Villefort nousi melkein häveten sitä, että joku oli nähnyt hänet surun
vallassa.
Hänen kamala virkansa, jota hän oli hoitanut kaksikymmentäviisi vuotta,
oli tehnyt hänestä luonnottoman ihmisen, tavallista ihmistä suuremman
tai pienemmän.
Hänen katseensa harhaili hetkisen ja kiintyi sitten Morreliin.
-- Kuka te olette, sanoi hän, -- kun unohdatte, ettei tällä tavoin saa
astua taloon, missä kuolema asuu? Menkää pois! Menkää!
Mutta Morrel pysyi liikkumattomana. Hän ei voinut irroittaa silmiään
vuoteesta ja sillä lepäävästä kalpeasta olennosta.
-- Menkää, kuuletteko! huusi Villefort, ja Avrigny lähestyi ajaakseen
hänkin Morrelin pois.
Morrel tuijotti ruumiiseen, noihin kahteen mieheen, huoneeseen, näytti
hetkisen epäröivän, avasi suunsa, mutta ei voinut sanoa sanaakaan,
vaikka kamalien ajatusten virta täyttikin hänen aivonsa. Hän kääntyi
lähtemään ja repi molemmin käsin tukkaansa. Villefort ja Avrigny
joutuivat hetkeksi omista ajatuksistaan syrjään ja katsoivat toisiinsa
aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:
-- Hän on hullu!
Mutta ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut umpeen, narisivat portaat
raskaan painon alla, ja Morrel kantoi yliluonnollisilla voimillaan
Noirtier'ta tuolineen päivineen talon alakerrasta toiseen kerrokseen.
Kauheata oli katsella Noirtier'n kasvoja Morrelin työntäessä hänen
tuoliaan Valentinen vuoteen luo; äly käytti kaiken voimansa, ja katse
kuvasti kaiken, mitä muut aistimet eivät voineet ilmaista.
Nämä kalpeat kasvot ja leimuavat silmät vaikuttivat Villefort'iin
pelottavan ilmestyksen tavoin.
Joka kerta, kun hän oli joutunut tekemisiin isänsä kanssa, oli jotakin
kamalaa tapahtunut.
-- Katsokaa, mitä he ovat tehneet! huusi Morrel toinen käsi Noirtier'n
tuolin selkänojalla ja osoittaen toisella Valentinea. -- Katsokaa, isä,
katsokaa!
Villefort peräytyi askelen ja katseli kummastellen hänelle melkein
outoa nuorta miestä, joka sanoi Noirtier'ta isäkseen.
Vanhuksen koko sielu näytti tänä hetkenä siirtyneen silmiin,
jotka alkoivat veristää; sitten hänen kaulasuonensa paisuivat,
halvaantuneelle tyypillinen sinerrys peitti hänen kaulansa, poskensa ja
ohimonsa. Vihlova kirkaisu tuntui tunkeutuvan jokaisesta huokosesta ja
oli kamala mykkyydessään, sydäntäsärkevä sanattomuudessaan.
Avrigny riensi vanhuksen luo ja antoi hänen hengittää voimakasta
rauhoittavaa ainetta.
-- Minulta kysytään, kuka olen, ja mikä oikeus minulla on olla täällä!
huudahti Morrel tarttuen halvaantuneen käteen. -- Tehän sen tiedätte,
sanokaa se heille, sanokaa!
Ja nuoren miehen ääni sortui nyyhkytyksiin.
Vanhuksen rinta nousi läähättäen. Näytti siltä kuin hän olisi ollut
kuolinkouristuksissa. Mutta lopulta alkoivat kyynelet virrata hänen
silmistään. Hän oli siinä suhteessa onnellisempi Maximilienia, tämä kun
nyyhkytti voimatta itkeä.
-- Sanokaa, jatkoi Morrel tukahtuneella äänellä, -- sanokaa, että olin
hänen sulhasensa! Sanokaa, että hän oli minun ystäväni, ainoa
rakkauteni maan päällä. Sanokaa, sanokaa, että hänen ruumiinsa kuuluu
minulle!
Ja nuori mies lysähti polvilleen vuoteen viereen ja hänen sormensa
takertuivat suonenvedontapaisesti siihen.
Tämä tuska teki niin valtavan vaikutuksen, että Avrigny kääntyi
poispäin salatakseen mielenliikutustaan, ja Villefort ojensi kätensä
nuorelle miehelle vaatimatta mitään lisäselityksiä: tiedämme, että
salaperäinen voima pakottaa meidät lähestymään niitä, jotka ovat
rakastaneet suremiamme olentoja.
Mutta Morrel ei nähnyt mitään. Hän oli tarttunut Valentinen kylmään
käteen, ja kun hän ei voinut itkeä, puri hän peitettä tuskasta karjuen.
Vähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä, kirouksia
ja rukouksia. Ja tämän kaiken yli kuului käheä ja sydäntävihlova
hengitys, joka tuntui joka henkäisyllä katkovan niitä siteitä, mitkä
vielä pitivät elossa Noirtier'n ruumista.
Villefort, joka parhaiten osasi itsensä hillitä, sanoi Maximilienille:
-- Te rakastitte Valentinea, niinhän sanoitte. Olitte hänen sulhasensa.
En tiennyt tästä rakkaudesta enkä kihlauksesta, ja kuitenkin minä hänen
isänään annan sen anteeksi, sillä huomaan, että surunne on suuri,
puhdas ja todellinen. Minunkin suruni on niin suuri, että rinnassani ei
ole tilaa suuttumukselle. Mutta näettehän: enkeli, jonka toivoitte
saavanne omaksenne, on jättänyt tämän maan. Hän ei enää välitä ihmisten
ihailusta, sillä nyt hän palvelee Herraa. Sanokaa siis jäähyväiset
hänen ruumiilleen. Tarttukaa viimeinen kerta käteen, jonka toivoitte
saavanne omaksenne, ja erotkaa hänestä ainiaaksi. Valentine ei kaipaa
nyt enää ketään muuta kuin pappia, joka hänen ruumiinsa siunaa.
-- Erehdytte, sanoi Morrel ja nousi polvilleen tuntiessaan sydämessään
entistä vihlovamman tuskan, -- erehdytte, Valentine ei kaipaa
ainoastaan pappia, vaan kostajaakin. Herra Villefort, lähettäkää
noutamaan pappia, minä olen kostaja.
-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Villefort vapisten.
-- Tarkoitan sitä, että teissä on kaksi ihmistä, sanoi Morrel. -- Isä
on jo kylliksi itkenyt, kuninkaallinen prokuraattori aloittakoon nyt
tehtävänsä.
Noirtier'n silmät iskivät tulta, Avrigny tuli lähemmäksi.
-- Herra prokuraattori, sanoi nuori mies ymmärtäen, mitä läsnäolijoiden
mielessä liikkui, -- tiedän mitä sanon, ja te tiedätte sen yhtä hyvin
kuin minäkin: Valentine on murhattu!
Villefort'in pää painui kumaraan. Avrigny astui vielä askelen
lähemmäksi, Noirtier'n silmiin tuli hyväksyvä ilme.
-- Meidän aikanamme, jatkoi Morrel, -- ei maailmasta katoa ainoakaan
olento, vaikka hän ei olisikaan nuori, kaunis, suloinen kuin Valentine,
ei katoa ainoakaan olento väkivaltaisesti maailmasta ilman että
kysytään, mikä on ollut syynä hänen katoamiseensa. Nyt, kuninkaallinen
prokuraattori, jatkoi Maximilien yhä kiihtyvällä vimmalla, -- ette saa
osoittaa sääliä! Olen antanut rikoksen ilmi, etsikää syyllistä!
Ja hän katsoi tiukasti Villefort'iin, joka turhaan etsi apua
Noirtier'lta ja tohtorilta. Näiden katseet olivat yhtä säälimättömät.
-- Hyvä herra, sanoi Villefort koettaen taistella näiden kolmen miehen
tahtoa ja omaa mielenliikutustaan vastaan, -- olette erehtynyt, minun
talossani ei ole tapahtunut rikosta. Kohtalo iskee minuun, Jumala minua
koettelee. Kamalaa on tätä ajatellakin, eihän täällä ketään murhata!
Noirtier'n silmät välkkyivät, Avrigny avasi suunsa puhuakseen. Morrel
ojensi kätensä vaatien toisia vaikenemaan.
-- Ja minä sanon, että täällä murhataan! huudahti Morrel, jonka ääni
hiljeni kadottamatta mitään pelottavasta soinnustaan. -- Minä sanon,
että tämä on jo neljäs uhri neljän kuukauden aikana. Minä sanon, että
jo aikaisemmin, neljä päivää sitten, Valentine koetettiin myrkyttää, ja
että yritys epäonnistui ainoastaan herra Noirtier'n varokeinojen
tähden. Minä sanon, että annosta on lisätty tai on käytetty toista
myrkkyä, koska tällä kertaa on onnistuttu! Minä sanon, että te tiedätte
tämän yhtä hyvin kuin minäkin, koska tämä herra on ilmoittanut siitä
teille sekä lääkärinä että ystävänä.
-- Te hourailette! sanoi Villefort koettaen turhaan pyristellä
vapaaksi.
-- Minäkö hourailen! huudahti Morrel. -- Vetoan herra Avrigny'hin!
Kysykää häneltä, muistaako hän vielä, mitä hän sanoi teille tämän saman
talon puistossa samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Olitte
kahden, luulitte voivanne puhua kenenkään kuulematta; keskustelitte
tuosta kamalasta kuolintapauksesta, johon ei kohtalo ja Jumala -- jota
syyttä syytitte -- ole osallisena muulla tavoin, kuin että hän on
luonut Valentinen murhaajan.
Villefort ja Avrigny katsoivat toisiinsa.
-- Niin, niin, muistelkaahan sitä, sanoi Morrel, -- sillä nuo sanat,
jotka luulitte vain hiljaisuuden ja yksinäisyyden kuulevan, tulivatkin
minun korviini. Kun tuona iltana näin, kuinka rikollisen suopea herra
Villefort oli omaisiaan kohtaan, olisi minun pitänyt heti ilmaista asia
tuomioistuimelle, silloin en olisi kanssasyyllinen sinun kuolemaasi,
Valentine, armas Valentineni! Mutta kanssarikollisesta tulee kostaja.
Tämä neljäs murha on ilmeinen, ja jos isäsi sinut hylkää, Valentine,
niin minä, sen vannon, minä vainoan murhaajaa.
Ja aivan kuin luonto tällä kertaa olisi säälinyt voimakasta luonnetta,
joka oli omaan tarmoonsa sortumaisillaan, viimeiset sanat tukahtuivat
Morrelin kurkkuun, hänen rintansa nousi raskaasti, ja kyynelet
puhkesivat viimeinkin esiin; hän vaipui jälleen polvilleen ja itki
Valentinen vuoteen ääressä.
Nyt oli Avrignyn vuoro puhua.
-- Minäkin, sanoi hän voimakkaalla äänellä, -- minäkin yhdyn herra
Morreliin ja vaadin rikosta rangaistavaksi, sillä sydämeni nousee
kapinaan ajatellessani, että raukkamaisella suvaitsevaisuudellani olen
rohkaissut murhaajaa.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sopersi Villefort aivan masentuneena.
Morrel kohotti päänsä ja näki vanhuksen silmistä leimahtavan
yliluonnollisen säteen.
-- Katsokaa, sanoi hän, -- katsokaa, herra Noirtier tahtoo puhua.
-- Niin, ilmaisi Noirtier, ja hänen katseensa oli sitä pelottavampi,
kun tämän voimattoman vanhuksen kaikki henkiset ilmaisukeinot olivat
keskittyneet silmiin.
-- Tunnetteko murhaajan? sanoi Morrel.
-- Tunnen, vastasi Noirtier.
-- Ja opastatteko meitä? huudahti nuori mies. -- Kuulkaa! Herra
Avrigny, kuulkaa!
Noirtier loi Morreliin alakuloisen hymyn, tuollaisen lempeän silmien
hymyn, joka niin usein oli tehnyt Valentinen onnelliseksi, ja kehotti
sillä häntä tarkkaamaan. Sitten hän suuntasi katseensa oveen.
-- Pitääkö minun mennä? huudahti Morrel tuskaisesti.
-- Pitää, ilmaisi Noirtier.
-- Armahtakaahan toki minua!
Vanhuksen katse oli järkkymättömästi suunnattuna oveen.
-- Saanko edes palata? kysyi Morrel.
-- Saatte.
-- Pitääkö minun lähteä yksin?
-- Ei.
-- Kuka seuraa minua? Kuninkaallinen prokuraattoriko?
-- Ei.
-- Tohtoriko?
-- Niin.
-- Tahdotteko jäädä herra Villefort'in kanssa kahden?
-- Tahdon.
-- Mutta voiko hän ymmärtää teitä?
-- Voi.
-- Ah, sanoi Villefort melkein iloiten siitä, että tutkimus tapahtui
kahden kesken, -- olkaa rauhassa, ymmärrän varsin hyvin mitä isäni
tarkoittaa!
Mutta samalla kun hän tunsi miltei iloa, kalisivat hänen hampaansa
pelosta. Avrigny tarttui nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet
viereiseen huoneeseen.
Neljännestunnin päästä kuului horjuvaa astuntaa, ja Villefort ilmestyi
sen huoneen ovelle, jossa Avrigny ja Morrel istuivat, edellinen
mietteisiinsä vaipuneena, jälkimmäinen tuskasta tukehtumaisillaan.
-- Tulkaa, sanoi hän.
Ja hän vei heidät Noirtier'n tuolin eteen.
Morrel katsahti silloin terävästi Villefort'iin.
Kuninkaallinen prokuraattori oli kalmankalpea, ruosteenvärisiä pilkkuja
oli hänen otsallaan, ja hänen sormiensa välissä oli hanhenkynä, joka
moneen kertaan taivutettuna oli mennyt aivan säpäleiksi.
-- Hyvät herrat, sanoi hän käheällä äänellä Avrignylle ja Morrelille,
-- antakaa kunniasananne siitä, että tämä salaisuus pysyy meidän
välillämme!
-- Mutta, sanoi Morrel, -- syyllinen...! murhaaja...! myrkyttäjä...
-- Olkaa turvassa, syyllinen rangaistaan, sanoi Villefort. -- Isäni on
ilmaissut minulle hänen nimensä. Isäni janoaa kostoa, aivan kuten
tekin, ja kuitenkin hän vannottaa teitä säilyttämään rikoksen
salaisuuden. Eikö niin, isä?
-- Niin, ilmaisi Noirtier tarmokkaasti.
Morrel teki epäilystä ja kauhua osoittavan liikkeen.
-- Oh! huudahti Villefort tarttuen Maximilienin käsivarteen. -- Jos
isäni pyytää teiltä tätä, niin hän tietää varsin hyvin, että Valentinen
kuolema tulee kamalalla tavalla kostetuksi. Eikö niin, isä?
Vanhus vastasi myöntävästi. Villefort jatkoi:
-- Hän tuntee minut, ja olen antanut hänelle sanani. Olkaa siis
rauhassa, hyvät herrat, pyydän teiltä aikaa kolme päivää, vain kolme
päivää, siis vähemmän kuin tuomioistuin teiltä pyytäisi, ja kolmen
päivän päästä lapseni murhaajaa rangaistaan tavalla, joka saa
tylyimmätkin ihmiset värisemään sydänjuuriaan myöten. Eikö niin, isä?
Tätä sanoessaan hän puri hammasta ja ravisti vanhuksen hervotonta
kättä.
-- Pidetäänkö kaikki nämä lupaukset, herra Noirtier? kysyi Morrel, ja
Avrigny yhtyi hänen kysymykseensä.
-- Pidetään, vastasi Noirtier, ja hänen katseensa ilmaisi pelottavaa
iloa.
-- Vannokaa siis, sanoi Villefort tarttuen Avrignyn ja Morrelin käsiin,
-- vannokaa, että säälitte sukuni kunniaa ja jätätte koston minun
huostaani.
Avrigny kääntyi poispäin ja vastasi mutisten myöntävästi, mutta Morrel
riuhtaisi kätensä prokuraattorin kädestä, riensi vuoteen luo, painoi
huulensa Valentinen jääkylmille huulille ja pakeni raskaasti valittaen,
epätoivosta menehtymäisillään.
Olemme jo maininneet, että kaikki palvelijat olivat kadonneet. Herra
Villefort'in täytyi siis pyytää tohtoria pitämään huolta niistä
moninaisista ja arkaluontoisista asioista, jotka kuolemantapaus
nykyajan suurissa kaupungeissa vaatii, varsinkin näin epäilyttävä
kuolemantapaus.
Mitä Noirtier'hen tulee, niin oli suorastaan kamalaa katsella hänen
jäykkää tuskaansa, liikkumatonta epätoivoaan ja valituksettomia
kyyneliään.
Villefort palasi huoneeseensa. Avrigny meni piirilääkärin luo, jonka
tehtävänä on antaa kuolintodistus ja jota sen vuoksi sanotaan
kuolleitten lääkäriksi. Noirtier ei tahtonut lähteä Valentinen luota.
Puolen tunnin päästä Avrigny palasi virkaveljensä seurassa. Portti oli
suljettu, ja kun portinvartija oli karannut muiden palvelijoitten
mukana, täytyi Villefort'in itse mennä avaamaan.
Mutta hän pysähtyi portaille, hänellä ei ollut enää rohkeutta mennä
kuolinhuoneeseen. Lääkärit menivät sinne keskenään.
Noirtier oli vuoteen vieressä, yhtä kalpeana, liikkumattomana ja
mykkänä kuin vainajakin.
Kuolleitten lääkäri lähestyi välinpitämättömästi, niin kuin ainakin
mies, joka puolet elämästään viettää kuolleitten seurassa, nosti nuoren
tytön päällä olevaa peitettä ja avasi vain hiukan huulia.
-- Oh, sanoi Avrigny huoaten, -- tyttöparka, hän on todellakin kuollut.
-- Niin on, vastasi lääkäri lyhyesti laskien peitteen jälleen
Valentinen kasvoille.
Noirtier'n rinnasta nousi kumea korina.
Avrigny kääntyi, vanhuksen silmät kipinöivät. Tohtori ymmärsi, että
vanhus tahtoi nähdä tyttärensä. Hän lähestyi vuodetta, ja sillä välin
kuin kuolleitten lääkäri pisti klooriveteen sormensa, joilla hän oli
koskettanut vainajan huulia, paljasti Avrigny tyynet ja kalpeat kasvot,
kauniit kuin nukkuvan enkelin.
Noirtier'n silmäkulmaan ilmestyvä kyynel oli vanhuksen kiitos.
Kuolleitten lääkäri kirjoitti todistuksensa pöydänkulmalla Valentinen
huoneessa, ja täytettyään tämän muodollisuuden hän lähti pois tohtorin
saattamana.
Villefort kuuli heidän astuvan portaita alas ja ilmestyi työhuoneensa
ovelle. Hän kiitti muutamin sanoin lääkäriä ja sanoi sitten kääntyen
Avrignyn puoleen:
-- Ja nyt on kai hankittava pappi?
-- Tahdotteko saada jonkun erityisen kirkonmiehen rukoilemaan
Valentinen ruumiin ääressä? kysyi Avrigny.
-- En, vastasi Villefort, -- noutakaa lähin.
-- Lähin on eräs kunnon italialainen apotti, joka on muuttanut
viereiseen taloon asumaan, sanoi piirilääkäri. -- Annanko hänelle
ohimennessäni tiedon?
-- Avrigny, sanoi Villefort, -- olkaahan niin ystävällinen ja saattakaa
herra lääkäriä. Tässä on portin avain, joten voitte tulla ja mennä
milloin haluatte. Noudatte papin ja pyydätte häntä tulemaan
lapsiparkani huoneeseen.
-- Tahdotteko puhutella häntä, ystäväni?
-- Tahdon olla yksin. Suottehan sen anteeksi? Papin täytyy ymmärtää
kaikki surut, isänkin surut.
Ja Villefort jätti Avrignylle avaimen, kumarsi viimeisen kerran
vieraalle lääkärille ja meni omaan huoneeseensa tekemään työtä.
Muutamille luonteille työ on ainoa tuskien lääke.
Tullessaan kadulle he näkivät pappispukuisen miehen seisovan viereisen
talon ovella.
-- Tuossa on mainitsemani pappi, sanoi kuolleitten lääkäri Avrignylle.
Avrigny lähestyi pappia.
-- Hyvä herra, olisitteko halukas tekemään palveluksen isälle, joka on
menettänyt tyttärensä, kuninkaalliselle prokuraattorille herra
Villefort'ille?
-- Kyllä tiedän, sanoi pappi italianvoittoisella murteella, -- kuolema
on tullut hänen taloonsa.
-- Minun ei siis tarvitse ilmoittaa teille, mitä palvelusta hän teiltä
pyytää.
-- Aioin juuri mennä tarjoutumaan, sanoi pappi, -- meidän
velvollisuutemmehan on rientää täyttämään tehtävämme.
-- Vainaja on nuori tyttö.
-- Tiedän kyllä, kuulin sen palvelijoilta, jotka pakenivat talosta.
Sain tietää, että hänen nimensä on Valentine, ja olenkin jo rukoillut
hänen puolestaan.
-- Kiitos, kiitos, sanoi Avrigny, -- ja koska jo olette alkanut hoitaa
pyhää tehtäväänne, niin suvaitkaa sitä jatkaakin. Tulkaa istumaan
kuolinvuoteen ääreen, ja koko sureva perhe on teille kiitollinen.
-- Minä tulen, sanoi apotti, -- ja uskallan sanoa, ettei kukaan voi
rukoilla hartaammin kuin minä.
Avrigny tarttui apotin käteen ja tapaamatta Villefort'ia, joka oli
sulkeutunut huoneeseensa, vei papin Valentinen ruumiin ääreen.
Arkkuunpanijoiden piti tulla noutamaan sitä vasta seuraavana yönä.
Noirtier'n katse kiintyi heti apottiin, kun tämä astui huoneeseen, ja
epäilemättä hän näki miehessä jotakin erikoista, koska ei kääntänyt
enää silmiään hänestä pois.
Avrigny uskoi papin huostaan sekä vainajan että elossaolevan, ja pappi
lupasi rukoilla Valentinen puolesta ja hoidella Noirtier'ta.
Apotti lupasi sen juhlallisesti ja jottei kukaan häiritsisi hänen
rukouksiaan eikä Noirtier'n surua, hän heti Avrignyn lähdettyä telkesi
sekä sen oven, josta tohtori oli poistunut, että sen, josta mentiin
rouva Villefort'in huoneistoon.