kintaani hänen rukkaseensa, yhden paiskauksen jokaista satamarkkasta
kohti. Mutta kun kauppa on tehty niin kuuluu myöskin asiaan, että Matti
alkaa sitä katua, ruopii korvallistaan ja pyytää että se purettaisiin.
--Paljonko maksat purkajaisia?
--Kaksi sataa.
--Liika vähän.
--Kolme sitten.
--Päästä rahat.
Purkaminen tapahtuu niin, että Matti nyt vuorostaan lupsauttaa minua
käteen, ensin päällisiksi ja sitten purkajaisiksi, kuusi kertaa. Ja
niin me taas jatkamme kukin hevosellamme.
Navettalan kaupungissa on paljon taloja ja paljon asukkaita. Siinä on
monenmoisia sokkeloita ja teitä. Kuljetaan sen ympäri, mennään kujaan,
ajetaan ladon ja sikopahnan välisestä solasta. Ajetaan yläsillalle ja
sieltä takaisin hirveää myötämäkivauhtia. Minä tiedän, että Oulun
kaupunki on samanlainen kuin Navettalan kaupunki, vaikkakin paljoa
suurempi. Riisun Pollen Lalluksi, sillä on turvallisempaa mennä
navettaan hänen kanssaan kuin yksin. Ei ole hyvä mennä navettaan yksin.
Vaikka iso härkä siellä onkin kiinni, on se kuitenkin härkä.
Lähinnä lämpiävää riihtä on navetta minusta maailman hauskin paikka.
Siellä on niin mukavaa ja pehmoista havuilla ja pehkuilla täytetyllä
lattialla. On kuitenkin varminta pitää Lallua kädestä, sillä voisihan
tapahtua, että härkä pääsee irti. Kuta lujemmin minä puristan Lallun
kättä, sitä paremmin pysyy härkä kiinni. Nyt se makaa eikä ole
näkevinäänkään. Niillä näyttää kaikilla olevan niin hyvä olla kuin
kissalla vasussa. Ei kuulu muuta kuin märehtimistä. Koko navetta
märehtii. Leuat liikkuvat edestakaisin, sitten joku leuka pysähtyy, ja
silloin näkyy niinkuin joku mukula liukuisi kurkkua myöten alas. Sitten
ne taas alkaa. Ison navetan toisessa päässä on pikkunavetta,
lamponavetta ja vasikkain karsina. Oikeastaan minä pyrinkin sinne.
Siellä on kuin lasten puolella, tuttavallista ja turvallista. Ei minua
peloita yhtään, kun vasikka nousee ja köyristää selkänsä ja
venytteleikse ja nostaa häntäänsä. Uskallanpa koetella sen turpaakin ja
antaa sen nuolaista kättäni. Lampaat ovat kuin vertaisia, melkein kuin
leikkitovereita. Tekisi mieleni heidän mielikseen pureskella kerppuja
yhdessä heidän kanssaan, ne ovat varmaan makeinta ruokaa maailmassa.
Kana makaa seimessä. Lallu nostaa sitä, sen alla on valkea muna. Vähän
päästä se nousee ja lentää kaakattaen orrelle, ja nyt siellä on kaksi
munaa. Lallu seisoo silmät pyöreinä ja ihmettelee, mistä se sinne tuli.
Minä en tiedä eikä hänkään tiedä, se vain tuli. Enkä koetakaan etsiä
syytä. Lapsi ei kysy syytä, ainoastaan toteaa ja tyytyy. Voisi tapahtua
mitä tahansa enkä minä sitä ihmettelisi.
--Oletko nähnyt lehmän lentävän? kysyy Lallu.
--En, sanon minä,--mutta minä muistan, että minä heti aloin kuvitella,
kuinka se tapahtuisi.
--Minä olen, sanoo Lallu.
--Mitenkä se lensi?
--Puiden latvojen päällä.
--Minnekkä se lensi?
--Niittylatoon.
--Ovestako sisään?
--Ovesta, ja sitten se rupesi sinne maata ja söi, ja kun se oli syönyt
mahansa täyteen, niin se lensi yläluukusta ulos.
Olin heti täysin selvillä siitä, kuinka se oli tapahtunut.
--Entä sitten?
--Sitten ei mitään.
Istumme siinä lämpimässä navetassa ja tuumailemme edelleen ja imemme
eväsnekkuja posket pullollaan.
--Mikä lehmä se oli?
--Tuo Omena.
--Etkö ole nähnyt Punikin lentävän?
--En.
--Minäpä olen.
--Mitenkä se lensi?
Minä kerron nähneeni Punikin lentävän--aivan niin kuin Lallu oli
kertonut Omenan lentäneen.
--Olen minä nähnyt koko karjankin lentävän, parvessa niinkuin varikset.
--Älä narraa.
Se ei merkitse sitä, etten uskoisi, vaan päinvastoin, että minä uskon.
--Muniiko lehmälintu?
--Munii se.
--Entä härkälintu?
--Munii sekin.
--Sillä mahtaa olla hyvin suuri muna.
--Pitäisi olla suuri se pata, jolla sen munia keittäisi.
--Saunan kokoinen kattila.
--Suuri pitää olla sekin, joka ne söisi.
Koetan kuvitella, kuinka suuri sen pitäisi olla, joka söisi härkälinnun
munia niinkuin minä kananmunia, mutta silloin yht'äkkiä nousee härkä
ylös siellä navetan toisessa päässä. Koko muu navetta tekee samoin. Ne
tuhkivat ja kalistelevat kytkyitään.
--Ota minut syliin...
Lallu kantaa minut ovelle. Minä käpristäyn hänen kaulaansa ja tunnen
suloisen turvallisuuden tunteen nivelissäni varpaihin asti. Täytyy
kulkea ihan härän ohitse.
--Taputa Ukkoa lautaselle.
Minä irroitan toisen käteni Lallun kaulasta, kurkottaun ja taputan kuin
taputankin. Se on urotyö, minä tunnen tekeväni jotakin aivan
erinomaista ja minä ihmettelen itseäni, etten sen enemmän pelkää. Minä
teen sen, vaikka selkäpiitäni karmaisee ja poskissa kihelmöi, niinkuin
silloin, kun minua saunassa valellaan haalealla vedellä.
Ennenkuin taas muutan Lallun Polleksi, mietimme, mihin sitten menemme.
Päätetään ajaa ensin Meikälään ja sitten Heikälään, aivan niin kuin
eilen, ja sittenpähän nähdään minnekä sieltä.
Meikälä on meidän rakennus, missä on tupa toisessa päässä, porstua
vähä. Heikälä on heidän rakennuksensa. Me emme aja isoa tietä pihaan,
josta olimme lähteneet, vaan takatietä aittojen ja liiterien solitse,
joihin olemme tehneet omat uramme, takapihalle takarappujen eteen.
Tulemme kuin vieraaseen taloon, jossa emme tunne ketään eikä kukaan
tunne meitä. Menemme tupaan, istumme penkille pöydän ja oven väliin. Se
ei ole Liisa, joka ottaa leipiä uunista, vaan jonkin vieraan talon
emäntä.
--Mistä kaukaa on vieraat? se kysyy.
--Hinttulan Tinttulasta.
--Hinttulan Tinttulasta.
Lallu keksii joka kerta uuden kummallisen nimen ja minä kertaan sen.
--Minnekä kauas on matka?
--Rittulan Ratulaan.
--Rittulan Ratulaan.
--Saisiko talosta ryyppäämistä?
--Saahan sitä ja saa ruokaakin, jos haluttaa.
--Meillä on itsellämme eväs.
Liisa haastattelee minua niinkuin aikamiestä ja minä vastaan samaan
tapaan.
--Kuka se on tämä toinen mies?
Hauskuus on siinä, ettei Liisa ole tuntevinaan Lallua, mutta varsinkin
siinä, että hän sanoo: tämä toinen mies.
Me syömme voileipämme ja ryyppäämme maitoa. Piiat kulkevat edestakaisin
joissakin tavallista tärkeämmissä hommissa. Täti Laurakin on taas
tullut. Se on suntion emäntä. Se tuli jo eilen. Se on se, joka tuo
pieniä lapsia joka taloon, niin pian kuin kerkiää. Se makasi viime yönä
äidin kamarissa ja minun täytyi maata toisessa kamarissa isän sängyssä.
Sitten me lähdemme taas, menemme Meikälästä Heikälään, heidän
pytinkinsä päitse heidän puutarhaansa, jossa meillä on lumilinna ja
monenmoisia teitä ja polkuja puiden ja marjapensaiden lomitse. Sinne
katsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea
kalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin
vanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla
niinkuin muut ihmiset. Toisen kamarin ikkunan edessä on aina valkoiset
uutimet, joita ei milloinkaan siirretä syrjään. Siellä sairastaa Lallun
mamma. Minä pääsin eilen pujahtamaan hänen huoneeseensa. Hän makasi
korkeaksi laitetulla sängyllä, päässään valkoinen myssy. Käsi riippui
rentona alas. Sen alla lattialla vuoteen vieressä oli astia. Laura
hommasi siinä jotakin. Kun se näki minut, huusi se vihaisesti: »Viekää
pois se poika.» Minä kuulen suoniraudan napsauksen ja ehdin nähdä verta
ruiskahtavan paksusta käsivarresta, mutta sitten minut retuutetaan
pois, vaikka huudan.
--Minkätähden sinun äitisi on niin sairas? kysyn minä ikkunan alla.
--Sinunkin äitisi tulee pian sairaaksi, sanoo Lallu.
--Ei tule.
--Kyllä se tulee, hyvin sairaaksi.
--Ei tule ... sinä narraat ... et saa ... minä tahdon kotiin.
--No, ei tule ... ka, ei tule!
Se aikoi narrata, mutta eipäs uskaltanutkaan. Äiti ei saa tulla niin
sairaaksi, että minut ajetaan pois hänen luotaan enkä saa olla sisällä,
kun hänestä lyödään suonta. Tulemassa ollut itku vaihtuu voiton
tunteeseen. Ja siitä minä yht'äkkiä tulen hyvin mahtavaksi, niin että
käsken ja komennan ja riuhdon ohjaksia ja ajan hankeenkin. Polle
tottelee nöyrästi, kuljettelee minua minne vain vaadin: takaisin
pihaan, tallin ja liiterin taa ja sieltä Meikälän ja Heikälän solalle,
josta menee tie saunaan ja nuottakodalle ja rantaan.
Siinä hän yht'äkkiä unohtaa olevansa hevonen ja huudahtaa:
--Koivuniemen miehet ovat nuotalla meidän rannassa!
Hän rientää täyttä karkua sinne saunan editse ja nuottakodan ohi.
Minulta pääsee suitset kädestä ja minun täytyy pitää kelkan laidasta
kiinni pysyäkseni. Hän on kuin pillastunut eikä pysähtyisi, vaikka
pyytäisinkin. Yht'äkkiä hän päästää aisat ja jättää minut kelkkaani
jäälle ja loikkaa avannolle sekaantuen siihen myllerrykseen, mikä siinä
on. Minä en saa selkoa siitä, mitä se oikein on. Se on vain jotakin
käsien ja hartiain ja jonkin suuren ja märän myllerrystä ja kiihkeätä
polskutusta. Minun kelkkani on luisunut reen viereen, jossa on vasuja
ja kontteja ja jonka edessä seisoo hevonen ja pureksii heiniä. Lallu on
minut kokonaan jättänyt, temmannut mieheltä tarpoimen ja polskuttaa
vimmatusti, samalla kun miehet lappavat sitä suurta ja märkää jäälle.
Minä olen niin tyrmetyksissäni, etten älyä edes ruveta itkemään. Tunnen
ensi kerran sen, mikä sitten niin monta kertaa on uudistunut:
täydellisen avuttomuuden, jälellejäämisen, kykenemättömyyden pysyä
perässä ja olla mukana ja millään tavalla ryhtyä asiaan. Se on jotakin
omituista, merkillistä, yliluonnollista, outoa touhua, ulkopuolella
minua, minuun niin kuulumatonta, etten ole edes utelias tietämään ja
ottamaan selkoa siitä, mitä se on. Minä tuijotan vain koiraan, jonka
yht'äkkiä olen huomannut käppyrässä jäällä, ja koetan olla niin hiljaa,
ettei se huomaisi minua eikä tulisi luokseni. Sill'aikaa touhu on
vähitellen hiljennyt. Ne nostelevat sitä suurta ja märkää jäältä
rekeen.
--Tule katsomaan, sanoo Lallu.
Kun en saa liikahtaneeksi enkä mitään sanoneeksi, tulee hän ja nostaa
minut kainaloista ja asettaa seisomaan vasun viereen, jossa sätkii
suuria, litteitä kaloja. Minä huomaan ne, mutta vielä enemmän
kiinnittää huomiotani suuri, musta avanto, jonka ääressä seison. Veden
pinnalla kelluu joitakin pieniä kuolleita kaloja. Isot miehet, joilla
on märät nahkaiset esiliinat ja jotka eivät ole minua näkevinäänkään,
nostavat kalavasun reen seville ja ajavat pois. Koira nousee ja lähtee
heidän jälkeensä. Minä seison yhä siinä, mihin Lallu on minut
asettanut. Se katsoo reen jälkeen, ne huutavat sille jotakin, se ottaa
jotakin jäältä ja juoksuttaa heidän jälkeensä. Silloin minä, luullen,
että se aikoo minut jättää tähän avannon reunalle ja mennä heidän
mukaansa, laukean ja huudan: »Lallu, et saa mennä!» Se ei kuule. Mutta
minulla oli yhtä kaamea hetki kuin silloin, kun näin suden jälet.
Silloin pääsin pakoon, nyt olen siinä kuin naulittuna ammottavan
avannon ääreen. Mutta Lallu tulee takaisin, kantaa minut taaskin
kelkkaan, ja taas uudistuu se sama suloinen tunne, sitä suurempana, kun
hän minut pyyhittyään ja siistittyään vakuuttaa: »Älä sinä pelkää,
enhän minä toki sinua jätä.»
Paluumatkalla pistäymme saunaan. Siellä on jo melkein pimeä, paitsi
mitä lämpiävä kiuas valaisee lauteiden alle.
--Tuolta sitä sinäkin olet tullut maailmaan, sanoo Lallu.
Minä tiedän sen jo, hän on jo ennenkin sanonut sen. Minä tiedän vähän
lisääkin. Minä tiedän, että täti Laura käy ne täältä ottamassa, kaikki
maailman lapset, kun ne tulevat, ja viepi ne mammoilleen.
--Minäpä näin, kun se sinut otti.
--Narraat.
--Sinä juosta vikitit saunasta sitä vastaan, ja minä näin, mitenkä se
sieppasi sinut syliinsä ja vei mammasi luo.
--Etpäs nähnyt.
--Koskapa olin silloin puutarhan aidan takana viinimarjoja syömässä.
--Eihän talvella ole viinimarjoja.
--Silloinpa ei ollutkaan talvi niinkuin nyt, vaan kesä, etkö muista?
Minä alan muistaa--minä muistan aivan selvästi, kuinka minä tulin
lauteiden alta, kuinka sauna noin lämpisi, kuinka ovi oli noin
raollaan, kuinka minulla oli paitakin päällä, kuinka minä kiipesin
kynnyksen yli ja kuinka Laura täti tuli vastaan valkoisessa
yöröijyssään...
Alkaa tulla liika lämmin ja savukin pistää silmään.
Ja sitten minä vielä muistan siitä päivästä, että se päättyi Lallun
ullakkokamariin. Minä muistan, kuinka hän selässään kantoi minut sinne
jyrkkiä rappuja pimeän ullakon läpi. Siellä on minulle jo tehty tila
hänen sänkyynsä ja minä jään yöksi sinne. Kysyn, miksi minä en mene
kotiin yöksi? Siksi, että sinne on niin pitkä matka, ettemme enää
ehtisi.--Eihän pihan yli ole pitkä matka.--Ei pihan yli, mutta meidän
täytyy palata vanhoja jälkiämme, samaa tietä, jota olimme tulleet,
ensin saunalle, sitten avannolle ja Navettalaan ja Riihelään j.n.e.
Niinpä niin, nyt minä ymmärrän. Olimme aina tehneet niin näillä
retkillä.
Meille tuodaan tänne illalliseksi voileipiä. Huone on ihmeitä täynnä.
Seinällä on poronsarvet ja pyssy ja teeren kuvia ja jahtitorvi, jota
saan töryyttää. Lallu riisuu minut ja panee astialle ja nostaa minut
sänkyyn selkänsä taa. Ennenkuin nukutaan, kertoo hän minulle satuja
veden ukosta, jonka valtakuntaan olisi päästy nuotta-avannosta, jos
olisi tahdottu, kun vain olisi käännetty takki nurin ja pantu hattu
ylösalasin päähän. Siellä on suuria saleja ja pitkiä pihoja ja
keltaisia hevosia ja sinisiä lehmiä kultaisissa pilttuissa ja
hopeisissa kytkyvissä ja lehmät lypsävät makeata sokerimaitoa, johon
kohoo siirappikermaa.
--Onko siellä susia?
--Siellä on susia, mutta ne ovat niin kesyjä kuin koirat, eikä niitä
tarvitse pikkupoikainkaan pelätä, koska ne ovat mykkiä kuin kalat,
eivät osaa haukkua eikä purra, ainoastaan häntäänsä heiluttaa.
Kietaisen käteni Lallun kaulaan. Sen poski ei pistä niinkuin isän.
Herään yöllä. Lallu antaa minulle juomista ja juodessani minä näen kuun
paistavan ikkunasta sisään.
Kun aamulla herään, on Lallu poissa ja vuoteen vieressä seisoo Liisa ja
pukee minut ja vie alas.
--Nyt mennään katsomaan pikku veljeä, joka tuli viime yönä, sanoo
Liisa.
--Minäpä tiedän, mistä se tuli, saunan lauteiden alta, puhelen minä
pihan yli mentäessä.--Mutta oliko sillä paita päällä?
--Tuon pojan! nauraa Liisa ja tempaa minut syliinsä ja kantaa sisään.
Lallua en sen jälkeen nähnyt. En saa muististani hänestä mitään kuvaa
senjälkeen. Luultavasti meni hän kouluun ja me muutimme toiseen
pitäjään, ennenkuin hän kesällä palasi.