En tiedä, mitä se on ja miksi se tulee, niinkuin tulee. En osaa
selittää siihen syytä. Olisiko se sävelkosketus jostakin, joka
synnyttää minussa myötäsoinnun jostakin, joka on samassa vireessä
minussa kuin siellä, missä lie, näkymättömien tunnelmamaailmojen
takana. Se soittaa minua väkisin, milloin tahtoo.
* * * * *
On varhaisimman kevään myöhäinen ilta. Olen viettänyt sunnuntaipäiväni
rauhallisessa lepokodissa maalla, nukkuen ja lueskellen. Koko
olemuksessani vallitsee sopusointu ja rauha. Kaikki on hyvin, kaikki on
kunnossa. Olen astellut hiljaisen metsän läpi autiolle pysäkille ja
istuutunut sen tyhjälle penkille, noustakseni viimeiseen
kaupunkijunaan.
Pysäkki on peltojen keskessä. Lumet pelloilla ovat sulaneet, mutta
ojissa on vielä talven tähteitä; myöskin aitovarsilla ja
pohjoispuolella ratavallia on jäljellä vanhaa nietosta, kuin kuolleen
talven aavetta.
Muuta ei ole enää talvesta jäljellä. Mutta ei ole vielä kevätkään. Maa
on ruskea syksyn kulon jäljeltä. Sen pinnan alla on vielä routa. Ei ole
enää sitäkään eloa, joka on luonnossa silloin, kun lumet sulavat ja
ojissa lirisee ja sihisee iltaisin ja öinkin. Metsän ranta vainioiden
takana on synkkä kuin syksyllä. Taivas on harmaa ja tylsä ja ilmeetön,
niinkuin se on ruskottomana, leutona talvi-iltana. On niinkuin
saattaisin ajatella olevan Haadeksessa, jossakin varjojen maassa.
Tuota taivasta vasten häämöittää lähin lennätinpylväs ja siihen
kiinnitetyt eristäjäkupposet. Lankoja ei näy eivätkä ne nyt edes humise
niinkuin tavallisesti. Mutta metsästä kuuluu keväthuuhkajan
säännöllinen uukahdus kuin sumussa seisovan laivan puhallus. Peltopyy
kirahtaa vihaisesti jossakin elottoman pellon hämäryydessä. Hyvin
kaukaa kuuluu liikkeessä oleva juna, joka ei tunnu lähestyvän eikä
poistuvan.
Siinä se sitten tulee--ja minkätähden juuri siinä?--vaatimus siitä,
että kaiken entisen tulee muuksi muuttua ... että, jos mieli, niin on
aloitettava kaikki alusta ... kaikki tai ei mitään, tinkimättä,
mutkittelematta. Et ole koskaan toteuttanut sitä, mitä pitäisi ja mistä
tiedät, että pitää ... ainoastaan kaikenlaista pientä, mikä on ollut
sinulle mukavaa ja helppoa, et koskaan sitä viimeistä, lopullista,
sitä, että mene ja myö kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille--
tunnon kiristys niin kiinteä, ettei suurin hätä, ei hengenvaara, ei
kovin sairaus, ei rakkaiden omien kuolemakaan ole kyennyt saamaan sitä
aikaan. Jos et sitä tee, olet iankaikkisesti hukassa. Jäät tähän kuin
jo menneen talven ja vielä tulematta olevan kesän väliseen hämäryyteen,
joka ei siitä enää pimene, mutta ei valkenekaan, kuulemaan huuhkajaa,
joka ei koskaan vaikene, odottamaan junaasi, joka ei koskaan saavu.
Panen vastaan. Mitä se on yht'äkkiä tuo tuommoinen aiheeton vaatimus,
yöllinen yllätys, karkaus rauhallisen, viattoman matkamiehen kurkkuuni
Enhän minä, en ainakaan nyt, ole tehnyt kenellekään mitään. Jos on
joskus mitä rikottu, niin se on sovitettu. Eihän kukaan vaadi minulta
hyvitystä mistään. Teenhän kaikessa velvollisuuteni ja voitavani, minkä
muutkin.
Ja sitäpaitsi--olkoon, että pitäisi enemmänkin, että pitäisi kaikki--
tiedäthän sinä, että se ei ole mahdollista, että se ei tule toteutumaan
... minä en voi, enkä jaksa, minä olen pysyvä alati samana, heikkona,
kelmeänä, puolinaisena--olipa sitten iltataivaasi kuinka painostava
tahansa, uikuttipa huuhkajasi kuinka aavemaisesti tahansa,
kirahtelivatpa kulolintusi kuinka uhkaavasti tahansa. Ei se siitä enää
parane--sadoitpa tai paistoit, uhkasitpa tai houkuttelit, raatelitpa
tai hyväilit. Onhan se jo niin monta kertaa nähty--mitä hyödyttää enää
minua tunnelmilla huumata, koettaa herpauttaa siitä, mistä olen
heikoin. Enhän minä voi antaa mitään lupausta enää enkä minä voisi sitä
pitää, vaikka sen antaisinkin. Soisit minulle edes sunnuntairauhan
siitä, mitä olen koettanut.
Se katoaa kuin manauksesta. Juna humahtaa pysäkille. Se on täynnä
iloista nuorisoa, huoletonta, laulavaa sunnuntaiyleisöä. Hetken
kuluttua ollaan kaupungissa, jossa valot välkkää, äänet sorisee, autot
hyrrää ja toitottaa.
Se katosi, aave... Mutta minä tiedän, että se tulee takaisin, tämä,
niinkuin on tullut monta kertaa ennenkin tämänlainen--peruuttamatta,
hellittämättä, yllättäen omana hetkenään, jonakin seuraavana
sunnuntaina, ehkä vasta vuosien päästä, samassa tilassa tai jossakin
samanlaisessa vaatimuksineen juuri silloin, kun siihen minusta näyttää
olevan aihetta kaikista vähimmin ja kun olen sitä vastaan kaikista
vähimmin varuillani, säpsähyttäen kuin salama johon ei koskaan totu,
kouristaen kuin kuoleman pelko.
Oli tupa lähellä. Siellä jo nukuttiin. Sen räystään varassa oli sukset.
Otin ne ja panin ne maahan. Lylyn puu helähti pakkasessa kuin kantelen
lauta sitä seinältä laskettaessa.