Heti kun hevoset olivat päässeet bulevardille, kääntyi Albert kreivin
puoleen ja purskahti niin äänekkääseen nauruun, että se tuntui
väkinäiseltä.
-- No, sanoi hän, -- kysyn, teiltä aivan samoin kuin Kaarle IX kysyi
Katarina Mediciltä Pärttylinyön jälkeen: Miten mielestänne näyttelin
pienen osani?
-- Missä tilaisuudessa? kysyi Monte-Cristo.
-- Tietysti siinä tilaisuudessa, jossa näin kilpailijani saaneen varman
jalansijan Danglars'in perheessä...
-- Minkä kilpailijan?
-- Minkäkö kilpailijan? Teidän suosikkinne, Andrea Cavalcantin!
-- Jättäkää tuollaiset sopimattomat leikinlaskut, vicomte. Minä en
suinkaan suosi herra Andreaa, en ainakaan herra Danglars'in edessä.
-- Moittisinkin teitä, jos tuo nuori mies tarvitsisi suositusta, mutta
kaikeksi onneksi hän ei ole laisinkaan sen tarpeessa.
-- Mitä! Luuletteko hänen mielistelevän neiti Danglars'ia?
-- Siitä olen varma. Hän pyörittää silmiään ja kuhertaa. Hän korskan
Eugénien nyt tahtoo valloittaa. Kas, tulipa runo! Kautta kunniani, se
tuli aivan huomaamatta. Täytyy lausua se uudestaan: Hän korskan
Eugénien nyt tahtoo valloittaa.
-- Vähät siitä, jos vanhemmat tahtovat antaa hänet teille.
-- Älkää sanoko niin, rakas kreivi. Kahdelta eri taholta ollaan minulle
kylmäkiskoisia.
-- Miltä tahoilta?
-- Eugénie-neiti tuskin vastasi tervehdykseeni, neiti d'Armilly, hänen
uskottunsa, ei edes vastannut, ja isä pisti senkin seitsemän tikaria
sydämeeni, valetikareja, teatteritikareja kyllä, mutta hän luuli niitä
oikeiksi.
-- Mustasukkaisuutta!
-- Mutta minä en ole vähääkään mustasukkainen.
-- Hänpä on.
-- Kenelle? Debraylleko?
-- Ei, vaan teille.
-- Minulleko? Voin lyödä vetoa siitä, että viikon sisällä hän on
paiskannut ovensa nenäni edessä lukkoon.
-- Erehdytte, rakas vicomte.
-- Voitteko sen todistaa?
-- Voin. Hän on pyytänyt minua toimimaan niin, että kreivi Morcerf käy
lopullisesti pyytämässä neiti Danglars'ia vaimoksenne.
-- Oh, sanoi Albert niin mairittelevasti kuin suinkin osasi, -- ettehän
toimi, ettehän, rakas kreivi?
-- Erehdytte aivan, Albert, täytän paronin pyynnön, koska olen luvannut
sen tehdä.
-- Teillä näyttää siis olevan kova halu naittaa minut? huokasi Albert.
-- Tahdon olla sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta mitä Debrayhin
tulee, en ole nähnyt häntä enää paronittaren luona.
-- Hän on riidoissa.
-- Paronittarenko kanssa?
-- Ei, vaan herra Danglars'in.
-- Paroni on siis huomannut jotakin?
-- Tuopa oli mainio sutkaus!
-- Uskotte siis, että hän todella on huomannut jotakin? kysyi
Monte-Cristo teeskennellen oivallisesti tietämättömyyttä.
-- Mutta mistä te tulettekaan tänne, rakas kreivi?
-- Kongosta, jos niin tahdotte.
-- Se ei ole vielä kyllin kaukana.
-- Mistä minä tuntisin pariisilaiset aviomiehet?
-- Rakas kreivi, aviomiehet ovat samanlaisia kaikkialla. Kun olette
tutkinut yhtä yksilöä jossakin maassa, tunnette koko rodun.
-- Mutta minkä vuoksi Debray ja Danglars sitten ovat riitaantuneet?
Hehän näyttivät olevan niin erinomaisen hyvässä sovussa keskenään,
sanoi Monte-Cristo uudelleen teeskennellen tietämättömyyttä.
-- Nyt joudumme jo Isis-jumalattaren salaisuuksiin, ja niistä en tiedä
mitään. Kun herra Cavalcanti pääsee perheen jäseneksi, niin kysykää
häneltä.
Vaunut pysähtyivät.
-- Nyt olemme perillä, sanoi Monte-Cristo. -- Kello on vasta puoli
yksitoista. Astukaa sisään.
-- Mielelläni.
-- Vaununi saattavat teidät kotiinne.
-- Ei, kiitos, omat vaununi ovat varmaankin seuranneet meitä.
-- Niin ovatkin, tuossa ne ovat, sanoi Monte-Cristo hypäten vaunuista.
He menivät taloon ja astuivat valoisaan salonkiin.
-- Toimittakaa meille teetä, Baptistin, sanoi Monte-Cristo.
Baptistin poistui ääneti ja palasi kahden sekunnin kuluttua kantaen
valmista tarjotinta, joka näytti nousseen maasta kuin sadussa.
-- Toden totta, sanoi Morcerf, -- en ihaile rikkauttanne, herra kreivi,
sillä teitäkin rikkaampia voi olla, en älykkyyttänne, vaikka
Beaumarchais ei ollut teitä ihmeellisempi älyltään; mutta ihailen sitä
tapaa, millä teitä palvellaan. Tuntuu siltä kuin palvelijanne
aavistaisivat jo soittotavastanne, mitä tahdotte, ja aivan kuin se,
mitä tahdotte, olisi heti valmiina.
-- Tuossa lauseessanne on hiukan totta. Palvelijani tietävät tapani.
Esimerkiksi: ettekö kaipaa vielä jotakin, kun juotte teetä?
-- Tietysti tahdon tupakoida.
Monte-Cristo lähestyi pöytäkelloa ja soitti.
Sekunnin päästä aukeni toinen ovi, ja Ali toi kaksi pitkää piippua,
joissa oli hienoa tupakkaa.
-- Ihmeellistä! sanoi Morcerf.
-- Tämä on aivan yksinkertaista, sanoi Monte-Cristo. -- Ali tietää,
että juodessani kahvia tai teetä tavallisesti tupakoin, hän tietää,
että olen pyytänyt teetä, hän tietää, että tulitte mukanani. Kun minä
sitten kutsun häntä, hän arvaa syyn, ja koska hän on kotoisin maasta,
jossa vieraanvaraisuutta osoitetaan tarjoamalla piipullinen tupakkaa,
tuo hän kaksi piippua.
-- Selitys on kyllä uskottava, mutta siitä huolimatta tällaista
tapahtuu vain teidän luonanne... Ei mutta, mitä minä kuulen?
Morcerf kumartui oveen päin, jonka takaa kuului kuin kitaran säveliä.
-- Rakas vicomte, olette tänään joutunut suorastaan musiikin uhriksi.
Juuri kun pääsette irti neiti Danglars'in pianonsoitosta, kuulette
täällä Haydéen guslin.
-- Haydée! Mikä ihana nimi! Haydée-nimisiä naisia on siis todellakin
olemassa muuallakin kuin vain Byronin runoissa?
-- On kyllä. Haydée on harvinainen nimi Ranskassa, mutta hyvin
tavallinen Albaniassa ja Epeiroksessa. Se merkitsee puhtautta,
kainoutta, viattomuutta. Se on jonkinmoinen ristimänimi, niin kuin
Ranskassa sanotaan.
-- Kuinka kaunis se on! sanoi Albert. -- Kuinka viehättävältä
tuntuisikaan, jos ranskalaisten naisten nimet olisivat neiti Hyvyys,
neiti Hiljaisuus, neiti Kristillinen rakkaus! Minkä erinomaisen
vaikutuksen tekisikään kuulutuksessa, jos neiti Danglars'in nimi
Claire-Marie-Eugénien asemesta olisi neiti Puhtaus-Kainous-Viattomuus
Danglars!
-- Hullu mies! sanoi kreivi. -- Älkää laskeko leikkiä niin kovaa,
Haydée voi sen kuulla.
-- Suuttuisiko hän siitä?
-- Ei suinkaan, vastasi kreivi ylpeästi.
-- Hän on siis hyvä ihminen? kysyi Albert.
-- Se ei ole hyvyyttä vaan velvollisuutta; orjatar ei suutu herraansa.
-- Mutta nythän te itse laskette leikkiä! Onko maailmassa vielä
orjattaria?
-- Epäilemättä, koska Haydée on minun orjattareni.
-- Toden totta, te ette tee mitään niin kuin muut, eikä teillä ole
mitään samanlaista kuin muilla. Kreivi Monte-Criston orjatar! Se on
erikoinen asema Ranskassa. Kun ottaa huomioon, miten te käsittelette
rahoja, täytyy laskea että tuo paikka on sadantuhannen arvoinen
vuodessa.
-- Satatuhatta! Tuolla lapsiraukalla on ollut paljon enemmän. Hän on
syntynyt maailmaan omistamaan aarteita, joiden rinnalla tuhannen ja
yhden yön rikkaudet himmenevät.
-- Hän on siis todellakin prinsessa?
-- Tepä sen sanoitte, vieläpä kaikkein ylhäisimpiä.
-- Sitä arvelinkin. Mutta kuinka ylhäinen prinsessa on joutunut
orjattareksi?
-- Kuinka tyranni Dionysoksesta tuli koulunopettaja? Sodan aiheuttama
sattuma, onnen oikku.
-- Ja hänen nimensä on salaisuus?
-- On kyllä muille ihmisille. Toisin on teidän laitanne, sillä tehän
olette ystäväni ja lupaatte olla vaiti, lupaattehan olla vaiti?
-- Kautta kunniani!
-- Tunnettehan Janinan pashan elämäntarinan?
-- Ali-Tebelinin? Totta kai, koska isäni kokosi rikkautensa hänen
palveluksessaan.
-- Sehän on totta, olin sen unohtanut.
-- No niin, missä suhteessa Haydée on Ali-Tebeliniin?
-- Hänen tyttärensä.
-- Kuinka! Ali-pashan tytär!
-- Ja kauniin Vasilikin tytär.
-- Kuinka hänestä on tullut teidän orjattarenne?
-- Eräänä päivänä kävelin Konstantinopolin orjamarkkinoilla ja ostin
hänet.
-- Suurenmoista! Teidän seurassanne ei enää elä, vaan näkee unta, rakas
kreivi. Nyt aion esittää teille rohkean pyynnön. Mutta kenties olen
epähieno.
-- Puhukaa vapaasti.
-- Koska liikutte hänen seurassaan, koska viette hänet oopperaan...,
niin ehkä rohkenen pyytää sitä...
-- Te voitte pyytää minulta mitä tahansa.
-- No niin, rakas kreivi, esitelkää minut prinsessallenne.
-- Mielelläni, mutta kahdella ehdolla.
-- Suostun niihin jo edeltäpäin.
-- Ensiksi, ettette kenellekään koskaan mainitse, että teidät on
esitelty hänelle.
-- Hyvä. (Morcerf kohotti kätensä.) Minä vannon.
-- Toiseksi, ettette kerro hänelle, että isänne oli hänen isänsä
palveluksessa.
-- Senkin vannon.
-- Hyvä on, ja muistattehan varmasti valanne?
-- Tietysti! sanoi Albert.
-- Niin arvelinkin. Tiedän, että olette kunnon mies.
Kreivi soitti. Ali astui sisään.
-- Ilmoita Haydéelle, että tulen juomaan kahvia hänen luokseen, ja
koeta selittää hänelle, että pyydän lupaa saada esitellä hänelle erään
ystäväni.
Ali kumarsi ja poistui.
-- Älkää siis kyselkö mitään suoraan. Jos tahdotte jotakin tietää, niin
kysykää minulta, ja minä kysyn sitten häneltä.
-- Päätetty asia.
Ali tuli kolmannen kerran ja piti verhoa koholla ilmaistakseen
herralleen ja Albertille, että he voisivat astua sisään.
-- Menkäämme, sanoi Monte-Cristo.
Albert siveli kädellään tukkaansa ja väänsi viiksiään; kreivi otti
hattunsa ja hansikkaansa ja astui Albertin edellä huoneistoon, jonka
ovea Ali vartioi ja jota puolusti kolme Myrthon komennuksen alaista
ranskalaista kamarineitiä.
Haydée odotti etummaisessa huoneessa, salongissa, ja hänen suurista
silmistään kuvastui hämmästys, sillä ensi kerran tuli hänen luokseen
joku muu mies kuin Monte-Cristo. Hän istui nurkassa sohvalla jalat
ristissä allaan ja oli aivan kuin laatinut itselleen pesän keskelle
itämaisia kalliita ja kirjavia kankaita. Hänen vieressään oli soitin,
jonka ääni oli kuulunut toiseen huoneeseen. Hän näytti lumoavalta.
Huomatessaan Monte-Criston hän nousi ja hymyili hänelle ihanasti kuin
tytär ja rakastajatar. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja ojensi
hänelle kätensä, jolle hän tapansa mukaan painoi suudelman.
Albert seisoi oven luona katsellen lumoutuneena tätä ihmeellistä
kauneutta, jonka vertaista ei olisi voinut kuvitellakaan näkevänsä
Ranskassa.
-- Kenet tuot luokseni? kysyi nuori tyttö uuskreikankielellä
Monte-Cristolta. -- Veljen, ystävän, tuttavan vai vihollisen?
-- Ystävän, vastasi Monte-Cristo samalla kielellä.
-- Hänen nimensä?
-- Kreivi Albert. Hän on se mies, jonka pelastin rosvojen käsistä
Roomassa.
-- Mitä kieltä minun pitää hänelle puhua?
Monte-Cristo kääntyi Albertin puoleen:
-- Osaatteko uuskreikkaa? kysyi hän.
-- Ikävä kyllä en, vastasi Albert, -- en edes vanhaa kreikkaa. Ei
koskaan ole Homeroksella eikä Platonilla ollut heikompaa ja
huolimattomampaa oppilasta kuin minä olen ollut.
-- Siinä tapauksessa, sanoi Haydée osoittaen ymmärtäneensä sekä
Monte-Criston kysymyksen että Albertin vastauksen, -- puhun
ranskan- tai italiankieltä, jos valtiaani sallii.
Monte-Cristo mietti hetkisen:
-- Puhu italiankieltä, sanoi hän.
Sitten hän sanoi kääntyen Albertin puoleen:
-- Kuinka ikävää, ettette osaa uuskreikkaa tai vanhaa kreikkaa, joita
molempia Haydée puhuu aivan verrattomasti. Lapsiparan on pakko puhua
kanssanne italiankieltä, ja silloin saatte hänestä väärän käsityksen.
Hän viittasi Haydéelle.
-- Ollos tervetullut, ystävä, joka saavut herrani ja valtiaani
seurassa, sanoi nuori tyttö kirkkaalla Toscanan murteella korostaen
puhettaan roomalaiseen tapaan, mikä tekee Danten kielen yhtä
sointuvaksi kuin Homeroksen kreikankin. -- Ali, kahvia ja piiput!
Ja Haydée viittasi Albertia lähestymään, Alin poistuessa täyttämään
nuoren valtiattarensa määräyksiä.
Monte-Cristo osoitti Albertille kahta telttatuolia. He ottivat kumpikin
tuolinsa ja nostivat ne lähelle matalaa pöytää, jolla oli nargile sekä
tuoreita kukkia, piirustuksia ja nuottivihkoja.
Ali toi kahvia ja piiput. Baptistin ei saanut koskaan tulla tähän
huoneiston osaan.
Albert hylkäsi nubialaisen hänelle tarjoaman piipun.
-- Ottakaa, ottakaa, sanoi Monte-Cristo. -- Haydée on melkein yhtä
sivistynyt kuin pariisittaretkin, hän ei pidä havannoista, sillä niissä
on paha lemu, mutta itämainen tupakka tuoksuu hyvältä.
Ali poistui.
Kahvi oli kaadettu kuppeihin. Albertia varten oli tuotu myös
sokeriastia. Monte-Cristo ja Haydée puolestaan joivat tätä arabialaista
juomaa arabialaisten tavoin, ilman sokeria.
Haydée ojensi kätensä ja tarttui punertavilla, kapeilla sormillaan
japanilaiseen kuppiin ja vei sen huulilleen viattomalla nautinnolla,
aivan kuin lapsi, joka syö ja juo sellaista, mikä sille on mieluista.
Samaan aikaan toivat kamarineidot kaksi tarjotinta, joilla oli jäätelöä
ja mehuvesiä.
-- Rakas isäntäni ja te, neiti, sanoi Albert italiankielellä, --
antakaa anteeksi hämmästykseni. Olen aivan päästäni pyörällä, ja onhan
se luonnollistakin. Täällähän tapaan itämaan, oikean itämaan, en
sellaisena kuin sen valitettavasti olen nähnyt, vaan sellaisena kuin
olen uneksinut. Ja kuitenkin olen Pariisissa, näin vielä äsken
omnibussien ajavan ohitseni ja kuulin virvokkeidenmyyjien kellojen
kilinän. Kuinka ikävää, etten osaa puhua kreikkaa! Se tekisi tämän
illan unohtumattomaksi.
-- Osaan kylliksi hyvin italiankieltä, sanoi Haydée tyynesti, --
voidakseni puhua kanssanne. Ja jos rakastatte itämaita, teen kaiken
voitavani, että löytäisitte ne täältä.
-- Mistä voin puhua hänen kanssaan? kysyi Albert hiljaa
Monte-Cristolta.
-- Mistä vain itse tahdotte. Hänen kotimaastaan, nuoruudestaan,
muistoistaan. Tai jos mieluummin tahdotte, niin puhukaa Roomasta,
Napolista ja Firenzestä.
-- Miksi puhuisin kreikattaren kanssa sellaisesta, mistä voi puhua
pariisittarien seurassa, sanoi Albert. -- Antakaa minun puhua hänen
kanssaan itämaista.
-- Puhukaa, rakas Albert, hänkin pitää siitä aiheesta eniten.
Albert kääntyi Haydéen puoleen.
-- Kuinka vanhana jätitte Kreikan? kysyi hän.
-- Viisivuotiaana, vastasi Haydée.
-- Entä muistatteko synnyinmaanne? kysyi Albert.
-- Sulkiessani silmäni näen kaiken, mitä olen nähnyt. Kahdella tapaa
voi ihminen katsella, ruumiin ja sielun silmillä. Ruumiillinen silmä
voi toisinaan unohtaa, sielun silmä ei koskaan.
-- Mistä asti muistatte lapsuuttanne?
-- Osasin juuri kävellä. Äitini, jonka nimi oli Vasiliki (Vasiliki
merkitsee kuninkaallista, huomautti tyttö nostaen päänsä pystyyn),
äitini tarttui käteeni ja pantuamme kukkaromme pohjalle kaiken kullan,
mikä meillä oli, menimme hunnutettuina pyytämään almua vangeille
sanoen: "Ken antaa köyhille, hän antaa Jumalalle." Kun kukkaromme oli
täynnä, palasimme palatsiin ja ilmoittamatta mitään isälleni lähetimme
luostarin johtajalle kaiken rahan, minkä ihmiset meille olivat antaneet
luullen meitä köyhiksi. Hän vuorostaan jakoi ne vangeille.
-- Kuinka vanha siihen aikaan olitte?
-- Kolmivuotias, vastasi Haydée.
-- Muistatte siis kaiken, mitä elämässänne on tapahtunut kolmannesta
ikävuodestanne asti?
-- Kaiken.
-- Kreivi, sanoi Morcerf hiljaa Monte-Cristolle, -- teidän pitäisi
sallia signoran kertoa meille jotakin elämästään. Olette kieltänyt
minua puhumasta hänelle isästäni, mutta ehkä hän itse kertoo hänestä.
Ette voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olisin, jos kuulisin isäni
nimen noin kauniista suusta.
Monte-Cristo kääntyi Haydéen puoleen ja sanoi kreikankielellä rypistäen
silmäkulmiaan, siten kehottaakseen häntä hyvin tarkkaamaan sanojaan:
-- Kerro meille isästäsi, mutta älä mainitse konnan nimeä äläkä
petosta.
Haydée huokaisi syvään, ja pilvi nousi hänen kirkkaalle otsalleen.
-- Mitä sanoitte hänelle? kysyi Morcerf aivan hiljaa.
-- Että olette ystäväni ja että hänen siis ei tarvitse salata teiltä
mitään.
-- Ensimmäinen muistonne liittyy siis almujen keräämiseen vangittujen
hyväksi? sanoi Albert. -- Mikä on seuraava muisto?
-- Seuraavako? Olen sykomorien suojassa järven rannalla, jonka
kimaltelevan pinnan voin vieläkin nähdä edessäni. Isäni istui patjoilla
vanhimman ja tuuheimman puun alla nojaten sen runkoon, äitini lepäsi
hänen jalkojensa juuressa. Minä leikin isäni pitkällä parralla ja hän
vyöhönsä pistetyn, jalokivillä koristetun kangiarin kahvalla. Silloin
tällöin tuli hänen luokseen eräs albanialainen ja puhui jotakin, mitä
en kuullut, ja mihin isäni vastasi samalla äänellä joko: Surmatkaa! tai
Armahtakaa!
-- On omituista kuulla nuoren tytön kertovan tällaista muualla kuin
näyttämöllä ja tietää, ettei tämä ole tarua, sanoi Albert. -- Kun
teillä on tuollainen ihmeellinen menneisyys ja niin kauniit seudut
mielessänne, niin mitä pidätte Ranskasta?
-- Luullakseni se on kaunis maa, sanoi Haydée, -- mutta näen Ranskan
sellaisena kuin se on, näen sen naisen silmillä, jota vastoin
synnyinmaani, jonka olen nähnyt ainoastaan lapsen silmillä, verhoutuu
mielessäni valoisaan tai synkkään usvaan, riippuen siitä, muistelenko
sitä armaana isänmaana vai kauheiden kärsimysten kotina.
-- Olettehan niin nuori, kuinka olette jo ennättänyt kärsiä? kysyi
Albert ja oli näin tahtomattaan jokapäiväinen.
Haydée loi katseensa Monte-Cristoon, joka tuskin huomattavasti viittasi
hänelle ja sanoi:
-- Jatka!
-- Ei mikään syövy sieluun niin voimakkaasti kuin ensimmäiset
vaikutelmat, ja lukuun ottamatta näitä kahta valoisaa muistoa ovat
nuoruuteni muistot kaikki surullisia.
-- Kertokaa, kertokaa, sanoi Albert, -- kuuntelen teitä suurella
jännityksellä.
Haydée hymyili surullisesti.
-- Tahdotteko siis, että kerron teille noista toisista muistoistani?
kysyi hän.
-- Kertokaa, pyysi Albert.
-- No niin! Olin nelivuotias, kun eräänä iltana äitini herätti minut
unesta. Olimme Janinan palatsissa. Hän nosti minut syliinsä patjoilta,
joilla lepäsin, ja avatessani silmäni näin hänen itkevän. Kun näin sen,
aloin itsekin itkeä.
"Hiljaa, lapsi!" sanoi hän.
Toisinaan jatkoin itkemistäni lohdutuksista ja äidillisistä uhkauksista
huolimatta, sillä olin oikukas niin kuin lapset tavallisesti ovat.
Mutta tällä kertaa soinnahti äitini äänestä sellainen kauhu, että heti
vaikenin.
Hän kantoi minut nopeasti pois.
Riensimme leveitä portaita alas. Äitini palvelijattaret astuivat
edessämme samoja portaita, tai oikeammin sanoen juoksivat niitä alas,
kantaen kirstuja, pusseja, vaatteita, koruja, kultakukkaroita.
Naisten jäljestä tuli vartiosto, kaksikymmentä miestä, joilla oli
pitkät pyssyt ja pistoolit. Heillä oli yllään tuollaiset puvut, jotka
te täällä Ranskassa tunnette sen jälkeen, kun Kreikasta jälleen on
tullut valtio.
-- Uskokaa minua, sanoi Haydée pudistaen päätään ja kalveten pelkän
muistonkin voimasta, -- synkältä näytti tämä pitkä jono unisia orjia ja
palvelijattaria, kuvittelin näet, että he olivat unisia, koska minutkin
oli herätetty aivan kesken uniani.
Soihdut loivat synkkiä varjoja holviin, jossa me kiidimme portaita
alas.
"Pitäkää kiirettä!" kuului ääni käytävän toisesta päästä.
Tämä ääni painoi kaikki kumaraan, aivan kuin tuuli painaa tähkät
maahan.
Minä vavahdin sen kuullessani. Se oli isäni ääni.
Hän kulki viimeisenä, yllään upea puku, kädessään pyssynsä, jonka
hallitsijamme oli hänelle lahjoittanut. Nojautuen suosikkiinsa Selimiin
hän ajoi meitä edellään aivan kuin paimen ajaa hätääntynyttä laumaa.
-- Isäni, sanoi Haydée kohottaen päätään, -- oli kuuluisa mies, jonka
Eurooppa on tuntenut Ali-Tebelinin, Janinan pashan nimellä ja jonka
edessä koko Turkki vapisi.
Hän lausui nämä sanat ylevän juhlallisella äänellä, ja Albert vapisi,
tietämättä itsekään, miksi. Tytön silmät säihkyivät synkkinä ja
pelottavina, kun hän aivan kuin Pythia manasi esiin tämän verisen
olennon, joka hirveän kuolemansa takia kasvoi koko Euroopan silmissä
jättiläismäiseksi.
-- Kohta kulkumme taukosi, jatkoi Haydée, -- olimme tulleet portaitten
juurelle, järven rannalle. Äitini painoi minua sykkivää poveansa
vastaan, ja parin askelen päässä näin isäni, joka loi levottomia
katseita ympärilleen.
Edessämme oli neljä marmoriporrasta, ja alimman luona kiikkui pieni
vene.
Tältä paikalta näkyi järven keskellä pieni palatsi, jonne lähdimme. Se
näytti olevan hyvin kaukana, ehkä sen vuoksi että oli pimeä.
Menimme veneeseen. Muistan, etteivät airot pitäneet soutaessa mitään
ääntä; kumarruin katsomaan: niiden ympärille oli kiedottu palikaariemme
vyöt.
Paitsi soutajia ei veneessä ollut muita kuin naisia, isäni, äitini,
Selim ja minä.
Palikaarit olivat jääneet järven rannalle ja polvistuivat alimmalle
portaalle voidakseen vihollisen hyökätessä käyttää kahta ylempää
porrasta suojanaan.
Veneemme kiiti kuin tuuli.
"Miksi vene kulkee niin kovaa vauhtia?" kysyin äidiltäni.
"Hiljaa, lapseni", sanoi hän. "Me pakenemme."
Minä en ymmärtänyt sitä. Miksi isäni pakeni, hän, joka oli
kaikkivaltias, jonka edessä muut pakenivat, hän, joka oli ottanut
vaalilauseekseen: _Vihatkoot minua, kunhan pelkäävät_.
Isäni pakeni todellakin. Sain sittemmin tietää, että Janinan vartioväki
oli väsynyt pitkään palvelukseen...
Haydée loi silmänsä Monte-Cristoon, joka tästä lähin taukoamatta katsoi
häneen. Nuori tyttö jatkoi hitaasti aivan kuin keksien lisää tai
jättäen jotakin pois kertomuksestaan.
-- Te sanoitte, toisti Albert, joka oli kuunnellut jännittyneenä, --
että Janinan varusväki oli väsynyt liian pitkään palvelukseen...
-- Ja oli neuvotellut seraskieri Kursidin kanssa, jonka sulttaani oli
lähettänyt isääni vangitsemaan. Silloin isäni, lähetettyään sulttaanin
luo erään ranskalaisen upseerin, johon hän täydellisesti luotti, päätti
paeta turvapaikkaan. Hän oli jo kauan sitten laittanut sen kuntoon ja
nimitti sitä Katafygioniksi, pakopaikaksi.
-- Muistatteko tuon upseerin nimen? kysyi Albert.
Monte-Cristo loi nuoreen tyttöön salamannopean katseen, joka jäi
Albertilta huomaamatta.
-- En, sanoi Haydée, -- en muista. Mutta jos myöhemmin muistan, niin
kyllä sanon.
Albert aikoi lausua isänsä nimen, kun Monte-Cristo kohotti sormensa
varoittaakseen häntä. Nuori mies muisti valansa ja vaikeni.
-- Tuota rakennusta kohden kulki matkamme.
Palatsista ei silmä nähnyt muuta kuin arabeskeilla koristetun
alakerran, jonka terassi ulottui vedenrajaan, ja toisen kerroksen.
Mutta alakerran alla oli laaja holvi, joka ulottui pitkälle
saaren keskustaa kohden. Sinne meidät vietiin, äitini, minut ja
palvelijattaremme, ja siellä sanottiin olevan kuusikymmentätuhatta
pussia ja kaksisataa tynnyriä. Pusseissa oli kaksikymmentäviisi
miljoonaa kullassa ja tynnyreissä kolmetoistatuhatta naulaa ruutia.
Tynnyreiden vieressä seisoi Selim, isäni suosikki, josta jo puhuin. Hän
valvoi yöt ja päivät, ja hänen peitsensä päässä paloi tuli. Hän oli
saanut määräyksen räjähdyttää ilmaan palatsin, vartijat, pashan, naiset
ja kullan heti, kun isäni antaa merkin.
Muistan, miten orjat, jotka tiesivät, mikä vaara heitä uhkasi,
rukoilivat, itkivät ja huokailivat yötä päivää.
Näen vieläkin edessäni tuon nuoren, kalpean, mustasilmäisen sotilaan.
Ja kun kuolon enkeli kerran tulee luokseni, tunnen varmasti hänet
Selimiksi.
En voi sanoa, kuinka kauan olimme siellä. Silloin en vielä tietänyt,
mitä aika on. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, isäni käski äitiäni ja
minua tulemaan palatsin terassille. Ne olivat minulle ilonhetkiä, sillä
holvissa en nähnyt muita kuin valittelevia palvelijattaria ja Selimin
keihään kärjessä palavan liekin. Isäni istui erään ison aukon luona ja
katsoi taivaanrantaa tarkastaen jokaista mustaa pilkkua, joka ilmestyi
järvelle; äitini puoliksi makasi hänen jalkojensa juuressa ja nojasi
hänen olkapäähänsä. Minä leikin heidän vieressään ja katselin ihaillen
taivaanrannassa näkyvän Pindos-vuoren jyrkänteitä, Janinan linnaa, joka
valkoisena ja kulmikkaana nousi järven rannasta, ja mustanvihreitä
metsikköjä, jotka etäältä näyttivät vuorille valuneelta laavalta tai
sammalelta, mutta läheltä katsottuina ovat jättiläiskokoisia mäntyjä ja
isoja myrttipuita.
Eräänä aamuna isäni kutsui meidät luokseen. Hän oli hyvin tyyni, mutta
entistään kalpeampi.
"Ole kärsivällinen, Vasiliki", sanoi hän, "tänään kaikki päättyy.
Tänään saapuu valtiaani käskykirje, ja kohtaloni on päätetty. Jos olen
saanut armon, palaamme Janinaan; jos uutiset ovat huonoja, pakenemme
vielä tänä yönä."
"Mutta päästävätkö he meidät pakoon?" kysyi äitini.
"Ole turvassa", vastasi isä hymyillen. "Selim ja hänen palava peitsensä
takaavat sen minulle. He tahtoisivat kyllä kuolemaani, mutta eivät
halua joutua itse kuolemaan minun kanssani."
Äitini vastasi vain huokauksilla näihin isäni lohdutuksiin, jotka eivät
lähteneet sydämestä. Sitten hän valmisti isälle jääjuomaa, sillä viime
päivinä häntä oli vaivannut kuume. Hän pirskotti hajuvesiä hänen
partaansa ja sytytti hänen piippunsa, josta lähtevää savua hän saattoi
katsella tuntikausia.
Äkkiä isä liikahti niin nopeasti, että minä säikähdin. Hän pyysi
kaukoputkensa.
Äitini ojensi sen hänelle kalpeana kuin seinä, jota vastaan hän nojasi.
Näin isäni käden vapisevan.
"Vene!... Kaksi... kolme...", mutisi hän. "Neljä...!"
Hän nousi, tarttui aseisiinsa, ja muistan, miten hän kaatoi ruutia
pistoolin sankkiin.
"Vasiliki", sanoi hän silminnähtävästi vapisten, "nyt on tullut hetki,
joka määrää kohtalomme. Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuulla
hallitsijan vastauksen. Vie Haydée mukanasi holviin."
"En tahdo jättää sinua", sanoi Vasiliki. "Jos kuolet, valtiaani, tahdon
kuolla kanssasi."
"Menkää Selimin luo", huusi isäni.
"Hyvästi, herrani", sopersi äitini. Hän totteli, mutta kumarassa kuin
kuoleman lähetessä.
"Viekää Vasiliki pois", sanoi isäni palikaareilleen.
Mutta kun minut oli unohdettu, juoksin hänen luokseen ja kurotin häntä
kohden käteni. Hän näki minut, kumartui puoleeni ja suuteli otsaani.
Se oli hänen viimeinen suudelmansa ja tunnen sen vieläkin otsallani.
Mennessämme holviin näin terassin viiniköynnösten läpi, että veneet
olivat jo tulleet suuremmiksi. Vielä äsken ne olivat vain mustia
pilkkuja, nyt kuin isoja mustia lintuja, jotka kiitivät veden pintaa
pitkin.
Palatsin kaksikymmentä palikaaria istuivat isäni jalkojen juuressa ja
katselivat veneiden tuloa laudoituksen suojassa, verestävin silmin,
hopealla ja norsunluulla koristetut pyssyt valmiina. Permannolla oli
suuri määrä panoksia. Isäni katseli kelloaan ja käveli levottomana
edestakaisin.
Tämä kaikki jäi mieleeni, kun lähdin isäni luota ja hän oli viimeisen
kerran suudellut minua.
Kuljin äitini kanssa maanalaisen huoneen läpi. Selim oli paikallaan,
hän hymyili meille surullisesti. Haimme tyynyt luolan toisesta päästä
ja tulimme istumaan Selimin viereen. Suuren vaaran hetkinä liittyvät
uskolliset sydämet toisiinsa, ja niin lapsi kuin olinkin, tunsin
vaistomaisesti, että suuri vaara vaani meitä. --
Albert oli usein kuullut kerrottavan Janinan visiirin viimeisistä
hetkistä. Hänen isänsä ei koskaan siitä puhunut, mutta vieraat, ja hän
oli lisäksi lukenut siitä. Mutta vasta tämä tyttö, jonka ääni
alakuloisesti värähteli, sai kuvauksen elämään, ja se vaikutti nuoreen
mieheen sekä lumoavasti että sanomattoman kauhistuttavasti.
Haydée oli muistellessaan näitä kamalia tapauksia hetkeksi vaiennut.
Hänen otsansa oli painunut kättä vastaan, aivan kuin kukka ukkosilmalla
painuu maata kohden, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät vieläkin
näkevän Pindos-vuoren vihannat rinteet ja Janinan järven sinisen
pinnan, jonka kalvoon kuvastui hänen kertomansa kamala tarina.
Monte-Cristo katsoi häneen sanomattoman hellästi ja säälivästi.
-- Jatka, tyttäreni, sanoi kreivi uuskreikankielellä.
Haydée kohotti päätään, aivan kuin Monte-Criston sointuva ääni olisi
herättänyt hänet unesta, ja jatkoi:
-- Kello oli neljä iltapäivällä. Mutta vaikka ulkona olikin kirkas
päivä, olimme me keskellä pimeyttä.
Yksi ainoa valo loisti holvissa, aivan kuin väräjävä tähti synkällä
taivaalla. Se oli Selimin tulisoihtu. Äitini oli kristitty ja hän
rukoili.
Selim lausui tuon tuostakin pyhät sanat:
"Allah on suuri!"
Äitini toivoi vielä. Holviin mennessään hän oli ollut näkevinään
veneessä Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen, johon isäni
täydellisesti luotti, sillä hän tiesi, että ranskalaisen sulttaanin
sotilaat ovat tavallisesti uskollisia ja jalomielisiä. Äitini astui
muutaman askelen portaita kohden ja kuunteli.
"He lähestyvät" sanoi hän. "Jospa he vain toisivat rauhan ja elämän
tullessaan."
"Mitä pelkäät, Vasiliki!" sanoi Selim pehmeällä ja samalla ylpeällä
äänellään. "Elleivät he tuo rauhaa, niin me valmistamme heille
kuoleman."
Ja hän kohensi keihään päässä olevaa liekkiä ja oli mielestäni kuin
vanhan Kreetan Dionysos.
Mutta minä, lapsi, pelkäsin, sillä Selimin rohkeus minusta oli julmaa
ja mieletöntä, ja minua kauhistutti kamala räjähdyskuolema.
Äitini värisi myös.
"Hyvä Jumala, äiti!" huusin minä. "Täytyykö meidän kuolla?"
Kuullessaan ääneni alkoivat palvelijattaret entistä enemmän rukoilla ja
valittaa.
"Lapsi", sanoi Vasiliki, "Jumala suokoon, ettei sinun kerran tarvitsisi
toivoa sitä kuolemaa, jota nyt pelkäät!"
Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
"Selim, mitä valtiaasi on määrännyt?"
"Jos hän lähettää minulle tikarinsa, merkitsee se sitä, että sulttaani
on hylännyt armonanomuksen, ja silloin sytytän. Jos hän lähettää
sormuksensa, silloin sulttaani antaa armon, ja minä lähden
ruutitynnyrien luota pois."
"Ystävä", lausui äitini, "kun valtiaasi määräys saapuu, ja se on
tikari, niin surmaa meidät ensin tuolla tikarilla ja räjäytä sitten
vasta linna ilmaan."
"Hyvä on, Vasiliki", vastasi Selim tyynesti.
Äkkiä kuului aivan kuin huudon huminaa. Me kuuntelimme. Ne olivat
ilonhuutoja. Konstantinopoliin lähetetyn ranskalaisen nimi kaikui
palikaariemrne huudoissa. Hän oli siis tuonut otollisen vastauksen ja
hallitsija antoi armon.
-- Ettekö muista tuota nimeä? kysyi Morcerf ja näytti olevan valmis
auttamaan.
Monte-Cristo viittasi hänelle.
-- En muista, sanoi Haydée.
Melu kasvoi. Askelet lähestyivät. Maanalaisen holvin portaita astuttiin
alas. Selim piti peistään valmiina.
Kohta ilmestyi joku keskelle sitä sinertävää hohdetta, jonka päivänvalo
loi holviin.
"Kuka olet?" huusi Selim. "Älä astu askeltakaan eteenpäin."
"Kunnia sulttaanille!" sanoi tulija. "Visiiri Alille on annettu armo.
Eikä ainoastaan hänen henkensä ole turvattu, vaan hän saa pitää
rikkautensa ja aarteensakin."
"Seis!" huusi Selim. "Tiedäthän, että minun täytyy saada merkiksi hänen
sormuksensa."
"Se on totta", sanoi äitini ja vaipui polvilleen nostaen minut taivasta
kohden, aivan kuin kiittäessään Jumalaa olisi tahtonut nostaa minut
lähemmäksi Häntä. --
Jo toisen kerran Haydée vaikeni niin suuren mielenliikutuksen vallassa,
että hiki valui hänen otsaltaan ja ääni vaivoin kähisi hänen kuivasta
kurkustaan.
Monte-Cristo kaatoi hiukan jäävettä lasiin ja ojensi sen hänelle sanoen
hellästi ja samalla hiukan käskevästi:
-- Rohkeutta, tyttäreni!
Haydée kuivasi silmiään ja otsaansa ja jatkoi:
-- Tänä aikana pimeyteen tottuneet silmämme olivat tunteneet pashan
lähettilään, hän oli ystävä.
Selim tunsi hänet. Mutta tuo kunnon mies oli tottunut tottelemaan.
"Kenen nimessä tulet?" kysyi hän.
"Valtiaamme, Ali-Tebelinin nimessä."
"Jos tulet Alin nimessä, niin tiedäthän kai, mitä sinun pitää meille
tuoda?"
"Tiedän kyllä", sanoi tulija, "ja minä tuon sinulle hänen sormuksensa."
Samassa hän nosti kätensä päänsä yläpuolelle. Mutta hän oli siksi
kaukana ja huoneessa oli siksi hämärää, ettei Selim voinut paikaltaan
erottaa hänelle näytettyä esinettä.
"Minä en erota sitä", sanoi Selim.
"Tule lähemmäksi", sanoi sanantuoja, "tai anna minun tulla lähemmäksi."
"En suostu kumpaankaan", vastasi nuori sotilas. "Laske se sille
paikalle, missä nyt seisot, ja sille kohtaa, mihin päivän säde lankeaa,
ja vetäydy pois siksi, kunnes olen sen nähnyt."
"Olkoon niin", sanoi sanantuoja.
Ja hän vetäytyi pois laskettuaan sormuksen määrätylle paikalle.
Sydämemme sykki kiivaasti, sillä tuo esine näytti todellakin
sormukselta.
Mutta oliko se isäni sormus?
Selim tuli aukon kohdalle pitäen yhä kädessään palavaa soihtua,
kumartui säteilevänä ja otti esineen käteensä.
"Valtiaani sormus", sanoi hän suudellen sitä. "Hyvä on!"
Hän painoi sytyttimen maata kohden, astui sen päälle jalallaan ja
sammutti sen.
Sanansaattaja huudahti riemusta ja taputti käsiänsä. Samassa syöksyi
sisään neljä seraskieri Kursidin sotilasta, ja Selim kaatui maahan
viiden tikarin lävistämänä. Jokainen oli iskenyt.
Rikoksen huumaamina, vaikka vielä pelosta kalpeina seraskierit
syöksyivät holviin tarkastamaan, oliko siellä vielä jossakin tulta, ja
tallasivat kultapusseja.
Tällä välin äitini sieppasi minut syliinsä ja pujahtaen läpi solien,
jotka vain me tunsimme, saapui eräille sivuportaille. Ne veivät
palatsiin, jossa vallitsi tavaton melske.
Alakerroksen salit olivat aivan täynnä Kursidin tsodoaareja, siis
vihamiehiämme.
Juuri kun äitini aikoi avata pienen oven, kuului sen takaa pashan ääni
pelottavana ja uhkaavana.
Äitini painoi silmänsä oven rakoon, minun silmieni edessä oli
sattumalta toinen reikä, niin että minäkin katsoin huoneeseen.
"Mitä tahdotte?" sanoi pasha miehille, joiden kädessä oli
kultakirjaimilla kirjoitettu paperi.
"Mitäkö tahdomme?" vastasi eräs heistä. "Ilmoittaa sinulle hänen
majesteettinsa tahdon. Näetkö tämän firmaanin?"
"Näen kyllä", sanoi isäni.
"Lue se siis. Hän vaatii päätäsi."
Isäni purskahti nauruun, joka vaikutti pelottavammin kuin mikään
uhkaus. Yhä nauraen hän laukaisi pistoolinsa, ja molemmat miehet
kaatuivat kuolleina.
Palikaarit, jotka olivat maanneet suullaan isäni ympärillä, nousivat ja
laukaisivat myös aseensa. Huone oli täynnä melua, tulta ja savua.
Samassa alettiin toiseltakin puolelta ampua, ja luodit lensivät
edessämme oleviin lautoihin.
Kuinka kaunis hän oli, isäni, suuri Ali-Tebelin, luotituiskussa, miekka
kädessään ja kasvot ruudin mustaamina. Kuinka hänen vihollisensa
pakenivatkaan!
"Selim, Selim, tulenvartija, tee tehtäväsi!" huusi hän.
"Selim on kuollut!" vastasi eräs ääni, joka näytti tulevan permannon
alta, "ja sinä, herrani Ali, olet hukassa!"
Samassa kuului kumea paukahdus, ja lattialaudat lensivät isäni
ympärillä kappaleiksi.
Tsodoaarit ampuivat permannon läpi. Kolme neljä palikaaria kaatui
luotien lävistäminä, jotka silpoivat heidän ruumiinsa alhaalta ylös
asti.
Isäni karjaisi, pisti sormensa luotien reikiin ja veti kokonaisen
palkin irti.
Mutta samassa sinkosi tästä aukosta kaksikymmentä laukausta, ja liekki
joka syöksyi aivan kuin tulivuoren aukosta, tarttui verhoihin.
Keskellä tätä kamalaa pauhinaa, keskellä näitä hirveitä huutoja kuulin
kaksi muita selvempää laukausta, kaksi muita vihlovampaa kiljahdusta.
Nämä laukaukset olivat osuneet isääni kuolettavasti, ja hän oli
kiljaissut.
Hän oli kuitenkin pysytellyt pystyssä nojautuen ikkunaan. Äitini
ravisti ovea päästäkseen kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, mutta ovi
oli toiselta puolen suljettu.
Hänen ympärillään vääntelehtivät palikaarit kuolintuskissa; pari kolme,
jotka eivät olleet lainkaan tai vain lievästi haavoittuneet, hyppäsi
ikkunoista ulos. Samassa särjettiin permanto altapäin kokonaan. Isäni
vaipui toiselle polvelleen. Samassa ojentui häntä kohti kaksikymmentä
kättä heiluttaen miekkoja, pistooleja, tikareita; kaksikymmentä miestä
hyökkäsi äkkiä yhden kimppuun, ja isäni hukkui tulipyörteeseen, jonka
nämä karjuvat hirviöt olivat sytyttäneet, aivan kuin helvetti olisi
auennut hänen jalkojensa alla.
Tunsin kaatuvani. Äitini oli pyörtynyt.
Haydéen molemmat käsivarret vaipuivat alas, ja hän katsoi
kreiviin aivan kuin kysyäkseen, oliko tämä tyytyväinen hänen
tottelevaisuuteensa.
Kreivi tuli hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi
uuskreikankielellä:
-- Lepää, rakas lapsi, ja muista, että Jumala elää ja että hän
rankaisee rikolliset.
-- Mikä kamala kertomus! sanoi Albert kauhistuen Haydéen kalpeutta. --
Olen pahoillani siitä, että olen ollut näin säälimättömän epähieno.
-- Kyllä hän siitä tointuu, sanoi Monte-Cristo. Hän laski kätensä
Haydéen päälaelle ja sanoi:
-- Haydée on urhoollinen tyttö, ja hänelle tuottaa joskus helpotusta
kun hän saa kertoa kärsimyksistään.
-- Siksi, että kärsimykseni muistuttavat minua sinun hyvistä töistäsi,
sanoi nuori tyttö.
Albert katsoi uteliaana häneen, sillä Haydée ei ollut vielä kertonut
sitä, mitä hän halusi tietää, nimittäin kuinka hän oli joutunut kreivin
orjattareksi. Haydée näki saman toivomuksen sekä kreivin että Albertin
katseessa.
Hän jatkoi:
-- Kun äitini tointui, olimme seraskierin edessä.
"Surmatkaa minut", sanoi äitini, "mutta säästäkää Alin lesken kunniaa."
"Älä minua rukoile", sanoi Kursid.
"Vaan ketä?"
"Uutta valtiastasi."
"Kuka hän on?"
"Hän on tuossa."
Kursid osoitti meille toista niistä, jotka lähinnä olivat olleet
syypäitä isäni kuolemaan, jatkoi nuori tyttö hilliten suuttumustaan.
-- Te jouduitte siis tuon miehen valtaan? kysyi Albert.
-- Emme, vastasi Haydée. -- Hän ei tohtinut pitää meitä luonaan, hän
myi meidät orjakauppiaille, jotka menivät Konstantinopoliin. Kuljimme
Kreikan halki ja saavuimme vähissä hengin sulttaanin portille. Siellä
oli suuri joukko uteliaita koolla, he väistyivät antaakseen meille
tietä. Äkkiä äitini suuntasi katseensa sinne minne hekin, kiljaisi ja
vaipui maahan osoittaen minulle portin yläpuolella olevaa päätä.
Pään yläpuolelle oli kirjoitettu:
"Tämä on Ali-Tebelinin, Janinan pashan pää."
Koetin itkien nostaa äitiäni maasta, hän oli kuollut.
Minut vietiin orjamarkkinoille. Muudan rikas armenialainen
osti minut, kasvatti minua, antoi minulle opettajia ja, kun olin
kolmetoistavuotias, myi minut sulttaani Mahmudille.
-- Minä vuorostani ostin hänet sulttaani Mahmudilta, sanoi
Monte-Cristo, -- ja maksoin hänestä samanlaisen smaragdin kuin on se,
jossa säilytän hashish-pillereitäni.
-- Sinä olet hyvä, sinä olet suuri, valtiaani, sanoi nuori tyttö
suudellen Monte-Criston kättä, -- ja minä olen onnellinen saadessani
olla omasi.
Albert oli aivan kuin herpaantunut kaiken kuulemansa johdosta.
-- Juokaahan kahvinne, sanoi kreivi hänelle. -- Kertomus on päättynyt.