Maantie kulki suorana kuin rautatielinja vaaroilta soille ja soilta
vaaroille, läpi talottoman, metsäisen erämaan. Laskimme kesäisenä yönä
voimavaunussa loivaa, harvaa petäjikkörinnettä, kun yht'äkkiä keksimme
edessämme suolla, lähellä maantietä, saarekkeen reunassa, kaksi hirveä,
kummankin haapaansa kolomassa. Toinen oli suurempi, nähtävästi emä,
toinen pienempi, vaikka jo täysikasvuinen sekin. Hiljensimme vauhtia
päästäksemme näkemään niitä niin läheltä kuin mahdollista. Kone
sulkeessa hiipi kumikäpälä hiljaa kuin kissa öisellä polulla. Tuli
näreikkö eteen ja sulki hetkeksi suon näkyvistämme. Kun pääsimme sen
peitteestä, oli toinen, suurempi, kadonnut. Toinen ei vielä ollut
saanut meistä vihiä, koska jyrsi puutaan yhtä rauhallisesti kuin äsken.
Vaunu liukui alas tasaiselle maalle ja pysähtyi melkein hirven
kohdalle. Ei vieläkään se meitä huomannut. Kerran nosti se päätään,
vainusi ilmaan kuin toveriaan etsien, sai luultavasti rauhoittavan
selon siitä, minne tämä oli mennyt, ja jäi. Maantien vieressä kasvavan
vesakon yli me näimme sen, mutta se ei nähnyt meitä.
Nähdä automobiilista hirvi! Katsella maantien nopeimmasta metsien
nopeinta, maantien uusimmasta kummituksesta metsien vanhinta kummaa,
sen muinaismuistoa, satain tuhansien sukupolvien takaista, jonka
esi-isät ehkä olivat nähneet mammutin tällä samalla suolla katkomassa
kerppuja lehdosta tuolta aarnion raidasta, silloin kun he itse koloivat
haapaa toisella rinteellä. Joka ehkä vieläkin viidassa märehtiessään
joskus saattoi horrostelevain aivojensa pohjimmaisista kätköistä löytää
kuvan liikkuvasta kalliosta ja kuulla sen sisästä kuin maanalaisen
rummuttavan äänen. Miksei sellainen muisto voisi säilyä jossakin hirven
takimmaisessa tietoisuudessa, koska hevonen korskahtaa vainutessaan
suden, jota ei koskaan ole nähnyt, ei se eivätkä sen esi-isät monessa
polvessa.
Mutta hirvi alkoi käydä levottomaksi, lieneekö sitten sattunut
sieraimiinsa bensiinin hajua, vai oudoksuiko toisen katoamista.
--Toitahuta hiukan, kuiskasi toverini.
Painoin merkinantotorvesta pienen ammahduksen, Mutta sen sijaan, että
hirvi olisi pelästynyt ja loikannut metsään, näytti se ilostuvan,
pyörähti ja jäi katselemaan meihin päin.
--Vielä kerran, hiukan kovemmin.
Hirvi vastasi äänellä, joka olisi voinut olla voimavaunun ääni, ja
alkoi, pää pystyssä, juosta meitä kohti. Suo lotisi, pensaikko lakoili
ja eläin seisoi maantiellä edessämme. Samassa kun se oli keksinyt
meidät, törähti voimavaunun torvi kaikkein karkeimpansa, ja vaunu
pantiin liikkeelle. Hirven takaruumis painahti alas kuin jäniksen, joka
on keksinyt metsästäjän, ja jälilleen pyörtäen syöksi se takaisin
suolle ja oikaisi parasta karkuaan sen halki toiselle rannalle. Me
puhalsimme menemään.
Hirvi oli nähtävästi luullut voimavaunun ääntä emonsa kutsuksi. Sitten
se oli huomannut erehdyksensä. Konevaunu ei ollut hänen emonsa, vaikka
sillä oli sen ääni. Mutta mikä se sitten oli? Minkä käsityksen hän vei
mennessään siitä, minkä oli nähnyt: mustasta, kiiltävästä
kummituksesta, joka oli siinä, missä äidin, äänestä päättäen, olisi
pitänyt olla? Luuliko hän, että emo oli muuttunut siksi, minkä hän
näki? Joku kuva oli sen silmänpohjaan täytynyt jäädä siitä, mikä siihen
oli sattunut. Jos silmänpohjan saamat kuvat ja näkemykset siirtyvät
perintönä toisesta toiseen, niin varmaan siirtyy silloin sekin, minkä
kohtaus konevaunun kanssa oli synnyttänyt. Syvempää uomaa aivoihin
tuskin voinee uurtua. Voimakkaampaa sysähdystä ne tuskin voinevat
saada. Mahdollisesti saapi tuo ja saavat hänen jälkeläisensä useinkin
vielä kohdata voimavaunun, joten sen kuva yhä tarkistuu ja syventyy
suvun muistoon. Kenties tottuvat he tyynesti ja rauhallisesti jonkun
matkan päästä katselemaan niitä, jotka ammuvat niinkuin hirvet, mutta
eivät ole hirviä. Katselemaan voimavaunua nämä, niinkuin heidän
esi-isänsä mammuttia ennen. Satain tuhansien vuosien kuluttua, kun
voimavaunu on hävinnyt sukupuuttoon, hirven jälkeläiset vielä elävät.
Ainoa kuva, mikä konevaunusta silloin on olemassa, on ehkä se, joka
jonkin hirven takimmaisesta tietoisuudesta tunkee esiin, kun se yöllä
puoleksi torkkuen märehtii haavankuorta, jota se päivällä oli kolonut.
Me menemme tässä, mahtavina, selkäkenossa katoamistamme kohti. Meidän
ainoa muistomme elää filmikuvana hirven silmässä, joka meitä kauhistuen
pakenee. Hyvä niinkin. On paljon semmoista, josta ei jää sitäkään
muistoa.