Valentine ei ollut vielä toipunut. Hän oli väsynyt ja makasi
vuoteellaan. Rouva Villefort'in välityksellä hän sai tiedon kaikesta
siitä, minkä olemme kertoneet, Eugénien paosta, Cavalcantin
vangitsemisesta ja tämän asettamisesta syytteeseen murhasta.
Mutta Valentine oli niin heikko, että kertomus ei tehnyt häneen niin
syvää vaikutusta, kuin se epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi ollut
terve. Se lisäsi vain epämääräisiä aatoksia, hajanaisia mietelmiä
niihin kummallisiin kuviin ja haihtuviin näkyihin, jotka syntyivät
hänen sairaissa aivoissaan tai häilyivät hänen silmiensä edessä.
Päivällä Valentine pysyi vielä todellisuudentajuisena ollessaan
Noirtier'n seurassa, joka kannatutti itsensä pojantyttärensä huoneeseen
valvoakseen häntä isällisellä katseellaan. Palattuaan oikeuspalatsista
herra Villefort istui tunnin tai pari isänsä ja tyttärensä välissä.
Kello kuudelta Villefort palasi työhuoneeseensa, kello kahdeksalta
saapui tohtori Avrigny, joka itse toi yöjuoman nuorta tyttöä varten.
Sitten kannettiin herra Noirtier huoneeseensa.
Sairaanhoitajatar, jonka tohtori Avrigny itse oli valinnut, lähti
huoneesta vasta kello yhdeltätoista, jolloin Valentine oli vaipunut
uneen. Poistuessaan hän sulki Valentinen huoneen ja vei avaimen herra
Villefort'ille, joten Valentinen huoneeseen ei enää päässyt muuta tietä
kuin rouva Villefort'in huoneiston kautta ja pikku Edouardin huoneesta.
Joka aamu tuli Morrel herra Noirtier'n luo kuulemaan uutisia
Valentinesta. Ja päivä päivältä hän myös näytti tulevan yhä
rauhallisemmaksi. Sillä Valentine, vaikka häntä vaivasikin suuri
hermostuneisuus, alkoi voida yhä paremmin. Olihan Monte-Cristo sitä
paitsi sanonut Morrelille, että ellei Valentine kahden tunnin kuluessa
kuole, hänet voidaan pelastaa. Valentine eli vielä, ja neljä päivää oli
jo kulunut.
Tuo mainitsemamme hermostuneisuus vainosi Valentinea unessakin tai
pikemmin sanoen siinä horrostilassa, joka seurasi valveillaoloa. Yön
hiljaisuudessa ja puolihämärässä, yölampun palaessa lieden reunalla
alabasterikupunsa sisällä, hän näki noita haamuja, jotka liikkuvat
sairaan huoneessa ja astuvat kuumeen siipien alta esiin.
Hän oli näkevinään äitipuolensa uhkaavan häntä, Morrelin ojentavan
hänelle kätensä, toisinaan hän näki melkein outojakin henkilöitä,
sellaisia kuin kreivi Monte-Cristo. Huonekalutkin näyttivät tällaisina
kuumeen hetkinä liikkuvan ja leijailevan. Ja tätä jatkui noin kello
kahteen saakka, jolloin hän vaipui raskaaseen, aamuun asti kestävään
uneen.
Saman päivän iltana, jolloin Valentine oli kuullut Eugénien paosta ja
Cavalcantin vangitsemisesta, tapahtui tässä huolellisesti suljetussa
huoneessa jotakin hyvin omituista. Mainitut seikat olivat hetkiseksi
sekaantuneet Valentinen persoonallisiin aistimuksiin, mutta
loittonivat vähitellen hänen ajatuksistaan sen jälkeen, kun Villefort,
Avrigny ja Noirtier olivat kukin vuorostaan poistuneet, ja kun
Saint-Philippe-du-Roulen kirkonkello löi yksitoista, laski
sairaanhoitajatar yöpöydälle lääkärin tuoman juoman, sulki oven, vei
avaimen herra Villefort'ille ja meni sitten palvelijain huoneeseen
kuulemaan kamalia juttuja tapauksista, joita talossa oli kolmen
kuukauden aikana sattunut.
Sairaanhoitajatar oli ollut jo kymmenen minuuttia poissa, ja Valentinea
vaivasi jälleen kuume, joka palasi joka yö.
Yölampun säteet välkkyivät tuhansin värein, kun Valentine äkkiä oli
huomaavinaan, että uunin luona syvennyksessä oleva kirjakaappi
äänettömästi aukeni.
Jos Valentine olisi ollut täysin tajuissaan, hän olisi tarttunut
silkkiseen kellonnuoraan ja kutsunut apua, mutta nykyisessä tilassa ei
mikään häntä kummastuttanut. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen
ympärillään liikkuvat näyt olivat hänen oman kuumehoureensa tuotetta.
Eihän niistä aamulla koskaan ollut jäänyt pienintäkään merkkiä. Ovesta
astui ihmisolento.
Kuumeensa ansiosta Valentine oli jo niin tottunut tällaisiin haamuihin,
ettei hän vähääkään kauhistunut. Hän avasi vain suuret silmänsä toivoen
näkevänsä Morrelin.
Olento lähestyi hänen vuodettaan, pysähtyi ja näytti kuuntelevan hyvin
tarkkaan.
Tällä hetkellä osui yölampun valo salaperäisen vieraan kasvoihin. -- Se
ei olekaan hän! mutisi Valentine.
Ja varmasti uskoen näkevänsä unta hän odotti, että olento häviäisi tai
muuttuisi toiseksi.
Hän tunnusteli valtimoaan. Se löi kiivaasti. Hän tiesi, että virkistävä
juoma karkottaisi hänen silmistään häiritsevät näyt. Lääkäri oli
valmistanut tuon juoman poistaakseen Valentinen rauhattomuuden, se sai
kuumeen laskemaan ja vaikutti elvyttävästi aivojen toimintaan. Juotuaan
tyttö voi aina jonkin aikaa paremmin.
Valentine ojensi sen vuoksi kätensä ottaakseen lasin, joka oli
kristallivadilla. Mutta silloin astui haamu pari askelta häntä kohden
ja tuli niin lähelle nuorta tyttöä, että tämä oli tuntevinaan hänen
henkäisynsä ja kätensä kosketuksen.
Tällä kertaa unikuva tai oikeammin sanoen todellisuus sai voiton
Valentinen kaikista aikaisemmista kokemuksista. Hän alkoi todellakin
uskoa olevansa valveilla, hän huomasi ajatuskykynsä kirkkaaksi ja alkoi
väristä.
Valentinen tunteman kosketuksen tarkoituksena oli ollut pidättää hänen
kättään. Tyttö vetikin kätensä hitaasti pois.
Silloin tämä olento, joka vaikutti suojaavalta eikä uhkaavalta, tarttui
lasiin, lähestyi yölamppua ja tarkasti juomaa, aivan kuin olisi
tahtonut nähdä, kuinka kirkasta ja puhdasta se oli.
Mutta tämä ensimmäinen tarkastus ei riittänyt.
Tämä mies tai pikemminkin haamu, sillä hän astui niin hiljaa, että
askelten ääntä ei kuulunut matoilla peitetyllä permannolla, otti
lusikalla lasista juomaa ja pisti sen suuhunsa. Valentine katseli tätä
kaikkea hämmästyneenä.
Hän uskoi, että näky kohta katoaisi tai vaihtuisi, mutta mies lähestyi,
ojensi lasin Valentinelle ja sanoi sydämellisellä äänellä:
-- Nyt, juokaa...!
Valentine värisi.
Ensi kerran tuollainen haamu puhui hänelle ihmisäänellä. Hän avasi
suunsa kirkaistakseen. Mies pani sormen huulilleen.
-- Kreivi Monte-Cristo! sopersi Valentine.
Hänestä oli mahdotonta, että kreivi Monte-Cristo tällaisena vuorokauden
aikana olisi tullut hänen luokseen selittämättömällä, kummallisella,
salaperäisellä tavalla läpi seinän.
-- Älkää huutako, älkää kauhistuko, sanoi kreivi, -- karkottakaa
sielustanne epäilyksen siemenkin ja levottomuuden varjo. Mies, jonka
näette edessänne -- sillä tällä kertaa olette oikeassa, tämä ei ole
mikään näköhäiriö -- on hellin isä ja uskollisin ystävä, mitä voitte
kuvitellakaan.
Valentine ei osannut vastata mitään. Hän pelkäsi niin, ettei tohtinut
äännähtääkään, mutta hänen kauhistunut katseensa sanoi: Jos teillä on
puhtaat aikeet, niin miksi olette täällä?
Kreivi huomasi heti, mitä nuoren tytön sielussa liikkui.
-- Kuulkaahan minua, sanoi hän, -- tai oikeammin katsokaahan minuun.
Silmäni ovat tavallista punaisemmat ja otsani tavallista kalpeampi. Se
johtuu siitä, että neljään yöhön en ole silmiäni ummistanut. Neljä yötä
olen vartioinut, suojannut teitä, pelastaakseni teidät ystävällemme
Maximilienille.
Sairaan poskille nousi nopeasti veri, sillä tuo nimi karkotti
viimeisetkin epäluulot.
-- Maximilien...! kertasi Valentine. -- Maximilien! Hän on siis
kertonut teille kaiken?
-- On. Hän sanoi, että hänen elämänsä riippuu teidän elämästänne, ja
minä lupasin, että jäätte eloon.
-- Oletteko luvannut hänelle, että jään eloon?
-- Olen.
-- Puhuitte äsken valvomisesta ja suojaamisesta. Oletteko siis lääkäri?
-- Olen, ja uskokaa minua, paras lääkäri minkä taivas tänä hetkenä voi
luoksenne lähettää.
-- Sanoitte valvoneenne? kysyi Valentine levottomana. -- Minä en ole
teitä nähnyt.
Kreivi viittasi kädellään kirjakaappiin päin.
-- Olin tuon oven takana piilossa, sanoi hän; -- tuosta ovesta päästään
viereiseen taloon, jonka olen vuokrannut.
Häveliäisyytensä pakottamana Valentine teki torjuvan liikkeen, kääntyi
poispäin ja sanoi kauhuissaan:
-- Minusta tekonne on ollut suunnattoman mieletön, ja mainitsemanne
suojelus muistuttaa suuresti häväistystä.
-- Valentine, sanoi kreivi, -- koko tänä pitkänä vartioaikana olen vain
pitänyt silmällä, keitä kävi luonanne, mitä ruokia nautitte ja mitä
juomia teille tuotiin. Kun huomasin nämä juomat vaarallisiksi, astuin
sisään niin kuin nytkin, tyhjensin lasinne ja panin myrkyn sijaan
terveellisen juoman, joka kuoleman sijasta saikin elämän virtaamaan
suonissanne.
-- Myrkky! Kuolema! huudahti Valentine luullen jälleen joutuneensa
kuumehoureiden valtaan. -- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Hiljaa lapseni, sanoi Monte-Cristo nostaen uudelleen sormensa
huulilleen, -- puhuin myrkystä, puhuin kuolemasta ja mainitsen kuoleman
vielä kerran, mutta juokaa ensin tästä. (Hän otti taskustaan pienen
pullon ja kaatoi siitä muutaman pisaran punaista nestettä lasiin.) Ja
kun olette tämän juonut, niin älkää nauttiko yön aikana enää mitään
muuta.
Valentine ojensi kätensä, mutta ehdittyään tuskin koskea lasiin hän
veti kauhuissaan kätensä takaisin.
Monte-Cristo tarttui lasiin, joi siitä puolet ja ojensi sen sitten
Valentinelle, joka hymyillen joi lasiin jääneen juoman.
-- Niin, niin, sanoi hän, -- nyt tunnen sen öisen juoman maun, joka toi
viileän tunteen rintaani ja rauhoitti ajatuksiani. Kiitos, kiitos!
-- Sen avulla olette elänyt neljä yötä, Valentine, sanoi kreivi. --
Mutta kuinka minä olen elänyt? Mitä kamalia hetkiä olenkaan teidän
tähtenne saanut viettää! Mitä hirveitä tuskia sainkaan kärsiä, kun
näin, että lasiinne kaadettiin myrkkyä, ja kuinka vapisinkaan pelosta,
että ennättäisitte juoda sen, ennen kuin olisin kaatanut sen
sisällyksen uuniin.
-- Sanoitte kärsineenne hirveitä tuskia nähdessänne myrkkyä kaadettavan
lasiini, sanoi Valentine aivan kauhuissaan. -- Mutta silloin kai näitte
samalla kuka sen teki?
-- Näin.
Valentine nousi istualleen ja veti lumivalkoisen rintansa suojaksi
koruompeleisen palttinan, joka vielä oli kostea kuumeen hiestä ja johon
nyt alkoi tarttua kauhun kylmä hiki.
-- Näitte siis hänet?
-- Näin, sanoi kreivi toisen kerran.
-- Te kerrotte kamalia asioita minulle, te tahdotte saada minut
uskomaan jotakin helvetillistä. Mitä, isäni talossa, omassa
huoneessani, sairasvuoteella viruessanikin koetetaan minut surmata?
Menkää, te kiusaatte omaatuntoani, pilkkaatte taivaallista hyvyyttä! Se
ei voi olla mahdollista, se ei ole totta!
-- Oletteko te ensimmäinen, johon tämä isku osuu? Ettekö ole nähnyt
herra Saint-Méranin, rouva Saint-Méranin, Barrois'n kuolevan? Ettekö
olisi nähnyt herra Noirtier'n kuolevan, ellei hän totuttautumalla
vuosien kuluessa myrkkyyn olisi voinut vastustaa sen vaikutusta?
-- Hyvä Jumala, sanoi Valentine, -- siis sen vuoksi isoisäni on
kuukauden ajan vaatinut minua juomaan samoja lääkkeitä kuin hänkin.
-- Ja tämä lääke maistuu karvaalta niin kuin puoliksi kuivuneen
appelsiinin kuori? kysyi Monte-Cristo.
-- Niin maistuu.
-- Silloin kaikki selviää, sanoi Monte-Cristo. -- Hänkin tietää, että
täällä myrkytetään ja tietää kuka myrkyttää. Hän on turvannut teidät,
rakkaan lapsensa, myrkkyä vastaan, ja myrkyn voima taittui, kun
ruumiinne oli siihen vähitellen tottunut. Sen vuoksi te vielä elätte,
mitä ihmettä en voisi muuten selittää, sillä neljä päivää sitten saitte
myrkkyä, joka tavallisesti heti surmaa.
-- Mutta kuka on tuo murhaaja, tuo myrkyttäjä?
-- Nyt kysyn vuorostani: Ettekö koskaan yöllä ole nähnyt kenenkään
tulevan huoneeseenne?
-- Olen kyllä. Toisinaan olen nähnyt varjojen liikkuvan, lähestyvän,
loittonevan ja katoavan, mutta pidin niitä kuumenäkyinä, ja kun te
äsken tulitte sisään, en pitkään aikaan tietänyt, olinko kuumeessa vai
näinkö unta.
-- Ette siis tiedä, kuka tahtoo teidät surmata?
-- En, sanoi Valentine. -- Miksi kukaan tahtoisi surmata minut?
-- Kohta saatte hänet nähdä, sanoi Monte-Cristo kuulostellen.
-- Millä tavoin? kysyi Valentine katsoen kauhuissaan ympärilleen.
-- Tänä iltana ei teillä ole kuumetta ettekä houraile, tänä iltana
olette aivan valveillanne; kohta kello on kaksitoista, ja sinä hetkenä
murhaajat liikkuvat.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Valentine kuivaten hikeä otsaltaan.
Kello löi kaksitoista hitaasti ja juhlallisesti, ja jokainen lyönti
osui aivan kuin vasaranisku nuoren tytön sydämeen.
-- Valentine, jatkoi kreivi, -- ponnistakaa kaikki voimanne, hillitkää
sydäntänne, pysäyttäkää äänenne kurkkuunne, teeskennelkää unta, ja te
saatte nähdä, te saatte nähdä!
Valentine tarttui kreivin käteen.
-- Olen kuulevinani askelten ääntä, sanoi hän, -- lähtekää.
-- Hyvästi, tai oikeammin sanoen näkemiin, lausui kreivi.
Ja hymyillen niin surullisesti ja isällisesti, että tytössä heräsi syvä
kiitollisuus, hän meni varpaillaan kirjakaapin ovelle.
Hän kääntyi, ennen kuin sen sulki, ja sanoi:
-- Ei liikettäkään, ei sanaakaan, muuten teidät ehkä surmataan, ennen
kuin ehdin tulla apuun.
Lausuttuaan tämän kamalan varoituksen kreivi katosi ovesta, joka hiljaa
sulkeutui hänen jäljestään.