Olemme nähneet, kuinka helposti neiti Danglars'in ja neiti d'Armillyn
onnistui pukeutua valepukuun ja toteuttaa pakoretkensä, sillä jokainen
oli niin kiinni omissa asioissaan, ettei ehtinyt välittää heistä.
Jättäkäämme pankkiiri laskemaan otsansa hiessä vararikon kummituksen
edessä pitkiä sarakkeitaan ja seuratkaamme paronitarta, joka oltuaan
hetkisen lamassa tästä odottamattomasta iskusta oli mennyt tapaamaan
entistä neuvonantajaansa Lucien Debraytä.
Paronitar oli todellakin toivonut Eugénien joutuvan naimisiin
päästäkseen holhoamasta hänenkaltaistaan vaikeasti käsiteltävää
olentoa. Perheissä vallitsevan salaisen lain mukaan on äidillä
vaikutusvaltaa tyttäreensä vain siinä tapauksessa, että hän on
tyttärensä silmissä viisauden ja täydellisyyden perikuva. Rouva
Danglars pelkäsi Eugénien terävää huomiokykyä ja neiti d'Armillyn
neuvoja. Hän oli muutaman kerran huomannut tyttärensä luovan
halveksivia katseita Debrayhen: tytär ilmeisesti tiesi, millä tunne- ja
rahasiteillä hänen äitinsä oli liittynyt ministerinsihteeriin. Jos
paronittarella olisi ollut terävämpi huomiokyky, olisi hän nähnyt,
ettei Eugénie halveksinut Debraytä siksi, että tämä oli heidän
kodissaan loukkauskivenä ja riidanaiheena, vaan siksi, että Debray
hänen mielestään oli niitä olentoja, joita Diogenes koetti olla enää
sanomatta ihmisiksi ja jotka Platon määritteli kaksijalkaisiksi
höyhenettömiksi eläimiksi.
Tässä maailmassa on jokaisella oma kantansa, joka estää häntä näkemästä
toisen kantaa, ja rouva Danglars oli siis omalta kannaltaan katsoen
hyvin pahoillaan siitä, että Eugénien avioliitosta ei ollut tullutkaan
mitään. Hän ei välittänyt siitä, oliko avioliitto kaikin puolin sopiva,
arvokas, ja tuliko hänen tyttärensä onnelliseksi. Ei, hän halusi vain
päästä vapaaksi.
Hän riensi siis, niin kuin olemme kertoneet, Debrayn luo, joka oltuaan
läsnä avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa ja sitä
seuranneessa hälinässä oli mennyt klubiinsa keskustellakseen siellä
muutamien ystäviensä kanssa samasta asiasta kuin kolme neljäsosaa tämän
juoruavan kaupungin asukkaista, jota sanotaan maailman pääkaupungiksi.
Samaan aikaan kun rouva Danglars mustassa puvussa ja paksu harso
silmillään astui Debrayn huoneistoon vieviä portaita, vaikka
portinvartija oli ilmoittanut, että herra Debray oli poissa kotoaan,
samaan aikaan koetti Debray torjua erään ystävän todistelua, jonka
mukaan hänen, Debrayn, velvollisuus perheen ystävänä oli moisen räikeän
häväistysjutun jälkeen mennä heti naimisiin Eugénien ja hänen kahden
miljoonansa kanssa.
Debray koetti puolustautua kuin mies, joka mielellään antaa voittaa
itsensä, sillä tämä ajatus oli usein johtunut hänen mieleensä. Mutta
kun hän tunsi Eugénien riippumattomuutta rakastavan ja ylpeän luonteen,
asettui hän toisinaan vastustavalle kannalle ja selitti, että tämä
avioliitto oli aivan mahdoton. Kuitenkin hän samalla antoi vallan
kiusaukselle, joka moralistien mielipiteen mukaan valvoo taukoamatta
puhtaimman ja kunnollisimmankin miehen sielun pohjalla, aivan samoin
kuin saatana valvoo ristin takana. Teenjuontia, kortinpeluuta ja
innokasta keskustelua kesti kello yhteen asti yöllä.
Tällä välin rouva Danglars, jonka Lucienin palvelija oli saattanut
sisään, odotti harso kasvoillaan ja sykkivin sydämin vihreässä
salongissa kahden kukkalaitteen välissä, jotka hän itse samana aamuna
oli lähettänyt. Ne oli Lucien itse asettanut paikoilleen, järjestänyt
ja laitellut, ja tämä huolellisuus sai rouva Danglars'in antamaan
anteeksi hänen viipymisensä. Kahtakymmentä vailla kaksitoista hän
kuitenkin väsyi odottamaan, astui vaunuihinsa ja ajoi kotiinsa.
Hienon maailman naiset ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin
rikastuneet ilotytöt, että he eivät tavallisesti saavu kotiinsa jälkeen
puoliyön. Siksi paronitar palasi kotiin yhtä varovaisesti kuin Eugénie
sieltä oli lähtenyt, hän astui varpaillaan ja sydän kurkussa portaita
huoneistoonsa, joka oli, niin kuin tiedämme, Eugénien huoneiston
vieressä. Hän ei mitenkään tahtonut antaa aihetta huomautuksiin. Tämä
ainakin siinä suhteessa kunnioitettava naisparka uskoi varmasti, että
tytär oli aivan viaton ja kunnioitti täydellisesti kotiaan.
Palattuaan huoneeseensa hän kuunteli Eugénien ovella; kun hän ei
kuullut mitään ääniä, hän koetti avata oven, mutta se olikin lukossa.
Rouva Danglars luuli, että Eugénie uupuneena kaikista
mielenliikutuksista oli mennyt vuoteeseensa ja nukkui. Hän kutsui
kamarineidin luokseen ja tiedusteli asiaa häneltä.
-- Neiti Eugénie meni huoneeseensa neiti d'Armillyn seurassa, selitti
kamarineiti. -- Sitten he joivat teetä yhdessä ja lähettivät minut pois
sanoen, etteivät minua tarvitse.
Kamarineiti oli siitä asti ollut tarjoiluhuoneessa ja luuli niin kuin
muutkin, että Eugénie-neiti nukkui.
Rouva Danglars meni siis levolle mitään epäilemättä, mutta alkoi
kuitenkin mielessään pohtia illan tapauksia. Sitä mukaa kuin hänen
ajatuksensa kirkastuivat, saivat illan tapaukset myöskin suuremman
muodon. Heitä ei ollutkaan kohdannut skandaali vaan oikea häväistys, ei
häpeä, vaan täydellinen maineen menettäminen.
Vastoin tahtoaan paronitar tuli muistelleeksi, kuinka säälimättömästi
hän oli ajatellut Mercedeksestä, jota oli kohdannut suuri onnettomuus.
-- Eugénie on hukassa, sanoi hän, -- ja niin mekin. Kun tämä tapaus
tulee tietoon, tuottaa se meille täydellisen häpeän, sillä siinä
yhteiskunnassa, missä elämme, tällainen naurettavaksi joutuminen
merkitsee ikuisesti avointa haavaa. Mikä onni, että Jumala on antanut
Eugénielle sellaisen kummallisen luonteen, jota toisinaan olen
vavistuksella ajatellut!
Ja hän katsahti kiitollisena taivaaseen, jonka salaperäinen kaitselmus
edeltäpäin järjestää kaiken tulevien tapausten varalta ja voi viasta,
paheestakin tehdä ansion.
Sitten hänen ajatuksensa lentäessään linnun tavoin syvyyksien yli
pysähtyivät Cavalcantiin.
-- Tuo Andrea oli konna, varas, murhaaja, ja kuitenkin hänellä oli
ominaisuuksia, joista voi päätellä, että hän oli saanut ainakin
puolinaisen kasvatuksen, ellei täydellistä. Hänhän esiintyi
seurapiirissä suuren rikkauden ja kunniallisen nimen tukemana.
Miten päästä selvyyteen tässä sokkelossa? Kenen puoleen kääntyä
päästäkseen tästä kamalasta tilanteesta?
Hän oli ensi hädässään juossut Debrayn luo, niin kuin nainen yleensä
etsii turvaa rakastetultaan -- mikä teko hänet usein tekee
onnettomaksi. Mutta Debray ei voinut muuta kuin antaa hänelle neuvoja.
Paljon mahtavamman puoleen hänen täytyi kääntyä.
Villefort'inko? Mutta Villefort'han oli tahtonut vangita Cavalcantin ja
tuottanut heidän perheeseensä sekaannuksen, aivan kuin se olisi ollut
hänelle outo perhe.
Kuninkaallinen prokuraattori ei kylläkään ollut säälimätön ihminen, hän
oli vain velvollisuuksiensa orja, uskollinen ja luotettava ystävä, joka
säälimättä mutta varmasti oli iskenyt leikkausveitsensä mätäkohtaan.
Hän ei ollut pyöveli vaan taitava lääkäri, joka oli tahtonut leikata
Danglars'in kunnian erilleen tämän nuoren miehen häpeästä. Villefort'in
menettely oli siis paronittaren silmissä sellainen, että se katsoi
heidän molempien etua.
Mutta siihen saikin kuninkaallisen prokuraattorin taipumattomuus
loppua. Rouva Danglars päätti seuraavana päivänä mennä hänen luokseen
ja saada hänet käsittelemään asiaa kaikin tavoin hienotunteisesti.
Paronitar aikoi vedota heidän yhteiseen menneisyyteensä, rukoilla häntä
tuon onnellisen, joskin rikollisen ajan nimessä. Herra Villefort
antaisi silloin asian jäädä sikseen tai antaisi ainakin -- ja sitä
varten hänen tarvitsi vain kääntää silmänsä pois -- Cavalcantin paeta
ja tuomitsisi hänet poissaolevana kuolemaan. Vasta tähän päätökseen
tultuaan paronitar nukkui rauhallisesti. Seuraavana aamuna hän nousi
kello yhdeksän ja soittamatta kamarineitoaan luokseen, antamatta mitään
elonmerkkiä itsestään, pukeutui yhtä yksinkertaisesti kuin
edellisenäkin päivänä, astui portaita alas, käveli Provence-kadulle
asti, otti ajurin ja läksi Villefort'in kotiin.
Kuukauden ajan oli tämä talo ollut kuin sairashuone, jonne oli
ilmestynyt rutto. Osa taloa oli sekä ulkoa että sisältäpäin suljettu,
ikkunaluukut avattiin vain hetkeksi tuulettamista varten, jolloin
ikkunasta näkyivät palvelijan kauhistuneet kasvot. Sitten ikkuna
jälleen sulkeutui kuin hautaholvin kivilaatta, ja naapurit
kuiskailivat:
-- Kannetaankohan taas tänään ruumisarkku kuninkaallisen prokuraattorin
talosta?
Rouva Danglars värisi nähdessään kolkon talon; hän astui ajoneuvoista,
lähestyi horjuvin polvin suljettua porttia ja soitti.
Vasta kuullessaan kolmannen kerran kellonsoiton, portinvartija avasi
portin niin paljon raolleen, että voi keskustella. Hän näki edessään
hienon maailman naisen, mutta ei avannut porttia enempää.
-- Avatkaahan toki! sanoi paronitar.
-- Ensiksikin, kuka olette? kysyi portinvartija.
-- Kukako olen? Tunnettehan te minut aivan hyvin.
-- Me emme tunne enää ketään.
-- Tehän olette hullu! huudahti paronitar.
-- Kuka teidät on lähettänyt?
-- Tämä on jo liikaa!
-- Suokaa anteeksi, noudatan ainoastaan saamiani ohjeita. Mikä on
nimenne?
-- Paronitar Danglars. Olettehan nähnyt minut monta kymmentä kertaa?
-- Se on kyllä mahdollista. Mitä asiaa teillä on?
-- Olettepa te kummallinen! Minä valitan herra Villefort'ille, miten
hävyttömästi hänen palvelijansa kohtelevat vieraita.
-- Tämä ei ole hävyttömyyttä vaan varovaisuutta. Kukaan ei pääse tänne
muuten kuin herra Avrignyn luvalla tai halutessaan puhutella
kuninkaallista prokuraattoria.
-- Kuninkaalliselle prokuraattorille minulla juuri onkin asiaa.
-- Kiireellistäkö asiaa?
-- Tietysti, koska en ole vielä palannut ajoneuvoihini. Mutta tehkäämme
tästä loppu. Tässä on käyntikorttini, viekää se herrallenne.
-- Odottaako rouva siksi, kunnes palaan?
-- Odotan, menkää!
Porttivahti sulki oven jättäen rouva Danglars'in kadulle.
Paronittaren ei tarvinnut kauankaan odottaa; vähän ajan kuluttua portti
aukeni niin paljon, että hän voi astua sisään. Pihalle tultuaan vahti
otti vihellyspillin taskustaan ja puhalsi.
Herra Villefort'in kamaripalvelija ilmestyi portaille.
-- Armollinen rouva suokoon anteeksi portinvartijalle, sanoi tämä, --
mutta hän on saanut jyrkät määräykset, ja herra Villefort on pyytänyt
minua sanomaan armolliselle rouvalle, että mies ei voinut tehdä toisin.
Pihalla oli eräs talon ruokatavaroitten hankkija, joka oli päästetty
sisään aivan yhtä varovaisesti ja jonka tavaroita parhaillaan
tutkittiin.
Paronitar nousi portaita, ja talossa vallitseva alakuloisuus synkensi
hänen omaa mielialaansa. Palvelija, joka ei hetkeksikään päästänyt
häntä näkyvistään, ohjasi hänet prokuraattorin työhuoneeseen.
Vaikka rouva Danglars'in mieltä askarruttivatkin ne asiat, joiden
tähden hän oli saapunut, oli palvelijoiden menettely ollut niin
loukkaavaa, että hän aikoi tehdä sen johdosta valituksia.
Mutta kun hän näki Villefort'in kohottavan häntä kohden huolista
raskaan päänsä ja katsovan häneen surullisesti hymyillen, sammuivat
syytökset hänen huulilleen.
-- Antakaa anteeksi palvelijoilleni, sillä he ovat kauhun vallassa. Kun
heitä on epäilty, ovat he itse alkaneet epäillä.
Rouva Danglars oli kyllä kuullut puhuttavan tällaisesta kauhusta, mutta
hän ei koskaan olisi voinut uskoa, että se olisi voinut paisua näin
suureksi.
-- Oletteko tekin siis onneton? kysyi hän.
-- Olen, vastasi prokuraattori.
-- Silloin varmaankin ymmärrätte minua ja arvaatte, miksi tulen tänne?
-- Ymmärrän. Tulette puhumaan kanssani eilisestä?
-- Niin, tästä kamalasta onnettomuudesta.
-- Aioitte kai sanoa ikävyydestä.
-- Ikävyydestä! huudahti paronitar.
-- Niin, vastasi kuninkaallinen prokuraattori järkähtämättömän
tyynesti.
-- En ole lopulta tottunut sanomaan onnettomuudeksi muuta kuin sitä,
mikä on auttamatonta.
-- Luuletteko siis, että tämä voisi unohtua...?
-- Kaikki unohtuu, sanoi Villefort. -- Tyttärenne joutuu naimisiin
huomenna, ellei tänään, viikon päästä, ellei huomenna. Ettekä te
suinkaan aio surkutella neiti Eugénien entistä sulhasta.
Rouva Danglars katsoi kummastuneena Villefort'iin nähdessään, että hän
puhui melkein leikkisästi.
-- Olenko lainkaan tullut ystävän luo? kysyi hän arvokkaasti ja samalla
surullisesti.
-- Tiedättehän, että olen ystävänne, vastasi Villefort, ja hänen
poskilleen nousi heikko puna.
-- Olkaa siis hiukan sydämellisempi, sanoi rouva Danglars. --
Puhutelkaa minua ystävänä älkääkä prokuraattorina, ja kun olen
tavattoman onneton, niin älkää sanoko, että minun pitää olla iloinen.
Villefort kumarsi.
-- Kuullessani puhuttavan onnettomuudesta, sanoi hän, -- on minulla jo
kolmen kuukauden ajan ollut paha tapa ajatella itseäni. Minua
kohdanneiden onnettomuuksien rinnalla tuntuvatkin teidän
onnettomuutenne vain ikävyyksiltä; minun kamalan asemani rinnalla
tuntuu teidän asemanne kadehdittavalta. Mutta tämähän pahoittaa
mieltänne, jättäkäämme siis se sikseen. Mitä sanoittekaan...?
-- Tulen kysymään teiltä, hyvä ystävä, sanoi paronitar, -- kuinka
pitkällä on tuon hävyttömän petturin asia?
-- Petturin! kertasi Villefort. -- Toden totta, hyvä rouva, te näytätte
pienentävän muutamia asioita ja suurentavan toisia. Andrea Cavalcanti,
tai oikeammin sanoen Benedetto, petturi! Erehdytte, Benedetto on
murhaaja.
-- Myönnän kyllä, että oikaisunne oli paikallaan, mutta mitä ankarammin
menettelette tämän miehen suhteen, sitä pahemmin iskette meidän
perheeseemme. Unohtakaa hänet hetkiseksi, sen sijaan että vainoaisitte
häntä. Antakaa hänen paeta.
-- Tulette liian myöhään, määräykset on jo annettu.
-- Ja jos hänet saadaan kiinni -- olen kyllä aina kuullut puhuttavan,
että vankilat ovat tungokseen asti täynnä -- niin antakaa hänen jäädä
vankilaan.
Kuninkaallinen prokuraattori teki epäävän liikkeen.
-- Ainakin siihen asti, kunnes tyttäreni on päässyt naimisiin, lisäsi
paronitar.
-- Mahdotonta. Tuomioistuimen täytyy noudattaa määrättyjä muotoja.
-- Minunkin suhteeni? sanoi paronitar puoliksi hymyillen, puoliksi
vakavasti.
-- Kaikkien suhteen, vastasi Villefort, -- niin minun kuin muidenkin.
-- Ah! sanoi paronitar, ja hänen huudahduksensa ilmaisi enemmän kuin
sanat.
Villefort loi häneen tutkivan katseen.
-- Tiedän, mitä tuolla tarkoitatte, sanoi hän. -- Te viittaatte noihin
kamaliin kuolemantapauksiin, jotka kolmen kuukauden ajan ovat
pakottaneet minut käyttämään surupukua, tarkoitatte, että nämä
kuolemantapaukset, joiden lukua Valentine kuin ihmeen kautta säästynee
lisäämästä, eivät ole luonnollisia.
-- Sitä en toki ajatellut, sanoi rouva Danglars nopeasti.
-- Ajattelitte kyllä, ja olihan teillä siihen oikeus. Ettehän voi muuta
kuin sanoa itseksenne: Sinä, joka rikollista vainoat, vastaa: Miksi
asunnossasi tapahtuu rikoksia, joita ei rangaista?
Paronitar kalpeni.
-- Niinhän te ajattelitte?
-- Ajattelin kyllä, sen myönnän.
-- Minä vastaan teille.
Villefort siirsi tuolinsa rouva Danglars'in tuolin lähelle, sitten hän
nojaten käsivarttaan pöytään ja hiljentäen ääntään sanoi:
-- On olemassa rikoksia, jotka jäävät rankaisematta, koska rikollisia
ei tunneta ja pelätään, että syyllisen sijasta rangaistaisiin syytöntä.
Mutta kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia -- Villefort ojensi
kätensä pöytänsä yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden -- kun
tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia, niin elävän Jumalan kautta,
olkoot he keitä tahansa, he saavat surmansa! Nyt, kuultuanne valani,
uskaltakaa vieläkin pyytää armoa tuolle rikolliselle!
-- Oletteko varma siitä, että hän on niin syyllinen kuin hänen
väitetään olevan? sanoi rouva Danglars.
-- Katsokaa, tässä ovat häntä koskevat asiapaperit. Benedetto, tuomittu
kuusitoistavuotiaana kaleerivankeuteen väärennyksestä. Nuori mies oli
lupaava, niin kuin näette. Sitten hän karkasi ja teki murhan.
-- Ja kuka tuo onneton Benedetto on?
-- Kuka sen tietää! Maankiertäjä, korsikalainen!
-- Eikö siis kukaan ole tullut häntä puolustamaan?
-- Ei kukaan. Hänen vanhemmistaan ei ole tietoa.
-- Mutta kuka sitten oli tuo mies, joka tuli tänne Luccasta?
-- Samanlainen väärentäjä kuin hänkin, epäilemättä hänen
rikostoverinsa.
Paronitar pani kätensä ristiin.
-- Villefort! sanoi hän niin lempeällä ja hyväilevällä äänellä kuin
suinkin taisi.
-- Jumalan nimessä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori varmasti ja
samalla hieman tylystikin, -- Jumalan nimessä, älkää koskaan pyytäkö
minua armahtamaan syyllistä. Mikä minä olen? Laki. Onko lailla silmiä
teidän surullenne? Onko lailla korvia teidän lempeälle äänellenne? Onko
lailla muistia ottaakseen varteen hienon viittauksenne? Ei, laki
käskee, ja kun se käskee, niin se iskeekin... Sanotte varmaan minulle,
että olen elävä olento enkä mikään kuollut kirjain, ihminen enkä kirja.
Mutta katsokaahan minua, ovatko ihmiset kohdelleet minua veljenään?
Ovatko he minua rakastaneet? Ovatko he minua säälineet? Ovatko he minua
säästäneet? Onko kukaan pyytänyt armoa herra Villefort'in puolesta ja
onko kukaan antanut armoa hänelle? Ei, ei, ei, aina vain on iskettyjä
lyöty...! Te yhä vielä, nainen, lumooja, luotte minuun tuon hurmaavan
ja ilmeikkään katseen, joka muistuttaa, että minun pitäisi punastua.
Niin, minun pitäisi punastua siitä, mitä tiedätte, ehkä vielä muustakin
syystä. Mutta kun itse olin langennut ja ehkä syvemmälle kuin moni muu,
aloin etsiä myös muista mätähaavaa. Ja aina minä sen löysin ja olin
onnellinen, olin iloinen, kun näin tämän todistuksen ihmisen
heikkoudesta ja huonoudesta. Sillä jokainen ihminen, jonka näin
syylliseksi, jokainen syyllinen, johon iskin, tuntui elävästi
todistavan, etten itse ollut mikään pelottava poikkeus! Niin, niin,
niin, koko maailma on paha, todistakaamme se ja iskekäämme syylliseen!
Villefort lausui nämä viimeiset sanat kuumeentapaisella kiihkolla, joka
antoi hänen puheelleen hurjan tenhovoiman.
-- Mutta, ponnisteli rouva Danglars viimeiseen asti, -- sanoittehan,
että tuo nuori mies on maankiertäjä, orpo, kaikkien hylkäämä?
-- Sitä pahempi, sitä pahempi, tai sitä parempi. Sallimus on tehnyt
hänet sellaiseksi, jotta toisten ei tarvitsisi surra hänen puolestaan.
-- Mutta avutonta ei saa ahdistaa.
-- Avutonta, joka tekee murhan!
-- Hänen häpeänsä kohdistuu minun perheeseeni.
-- Vallitseehan minun perheessäni kuolema.
-- Te olette säälimätön muita kohtaan. Minä sanon teille: kerran ollaan
säälimättömiä teitäkin kohtaan!
-- Olkoon niin! sanoi Villefort nostaen kätensä uhkaavasti taivasta
kohden.
-- Lykätkää tämän onnettoman asia edes seuraavaan istuntoon, jos hän
joutuu kiinni. Siten voitamme aikaa kuusi kuukautta ja hänet ennätetään
unohtaa.
-- En, sanoi Villefort. -- Minulla on vielä viisi päivää aikaa.
Tutkimukset on tehty. Viidessä päivässä on aikaa enemmän kuin
tarvitsenkaan. Mutta ettekö ymmärrä, että minäkin kaipaan unohtamista?
No niin, kun teen työtä -- ja minä teen työtä yötä päivää -- tulee
hetki, jolloin unohdan kaiken muun, ja kun kaiken unohdan, olen
onnellinen, niin kuin kuollut on onnellinen. Ja sehän on sentään
suloisempaa kuin kärsiminen.
-- Hän on paennut, antakaa hänen paeta, toimettomuudella voi helposti
osoittaa laupeutta.
-- Johan sanoin, että se on myöhäistä; aamulla varhain oli
lennätinlaitos toimessa, ja tällä hetkellä...
-- Armollinen herra, sanoi palvelija astuen sisään, -- eräs ratsumies
toi tämän kirjeen sisäasiainministeriöstä.
Villefort otti kirjeen ja avasi sen nopeasti. Rouva Danglars värisi
kauhusta, Villefort vavahti ilosta.
-- Hän on joutunut kiinni! huudahti Villefort. -- Hän on joutunut
kiinni Compiègnessa. Asia on siis selvä.
Rouva Danglars nousi jäykkänä ja kalpeana.
-- Hyvästi, sanoi hän.
-- Hyvästi, vastasi kuninkaallinen prokuraattori saattaen hänet melkein
iloisena ovelle asti.
Sitten hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen.
-- Kas niin, sanoi hän lyöden oikealla kädellään kirjeeseen, -- minulla
oli jo väärennysjuttu, kolme varkautta, kolme murhapolttoa, ei
puuttunut muuta kuin murha, ja tässä se on. Istunnosta tulee loistava.