Vanhempi Cavalcanti oli lähtenyt hoitamaan tointaan, ei hänen
majesteettinsa Itävallan keisarin armeijaan, vaan Luccan kylpylaitoksen
pelipöytien ääreen, sillä siellä hän kävi hartaasti.
Selväähän on, että hän viimeiseen ropoon asti oli nostanut ne rahat,
jotka hänelle oli luvattu matkakulujen korvaamiseksi sekä palkkioksi
arvokkaan ja juhlallisen isän osan näyttelemisestä.
Hänen lähtiessään Andrea oli saanut kaikki ne paperit, joiden mukaan
hänellä oli kunnia olla markiisi Bartolomeo ja markiisitar Oliva
Cavalcantin poika.
Hän oli siis saavuttanut varman aseman pariisilaisessa seurapiirissä,
joka niin mielellään ottaa vastaan ulkomaalaisia ja kohtelee heitä, ei
sen mukaan, mitä he ovat, vaan sen mukaan, mitä he tahtovat olla.
Mitä nuorelta mieheltä Pariisissa vaaditaan? Että hän jokseenkin hyvin
puhuu ranskaa, pukeutuu säädyllisesti, pelaa rohkeasti ja maksaa
käteisellä.
Tietysti ulkomaalaisilta vaaditaan näissä suhteissa vähemmän kuin
pariisilaisilta.
Kahdessa viikossa Andrea oli siis saavuttanut melko hyvän aseman.
Häntä puhuteltiin kreiviksi, sanottiin, että hänellä oli
viidenkymmenentuhannen vuotuiset tulot, ja kerrottiin hänen isänsä
suunnattoman suurista aarteista, jotka oli kätketty Saravezzan
kaivoksiin.
Eräs tiedemies, jolle mainittiin tästä jälkimmäisestä seikasta, kertoi
nähneensä nuo kivilouhimot, ja heti muuttuivat siihen asti häilyvät
tiedot aivan varmoiksi.
Niin oli asian laita siinä pariisilaisessa seurapiirissä, johon olemme
lukijamme vieneet, kun eräänä iltana Monte-Cristo tuli Danglars'in luo.
Herra Danglars ei ollut kotona, mutta kreiviä kehotettiin menemään
paronittaren luo, joka kyllä otti vastaan, ja Monte-Cristo suostui.
Rouva Danglars oli Auteuilin päivällisten ja niitä seuranneiden
tapausten jälkeen vavisten ajatellut Monte-Criston kreiviä, etenkin kun
kreivin nimi mainittiin silloin kun hän itse ei ollut läsnä. Mutta kun
kreivi saapui, niin hänen avonainen ilmeensä, kirkkaat silmänsä,
rakastettavuutensa ja mielistelynsä karkottivat pelon. Paronitar ei
voinut kuvitella, että ulkonaisesti niin rakastettava henkilö voi
hautoa hänen turmiotaan. Turmeltuneet ihmiset eivät yleensä voi
käsittää, että joku hautoisi pahaa ajattelematta samalla omaa hyötyään.
He pitävät tarpeetonta ja hyödytöntä pahuutta aivan järjettömänä.
Kun Monte-Cristo astui budoaariin, jonne jo kerran ennen olemme vieneet
lukijan ja jossa paronitar jokseenkin levottomana katseli tyttärensä
näyttämiä piirustuksia -- katseltuaan niitä vähän aikaisemmin Andrea
Cavalcantin seurassa --, niin sai kreivi tulollaan aikaan tavallisen
vaikutuksensa; paronitar melkein hymyili hänelle ensin hiukan
säikähdettyään kuullessaan hänen nimensä.
Ensi silmäyksellä kreivi ymmärsi, mitä oli tapahtunut.
Paronitar lojui sohvalla, Eugénie istui hänen vieressään, ja heidän
lähellään seisoi Cavalcanti.
Cavalcanti, mustapukuisena kuin Goethen sankari, jalassaan
kiiltonahkakengät ja ohuet valkoiset sukat, siveli jokseenkin
valkoisella ja jokseenkin hyvin hoidetulla kädellään vaaleaa tukkaansa.
Tätä liikettä tehdessä kimalteli hänen pikkusormessaan oleva jalokivi,
jota hän Monte-Criston neuvoista huolimatta ei voinut olla käyttämättä.
Liikettä myötäili neiti Danglars'iin kohdistunut tulinen katse ja
huokailu.
Neiti Danglars oli samanlainen kuin ennenkin, nimittäin kaunis, kylmä
ja pilkallinen. Hän huomasi Andrean jokaisen katseen ja huokauksen,
mutta ne kilpistyivät sitä Minervan panssaria vastaan, jota filosofit
väittävät Sapphonkin käyttäneen.
Eugénie tervehti kylmästi kreiviä ja käytti heti ensimmäistä sopivaa
tilaisuutta vetäytyäkseen omaan salonkiinsa, josta piankin kuului kaksi
raikasta ja iloista ääntä ja pianonsäveliä. Monte-Cristo päätteli
siitä aivan oikein, että neiti Danglars oli paljon mieluummin
laulunopettajansa Lucy d'Armillyn kuin hänen ja Cavalcantin seurassa.
Kreivi näytti olevan kokonaan syventynyt keskusteluun paronittaren
kanssa, mutta hän huomasi kuitenkin, miten levoton Andrea Cavalcanti
oli, kuinka hän meni oven luo kuuntelemaan laulua ihastuneen näköisenä
uskaltamatta avata ovea.
Kohta saapui pankkiiri. Hänen katseensa suuntautui ensin Monte-Cristoon
ja sitten Andreaan.
Vaimoaan hän tervehti tavalla, jota monet aviomiehet käyttävät
puolisonsa seurassa ja josta naimattomalla ei voi olla aavistustakaan,
ennen kuin on julkaistu laaja avioliiton salamerkkisanasto.
-- Eivätkö neidit ole kutsuneet teitä harrastamaan musiikkia kanssaan?
kysyi Danglars Andrealta.
-- Eivät ole, vastasi Andrea huoaten entistä syvempään.
Danglars meni heti väliovelle ja avasi sen.
Ovesta näkyi kaunis kuvaelma, jollaisia Saksassa usein järjestetään:
tytöt istuivat yhdessä pianotuolilla ja säestivät kumpikin yhdellä
kädellä lauluaan. He olivat sattumalta ryhtyneet tähän säestystapaan ja
saavuttaneet siinä suuren näppäryyden.
Neiti d'Armilly oli kaunis tai pikemmin sanoen hyvin suloinen tyttö.
Hän oli lyhyt ja hento kuin keijukainen, vaaleat kiharat valuivat hänen
kaulalleen melkein liiankin alas, niin kuin Peruginon taulujen
madonnilla, ja silmät olivat raukeat. Hänellä kuului olevan heikko
rinta, ja saattoi siis odottaa, että hän kerran kuolisi laulaen kuten
Antonia "Cremonan viulunsoittajassa".
Monte-Cristo loi nopean ja uteliaan katseen naisten huoneeseen. Hän
näki ensi kertaa neiti d'Armillyn, josta oli usein kuullut talossa
puhuttavan.
-- No, kysyi pankkiiri, -- eikö meitä muita päästetäkään sisään?
Hän vei nuoren miehen salonkiin ja veti joko tahallaan tai sattumalta
ovea niin paljon kiinni, ettei siltä kohtaa, missä Monte-Cristo ja
paronitar istuivat, voinut nähdä mitään. Mutta kun paroni oli mennyt
Andrean mukana, ei paronitar näyttänyt huomaavankaan tätä seikkaa.
Kohta kreivi kuuli Andrean äänen kaikuvan hänen laulaessaan pianon
säestyksellä korsikalaista laulua.
Laulun aikana, jota kuunnellessaan kreivi unohti Andrean ja muisteli
Benedettoa, paronitar ylisti Monte-Cristolle miehensä tyyneyttä, tämä
kun oli sinä aamuna erään milanolaisen pankkiirin vararikossa
menettänyt kolme- tai neljäsataatuhatta frangia.
Ylistys olikin ansaittu, sillä ellei kreivi jo ennen olisi saanut asiaa
tietoonsa, ei paronin ulkomuoto olisi ilmaissut mitään.
-- Hyvä, ajatteli Monte-Cristo, -- hän salaa jo tappionsa. Kuukausi
sitten hän vielä kerskaili niistä.
Sitten hän jatkoi ääneen:
-- Hyvä rouva, herra Danglars tuntee niin hyvin pörssin, että hän
jonakin päivänä kyllä voittaa takaisin sen, mitä muualla menettää.
-- Te erehdytte siinä suhteessa niin kuin muutkin, sanoi rouva
Danglars.
-- Millä tavoin erehdyn? kysyi Monte-Cristo.
-- Herra Danglars ei näet koskaan pelaa pörssissä.
-- Sehän on totta, muistan herra Debrayn kertoneen... Mutta miten herra
Debray voi? En ole nähnyt häntä kolmeen neljään päivään.
-- En minäkään, sanoi rouva Danglars ihmeteltävän rauhallisesti. --
Mutta te jätitte kesken lauseenne.
-- Minkä?
-- Väititte, että herra Debray oli sanonut teille jotakin...
-- Se on totta. Herra Debray sanoi, että te olette
pörssikeinottelupaholaisen vallassa.
-- Suoraan sanoen harrastin sitä jonkin aikaa, sanoi rouva Danglars, --
mutta nyt olen siitä luopunut.
-- Siinä teette väärin. Hyvä Jumala, onnihan on niin perin oikullinen,
että jos olisin nainen ja pankkiirin vaimo, niin yrittäisin koota
itselleni varman omaisuuden, vaikka kuinka luottaisin mieheni
myötäkäymiseen -- sillä raha-asioissa määrää hyvä tai huono onni. Eikä
minua saisi estää se, että joutuisin antamaan tämän onnen ohjakset
hänelle vieraan käsiin.
Rouva Danglars punastui vastoin tahtoaan.
-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo, aivan kuin ei olisi huomannut
mitään, -- eilen kerrottiin, että ne, joilla oli napolilaisia
arvopapereita, voittivat sangen paljon.
-- Minulla ei niitä ole, sanoi paronitar nopeasti, -- eikä ole
ollutkaan. Mutta olemme jo puhuneet liikaa pörssiasioista;
aivanhan luulisi meitä pörssivälittäjiksi. Puhukaamme hiukan
Villefort-raukoista, joihin kohtalo viime aikoina on niin kovasti
iskenyt.
-- Mitä heille oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo aivan
viattomasti.
-- Kyllähän te sen tiedätte. Kun markiisi Saint-Méran oli kuollut pari
kolme päivää matkallelähtönsä jälkeen, niin kuolee markiisitar kolme
tai neljä päivää tännetulonsa jälkeen.
-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, -- olen kuullut siitä
puhuttavan. Mutta niin kuin Claudius sanoo Hamletille, sehän on luonnon
laki. Heidän isänsä kuolivat ennen heitä, ja he surivat näitä. He
kuolevat ennen kuin poikansa, ja heidän poikansa surevat heitä.
-- Mutta ei siinä vielä kaikki.
-- Eikö siinä ole kaikki?
-- Ei. Kuulittehan, että he aikoivat naittaa tyttärensä...
-- Franz d'Epinayn kanssa... Onko tuo avioliitto jäänyt sikseen?
-- Eilisaamuna Franz kuuluu purkaneen kihlauksen.
-- Todellakin...? Ja tiedetäänkö, mikä on ollut syynä tähän
purkamiseen?
-- Ei.
-- Mitä te minulle kerrottekaan...! Ja millä tavoin herra Villefort on
ottanut tämän kaiken vastaan?
-- Niin kuin aina ennenkin, hyvin filosofisesti.
Samassa Danglars palasi yksinään.
-- Jätättekö herra Cavalcantin tyttärenne seuraan? kysyi paronitar.
-- Hänen ja neiti d'Armillyn, sanoi pankkiiri, -- ettekö laske häntä
miksikään?
Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
-- Eikö herra Cavalcanti olekin hurmaava nuori mies? Mutta onko hän
prinssi?
-- Sitä en voi taata, sanoi Monte-Cristo. -- Hänen isänsä esiteltiin
minulle markiisina, poika on siis kreivi. Mutta en luule, että hän
panee mitään painoa tuolle arvonimelle.
-- Miksi ei panisi? sanoi pankkiiri. -- Jos hän on prinssi, on hänellä
syytä siitä ylpeillä. Kullakin on oma oikeutensa. En pidä niistä, jotka
kieltävät syntyperänsä.
-- Te olette oikea kansanvaltainen mies, sanoi Monte-Cristo hymyillen.
-- Mutta ajatelkaahan, mihin vaaraan te meidät saatatte, sanoi
paronitar. -- Jos herra Morcerf sattumalta tulisi tänne, näkisi hän
herra Cavalcantin huoneessa, jonne hän, Eugénien sulhanen, ei koskaan
ole saanut lupaa astua.
-- Se oli oikea sana: "sattumalta", huomautti pankkiiri, -- sillä hän
käy niin harvoin meidän luonamme, että hän totisesti tulee vain
sattumalta.
-- Mutta jos hän tapaisi tyttärenne luota tuon nuoren miehen, olisi hän
siitä pahoillaan.
-- Hänkö? Hyvä Jumala, siinä erehdytte aivan kokonaan. Albert ei ole
mustasukkainen morsiamensa puolesta, hän ei häntä niin paljon rakasta.
Mitä se sitä paitsi minuun kuuluu, onko hän pahoillaan vai ei?
-- Mutta kun kerran olemme sellaisissa suhteissa...
-- Millaisissa suhteissa me sitten muka olemme? Tahdotteko tietää,
millaisissa? Äitinsä tanssiaisissa hän tanssi ainoastaan kerran
tyttäreni kanssa, jota vastoin herra Cavalcanti tanssi kolme kertaa,
eikä Albert sitä edes huomannutkaan.
-- Herra vicomte Albert de Morcerf, ilmoitti kamaripalvelija.
Paronitar nousi. Hän aikoi mennä ilmoittamaan asiasta tyttärelleen,
mutta Danglars pidätti häntä käsivarresta sanoen:
-- Jääkää!
Paronitar katsoi häneen kummastuneena.
Monte-Cristo ei ollut huomaavinaan tätä pientä kohtausta.
Albert astui sisään, hän oli hyvin kaunis ja hyvin iloinen. Hän
tervehti paronitarta sulavasti, Danglars'ia tuttavallisesti ja
Monte-Cristoa sydämellisesti. Sitten hän kääntyi paronittaren puoleen
sanoen:
-- Sallitteko minun kysyä, kuinka neiti Danglars voi?
-- Hyvin, vastasi Danglars nopeasti. -- Hän on pienessä salongissaan
soittelemassa ja laulamassa herra Cavalcantin seurassa.
Albert pysytteli tyynenä ja välinpitämättömänä. Ehkä hän tunsi
hienoista halveksumista, mutta hän hillitsi mielensä huomatessaan
Monte-Criston katsovan häneen terävästi.
-- Herra Cavalcantilla on hyvin kaunis tenoriääni ja neiti Eugéniella
kaunis sopraano, sanoi hän, -- ja sitä paitsi hän soittaa pianoa
mestarillisesti. Siitä mahtaa syntyä kaunis konsertti.
-- He sopivat toden totta erinomaisen hyvin yhteen, sanoi Danglars.
Albert ei ollut huomaavinaan tätä vihjettä, vaikka se oli niin selvän
selvä, että paronitar punastui.
-- Minäkin olen musikaalinen, jatkoi nuori mies, -- ainakin opettajani
väittävät. Mutta kummallista kyllä, en ole vielä saanut ääntäni
sointumaan yhteen toisten äänien kanssa, en sopraanojen enkä
muidenkaan.
Danglars hymähti aivan kuin sanoakseen:
-- Mutta suutuhan toki!
-- Sen vuoksi, jatkoi hän päästäkseen toivomaansa tulokseen, -- prinssi
ja tyttäreni herättivät täällä eilen täydellistä ihastusta. Ettekö
ollut eilen täällä, herra Morcerf?
-- Mikä prinssi? kysyi Albert.
-- Prinssi Cavalcanti, jatkoi Danglars, joka itsepäisesti tahtoi
nimittää Andreaa prinssiksi.
-- Anteeksi, sanoi Albert, -- en tiennyt häntä prinssiksi. Vai lauloi
prinssi Cavalcanti eilen neiti Eugénien kanssa? Se mahtoi kuulua
kauniilta, ja olen hyvin pahoillani, etten ollut sitä kuulemassa. Mutta
en voinut noudattaa kutsuanne, sillä minun täytyi saattaa rouva
Morcerfia vanhan paronitar Château-Renaud'n luo kuulemaan saksalaisten
laulua.
Oltuaan sitten hetken vaiti hän jatkoi muina miehinä:
-- Mutta saanko luvan tervehtiä neiti Danglars'ia?
-- Odottakaa, odottakaa, minä pyydän, sanoi pankkiiri pidättäen nuorta
miestä. -- Kuunnelkaahan tuota ihanaa cavatinaa, ta, ta, ta, ti, ta,
ti, ta, ta, se on hurmaava, kohta se loppuu ... sekunti vielä.
Mainiota! Bravo! Bravi! Brava.
Ja pankkiiri alkoi vimmoissaan taputtaa käsiään.
-- Se on todellakin kaunista, sanoi Albert, -- eikä oman maansa
musiikkia voi kukaan paremmin ymmärtää kuin prinssi Cavalcanti.
Sanoittehan prinssi? Sitä paitsi, ellei hän ole prinssi, voidaan hänet
helposti tehdä prinssiksi Italiassa. Mutta palataksemme laulajiimme
pitäisi teidän, herra Danglars, järjestää meille suuri ilo: pyytäkää
neiti Danglars'ia ja herra Cavalcantia laulamaan vielä toinen laulu
älkääkä ilmoittako mitään siitä, että täällä on vieraita. On niin
suloista kuulla musiikkia loitolta, syrjästä, toisten huomaamatta ja
näkemättä, ettei häiritsisi esiintyjiä, jotka silloin voivat kokonaan
antautua neroutensa, vaistonsa ja sydämensä tunteitten valtaan.
Tällä kertaa Danglars joutui aivan hämilleen Albertin tyyneydestä.
Hän veti Monte-Criston syrjään ja sanoi:
-- Mitä ajattelette moisesta sulhasmiehestä?
-- Hän näyttää kylmältä, muuta en voi sanoa. Mutta minkä sille mahtaa?
Olettehan antanut suostumuksenne!
-- Niin olen, mutta olen antanut suostumukseni miehelle, joka rakastaa
tytärtäni, enkä sellaiselle, joka ei rakasta. Tuo mies on kylmä kuin
marmori ja ylpeä kuin isänsä. Jos hän olisi rikas, jos hänellä olisi
Cavalcantien omaisuus, en välittäisi siitä mitään. En ole kysynyt
tyttäreni mielipidettä tässä asiassa, mutta jos hänellä on makua,
niin...
-- En tiedä, sanoi Monte-Cristo, -- tekeekö ystävyyteni Morcerfia
kohtaan minut sokeaksi, mutta vakuutan teille, että mielestäni herra
Morcerf on miellyttävä mies ja voi tehdä tyttärenne onnelliseksi.
Varmaan hän vielä pääsee hyvään asemaankin maailmassa, sillä onhan
hänen isänsä asema loistava.
-- Hm, sanoi Danglars.
-- Miksi epäilette?
-- Hänellä on aina menneisyytensä ... hämärä menneisyytensä.
-- Mutta eihän isän menneisyys kuulu poikaan.
-- Kuuluu kyllä!
-- Älkäähän nyt liioitelko. Kuukausi sitten piditte tätä avioliittoa
aivan verrattomana... Ymmärrättehän, että olen aivan epätoivoissani:
minunhan luonani te tapasitte tuon nuoren Cavalcantin, jota en
tarkemmin tunne, sen vakuutan.
-- Minä tunnen hänet, sanoi Danglars, -- ja se riittää.
-- Tunnetteko hänet? Oletteko siis hankkinut lisätietoja hänestä? kysyi
Monte-Cristo.
-- Tarvitaanko niitä, eikö hänestä heti paikalla näe, kenen kanssa on
tekemissä? Hän on ensiksikin rikas.
-- Sitä en voi vakuuttaa.
-- Mutta olettehan mennyt takuuseen hänen puolestaan?
-- Viisikymmentätuhatta, vähäpätöinen summa.
-- Hän on hienosti kasvatettu.
-- Hm, sanoi vuorostaan Monte-Cristo. -- Hän on musikaalinen.
-- Kaikki italialaiset ovat musikaalisia.
-- Kuulkaahan, kreivi, ette ole nyt hänelle oikeudenmukainen.
-- No niin, tunnustan suoraan, että kun tiedän, mikä on suhteenne herra
Morcerfiin, on minusta vastenmielistä nähdä, miten Cavalcanti tulee
taloonne ja käyttää väärin rikkauttaan.
Danglars alkoi nauraa.
-- Kuinka säädyllinen te olettekaan! sanoi hän. -- Niinhän maailmassa
aina tehdään.
-- Mutta ettehän te noin vain voi purkaa kihlausta, rakas herra
Danglars. Morcerfit pitävät tätä avioliittoa päätettynä asiana.
-- Pitävätkö?
-- Ehdottomasti.
-- Puhukoot sitten suoraan. Teidän pitäisi kuiskata siitä asiasta pari
sanaa isän korvaan, kun kerran olette heidän talossaan suosittu vieras.
-- Minäkö? Mistä sellaista voitte päätellä?
-- Olin huomaavinani sen heidän tanssiaisissaan. Kreivitär, ylpeä
Mercedes, korskea katalonialainen, joka tuskin suvaitsee avata suunsa
vanhoille tuttavilleen, tarttui teidän käsivarteenne, meni kanssanne
puutarhaan, poikkesi syrjäteille ja palasi vasta puolen tunnin päästä.
-- Herra paroni, paroni, sanoi Albert, -- te estätte meitä kuulemasta.
Te suuri musiikinystävä olette nyt raakalainen!
-- Hyvä on, hyvä on, herra pilkkakirves, sanoi Danglars.
Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
-- Otatteko puhuaksenne siitä hänen isälleen?
-- Mielelläni, jos toivotte.
-- Mutta tällä kertaa asian pitää tulla selväksi. Pyytäköön tytärtäni
poikansa vaimoksi, määrätköön hääpäivän, ilmoittakoon ehtonsa rahojen
suhteen, niin että voimme tehdä sopimuksen tai sitten katkaista
suhteemme. Mutta ymmärrättehän, asiassa ei saa enää viivytellä.
-- Toimin parhaani mukaan.
-- En väitä, että odottaisin häntä ilolla, mutta odotan kuitenkin.
Pankkiirin, ymmärrättehän, tulee vastata sanastaan.
Ja Danglars huokasi samalla tavoin kuin Cavalcanti oli huokaissut vähää
ennen.
-- Bravo, bravi, brava! huusi Morcerf matkien pankkiiria ja taputtaen
käsiään laulun loputtua.
Danglars katsahti terävästi Albertiin, kun palvelija samassa tuli
kuiskaamaan pari sanaa hänen korvaansa.
-- Palaan kohta, sanoi pankkiiri Monte-Cristolle, -- odottakaa minua,
minulla on ehkä pian teille jotakin ilmoitettavana.
Hän poistui.
Paronitar käytti hyväkseen miehensä lähtöä avatakseen musiikkihuoneen
oven, ja Andrea, joka oli istunut pianon edessä neiti Eugénien kanssa,
hyppäsi pystyyn kuin jousen ponnahduttamana.
Albert kumarsi hymyillen neiti Danglars'ille, joka vastasi hänelle yhtä
kylmästi kuin tavallisestikin, joutumatta vähääkään hämilleen.
Cavalcanti puolestaan näytti olevan hämillään. Hän kumarsi Morcerfille,
joka vastasi tervehdykseen hyvin halveksivasti.
Sitten Albert alkoi ylistellä neiti Danglars'in ääntä ja surkutteli
itseään, kun ei ollut eilisiltana ollut häntä kuulemassa...
Cavalcanti vei Monte-Criston syrjään.
-- Jo riittää musiikki ja kohteliaisuudet, sanoi rouva Danglars, --
tulkaa ottamaan teetä.
-- Tule, Louise, sanoi neiti Danglars ystävättärelleen.
He menivät viereiseen salonkiin, jonne oli järjestetty teetarjoilu.
Juuri kun englantilaiseen tapaan alettiin panna lusikoita kuppeihin,
aukeni ovi ja Danglars palasi takaisin hyvin kiihtyneenä. Monte-Cristo
loi häneen kysyvän katseen.
-- Olen saanut kirjeen Kreikasta, kertoi Danglars.
-- Vai niin, sen vuoksi teidät siis kutsuttiin pois, sanoi kreivi.
-- Niin.
-- Miten Otto-kuningas voi? kysyi Albert hyvin iloisella äänellä.
Danglars katsoi häneen pitkään sanomatta sanaakaan, ja Monte-Cristo
kääntyi poispäin salatakseen säälin ilmeen, joka hetkeksi häivähti
hänen kasvoilleen.
-- Lähdemmehän täältä yhdessä? kysyi Albert kreiviltä.
-- Jos niin tahdotte, vastasi tämä.
Albert ei voinut käsittää pankkiirin katseen tarkoitusta, vaan kääntyi
kysyvästi Monte-Criston puoleen:
-- Näittekö, miten hän katsoi minuun?
-- Näin, vastasi kreivi, -- mutta oliko teidän mielestänne hänen
katseessaan jotakin erikoista?
-- Oli. Ja mitä hän tarkoitti noilla Kreikasta saamillaan uutisilla?
-- Mistä minä sen tietäisin?
-- Otaksuin, että teillä oli tuttavia siinä maassa.
Monte-Cristo hymyili, niin kuin aina hymyillään kun tahdotaan päästä
vastaamasta.
-- Kas, sanoi Albert, -- hän lähestyy teitä. Menen sanomaan
kohteliaisuuksia neiti Danglars'ille hänen kameesoljestaan; sillä aikaa
isä voi rauhassa puhua teidän kanssanne.
-- Jos tahdotte lausua hänelle kohteliaisuuksia, niin puhukaa etupäässä
hänen äänestään, sanoi Monte-Cristo.
-- En suinkaan, siitä puhuvat kaikki muut.
-- Herra vicomte, sanoi Monte-Cristo, -- teidän itserakkautenne on
aivan hävyttömyyden rajalla.
Albert lähestyi hymy huulillaan Eugénietä.
Sillä aikaa Danglars kumartui kuiskaamaan kreivin korvaan:
-- Annoitte minulle verrattoman neuvon. Noihin kahteen sanaan, Fernand
ja Janina, sisältyy kamala tarina.
-- Loruja! sanoi Monte-Cristo.
-- Kerron sen teille toiste. Mutta viekää nyt tuo nuori mies pois,
sillä minun on vaikea olla hänen seurassaan.
-- Kyllä vien, hän sanoi näet tulevansa minun mukaani. Lähetänkö siis
joka tapauksessa hänen isänsä teidän luoksenne?
-- Entistä suuremmalla syyllä.
-- Hyvä.
Kreivi viittasi Albertille.
He kumarsivat ja poistuivat. Albert näytti vähät välittävän neiti
Danglars'in kylmäkiskoisesta käytöksestä. Monte-Cristo huomautti
mennessään rouva Danglars'ille, että pankkiirin rouvan pitäisi ajoissa
ajatella asemansa turvaamista.
Herra Cavalcanti jäi voittajana taistelutanterelle.