Siellä maalla on nyt syksy...
Siellä on nyt rannan ruskea kaislikko ja uuvahtava, alakuloinen laine.
Siellä on luhdalla täysinäinen lato ja ladon ovella pieles, kuusen
oksilla katettu; ja ladon takana on haapa, joka on seulonut lehtensä
sen seinämille ja katolle. Siellä on niityn sisässä metsäsaareke ja
saaressa keltaisia koivuja ja punainen pihlaja ja niiden ympärillä
nuori näreikkö, jänisten piilo; niityn takana metsän reunassa on
kynnetty sarka, joka välkkyy viistossa auringossa kuin tummansininen
teräs.
Saran perällä on torppa, josta ei kesällä näkynyt muuta kuin tuvan
harja ja kaivon vintti. Nyt kuultaa pihakoivun harson läpi talli ja
navetta, aitat ja sauna ja sen alla perunapelto ja siihen unohtunut
vasu. Sauna lämpiää ja riihessä puidaan ja tuuli kantaa maantielle olen
lämminneen lemun.
Siellä on toisaalla kartano ylhäällä kuusisella mäellään ja alhaalla
työväen matalat huoneet.
Siellä on se kaikki...
Ja siellä on vielä vetelä maantie asemalta entiseen kotiini ja kartanon
navetan kohdalla yli äyräiden kuohuva savi ja läkähtyvät ojat--suloiset
minun muistaa.
Siellä on vinot puhelinpylväät ja niiden risaiset, aina toisiinsa
takertuneet langat.
Siellä ajaa kaupungista palaten hihkuvat Mäntsälän miehet,
laimeasilmät, kaulakkain huojuen, hevoset märkinä, savessa selkää
myöten--kotoiset katsella.
Siellä on asema ja semahvoori ja saapuva juna, jonka vihellys näkyy,
ennenkuin kuuluu. Aseman salissa on kitkerä ilma ja likainen
sementtilattia, ja luukulla ottaa lehtiään kaulukseton kauppias,
tohvelit jalassa ... ja asemasillalla turisevat miehet mahorkkaa
polttaen ja tappelevat koirat ja tuossa ajaa kartanon rillat ja
kiiltonappi kuski--vuosikymmenen tutut.
Ne ovat siellä ja minä olen täällä. Vaan kerran viikossa on minun
mentävä katsomaan, vieläkö ne ovat. Ja siellä ne ovat. Oi, miksi ne
jätin!