Yölamppu paloi yhä Valentinen huoneen uuninreunustalla kuluttaen
viimeisiä öljypisaroita, jotka vielä uiskentelivat veden pinnalla. Jo
alkoi punertava kehä ilmestyä alabasterikupuun, jo alkoi lepattava
liekki hiljaa räiskyen lennättää kipinöitään, noita viimeisiä
kuolemankamppailun merkkejä, joita usein on verrattu ihmisen elämän
sammumiseen. Himmeä ja kaamea valo teki ikkunaverhot ja vuoteen
liinavaatteet opaalinvärisiksi.
Kadulta ei kuulunut mitään ääntä, ja hiljaisuus huoneessa oli
kammottava. Edouardin huoneen ovi aukeni, ja pää, jonka jo aikaisemmin
olemme nähneet, kuvastui vastapäätä olevaan peiliin. Rouva Villefort
tuli katsomaan, minkä vaikutuksen hänen juomansa oli saanut aikaan.
Hän seisahtui kynnykselle ja kuunteli lampun rätinää. Sitten hän
lähestyi hiljaa Valentinen yöpöytää nähdäkseen, oliko hänen lasinsa
tyhjä. Siinä oli vielä osa jäljellä, niin kuin olemme maininneet. Rouva
Villefort meni tyhjentämään sen uuniin ja sekoitti tuhkaa, jotta neste
pikemmin haihtuisi; sitten hän huuhtoi huolellisesti kristallilasin,
kuivasi sen omalla nenäliinallaan ja laski sen yöpöydälle.
Jos joku tänä hetkenä olisi voinut katsoa huoneeseen, olisi hän nähnyt,
kuinka vaikeata rouva Villefort'in oli mennä Valentinen vuoteen luo ja
katsoa häneen. Kaamea valo, hiljaisuus, yön kamala runollisuus
varmaankin liittyi hänen omantuntonsa hirvittävään mielikuvitukseen.
Myrkyttäjä pelkäsi uhriaan. Lopulta hän rohkaisi mielensä, veti verhon
syrjään, nojasi vuoteen pääpuoleen ja katsoi Valentineen.
Nuori tyttö ei enää hengittänyt. Hänen hiukan raollaan olevasta
suustaan ei tullut henkäystäkään, joka olisi ilmaissut, että elämä
hänessä vielä jatkui. Hänen kalpeat huulensa olivat lakanneet
väräjämästä, silmien ympärys oli sininen, ja luomet näyttivät
valkoisemmilta siltä kohtaa, missä valkuainen yhtyi silmäkuopan
reunaan. Mustat silmäripset varjostivat vahankeltaista ihoa.
Rouva Villefort katseli näitä kasvoja, joissa vielä liikkumattominakin
oli suloinen ilme. Sitten hän kävi rohkeammaksi, nosti peitettä ja
tunnusteli nuoren tytön sydäntä.
Se ei sykkinyt.
Hän tunsi ainoastaan oman kätensä valtimon sykinnän. Väristen hän veti
kätensä pois.
Valentinen käsivarsi, joka riippui vuoteen ulkopuolella, oli olkapäästä
kyynärpäähän kuin Germain Pilonin sulottaren käsivarren mukaan valettu,
mutta kyynärvarsi oli suonenvedosta hiukan vääntynyt, kaunismuotoinen
ranne nojasi vuoteen mahonkisivua vastaan, ja sormet olivat harallaan.
Kynnenjuuri oli sinertävä.
Rouva Villefort'in ei enää tarvinnut epäillä. Kaikki oli loppunut,
hänen viimeinen kamala tekonsa oli täytetty.
Myrkyttäjällä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän
peräytyi niin varovaisesti, että huomasi hänen pelkäävän askeltensa
ääntä, mutta peräytyessään hän vielä piti verhoa korkealla katsellen
nauttien kuolemaa, jolla on vastustamaton tenhovoima, niin kauan kuin
se ei vielä ole mädännystä, vaan ainoastaan liikkumattomuutta.
Hetket vierivät. Rouva Villefort ei voinut päästää käsistään verhoa,
vaan piti sitä aivan kuin ruumispeitettä Valentinen pään yläpuolella.
Hän oli vaipunut mietiskelyyn. Rikollisen mietiskelyn täytyy olla
omantunnonvaivoja.
Silloin yölamppu alkoi rätistä kovemmin.
Kuullessaan tämän äänen rouva Villefort vavahti ja laski verhon alas.
Samassa yölamppu sammui ja huone peittyi kamalaan pimeyteen.
Keskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.
Myrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat
vaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan
hiki valui hänen kasvoiltaan.
Pimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.
Vähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se
kirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.
Sairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo
kuppi kädessään.
Isä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine
oli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.
-- Hyvä, sanoi hän, -- hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä
hiukan jäljelläkin.
Sitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja
vaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen
Valentinen unta nukahtaakseen hetkisen.
Kello löi kahdeksan.
Silloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui
nähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei
ollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin
Valentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.
Hän aikoi nostaa käsivarren vuoteeseen, mutta se totteli niin jäykästi,
että sairaanhoitajatar heti ymmärsi, mitä se merkitsi.
Hän kirkaisi kamalasti.
-- Auttakaa, auttakaa!
-- Mitä, auttakaa? vastasi portaiden juurelta tohtori Avrignyn ääni.
Tähän aikaan oli lääkärin tapana tulla.
-- Kuka apua tarvitsee? huusi Villefort tullen äkkiä työhuoneestaan. --
Ettekö kuullut avunhuutoa, tohtori?
-- Kuulin, kuulin, vastasi Avrigny, -- menkäämme heti paikalla
Valentinen huoneeseen.
Mutta ennen kuin lääkäri ja isä olivat ennättäneet astua sisään, olivat
jo samassa kerroksessa, toisissa huoneissa tai käytävissä olleet
palvelijat rientäneet huoneeseen, ja nähdessään Valentinen kalpeana ja
liikkumattomana vuoteellaan he nostivat kätensä taivasta kohden ja
hoipertelivat pois aivan kuin heitä olisi pyörryttänyt.
-- Kutsukaa rouva Villefort tänne! Herättäkää rouva Villefort! huusi
kuninkaallinen prokuraattori huoneen ovelta, jonne hän ei näyttänyt
uskaltavan mennä.
Mutta sen sijaan että palvelijat olisivat vastanneet, he katsoivatkin
tohtoriin, joka oli astunut huoneeseen, juossut Valentinen luo ja
kohottanut hänet käsivarsilleen.
-- Tämäkin vielä...! mutisi hän laskien hänet alas. -- Jumala, hyvä
Jumala, milloin sinä väsyt?
Villefort syöksyi nyt huoneeseen.
-- Mitä sanottekaan! huudahti hän kohottaen molemmat kätensä taivasta
kohden. -- Tohtori...! Tohtori...!
-- Minä sanon, että Valentine on kuollut! sanoi tohtori juhlallisesti,
ja tämä juhlallisuus vaikutti pelottavasti.
Villefort lysähti Valentinen vuoteelle.
Tohtorin sanat ja isän huudahdukset kuullessaan palvelijat pakenivat;
he riensivät portaita alas ja käytäviä pitkin, sitten kuului pihalta
suurta hälinää, sen jälkeen kaikki oli hiljaista. Joka ainoa palvelija
oli lähtenyt kirotusta talosta.
Tällä hetkellä rouva Villefort, pistäen toista kättään aamupukunsa
hihaan, nosti oviverhoa. Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, näytti
tarkastavan läsnäolijoita ja koetti pusertaa kyyneliä silmistään.
Äkkiä hän astui askelen eteenpäin tai oikeammin sanoen hyökkäsi pöytää
kohden.
Hän näki Avrignyn kumartuvan uteliaana yöpöytää kohden ja ottavan
lasin, jonka hän varmasti muisti tyhjentäneensä yöllä.
Lasissa oli kolmasosa juomasta jäljellä, aivan samoin kuin oli ollut
silloin, kun hän sen oli tyhjentänyt pesään.
Jos Valentinen haamu olisi noussut myrkyttäjän eteen, ei se olisi
tehnyt tärisyttävämpää vaikutusta.
Väri oli sama kuin siinä juomassa, jonka hän oli kaatanut Valentinen
lasiin ja jonka Valentine oli juonut. Se oli myrkkyä, josta Avrigny ei
voinut erehtyä ja jota hän nyt juuri tarkasti. Jumala oli varmaankin
tehnyt tämän ihmeen, jotta murhaajan varokeinoista huolimatta jäisi
jälkiä, todistuskappale, ilmiantaja.
Rouva Villefort'in seistessä liikkumattomana paikallaan kuin kauhun
kuvapatsas, Villefort'in kätkiessä kasvonsa vainajan vuoteen liinoihin
näkemättä ja kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, Avrigny
lähestyi ikkunaa tarkastaakseen lähemmin lasin sisällystä ja maisteli
juomaa kastaen sormensa siihen.
-- Ah, mutisi hän, -- tällä kertaa se ei olekaan enää brusiinia.
Katsokaamme, mitä tämä on!
Hän juoksi Valentinen huoneessa olevan kaapin luo, joka oli muutettu
lääkekaapiksi, otti pienestä hopearasiasta pullon, jossa oli
rikkihappoa, tiputti muutaman pisaran opaalinväriseen nesteeseen, joka
heti muuttui veripunaiseksi.
-- Ah! huudahti Avrigny tuomarina kauhistuen ja tiedemiehenä
riemastuen, kun ongelma selvisi.
Rouva Villefort tunsi hetkisen olevansa pyörtymäisillään, hänen
silmänsä iskivät tulta, sitten hohde sammui, hän etsi horjuen ovea ja
katosi.
Vähän ajan päästä kuului, miten joku kaatui permannolle.
Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sairaanhoitajatar katseli
kemiallista analyysia, Villefort oli vielä aivan herpaantunut.
Vain Avrigny oli pitänyt silmällä rouva Villefort'ia ja huomannut hänen
äkillisen lähtönsä. Hän nosti Valentinen huoneen oviverhoa ja näki
Edouardin huoneen läpi rouva Villefort'in huoneeseen, jossa tämä
liikkumattomana virui lattialla.
-- Menkää auttamaan rouva Villefort'ia, sanoi hän
sairaanhoitajattarelle, -- rouva Villefort voi pahoin.
-- Mutta neiti Valentine? sopersi tämä.
-- Neiti Valentine ei enää kaipaa apua, sanoi Avrigny, -- neiti
Valentinehan on kuollut.
-- Kuollut, kuollut! huokasi Villefort surunpuuskan vallassa, joka oli
sitä sydäntäsärkevämpi, kun tämä raudankova sydän ensi kertaa tunsi
todellista surua.
-- Kuollut! Niinkö sanoitte? huudahti kolmas ääni. -- Kuka sanoo, että
Valentine on kuollut?
Molemmat miehet kääntyivät ja näkivät Morrelin seisovan kynnyksellä
kalpeana, pelottavana.
Näin oli tapahtunut:
Morrel oli tavalliseen aikaan tullut taloon sivuovesta mennäkseen
Noirtier'n luokse. Ovi oli auki. Hänen ei siis tarvinnut soittaa, hän
astui sisään. Hän odotti hetkisen eteisessä toivoen näkevänsä jonkun
palvelijan, joka veisi hänet herra Noirtier'n huoneeseen.
Mutta ketään ei tullut, kaikki palvelijathan olivat lähteneet talosta.
Morrelilla ei tänä päivänä ollut mitään erikoista syytä olla levoton.
Monte-Cristo oli luvannut hänelle, että Valentine jää eloon, ja tähän
asti hän oli pitänyt tarkkaan lupauksensa. Joka ilta kreivi oli antanut
hänelle hyviä tietoja, jotka herra Noirtier seuraavana aamuna oli
todistanut oikeiksi.
Mutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta
tulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.
Silloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.
Noirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.
Hän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan.
Tämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä
ilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.
-- Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta
rinnassaan.
Mutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.
-- Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. -- Tarvitsette
varmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?
-- Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.
Morrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon
tahansa, ketään ei tullut.
Hän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Morrel. -- Miksi ei kukaan tule?
Onko joku talossa sairastunut? Valentine! Valentine!...
-- Niin, niin! ilmaisi Noirtier.
Maximilien ei saanut sanaakaan suustaan, hän horjui ja hänen täytyi
tarttua seinälaudoitukseen pysyäkseen pystyssä. Sitten hän ojensi
kätensä ovea kohden.
-- Niin, niin, niin! jatkoi vanhus.
Minuutissa oli nuori mies kulkenut usean huoneen läpi, jotka olivat
tyhjinä niin kuin kaikki muutkin talon suojat, ja saapui Valentinen
huoneeseen.
Hänen ei tarvinnut avata ovea, se oli selkoselällään.
Ensimmäiseksi hän kuuli nyyhkytyksiä. Hän näki mustapukuisen olennon
polvillaan valkoisten verhojen keskellä. Pelko, kamala pelko naulitsi
hänet kynnykselle.
Silloin hän kuuli äänen sanovan: Valentine on kuollut, ja toisen äänen
kaikuna vastaavan siihen:
-- Kuollut! Kuollut!