Oli ihana se tunne, mikä valtasi mielen, kun painostavat poutapilvet
taivaanrannalla alkoivat muuttua lumivuoriksi. Kun on kärsinyt
kuumuudesta Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Münchenissä ja silmä saanut
monenkertaisen kyllänsä iänikuisista tasangoista sekä kaupungeissa että
maalla, niin ei ainoastaan huoahda helpotuksesta, mutta huudahtaa
siitä, kun jää ja lumi, ja vielä _etelästä_ päin, vilkuttavat silmää.
Se on sitä suloisempaa, kun on määrä pysähyttää matka jonkin lumivuoren
juurelle ja siellä viettää kesä. Jos ne jo näin kauaksi penikulman
päähän lietsovat viileyttä mieleen ja rauhaa rintaan, niin mitä sitten
mahtavatkaan tehdä lähempänä ja kesän kuumimmillaan ollessa! Siinä
suhteessa--ja monessa muussakin--on kaikki toteutunut yli toiveidenkin,
sillä tätä kirjoittaessa sataa lunta tuolla puoli kilometriä ylempänä
ja täällä laaksossa on viikon päivät ollut lämmintä tuskin kymmentä
astetta.
Mutta missä nyt ollaan?
On suuri valtatie, ikivanha esihistoriallinen ajotie ja nykyaikainen
rautatie sen rinnalla, joka Tonavan haarajoen Innin laaksoa myöten
pyrkii Italiaan niin pitkälle kuin pääsee ja sitten sen loputtua
Brennersolan läpi jatkaa matkaansa vuorien yli. Innlaaksosta, joka kuta
ylemmä tullaan sitä vuolaampana virtaa yhä korkeampien vuorien välissä,
haarautuu pieniä »innejä», sekä laaksoja että jokia, kuin ruotia kalan
selkärangasta. Ne laaksot menevät aina alppien juurelle saakka, ja yhtä
semmoista laaksoa myöten, Tsillerlaaksoa, mekin löysimme tiemme sinne,
missä nyt olimme.
Tänne meidän laaksoomme tuopi oikein rautatie, joka eroaa isolta
valtakuntain väliseltä radalta Jenbachin asemalla, muutama tunti ennen
Insbruckia, Tyrolin pääkaupunkia.
Sitä sievää, siistiä, herttaista, kapearaiteista pikku rautatietä!
Ollapa meillä Suomessa jossakin semmoinen kesäasukkaita varten
rakennettu, esim. rantaradalta jonnekin Porkkalaan--tulee vielä
selviämään, miksi juuri merenrantaa tuli ajatelleeksi. Se on aivan
uusi, avattu liikkeelle muutama vuosi sitten, ja kiiltää puhtauttaan ja
nuoruuttaan. Vaunujen seinät ovat lasista, niin että niistä
kurkistelemattakin näkee ympärilleen, vauhti on hidasta, pysähdykset
pikku asemilla pitkät kuin Porvoon radalla--mutta mikä ero muuten! mikä
ero!--niin että silmä ehtii sulattaa sen, minkä se saa. Kun on
pikajunan ahtaudessa kiitänyt ja keikkunut kuin viimeistä päiväänsä
kohden, tuntuu sanomattoman suloiselta istua tässä vielä hengissä ja
nauttia uudelleen elämästä ja sen antimista. Menköön maailma menojaan,
ja jumalankiitos, että olen päässyt sen jaloista pois!
On ihanaa astua jossakin siellä kotona pois jyskyttävästä höyrypurresta
noutamaan tulleeseen venheeseen ja soudella jotakin pitkää
lahdenpoukamaa kohden niittyisten rantain välissä. On yhtä ihanaa
tämäkin taival. Liekö missään maailmassa paikkaa, joka olisi niin
viehättävä ja rauhoittava kuin tämmöinen viheriä vuorilaakso. Hajalle
pyrkivään ja rikki revittyyn mieleen se vaikuttaa aivan ihmeellisen
rauhoittavasti ja rajoittavasti, ja helposti voipi käsittää, miksi
kaikki maailma tämmöisiin paikkoihin pyrkii. Laakso on kauttaaltaan
niittyä, siellä täällä on siihen jotakin kylvetty, viljaakin. Ruis
siinä parhaallaan hedelmöi, ohra tekee tähkää. Ruolla olevan tai juuri
ikään niitetyn heinän tuoksu, tuon mehevän alppiheinän, joka tuoksuu
vielä voiksi ja juustoksi muuttuneenakin, täyttää ilman. Siellä täällä
on jollakin karummalla paikalla, minne joki on työntänyt hiekkaa tai
sullonut kiviä, lehto, leppä-, tuomi-, pihlaja- tai kirsikkalehto,
toisaalla kasvaa kuusia. Vainioiden keskeltä paistaa vähän väliä
pienoisen sini- tai vihreäkattoisen kirkon valkea torni, sen ympärillä
on hedelmäpuiden piirittämä kylä ruskeine, puisine huoneineen ja tuolla
täällä jokin uudempaan tyyliin rakennettu hotelli.
Metsä on meillä aina niittymaiseman kehys, ja niin on täälläkin. Mutta
kun metsä meillä tavallisesti peittyy puittensa taakse, näkyy se täällä
kaikessa laajuudessaan ja suuruudessaan jyrkän vuoren rinteellä. Missä
rinne on jyrkin, siellä on metsäkin synkin; missä taas loivempi, siellä
on metsän keskessä pieniä peltoja ja niittyjä mökkien ympärillä,
sydänmaan mökkien, jotka näyttävät käyvän yhä vähäisemmiksi ja
köyhemmiksi, kuta ylempänä ovat, kunnes niitä lopulta ei ole niitäkään
enää tuolla, missä erämaa, koskematon kivikorpi alkaa lumen ja
kasvullisuuden rajalla. Sillä _siinä_ se nyt on lumi, viileä silmälle
nähdä, viileä keuhkojen hengittää, jatkona taivaasta, jonka hattaroista
sen tuskin erottaa, jossa se ikäänkuin riippuu kiinni, näkymättömän
voiman avulla ikäänkuin kannattaen tätä laaksoa, joka on sieltä
laskettuna alas ihmisten hetkelliseksi iloksi.
No niin, vaikkei tämä nyt olisikaan taivaallinen puutarha, niin saanen
sitä kuitenkin sanoa »maalliseksi paratiisiksi». Ja siksi minä sitä
tahtoisin kutsua etupäässä sen tähden, että se niin paljon muistuttaa
Pohjoismaita, Suomea.
Ja siinä se on sen suurin viehätys. Sillä--en tiedä, uskallanko sen
tunnustaa--mutta ei ainakaan minua ole mikään ulkomailla matkustellessa
liikuttanut enemmän kuin se, kun kohtaa siellä jotakin kotimaista,
jotakin »omaa», jotakin, joka näöllään, tuoksullaan tai muulla
muistuttaa minua siitä, mitä kotona on. Ja ilostus, hämmästys on
kahdenkertainen, jos tuo tuttu esiintyy jotenkuten kirkastuneena,
jalostuneena semmoiseksi, miksi kotoinen luonto tai kotoiset olot
_voisivat_ kehittyä, jos niitä osattaisiin ihmiskäsin ja ihmisaattein
kirkastaa ja jalostaa.
Mutta juna on pysähtynyt--pysähtynyt siksi, ettei se pääse enää sen
edemmä. Laakso on kapenemistaan kaventunut, vuoren seinät käyneet
jyrkemmiksi, mäen huiput lumisemmiksi, ne ovat kupeelta kiertyneet
eteen ja seisovat seinänä vastassa, muodostaen umpipohjukan. Ollaan
siinä, mihin on pyritty, etsimässämme tyrolilaisessa
vuorilaaksokylässä, Mayrhofenissa.
»ENSI-ILTA».
Vaikka matkailijaliike täällä on ollutkin jo kauan käynnissä, luoden
m.m. lukuisia hotelleja, ei tämä kylä kuitenkaan vielä näy joutuneen
sen turmeluksen alaiseksi, jonka heti huomaa vanhemmissa
turistiseuduissa. Tulija saa rauhassa kantaa kapineensa kantajain ja
ajurien niitä häneltä riistämättä--Italiassa oli ajuri minulta kerran
rouvanikin ryöstää. Ajureja ei täällä muuten voisi ollakaan, sillä ei
ole semmoisia teitä, joita myöten voitaisiin ajaa. Saamme lähteä itse
itsellemme asuntoa etsimään. Sen löydämmekin heti aseman luota.
Ja kun nyt olemme kerran päässeet sille tuulelle, siihen mielentilaan,
että kaikki meitä miellyttää, niin miellytti meitä hotellikin, mikä
tapahtui nyt ensi kerran elämässäni. Se on kyllä kaikenlaisilla
uudenaikaisilla mukavuuksilla varustettu, sähkö sekä -kelloineen
että -valoineen, mutta samalla on siinä oma kansallinen leimansa. Se on
vain hiukan hienommaksi kehittynyt talonpoikaistalo, rakennettu
paikalliseen malliinsa.
Tyrolilaisessa talossa on tilava käytävä, joka jakaa sen kahteen osaan.
Kahden puolen tätä käytävää on toisella puolen asuinhuone eli tupa--
usein savutupa!--ja sen takana keittiö, toisella puolen jonkinlainen
työhuone ja ruokasäiliö, Käytävästä vie raput toiseen kerrokseen, jossa
sielläkin on läpi koko kerroksen samanlainen käytävä, mistä vie ovet
makuuhuoneisiin. Molemmista näistä käytävistä pääsee verannalle eli
parvekkeelle, jommoinen kiertää koko rakennuksen sen kumpaisenkin
kerroksen kohdalla.
Tästä alkuperäisestä talosta on nyt melkein mitään muuta kuin sen
pinta- ja kuutioalaa laajentamalla saatu aivan erinomaisen herttainen
ja hauska vieraskoti. Alikerroksessa on yksi huone tarjoiluhuone eli
vierastupa, jossa ei syödä, mutta nautitaan vain viiniä, olutta t.m.s.
ja johon seudun rahvas kokoontuu iltaansa viettämään, välistä laulamaan
ja tanssimaan. Tämä huone on sisustettu tukevilla pöydillä ja seinää
myöten kulkevilla penkeillä. Sen takana on samalla puolella käytävää
ruokasali, joka on pyhitetty varsinaisia vieraita varten, ja sinne
paikkakuntalaiset eivät tule. Toisella puolen käytävää on jonkinlainen
lukusali eli salonki, jossa on sanomalehtiä, kirjallisuutta ja
kirjoitusneuvoja. Toinen sillä puolen oleva huone on jonkinlainen
varastohuone tai on se sekin muodostettu matkustajain olinpaikaksi.
Yläkerrassa ovat sitten makuuhuoneet. Verannat ovat isonnetut ja
laajennetut vierasten olinsijoiksi, ja on niistä sateelta ja paisteelta
suojaavien räystäitten alta mitä ihanin näköala laaksoon ja vuoristoon.
Kodikkuuden tunnetta lisää vielä suuressa määrin se, että se on talon
oma väki, joka ottaa vastaan vieraat ja niitä hoitaa. Pulska isäntä ja
komea emäntä--en ole missään nähnyt niin pulskia isäntiä ja emäntiä--
tulevat ystävällisesti kättelemään ja riisumaan päällysvaatteita, talon
omat tyttäret--en ole missään nähnyt niin paljon kauniita tyttöjä
yhdessä paikassa kuin täällä--saattavat vieraan huoneeseen ja hänelle
vuoteen valmistavat. Ja ne samat tyttäret toimivat sitten myös
tarjoilijaneiteinä. Ei mitään ikäviä »kyyppareita», ei mitään
liukaskielisiä ja -mielisiä »ovenvartijoita».
Ja kun sitten tullaan alas aterioimaan, niin istuutuvat isännät,
emännät, tyttäret kukin vuoroonsa vieraalle seuraa pitämään, kysymään
kuulumisia ja tarvittavia tietoja antamaan. Ikävä vain, että niiden
saksa on sellaista, etteivät sitä berliiniläisetkään ymmärrä, mutta kun
sanoo »joo! joo!» joka paikkaan, niin ainahan siinä suoriudutaan.
Tämän ravintolan omituisuuksiin kuuluu vielä, että se, samalla kun on
täydellinen ravintola, on myöskin täydellinen talonpoikaistalo, jossa
harjoitetaan maanviljelystä ja karjanhoitoa. Siinä on navetta, josta
kuuluu lehmäin ammuntaa ja kilien kellojen kilinää aamuin ja illoin;
heinää tehdään tuossa verannan edessä niityllä, josta apilaan tuoksu
illan kosteuden kanssa leviää joka huoneeseen; tyttäret hoitavat
kasvipuutarhaansa ja tuovat sieltä vihanneksia pöytään ja ruusuja
pöydälle. Maidot, voit, juustot, jopa hunajakin, jota nautitaan
kahvileivän kanssa ja jota mehiläiset valmistavat alppiniittyjen
lemuavista kukkasista--kaikki ovat kotitekoa. Yksin valaistuskin on
omaa, koko kylän omaa: kosken voima muutettuna alppi-sähkövaloksi.
Täällä on meidän mainio olla.
* * * * *
On vilpoinen, kirkas ilta tämä meidän tyrolilainen ensi-iltamme.
Istumme parvekkeella. Tummina kohoovat vaarat ja luovat jyrkkiä
piirteitä taivasta vasten, josta tähdet leimuaa. Vielä helottaa
laskeneen auringon valo lumisilla huipuilla. Alppikoski kohisee, pienet
purot solisee. Ruisrääkkä ääntelee, sammakko kurnuttaa kotoisen
tuntehikkaasti, laulurastas sirauttelee alppien rinteiltä. Tuossa
sihahti iltatuuli ruispellossa. Suljen silmäni ja olen--Suomessa.