Vanha ukko-raja hakkasi kerran puita metsässä. Kantamuksen saatuansa,
alkoi hän kotiinsa astua. Mutta välillä tuli väsymys ja ukon täytyi
levähtämään laskeuta. Tässä muisteli hän nuoruutensa ihania aikoja,
jolloin tuommoinen riippi ei suinkaan paljon olisi painanut. Niin
rupesi hän vanhuuttansa valittamaan, panetteli köyhyyttänsä ja
kaikkea viheliäisyyttään, ja sanoi viimen raskaasti huovaten: "ei kyllä
minusta enään paljon tälle maailmalle ja elohon ole! Woi, kuolema,
miks'et avukseni tule ja lopeta viheliäiset päiväni! Jospa toki minun
kohtaki korjaisit!" Mutta ei ukko tuskin suruvirttänsä vielä ennättänyt
lopettaa, ennenkuin kuolema, joka paikalle sattui, tuli ukon luokse ja
sanoi: "tässä olen nyt, jota kutsuit; mikäs sinulla on hätänä ja mitä
minusta tahdot?" -- "Eipä paljon mitään!" epuutti ukko hämmästellen.
"Etkö niin hyvin tekisi, että tuon kantamuksen selkääni nostaisit!" ja
sillä mennä patikoi hän aika kyytiä mökilleen.
Elohon elävän mieli,
Miehen mennehen manalle.