Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan
paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen,
virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, missä kahden veden välinen koski
kimmeltelee päiväpaisteessa, hän näkee majansa katon.
Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti
kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren hän
on omakseen ottanut, kun ei ole ollut muitakaan ottavia. Ei ole sitten
sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset
vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.
Erämaa uinuu kuin avosilmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on
jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea
vielä sauvalla mitaten. Päivä helottelee lämpimästi aukeilla, mutta
varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havunneula sulanut
sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu
lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevätaamuja.
Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä
tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen
mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen
rautainen koura heltinyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa
tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä
tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota
aina aavisteli, vaikkei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla,
että tuon torjua saisi ... mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella
tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.
Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies,
puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan on hänellä
ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen
lukkoja, jotka hän on käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis
lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan ... kiiman
aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä
häitään metsän väet.
Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja, tänä talvena
hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä
markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei
kuninkaan metsästäjälläkään parempia, mutta ei tee tämä salon Sara
selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat
jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen
jättämättä.
Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei
muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin
hykähdyttää eräs ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko
huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan
vinkumaan?
Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus
vaaran alta.
Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka ja
kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään vainoavan
innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin olisi joku iso
elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla kimppuun käydä, sillä
haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla äkäinen.
Sara viheltää, ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.
--Susi!--päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä.--Susi se on!--
päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä vastaan, häntä
koipien välissä.
Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäikse ja
ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia
saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa
koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle
tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven
rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan, missä
koira kääntyi, mutta jo jälen poikki mennessään ehtii hän huomata,
ettei se ollutkaan suden jälki, vaan--suksen. Hän lyö suksensa ristiin,
hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten lumessa hetken
aikaa niin huumautuneena, kuin olisi salama silmäin edessä välähtänyt.
Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä kyyryssä väijyen
vierasta latua.
Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään
ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen
majalleen päin.
Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on? Ei se ole Suomen mies
etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei ole Vienankaan miehiä,
niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen alla poron nahka, joka on
vastamäessä tehnyt karkean jälen lumeen. Hiihtäjä ei voi olla kukaan
muu kuin lappalainen.
Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi
tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille.
Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut
tähystelemään ja kun näkee, ettei ole kuin yksi eläjä täällä, niin
laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin
kalastelemaan.
Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka, tehtyään pienen kaaren
metsään, on siitä yht'äkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.
Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla pienen
aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa Saralla on
nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut varastonsa. Se on
rakennettu paalujen päälle metsän roistojen: susien, kettujen, kärppien
ja hiirien varalta. Siihen tulevat nuuskimaan, mutta eivät pääse
käsiksi. Monta repoa hän on sen ympäriltä raudoilla tappanut, monen
suden ja ilveksen jäljen päästä saanut kiinni, kun ne nälkäisinä
juoksennellessaan ovat lähennelleet herkkuja nuuskimaan.
Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan, vetäytynyt
takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut siinä
suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle, jonka
ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.
Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä
täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen
on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo,
tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.
Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti hän on vasta puolen päivän
aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun
ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.
Puettuaan ylleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä
konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon,
pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva,
valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isommilla retkillä.
Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taakse
oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon
lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys
jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen.
Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima
piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan
kaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla
saavutettavissa.
Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi
jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten
suuren järven rannalle.
Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt
avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja
saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset
lumelle avannon viereen.
Saran kiukku kasvoi... Kalastanut minun vesilläni ja jättänyt siihen
sisukset kuin ilkkunansa osoitteeksi ... niinkuin riettalintu, joka syö
linnunpyytäjän loukusta! Lieneekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen,
ottaakseen pois kalaonneni...
Se antoi uutta sisältöä suuttumukselle, ja Sara potkaisihe takaisin
ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle, ja
noudatteli sitä, pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotakin,
ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille
paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria,
poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle
rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon
viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi
vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla,
hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan
osatakseen.
Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi
kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksenlatua
noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle, eikä sitä tänä iltana
enää ehtisi saavuttaa. Tietysti laittautua levolle iltayöksi ja heti
aamusella lähteä liikkeelle.
Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen
jostakin edestään. Koko matkan olivat Hallin jälet seuranneet
lappalaisen latua, eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä
ulvahti jossakin. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen
enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole
tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen
surmannut, ampunut ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut
keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä
nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos
vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni... Mitä varten minä
lähdinkään häntä ajamaan? Miksen anna hänen olla ja mennä menojaan?
Mitä pahaa hän on minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi
ihmisen toistaan tappaa...
Mutta lappalainen ei ole ihminen--koira se on! Pahansuopa, joka pilaa
metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavoittanet. Olisi se
sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lienee: hyvät jouset, nuolet
ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä
tarvitset.
Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle
ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli
lyöty, ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä,
lähti Sara liikkeelle, päättäen, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin
perille vieköön.
Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille,
toiselle puolen vaarojen, on hän hiihdellyt siellä sinne tänne
pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan
pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä.
Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen,
toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen
taitavasti hän oli tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa
avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee ja hiipivät suoraan luo,
liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei
sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentävät, metsän eläjät, kun
muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat--ja kateus kaivoi Saran
mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus,
hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili
suoaukeiden poikki, milloin pistihe sakeimpaan näreikköön, josta
isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan. Alavasta
korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli
keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää, ja
siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä
päättäen se oli sitä lihapaloilla houkutellut, mutta kun ei Halli
antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli--hyvä
Halli, uskollinen ystävä--ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikka
niillä on hyvä silmä eläimiin.
Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan--tuli kiire
maankulkijalle. Siihen jätti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen
... oikein nauratti Saraa hajanainen jälki ... oli koettanut kuin
lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin--
vaan ei ole mihin sukeltaa.
Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki,
että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt
vauhtiaan. Lieneekö uupunut vai lieneekö arvellut turhaa
säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän
elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut,
milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin
huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.
Unohti Sara vähitellen, minkä tähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä
ilojaan lyöden takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka
on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka ... eikä
tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä
oli vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin
iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä
eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara
kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.
Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, etteivät korpihongat sen
tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen
oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko
ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?
Turhaan tähysteli Sara kallion alta sakeasta kuusikosta, turhaan
kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän
lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka
hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan
lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla--ja jo mietti hän
kääntyäkseen.
Mutta ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan
lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piili vaaran alla
puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli
sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli
heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vain jalkain notkahtaessa
poski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen--ja hiihtänyt
tyynesti edelleen.
Mietti ajaja jo kääntyäksensä sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo
iltakin hämärti, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli
lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsyä missään. Latu
johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin
kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten
vaarain välissä.
Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana, ja rantakalliot
näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut
ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran
takaisin kääntyäkseen.
Hivuttelihe siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen
eteenpäin, kun keksi avannon, jossa lappalainen oli onkinut ja
saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, koskeivät olleet vielä
kalain sisälmykset jäätyneetkään. Se loi lumouksen ja palautti
metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on
sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli
melkein pyöreä, ja sen keskellä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä
kohti näytti jälki vievän.
Sara sitoi koiran, käski sen olemaan ääneti ja lähti rantakallioiden
suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli
lähtenyt, hän oli varma siitä, että lappalainen on saarroksessa. Ei
ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin
siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.
Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis
ajajaansa huomannut ... ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita
kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin
mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.
Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä
hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha
metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko,
eikä erottanut enää savua, ainoastaan tulen erotti ja kuuli silloin
tällöin paakkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli.
Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily,
ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut
enää muuta kuin hitaista veden tippunaa jossakin takanaan kalliossa, ja
tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven
pohjaan kuin mustaan kattilaan.
Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli, kuin olisi jokin asia
häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän
sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta
kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla
edessään ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan
nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se
kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään
juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen
riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.
Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta
tuikkavaa tulta kohti.
Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka
saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä
lähemmä.
Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa
poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella
selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen
puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.
Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi hän oli sen aina
mielessään kuvitellut. Ehkä se onkin Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on
täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana
talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa
sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Jo laskeutuikin keihään
kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti
jalkansa toisen taa peräytyäkseen.
Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen,
hieraisi unta silmistään... Saran keihäs kohosi samassa ja syöksyi
semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen
miehen selälleen makuusijoilleen.
Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu
jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen lähtiessä
alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan atraimessa, ja
keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi siihen toisellakin
tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä ja keihästäjän kättä ja
koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja herposi ja kellahti
kyljelleen, silmät murtuneina.
Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on
routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä puistattaa kuin horkassa,
raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä
karistaa... Eikä hän saa käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän
koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja pudistaa
yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat, veret on
villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan...
Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti
ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole lumous
luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.
Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän--koira ulvoo yhä
surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo hän
tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion juurelta.
Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä. Hän käy
käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa niinkuin
äsken.
Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä
oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.
Mutta ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin
tarttuneekin aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen,
kirveen ponteen, airoon tai atraimeen--aina karistaa ne kädestä samalla
lailla.
Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille
seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset metsänsä,
vaaransa ja kalaiset järvensä--luovuttaa koko valtakuntansa jollekin,
joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen haltuunsa ottamaan.
Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee.
Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista irti,
_ne_ pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan uskalla enää
metsästysaseeseen tarttua.
Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan
ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt, että
jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin haltiata
salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita kuokkisi.
»WÄINÄMÖISEN VIIMEINEN SOITTO.»
(Taulun aihe.)
Tämänsyksyisessä taitelijain näyttelyssä herättää erityistä huomiota
eräs suuri taulu, jonka nimeksi taiteilija on pannut »Wäinämöisen
viimeinen soitto». Koetan tässä tehdä selkoa sen sisällöstä ja sen
aatteesta.
Tyyni lahti, vanha venhevalkama, hieno hiekkaranta metsäisen niemen
kainalossa. Etäämpänä siintää niemen nenitse aukea meren ulappa, jossa
aallot hyrskyvät valkeina karien kohdalla.
Wäinämöinen seisoo venheessään, joka on irtautunut rannasta ja poistuu
hiljalleen, koivuinen lehtipurje kokassa, koristettuna nauhoilla ja
muilla naisten antimilla kuin uhripuu. Alahangoilla ovat airot
valmiina.
Rannalla seisoo ja istuu kansaa, Kalevan kansaa: ovat tulleet
saattamaan suurta laulajataan hänen viimeiselle retkelleen, heittämään
hänelle viimeisiä jäähyväisiään. Hän on laulanut heille kaikki parhaat
virtensä viimeiseksi muistoksi, on laulanut ja soittanut vielä
venheestäänkin, jonka perässä hän seisoo, toinen jalka perätuhdolla ja
kannel sen polvella. Mutta he tahtoisivat kuulla yhä vielä, yhä lisää,
ja ojennetuin käsin ja pyytelevin kasvoin kehoittavat he häntä vielä
kerran soittamaan ... vielä kerran ... vielä jotakin! Toisten kasvoilla
kuvastuu ikävää ja surua ja hellää moitetta siitä, että hän lähtee,
toisten kasvot eivät ilmaise muuta kuin ihastusta siitä, mitä ovat
saaneet kuulla. Joukossa on niitä, jotka ovat itkeneet, toisia, jotka
ovat iloinneet, ja kyynelten keskestä näkyy hymyileviäkin kasvoja.
Kaikilla kasvoilla on pääilmeenä toivomus: älä mene! älä vielä mene!
Yksi ainoa on joukossa, joka ei näytä huomaavan, mitä ympärillä
tapahtuu. Se on nuori poika, joka seisoo syrjin muihin, vesikivellä
järvessä. Hänellä on kädessään pieni omatekoinen kannel, kupeella
riippuen. Hän on vaipunut mietteisiinsä, on kuin kuuntelisi jotakin
kaukaista ääntä, jotakin sisässään juuri syntyvää säveltä. Hän on
nähtävästi nuoren, nousevan polven edustaja, Wäinön soittolahjain
perijä, mutta joka kuitenkin soittaa omia aatteitaan omalla
kanteleellaan. Vaikka hän tavallaan on sivuhenkilö ja syrjässä muista,
on hänet esitetty niin, että katsojan huomio häneen kohta kiintyy,
ikäänkuin pääaatteeseen. Ei kukaan taulun henkilöistä näy häntä
huomaavan. Kaikkien huomio on kiintynyt Wäinämöiseen.
Wäinämöisen kasvoissa kuvastuu liikutusta ja siihen sekaantunutta
katkeruutta, koko hänen olennossaan ja asennossaan on vivahdus säälivää
moitetta siitä, että hänen annetaan näin mennä, ettei kukaan seuraa
häntä tuolle puolelle meren, vaikka valkama onkin venheitä täynnä:
»Annapas ajan kulua, taas minua tarvitahan, kun ei kuuta, aurinkoa...»
Kaikki Wäinöä saattamaan tulleet kalevalaiset ovat puetut
metsästäjiksi. He näyttävät olevan köyhtymään päin olevaa, katoavaa
kansaa. Vastakohtana heille näkyy loitompana taululla sen taustassa
toinen maailma, joka ei ole heidän eikä Wäinämöisen, vaan toisen
sukukunnan, joka parhaillaan heidän alojansa anastaa. Vaaran rinteellä
kellertää auringon valossa vainioita ja halmeita. Siellä näytään maita
kynnettävän, heinää tehtävän ja kaskia hakattavan ja poltettavan. Kylän
keskestä kohoo rakennettavana oleva kirkko. Se on vakaantunut viljelys
ja uusi usko, joka tässä karkoittaa Wäinämöisen. Hän poistuu uuden ajan
tieltä, eikä ole hänen tuossa rannalla seisovassa kansassaankaan sen
vastustajata.
Tämän aatteensa selvittämiseksi on taiteilijalla vielä ollut hauska,
onnistunut aate, joka antaa omituista hilpeyttä tälle muuten totiselle
ja surulliselle kuvaukselle. Hän on pannut eläimet, metsän kaikki
eläjät, seuraamaan Wäinämöistä hänen maanpakoonsa. Mereen pistävän
metsäisen niemen nenästä, joka on jatkoa sille vaaralle, mistä viljelys
jo on osan haltuunsa ottanut, on laskeutunut karhuja, hirviä, susia,
kettuja ja muita metsällisiä alas veteen lähteäkseen uimaan Wäinämöisen
jälkeen. Toiset uiskentelevat jo ulapalla, toiset vartovat vähän matkaa
venheestä vedessä ja kivien päällä niemen nenässä. Pienet eläimet ovat
suuriin liittyneet. Hirvien sarvissa keikkuu oravia, karhujen selässä
istuu kärppiä, niitä on venheessäkin purjepuun oksilla ja Wäinön
itsensä olkapäillä. Ilma on täynnä lintuja, toiset jo mustana pilvenä
meren päällä menossa, toiset, muun muassa iso, komea kotka, lähtijän
pään päällä levitetyin siivin leijailemassa. Lahden suussa on
joutsenparvi kaarena uimassa ulos merelle--muodostaen mainion
värivaikutuksen: valkean sinistä vastaan--odottamassa tulijata, tuota
ainoata ihmistä, jonka laulun hekin ymmärsivät ja joka heidät kaikki
soitollaan kesytti.
He, ainoastaan he seuraavat häntä vieraalle maalle, jonne tuuli,
lehtipurjeeseen tarttuen, on kohta kantava hänet yli aavain ulappain,
asunnoille autuaille ja asunnoille autioille ... pois kirkon ja kirveen
ja auran tieltä ... pois kansan luota, joista toiset eivät häntä
ymmärtäneet eivätkä tunnustaneet, ja joista toiset eivät enää kyenneet
häntä puolustamaan vieraita vastaan.
Mutta kun hän on kadonnut selän siintävän perille, kun saattajat ovat
rannalta poistuneet, seisoo siinä vielä kivellään tuo nuori poika,
unelmiinsa vaipuneena, kuin kuuntelisi hän jotakin kaukaista ääntä,
jotakin sisässään syntyvää säveltä...