»Älä lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua»--oli isän ainainen sana joka
kerta, kun kuljimme sen ohi.
Se oli vanha tuoheton, oksaton, latvaton koivu, seisonut yksin aholla,
niin kauan kuin muistin. Emme koskaan olleet nähneet siinä vähintäkään
vihreyttä, käävät olivat ainoat elonmerkit, joita se antoi itsestään.
Se oli kuollut, milloin lieneekään, esi-isien aikoina, koska isäkään ei
muistanut nähneensä sitä toisenlaisena kuin mitä se nyt oli. Sen
ympärillä olisi ollut hyvä mustikkamarikko, mutta isä kielsi meidän
siihen pysähtymästä; meidän täytyi katsoa syrjästä, kuinka sika
porsaineen söi pökkelön marikon. Meidän olisi tehnyt mielemme kolhaista
se kumoon. Mutta joka kerta, kun kuljimme siitä ohitse, sanoi isä: »Älä
lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua.»
Mutta vaikka pökkelö jo aikoja sitten oli kuollut, niin se yhä
kuitenkin eli ja hallitsi ja vallitsi. Siitä tuli meille vähitellen
salaperäinen, salavihainen, uhkaava olento, koko metsän kauhu, peikko,
puolijumala, jonka kauaitse kiersimme. Ei voinut koskaan tietää,
milloin se päähän putoo. Se ei huojunut missään tuulessa, se ei
huokaillut sateessa muiden puiden kanssa, ei kohissut myrskyssä. Satoi
tai paistoi, aina se oli yhtä totinen, yhtä harmaa, yhtä kolkko ja
kaamea monine mustine tikanreikineen ja onttoine silmäkuoppineen. Usein
lähti sen päästä havukka lentoon, ja öisin huuteli sillä kohdalla
huuhkaja. Isä sanoi sen siittävän hometta ja metsänturmelijoita
toukkia. »Se on koko metsän rutto semmoinen.» Mutta aina hän kuitenkin
kulki sen ohi, varoitti ja kielsi siihen koskemasta.
Se olisi ollut suulleen suistettava, ettei se kerran kaatuisi itsestään
lapsen päähän tai taittaisi selkää lampaalta.
Jos sittenkin olisi uskaltanut sen kaataa! Tehtiin toinen toistaan
huimempia suunnitelmia. Jos olisi hakata riuku, pitempi, kuin mitä
pökkelö oli korkea, ja sysätä sillä sitä kylkeen ja romahuttaa se
maahan yhdellä ainoalla otteella. Tai jos olisi sinkauttaa nuoran
silmukka sen kaulaan ja sillä kiskaista ja katkaista. Mistähän olisi
mennyt poikki, latvastako, keskeltäkö, juurestako? Tai jos olisi
vuorotellen rynnätä huimaavaa vauhtia kohti, iskeä olkansa takaa
kirveen hamaralla ja samalla ampaista menemään alta pois, ennenkuin se
ehtii kaatua!
Mutta ei kukaan meistä uskaltanut muuta kuin kiertää kauaitse ja--
kivittää. Kaikki kivet ja kalikat, mitä metsästä löydettiin ja saatiin
irti maasta, nakattiin sitä kohti; ja kun metsässä ei enää ollut mitä
ottaa, tuotiin niitä muualta. Useimmat lensivät ohi ja pomppailivat
muihin puihin, toiset sattuivat, milloin tuhahtaen kuin mättääseen,
milloin kumahtaen kuin tyhjän tynnörin pohjaan. Mutta pökkelö ei
liikahtanut, ei huojahtanut, seisoi vain tunteettomana ja kolkkona kuin
vaivaistukki kirkon portin pielessä.
Eräänä päivänä, kun taas kuljettiin ohi, oli pökkelö pitkällään maassa,
moneksi murskautuneena, kaula poikki, selkä poikki, lyhyt kanto vain
jälellä. Sika porsaineen söi marjoja kannon vieressä. Tarkastettiin
kantoa, siinä oli sian villoja. Tutkittiin sikaa, sen kyljessä oli
lahon puun lastuja. Kyhniessään kupeitaan siihen oli sika sysännyt
kumoon satain vuosien pelätin. Se ei ollut älynnyt sitä pelätä.