Eräs vaimo rakasti hyvin hellästi miestänsä, eikä siis muuta tehnyt,
kun valitti ja vaikeroi lakkaamatta, koska tämä kerran tuli niin
huonoksi sairaaksi, että ihan kuolevaksi katsottiin. Woivotellessaan
oli hän jo monta kertaa sanonut: "Woi kuitenki, kuinka paljoa mielemmin
minä itse kuolisin, kuin rakkaan mieheni laudalla nähdä tahtoisin!"
Jopa muutamana iltana tuliki ahkerasti rukoiltu kuolema talossa
käymään. "Hyvää iltaa!" terveytti hän tupaan tullessaan, sillä hän oli
vanhan miehen haamussa. "Jumal' antakoon!" sanoi vaimo, "mistäs
tämä vieras on?" -- "Hei, se kuolemahan minä olen, jota niin kauan olet
huutanut", vastasi kuolema, "joko nyt olet valmis lähtemään?" -- "Ei!"
epuutti akka hämmästellen, "en minä olekkaan etsittävänne! Mieheni se
on, joka tuolla sängyssä makaa ja jo viikkokausia teitä on odotellut!"
-- "Kelvoton vaimo!" huusi kuolema; "miestäsi tahdoit viimeiselläki
hetkellänsä pettää; sinut minä vien kanssani." Akan täytyi kuolla, vaan
mies tuli terveeksi ja jäi elämään.
Ei suuret sanat suuta halkaise,
Eikä lupaus taloa hävitä.