Hän oli ikänsä kaiken lempeä laulanut, nuoria naurattanut, paimenille
pajatellut. Hän oli huima ja huoleton, punaposki, hajahapsi.
Ei ollut iso ohjelmistonsa, eivät lukuisat laulunsa, mutta eihän ole
suuri satakielenkään sävelistö, ei pitkä peipon viserrys, ei ylen
tempukas tilttaltin tahti--joiden luona oli opissa ollut. Ja uusinta
palkitsi uutuuden puutteen: kussa laulun lopetti, kohta saman alusta
alkoi.--»Laulanko vielä?»--ja kuulijain kaiku vastasi: »laula vielä!»
Ja niin hän oli laulanut ja iloinnut, ja oma laulunsa ja oma ilonsa oli
ylin onnensa ollut--sillä ei ollut vielä mikään hänen mielensä hyviä
murtanut.
Niin päivänä muutamana, kun istui riippukoivun oksalla, joka metsäpolun
päällä keinui, niin astui ihminen ohitse ja itki, riensi vaimo alaitse
ja valitti. Oli metsä vaiennut, oli lakannut lintujen laulu, oli päivä
pilveen mennyt. Koetti huhuta, ei kaiku vastannut, aikoi laulun laulaa,
sävel keskeä katkesi.
Ei tuohon syytä tiennyt, vaan kuitenkin jälkehen lähti. Jäi jäljelle
lauluinen lehto, katosi taaksensa kukkiva niitty--tuli vastahan vetelä
korpi, korven takana hallainen suo, suon hallaisen rantana karu kangas
ja kankaalla matala, maantasainen huone.
Nainen vaelsi ja vaikeroi, tuli tuvalleen, hoippui sisään ovesta
onneton--
Ojentuivat kädet kuivettuneet äitiä vastaan, anoivat silmät sanattomat
vieraalta apua. Mutta ei äidillä mitänä antamista--eikä laululinnulla
liioin.
Pakotti sydäntä, kun paluulle lähti, kouristi rintaa, kun takaisin
riensi, itkuun tyrehtyi, kun entiselle iloaholleen ehti.
--Nälkään nääntyvät, kurjuuteen kuolevat!--Ei kukaan auta, ei kukaan
kuule.
Seisoi takanaan mies totinen, surusilmä, kaihokatse.
--Auta sinä onnettomia!--sanoi.
--Ei minusta auttajaksi, ei minulla mitään antamista...
--Entä laulusi lahja?