Muutamalla vaimolla oli aika juoppo-lallu miehenä. Hyvin huolella
tästä, mietiskeli vaimo-raiska ainian, millä keinoin miehensä viinasta
saisi luopumaan. Kuin ukko kerranki hyvin pahana päissään kotiin ryömi,
otti siis akka hänen selkäänsä, vei kirkkomaalle luukoppeliin ja
salpasi sinne. Muutaman hetken perästä, kuin jo luuli miehensä
jokseenki selvenneen ja kohmelosta kaljentuneeksi, meni hän koppelille
ja ryskytti ovea. "Kuka mokoma siellä jyryää?" ärjäsi mies
kohmelo-unissaan. "Oonpahan kuolleitten ruuan kantaja", vastasi vaimo.
"Woi veikkonen", vätkytti juopunut, "jospahan edes viinaakaan olisit
tuonut; tuo tuo joltaki olisi maistunut! Kumma kuitenki, ystävä kulta,
kuin niin typerä olla saatoit, ett'et mulle viinaaki ruuan kanssa
tuonut; etkö entuudestaki tietänyt, että rikka ruoka viinatta?" Tämän
kuultua meni vaimo parka matkoinsa päivitellen: "Woi kuitenki, kuinka
tuolla mies-parallani on hillimätön viinan himo; ei varmaan siitä enää
kunnon miestä näy tulevan!"
Ei tule tuohesta takkia,
Eikä vanhasta pappia.