Seuraavana päivänä sen kohtauksen jälkeen, joka tapahtui Bellegardesta
Beaucaireen johtavan tien varrella, tuli noin kolmikymmenvuotias tai
hiukan vanhempi herra Marseillen määrin luo. Hänellä oli yllään sininen
hännystakki, nankinihousut ja valkoinen liivi, ja sekä ulkoasu että
puhetapa ilmaisi hänet englantilaiseksi.
-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olen Thomson & Frenchin kauppahuoneen
ensimmäinen kirjanpitäjä Roomasta. Olemme jo kymmenen vuoden ajan
olleet liikeasioissa marseillelaisen toiminimen Morrelin & pojan
kanssa. Olemme kiinnittäneet tähän liikkeeseen lähes satatuhatta
frangia ja olemme hiukan levottomia, koska olemme saaneet kuulla, että
liike on rappion partaalla. Tulen siis Roomasta nimenomaan saamaan
teiltä tietoja tämän liikkeen tilasta.
-- Tiedän kyllä, sanoi määri, -- että neljän viiden vuoden ajan on
onnettomuus seurannut Morrelia. Hän on menettänyt neljä tai viisi
laivaa ja hävinnyt kolmessa neljässä vararikossa suuret summat, mutta
minun ei sovi millään tavoin antaa tietoja liikkeen tilasta, vaikka
itsellänikin on heiltä saamista kymmenentuhatta frangia. Jos kysytte
minulta määrinä, mikä on ajatukseni herra Morrelista, niin vastaan,
että hän on harvinaisen kunnollinen mies aivan viimeiseen asti ja on
suorittanut sitoumuksensa. Siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Jos
tahdotte saada lisätietoja, niin kääntykää herra Bovillen puoleen, joka
on vankiloiden tarkastaja ja asuu Noailles-kadun varrella, numerossa
15. Hänellä on herra Morrelilta saatavaa luullakseni kaksisataatuhatta
frangia, ja hänellä on siis suurempi syy pelätä kuin minulla, koska
hänen summansa on paljon suurempi kuin minun. Ehkä hän voi antaa teille
tarkempia tietoja kuin minä.
Englantilaista näytti tämä suuri hienotunteisuus miellyttävän, hän
kumarsi, poistui ja asteli englantilaisille ominaisella tavalla
äskenmainittua katua kohden.
Herra Boville oli työhuoneessaan. Hänet nähdessään englantilainen teki
hämmästystä kuvaavan liikkeen, ja siitä saattoi päättää, että hän ei
ensi kertaa nähnyt tätä miestä. Mitä herra Bovilleen tulee, niin hän
oli tänä hetkenä niin epätoivoissaan, ja kaikki hänen henkiset voimansa
olivat niin tyyten suunnatut yhteen ainoaan ajatukseen, että hänen
muistinsa ja mielikuvituksensa eivät joutaneet harhailemaan
menneisyydessä.
Tyynesti, niin kuin englantilaisten on tapana, vieras teki hänelle
melkein sanasta sanaan samat kysymykset kuin Marseillen määrillekin.
-- Hyvä herra, sanoi herra Boville, -- pelkonne on valitettavasti aivan
perusteltu, ja minussa näette suorastaan epätoivoisen miehen. Olin
sijoittanut kaksisataatuhatta frangia Morrelin liikkeeseen. Nämä
kaksisataatuhatta oli tarkoitettu myötäjäisiksi tyttärelleni, jonka
aioin naittaa kahden viikon päästä. Näistä kahdestasadastatuhannesta
frangista piti maksettaman puolet tämän kuun 15. päivänä ja puolet ensi
kuun 15. päivänä. Ilmoitin herra Morrelille, että toivoin tämän
suorituksen tapahtuvan määräaikana, ja hän kävi noin puoli tuntia
sitten täällä ilmoittamassa, että ellei hänen laivansa Pharaon
15:nneksi päiväksi saavu Marseilleen, ei hän voi summaa suorittaa.
-- Tämähän merkitsee maksunlykkäystä, sanoi englantilainen.
-- Sanokaa pikemmin vararikkoa! huudahti herra Boville aivan
epätoivoissaan.
Englantilainen näytti miettivän hetkisen ja sanoi sitten:
-- Olette siis levoton saatavienne puolesta?
-- Uskon, etten saa niitä koskaan.
-- No niin, minä ostan ne teiltä.
-- Tekö?
-- Niin, minä.
-- Mutta epäilemättä hyvin suurella alennuksella?
-- En, kahdestasadastatuhannesta frangista. Meidän liikkeemme, sanoi
englantilainen hymyillen, -- ei tee senlaatuisia kauppoja.
-- Ja miten maksatte?
-- Käteisellä rahalla.
Ja englantilainen otti taskustaan setelitukun, jossa näytti olevan
kaksi kertaa niin paljon kuin herra Boville pelkäsi menettävänsä.
Ilon välähdys näkyi herra Bovillen kasvoilla. Hän hillitsi kuitenkin
itsensä ja lausui:
-- Minun täytyy ilmoittaa teille, että otaksuttavasti ette saa muuta
kuin kuusi prosenttia näistä rahoistanne.
-- Se ei kuulu minuun, sanoi englantilainen. -- Se asia on Thomson &
Frenchin, jonka nimessä toimin. Ehkä he tahtovat jouduttaa kilpailevan
liikkeen häviötä. Olen valmis maksamaan summan käteisellä, jos
velkakirja siirretään minulle, mutta välittäjäpalkkio tulee minun
hyväkseni.
-- Sehän on oikeus ja kohtuus! huudahti herra Boville. --
Välittäjäpalkkio on tavallisesti puolitoista prosenttia. Tahdotteko
kaksi? Tahdotteko kolme? Tahdotteko viisi? Tahdotteko enemmän? Sanokaa.
-- Hyvä herra, sanoi englantilainen nauraen, -- minä olen samanlainen
kuin kauppahuoneenikin, minä en tee senlaatuisia kauppoja. Palkkioni on
aivan toisenlainen.
-- Sanokaa se.
-- Olette vankiloiden tarkastaja?
-- Olen ollut jo neljätoista vuotta.
-- Teillä on vankien tulo- ja lähtöluettelot?
-- Tietysti.
-- Näihin luetteloihin on liitetty vankeja koskevia tiedonantoja?
-- Jokaisella vangilla on omat asiapaperinsa.
-- No niin, minulla oli opettajana Roomassa eräs apotti-parka, joka
äkkiä katosi. Olen sittemmin saanut tietää, että hän on ollut vankina
Ifin linnassa, ja tahtoisin saada tietää, onko hän ehkä kuollut.
-- Mikä hänen nimensä oli?
-- Apotti Faria.
-- Muistan hänet aivan hyvin! huudahti herra Boville. -- Hän oli hullu.
-- Niin väitettiin.
-- Hän oli aivan varmasti hullu.
-- Se on mahdollista. Ja minkälaatuinen oli hänen hulluutensa?
-- Hän väitti tietävänsä erään suunnattoman suuren aarteen
säilytyspaikan ja tarjosi hallitukselle mielettömiä summia päästäkseen
vapaaksi.
-- Miesparka! Onko hän kuollut?
-- On, neljättä kuukautta sitten, helmikuun viimeisenä päivänä.
-- Teillä on verrattoman hyvä muisti, kun tuolla tavoin muistatte
päivämäärät.
-- Muistan tämän päivän siksi, että puheenaolevan miesraukan kuolema
oli yhteydessä erään sangen omituisen tapauksen kanssa.
-- Saisinko kuulla tämän tapauksen? kysyi englantilainen niin uteliaan
näköisenä, että ihmistuntija olisi ihmetellyt sellaista ilmettä hänen
tyynillä kasvoillaan.
-- Kyllä, varsin hyvin. Apotin tyrmästä oli neljänkymmenenviiden tai
viidenkymmenen jalan päässä erään bonapartelaisen kätyrin koppi. Hän
oli ottanut osaa kruununanastajan paluuseen vuonna 1815 ja oli hyvin
tarmokas ja vaarallinen mies.
-- Todellako? sanoi englantilainen.
-- Oli kyllä, sanoi herra Boville. -- Satuin näkemään tämän miehen
vuonna 1816 tai 1817, eikä hänen koppiinsa uskaltanut mennä ilman
sotilasvartiota. Hän teki minuun hyvin syvän vaikutuksen, enkä koskaan
unohda hänen kasvojaan.
Englantilainen hymyili tuskin huomattavasti.
-- Sanoitte, että nuo molemmat tyrmät olivat...
-- Viidenkymmenen jalan päässä toisistaan. Edmond Dantès näyttää...
-- Vaarallinen miehen nimi oli...
-- Edmond Dantès. Niin oli. Tuo Edmond Dantès näyttää joko hankkineen
itselleen tai valmistaneen työaseet, joiden avulla hän oli kaivanut
käytävän molempien koppien välille.
-- Pakenemisen tarkoituksessako?
-- Aivan oikein. Mutta vankien onnettomuudeksi apotti Faria sai
halvauskohtauksen ja kuoli.
-- Minä ymmärrän, kaikki pakoyritykset loppuivat heti siihen.
-- Niin, vainajan puolelta, vastasi herra Boville, -- mutta ei
eloonjääneen puolelta. Päinvastoin Dantès sai siitä keinon päästä
pakoon. Hän nähtävästi luuli, että Ifin vankilassa kuolleet vangit
haudataan tavalliseen hautausmaahan. Hän kantoi vainajan omaan
koppiinsa, meni hänen sijastaan säkkiin, jonne tämä oli pistetty, ja
odotti hautaamishetkeä.
-- Sepäs oli rohkea yritys, sanoi englantilainen.
-- Sanoinhan minä, että hän oli hyvin vaarallinen mies. Kaikeksi
onneksi hän on nyt itse syypää siihen, ettei hallituksen tarvitse enää
pelätä häntä.
-- Kuinka niin?
-- Kuinka niin? Ettekö ymmärrä?
-- En.
-- Ei Ifin linnassa ole hautausmaata. Kuolleet heitetään aivan
yksinkertaisesti mereen, kun heidän jalkoihinsa ensin on sidottu
kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen tykinkuula.
-- Niinkö? sanoi englantilainen, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea
ymmärtää.
-- Niin, hänen jalkoihinsa sidottiin kolmenkymmenenkuuden naulan
painoinen kuula ja hänet heitettiin mereen.
-- Todellako? huudahti englantilainen.
-- Niin, jatkoi tarkastaja. -- Arvaattehan, kuinka pakolainen mahtoi
hämmästyä, kun hänet heitettiin kalliolta alas. Olisin tahtonut sinä
hetkenä nähdä hänen kasvonsa.
-- Se olisi ollut vaikeata.
-- Samapa se, sanoi herra Boville, joka oli hyvällä tuulella
tietäessään pelastavansa kaksisataatuhatta frangiaan. -- Samapa se!
Minä kuvittelen ainakin näkeväni ne.
Ja hän purskahti nauruun.
-- Niin minäkin, sanoi englantilainen.
Ja hänkin alkoi vuorostaan nauraa, mutta englantilaisten tavoin hampaat
yhdessä.
-- Siis, jatkoi englantilainen, joka ensimmäisenä taukosi nauramasta,
-- pakolainen siis hukkui?
-- Niin, upposi pohjaan asti.
-- Joten vankilan kuvernööri pääsi samalla kertaa vapaaksi raivoisasta
ja hullusta vangista?
-- Juuri niin.
-- Mutta jonkinmoinen pöytäkirja kai laadittiin tämän tapauksen
johdosta? kysyi englantilainen.
-- Tietysti, kuolinkertomus. Ymmärrättehän, siltä varalta, että
Dantèsin omaiset olisivat tahtoneet tietää, elikö hän vai oliko
kuollut.
-- Nyt he siis voivat olla rauhassa, jos hänellä jotakin perittävää
oli. Hän on siis todellakin kuollut?
-- On, on. Ja he saavat todistuksen milloin tahansa.
-- Hyvä on, sanoi englantilainen, -- mutta palatkaamme nyt
vankiluetteloihin.
-- Se on totta. Jouduimme aivan toisaanne tämän kertomuksen johdosta.
Anteeksi.
-- Anteeksi, minkä vuoksi? Ei laisinkaan. Tuo kertomus huvitti minua
suuresti.
-- Se on todellakin huvittava. Halusitte siis nähdä kaikki apottia
koskevat paperit. Hän oli itse lempeys.
-- Näkisin ne mielelläni.
-- Suvaitkaa tulla työhuoneeseeni, niin näytän ne teille.
Herra Bovillen työhuoneessa oli tavattoman hyvä järjestys, jokaisella
luettelolla oli numeronsa, jokainen asiapaperikimppu oli omassa
lokerossaan. Tarkastaja pyysi englantilaista istumaan pöydän ääreen,
laski hänen eteensä Ifin linnan luettelot ja asiakirjat antaen hänen
mielin määrin selailla niitä. Itse hän istahti erääseen nurkkaan
lukemaan sanomalehteä.
Helposti englantilainen löysi apotti Fariaa käsittelevät paperit. Mutta
herra Bovillen kertoma juttu näytti herättäneen hänessä suurta
mielenkiintoa, koska hän tarkastettuaan apottia koskevat paperit etsi
myös käsiinsä Edmond Dantèsin paperit. Kaikki oli siellä paikoillaan:
ilmianto, kuulustelu, Morrelin anomus, Villefort'in suositus. Hän kääri
ilmiannon kokoon ja pisti sen taskuunsa, luki kuulustelun ja huomasi,
että Noirtier'n nimeä ei siinä mainittu, tarkasti Morrelin anomuksen,
joka oli päivätty huhtikuun 10. päivänä 1815. Siinä Morrel
prokuraattorin sijaisen neuvosta, koska Napoleon silloin hallitsi,
liioitteli Dantèsin keisarille tekemiä palveluksia, jotka Villefort'in
suositus varmensi. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä Napoleonin aikana
kirjoitettu anomus, jonka Villefort oli jättänyt lähettämättä, tuli
kuninkaan paluun jälkeen pelottavaksi aseeksi kuninkaallisen
prokuraattorin käsissä. Hän ei sen vuoksi hämmästynyt nähdessään
seuraavan huomautuksen vankiluettelossa nimensä vieressä: