-- Ennen kuin aloitan, sanoi Caderousse, -- täytyy teidän luvata
minulle jotakin.
-- Mitä? kysyi apotti.
-- Että jos joskus jollakin tavoin käytätte minulta saamianne tietoja,
ette mainitse minua, sillä ne, joista nyt teille aion puhua, ovat
rikkaita ja mahtavia, ja jos he koskevat minuun vain pikkusormensa
päälläkin, menen rikki kuin lasi.
-- Olkaa rauhassa, ystäväni, sanoi apotti, -- olenhan pappi, ja
tunnustus kuolee minun poveeni. Muistakaa, että meidän ainoana
tehtävänämme on arvokkaalla tavalla täyttää ystävävainajamme viimeinen
tahto. Puhukaa siis peittelemättä ja ilman vihaa. Ilmaiskaa totuus,
puhdas totuus. En tunne enkä luultavasti koskaan tutustukaan niihin
henkilöihin, joista aiotte minulle puhua. Sitä paitsi olen italialainen
enkä ranskalainen. Toimeni kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmisille. Palaan
luostariini, josta lähdin ainoastaan täyttääkseni kuolevan viimeisen
tahdon.
Nämä lauseet näyttivät suuresti rauhoittavan Caderoussea.
-- Siinä tapauksessa, sanoi Caderousse, -- minä tahdon ja minun
pitääkin ilmaista, millaisia olivat ne ihmiset, joita Edmond-parka
luuli ystävikseen.
-- Aloittakaamme hänen isästään, sanoi apotti. -- Edmond puhui paljon
tästä miehestä, jota hän näytti suuresti rakastaneen.
-- Tarina on surullinen, sanoi Caderousse pudistaen päätään. -- Ette
kai tunne sen alkuakaan.
-- Edmond kertoi kyllä minulle kaikki siihen asti, kun hänet vangittiin
eräässä Marseillen lähellä olevassa ravintolassa, sanoi apotti.
-- Réservessä! Muistan vielä koko tapauksen, aivan kuin näkisin sen
edessäni.
-- Eikö silloin vietetty hänen kihlajaisiaan?
-- Vietettiin, kemuja, jotka alkoivat perin iloisesti, mutta päättyivät
perin surullisesti. Komissaari ja neljä sotilasta hänen seurassaan
astuivat sisään ja Dantès vangittiin.
-- Siihen minun tietoni loppuvat, sanoi pappi. -- Ei Dantèskaan
tietänyt asiasta sen enempää eikä koskaan sen koommin nähnyt
ainoatakaan noista viidestä mainitsemastani henkilöstä eikä kuullut
heistä puhuttavan.
-- No niin! Kun Dantès oli vangittu, riensi herra Morrel heti
hankkimaan tietoja. Ne olivat hyvin surullisia. Vanha Dantès palasi
yksinään asuntoonsa, kääri hääpukunsa itkien kokoon, käveli koko päivän
huoneessaan edestakaisin eikä mennyt illallakaan levolle, sillä asuin
hänen alapuolellaan ja kuulin hänen askelensa läpi koko yön. En
minäkään nukkunut, sillä vanhuksen tuska koski kipeästi minuun ja
jokainen hänen askelensa särki sydäntäni, aivan kuin hän olisi
jalallaan astunut sydämelleni. -- Seuraavana päivänä Mercedes tuli
Marseilleen pyytämään Villefort'ia suojelemaan Dantèsia. Hän ei
käynnillään saavuttanut mitään. Samalla matkalla hän meni vanhuksen
luo. Kun hän näki vanhuksen alakuloisena ja masentuneena, sai kuulla,
ettei hän ollut nukkunut eikä syönyt, tahtoi hän viedä vanhuksen
mukanaan hoitaakseen häntä, mutta vanhus ei siihen suostunut. "Ei",
sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä asunnostani, sillä poikani rakastaa
minua enemmän kuin ketään muuta. Ja jos hän pääsee vankilasta, niin hän
tulee ensiksi minun luokseni. Mitä hän sanoisikaan, ellen olisi täällä
häntä odottamassa?" -- Kuulin koko keskustelun eteiseen ja olisin
suonut, että Mercedes olisi saanut vanhuksen lähtemään seurassaan. Minä
en saanut rauhaa, kun askelet kaikuivat kaiken päivää pääni päällä.
-- Mutta ettekö itse mennyt vanhusta lohduttamaan? kysyi pappi.
-- Ei voi lohduttaa muita kuin niitä, jotka tahtovat lohdutusta, sanoi
Caderousse, -- eikä hän tahtonut. En tiedä miksi, mutta hän ei
mielellään nähnyt minua. Eräänä yönä, kun kuulin nyyhkytyksiä, en
voinut olla menemättä hänen luokseen. Mutta kun pääsin ovelle, ei hän
enää nyyhkyttänyt, hän rukoili. En osaa teille kuvaillakaan, kuinka
kauniisti hän rukoili ja kuinka surullisesti valitti. Se oli jo enemmän
kuin hurskautta, se oli enemmän kuin tuskaa. Minä, joka en ole tekopyhä
enkä kärsi jesuiittoja, sanoinkin sinä päivänä: Olen onnellinen, kun
olen yksin eikä Jumala ole minulle lapsia antanut, sillä jos olisin isä
ja kärsisin noin kuin tuo vanhus-raukka, eikä minulla olisi sydämessäni
eikä muistissani niin kauniita sanoja kuin hänellä kääntyäkseni Jumalan
puoleen, niin heittäytyisin suoraa päätä mereen, ettei minun tarvitsisi
niin paljon kärsiä.
-- Isä parka! mutisi pappi.
-- Päivä päivältä hän eli yhä enemmän yksinään ja muista erillään.
Monesti Mercedes ja herra Morrel tulivat häntä katsomaan, mutta ovi oli
aina lukossa, ja vaikka olin aivan varma siitä, että hän oli kotona, ei
hän avannut. Eräänä päivänä, kun hän vastoin tapaansa otti vastaan
Mercedeksen, joka oli aivan epätoivoissaan, koetti hän tätä lohduttaa:
"Usko minua, tyttäreni", sanoi hän, "hän on kuollut. Ja sen sijaan että
me häntä odotamme, hän odottaakin meitä. Olen iloinen siitä, että minä
olen vanhempi ja siis ensimmäisenä saan hänet kohdata." -- Katsokaahan,
olkoon ihminen kuinka hyvä tahansa, niin aikaa myöten väsyy käymään
sellaisten luona, jotka tekevät meidät murheellisiksi. Lopulta oli
vanha Dantès aivan yksinään. En nähnyt hänen luokseen enää tulevan
muita kuin outoja ihmisiä, ja kun he poistuivat, kuljettivat he
mukanaan kääröjä. Minä arvasin heti, mitä nuo kääröt olivat. Hän myi
vähitellen kaikki tavaransa elääkseen. Lopulta vanhusparka oli aivan
putipuhdas, hän oli kolmen kuukauden vuokran velkaa, ja hänet uhattiin
häätää talosta. Hän pyysi viikon armonaikaa ja saikin sen. Tiedän
tämän, koska talon omistaja poikkesi minun luokseni tullessaan hänen
luotaan.
Ensimmäisten kolmen päivän aikana kuulin hänen tapansa mukaan
kävelevän. Mutta neljäntenä en kuullut enää mitään. Uskalsin pyrkiä
hänen luokseen. Ovi oli lukossa. Mutta ovenraosta näin hänen makaavan
vuoteessaan kalpeana ja heikkona ja aavistin, että hän oli hyvin
sairas. Lähetin silloin sanan herra Morrelille ja juoksin noutamaan
Mercedestä. Molemmat tulivat kiireimmän kautta. Herra Morrel toi
mukanaan lääkärin. Lääkäri sanoi hänen sairastavan vatsatulehdusta ja
määräsi hänet olemaan syömättä. Olin silloin saapuvilla enkä unohda
koskaan vanhuksen hymyä, kun hän kuuli tämän määräyksen. Tästä lähin
hän päästi sisään. Hänellä oli syy, minkä vuoksi hän ei syönyt. Olihan
lääkäri kieltänyt.
Apotti huokasi syvään.
-- Herättäähän tämä kertomus mielenkiintoanne? kysyi Caderousse.
-- Kyllä, vastasi apotti. -- Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.
-- Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi
taas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän
tahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että
heitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel
poistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin
reunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia
mitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä,
jotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän
sanoi: "Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä."
Apotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa
kurkkuaan.
-- Ja te luulette siis hänen kuolleen...
-- Nälkään ... nälkään, sanoi Caderousse. -- Olen siitä yhtä varma,
kuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.
Apotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin,
tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät
punaisina ja posket kalpeina.
-- Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.
-- Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan
kaikki on ihmisten aikaansaamaa.
-- Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. -- Mutta, sanoi hän
melkein uhkaavalla äänellä, -- muistakaa, että olette sitoutunut
kertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon
ja isän nälkään?
-- Kaksi miestä, jotka molemmat kadehtivat häntä, toinen hänen
rakastettuaan, toinen hänen menestystään: Fernand ja Danglars.
-- Ja millä tavoin tuo kateus tuli ilmi?
-- He antoivat Edmondin ilmi bonapartelaisena kätyrinä.
-- Mutta kumpi antoi hänet ilmi, kumpi heistä oli oikeastaan syyllinen?
-- Molemmat. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen vei sen postiin.
-- Ja missä tämä kirje kirjoitettiin?
-- Réservessä, häiden edellisenä päivänä.
-- Hyvä on, hyvä on, sanoi apotti. -- Oi Faria, Faria, kuinka hyvin
sinä tunsit ihmiset ja elämän!
-- Mitä sanoitte? kysyi Caderousse.
-- En mitään, vastasi pappi. -- Jatkakaa!
-- Danglars kirjoitti kirjeen vasemmalla kädellään, jotta käsialaa ei
kukaan tuntisi, ja Fernand lähetti sen.
-- Mutta, huudahti apotti äkkiä, -- tehän olitte läsnä.
-- Minä! sanoi Caderousse kummastuneena. -- Kuka teille on ilmoittanut,
että minä olin läsnä?
Apotti huomasi menneensä liian pitkälle.
-- Ei kukaan, sanoi hän, -- mutta voidaksenne tietää ja tuntea asiat
noin tarkoin on teidän täytynyt olla läsnä.
-- Se on totta, sanoi Caderousse hiljaa, -- minä olin läsnä.
-- Ettekä noussut tällaista halpamaisuutta vastaan? sanoi apotti. --
Olette siis heidän kanssarikollisensa.
-- He juottivat minua niin paljon, että olin aivan sekaisin, sanoi
Caderousse. -- En nähnyt enää mitään muuten kuin usvan läpi. Sanoin
kaiken mitä mies sellaisessa tilassa voi sanoa. Mutta he vastasivat
laskeneensa ainoastaan leikkiä ja että tästä leikistä ei ole mitään
seurauksia.
-- Mutta näittehän seuraavana päivänä, että siitä oli seurauksia. Ette
silloin sanonut mitään. Ja kuitenkin olitte läsnä silloin, kun hänet
vangittiin.
-- Niin olinkin ja aioin puhua, aioin sanoa kaikki, mutta Danglars
pidätti minua. "Jos hän sattumalta on syyllinen", sanoi hän minulle,
"jos hän todellakin on poikennut Elban saareen, jos hänellä todellakin
on kirje vietävänä Pariisiin bonapartelaiselle komitealle, niin niitä,
jotka ovat häntä puolustaneet, pidetään hänen rikoskumppaneinaan". --
Minä pelkäsin politiikkaa, sellaista kuin se siihen aikaan oli.
Vaikenin, se oli raukkamaista, sen myönnän, mutta rikos se ei ollut.
-- Kyllä ymmärrän, te annoitte asioiden olla sinänsä, siinä kaikki.
-- Niin, vastasi Caderousse, -- ja se on yöt päivät kalvanut
omaatuntoani. Olen monesti pyytänyt Jumalalta sitä anteeksi, sen vannon
ja vakuutan, sitäkin hartaammin, kun tämä teko on ollut syynä kaikkiin
vastoinkäymisiini. Saan nyt maksaa siitä, että sinä hetkenä olin liian
itsekäs. Sen vuoksi sanonkin carcontelaiselle aina, kun hän ruikuttaa:
"Pidä suusi kiinni, se on Jumalan tahto."
Ja Caderousse painoi päänsä hyvin katuvaisena alas.
-- Olette puhunut suoraan, sanoi apotti. -- Kun sillä tavoin syyttää
itseään, niin ansaitsee anteeksiannon.
-- Surukseni, sanoi Caderousse, -- on Edmond kuollut eikä ole antanut
minulle anteeksi.
-- Hän ei siitä tietänyt mitään...
-- Mutta hän tietää sen ehkä nyt, jatkoi Caderousse. -- Sanotaanhan
kuolleiden tietävän kaikki.
Hetkisen olivat molemmat vaiti. Apotti oli noussut ja käveli
miettiväisenä ympäri huonetta. Sitten hän palasi paikalleen ja
istuutui.
-- Olette jo parikin kertaa maininnut erään herra Morrelin nimen. Kuka
hän oli?
-- Hän oli Pharaon-laivan omistaja ja Dantèsin isäntä.
-- Ja miten hän tässä surullisessa asiassa toimi? kysyi apotti.
-- Niin kuin rohkea, hyvänsuopa ja kunnon mies ainakin. Parikymmentä
kertaa hän yritti toimia Edmondin hyväksi. Keisarin palattua hän
kirjoitti, rukoili, uhkasi, niin että häntä kuninkaan taas päästyä
valtaan kovasti vainottiin bonapartelaisena. Kymmenet kerrat hän kävi
vanhan Dantèsin luona, niin kuin olen kertonut, viedäkseen hänet
luokseen asumaan, ja päivää ennen hänen kuolemaansa hän jätti uunin
reunalle kukkaron, ja niin voitiin maksaa ukon velat ja suorittaa
hautauskulut. Sillä tavoin vanhus saattoi edes kuolla niin kuin oli
elänytkin tekemättä kenellekään vääryyttä. Tuo kukkaro on vieläkin
minulla, punaisesta silkistä kudottu iso kukkaro.
-- Ja elääkö herra Morrel vieläkin? kysyi apotti.
-- Elää, vastasi Caderousse.
-- Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, -- Jumala on häntä varmaankin
siunannut, hän on rikas ... onnellinen...?
Caderousse hymyili katkerasti.
-- Niin, yhtä onnellinen kuin minäkin, sanoi hän.
-- Onko herra Morrel onneton? huudahti apotti.
-- Hän on aivan kurjuuden ja, mikä vieläkin pahempaa, häpeän partaalla.
-- Kuinka niin?
-- Niin hänen on käynyt, sanoi Caderousse. -- Hän on kaksikymmentäviisi
vuotta tehnyt työtä ja saanut kunnioitetun aseman Marseillen
kauppamaailmassa, mutta nyt hän on joutunut aivan rappiolle. Hän on
kahdessa vuodessa menettänyt viisi laivaa, joutunut kärsimään kolmen
suuren vararikon takia, ja nyt on hänen ainoa toivonsa tuo Pharaon,
jota Dantès-parka komensi ja jonka pitäisi palata Intiasta lastinaan
kokenillia ja indigoa. Jos laiva joutuu haaksirikkoon samoin kuin
edellisetkin, niin hän on hukassa.
-- Ja onko tuolla onnettomalla vaimo ja lapsia? kysyi apotti.
-- On. Hänen vaimonsa on tämän kaiken keskellä käyttäytynyt aivan kuin
pyhimys. Hänen tyttärensä piti mennä naimisiin rakastamansa miehen
kanssa, mutta tämän suku ei päästä poikaa naimisiin köyhtyneen miehen
tyttären kanssa. Hänen poikansa on luutnanttina armeijassa. Mutta
ymmärrättehän, että tämä kaikki vain lisää herra Morrelin tuskaa. Jos
hän olisi yksin, niin hän ampuisi kuulan otsaansa ja kaikki olisi
lopussa.
-- Sehän on kamalaa! mutisi apotti.
-- Sillä lailla Jumala kunnollisuuden palkitsee, sanoi Caderousse. --
Katsokaahan, kuinka minäkin kärsin puutetta. Enkä kuitenkaan ole tehnyt
mitään muuta rikosta kuin tuon äsken mainitsemani. Kun ensin olen
saanut nähdä vaimoni kuolevan kuumetautiin voimatta auttaa häntä,
kuolen nälkään samoin kuin vanha Dantèskin, jota vastoin Fernand ja
Danglars oikein kieriskelevät kullassa.
-- Kuinka niin?
-- Siksi, että onni on heitä suosinut, jota vastoin kunnon ihmisten on
käynyt huonosti.
-- Miten on käynyt Danglars'in, joka on suurin syyllinen, nimittäin
ilmiantaja, eikö niin?
-- Mitenkä hänen on käynyt? Hän läksi Marseillesta. Herra Morrel, joka
ei tuntenut hänen rikostaan, suositteli häntä erään espanjalaisen
pankkiirin kirjanpitäjäksi. Espanjan sodan aikana hän hankki
muonavaroja Ranskan armeijalle ja rikastui siitä. Sen jälkeen hän
pelasi pörssissä näillä ensimmäisillä rahoillaan ja tuli kolme neljä
kertaa rikkaammaksi. Hän oli mennyt naimisiin tuon saman pankkiirin
tyttären kanssa, tämän kuoltua hän meni naimisiin leskirouva Narbonnen,
nykyisen kuninkaan kamariherran ja vaikutusvaltaisen henkilön tyttären
kanssa. Danglars teki itsensä miljoonamieheksi, ja muut tekivät
hänestä paronin, joten hän nyt on paroni Danglars ja asuu talossaan
Mont-Blanc-kadun varrella. Hänellä on kymmenen hevosta tallissaan,
kymmenen lakeijaa eteisessään ja ties kuinka monta miljoonaa
kassakaapissaan.
-- Vai niin, lausui apotti hyvin omituisella äänellä. -- Ja onko hän
onnellinen?
-- Kukapahan tässä onnesta tietää? Onnettomuus ja onni, ne jäävät
seinien sisään salaisuudeksi. Seinät kuulevat, mutta eivät osaa puhua.
Jos rikkaus tekee onnelliseksi, niin Danglars on onnellinen.
-- Ja Fernand?
-- Fernandin on käynyt vieläkin ihmeellisemmin.
-- Mutta miten voi katalonialainen kalastaja, jolla ei ole mitään
pääomaa eikä sivistystä, tulla rikkaaksi? Sitä minä en voi ymmärtää.
-- Ei sitä voi kukaan muukaan. Hänen elämässään täytyy olla jokin
kummallinen salaisuus, jota ei kukaan tiedä.
-- Mutta mitä tietä hän sitten pääsi tähän korkeaan asemaan tai
rikkauteen?
-- Molempiin, molempiin. Hänellä on sekä korkea asema että rikkautta.
-- Aivanhan te kerrotte minulle satua.
-- Siltä kyllä kaikki ensimmältä näyttääkin. Mutta kuulkaahan, niin
ymmärrätte. Vähän ennen keisarin paluuta oli Fernandille langennut arpa
astua sotapalvelukseen. Bourbonit antoivat hänen olla rauhassa
Catalansissa, mutta Napoleon palasi, ylimääräinen sotaväennosto pantiin
toimeen, ja Fernandin oli pakko lähteä. Minäkin jouduin sotaväkeen,
mutta kun olin Fernandia vanhempi ja olin mennyt vaimoraukkani kanssa
naimisiin, niin minut lähetettiin ainoastaan rannikkoa vartioimaan.
Fernand määrättiin toimivaan armeijaan. Hän joutui rykmenttinsä mukana
rajalle ja otti osaa Lignyn taisteluun. Seuraavana yönä hän oli
vartijana erään kenraalin teltan edustalla. Kenraali oli salaisissa
väleissä vihollisen kanssa, ja hänen piti samana yönä mennä
englantilaisten puolelle. Hän kehotti Fernandia seuraamaan häntä.
Fernand suostui, jätti paikkansa ja seurasi kenraalia. Jos Napoleon
olisi pysynyt vallassa, niin Fernand olisi siitä hyvästä joutunut
sotaoikeuteen, mutta bourbonien palatessa valtaan oli tämä sama seikka
hänelle suosituksena. Hän palasi Ranskaan aliupseerina. Kenraali pysyi
huomattavassa asemassa ja suosi häntä edelleen. Hänestä tuli kapteeni
vuonna 1823, juuri silloin kun Espanjan sota alkoi, samaan aikaan,
jolloin Danglars teki ensimmäiset liikeyrityksensä. Fernand oli
espanjalainen, hänet lähetettiin Madridiin tutkimaan maanmiestensä
mielialaa. Siellä hän tapasi Danglars'in, liittyi häneen, lupasi
kenraalilleen apua pääkaupungin ja maaseudun kuningasmielisiltä, sai
lupauksia, teki omasta puolestaan sitoumuksia, johti joukot pitkin
teitä, jotka hän yksin tunsi, läpi solien, joita kuningasmieliset
vartioivat, ja teki tämän lyhyen sodan aikana niin suuria palveluksia,
että Trocadéron taistelun jälkeen hänet nimitettiin everstiksi, hän sai
kunnialegioonan upseerin ristin ja kreivin arvonimen.
-- Oi kohtaloa, kohtaloa! huudahti apotti.
-- Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Kun Espanjan sota oli loppunut,
näytti Euroopalle koittavan rauhan aika ja Fernand huomasi sen
hidastuttavan hänen ylenemistään. Mutta Kreikka oli noussut kapinaan
Turkkia vastaan ja alkoi käydä vapaustaisteluaan. Kaikkien katseet
kääntyivät Ateenaan. Kreikan sääliminen ja auttaminen alkoi olla
muotina. Vaikka Ranskan hallitus, niin kuin tiedätte, ei suoranaisesti
tukenutkaan Kreikkaa, salli se yksityisten mennä sen palvelukseen.
Fernand pyysi ja saikin luvan astua Kreikan sotaväkeen, vaikka hän yhä
pysyi Ranskan armeijan listoissa. Vähän sen jälkeen kuultiin, että
kreivi Morcerf -- se on hänen aatelisnimensä -- oli astunut Ali-pashan
palvelukseen opastajakenraalina. Ali-pasha sai surmansa, niin kuin
tiedätte, mutta ennen kuolemaansa hän antoi Fernandille palkaksi
suurehkon rahasumman. Fernand palasi Ranskaan, jossa hänen
kenraalinarvonsa vahvistettiin.
-- Se on siis hänen asemansa tätä nykyä? kysyi apotti.
-- Niin on, jatkoi Caderousse. -- Hänellä on komea palatsi Pariisissa,
Helder-katu 27.
Apotti avasi suunsa, näytti arkailevan hetkisen, mutta sitten tekevän
päätöksen.
-- Entä Mercedes? sanoi hän. -- Minulle kerrottiin hänen kadonneen.
-- Kyllä hän katosi, sanoi Caderousse, -- niin kuin aurinko katoaa,
noustakseen seuraavana aamuna entistä kirkkaampana.
-- Onko hänkin siis tullut rikkaaksi? kysyi apotti ivallisesti
hymyillen.
-- Mercedes on tällä hetkellä Pariisin hienoin nainen, sanoi
Caderousse.
-- Jatkakaa, lausui apotti, -- olen kuulevinani aivan kuin jännittävää
satua. Mutta olen itsekin nähnyt niin kummallisia tapahtumia, että
kertomuksenne ei minua hämmästytä.
-- Mercedes oli alussa aivan epätoivoissaan Edmondin katoamisesta.
Olenhan kertonut, kuinka hän kävi herra Villefort'n luona ja kuinka hän
hoiteli vanhaa Dantèsia. Kaiken epätoivon keskellä häntä kohtasi uusi
suru, Fernand läksi pois, Fernand, jonka rikoksesta hän ei tietänyt
mitään ja jota hän rakasti aivan kuin omaa veljeään. -- Kun Fernand oli
lähtenyt, jäi Mercedes yksin. Kolme kuukautta hän itki. Hän ei saanut
mitään tietoja Edmondista eikä Fernandista. Hän ei nähnyt muuta kuin
vanhuksen, joka oli kuolemaisillaan epätoivoon. Eräänä iltana
istuttuaan tapansa mukaan koko päivän paikallaan niiden teiden
risteyksessä, jotka Marseillesta vievät Catalansiin, hän palasi
kotiinsa entistä alakuloisempana. Ei sulhanen eikä ystävä palannut
kumpaakaan tietä, eikä hän ollut saanut heistä mitään tietoja. Äkkiä
hän oli kuulevinaan tuttujen askelten ääntä. Hän kääntyi levottomana,
ovi aukeni, hän näki Fernandin astuvan aliupseerinpuvussa sisään. --
Puolet hänen kyynelistään eivät olleet virranneet Fernandin takia,
mutta osa hänen entistä elämäänsä palasi kuitenkin tämän mukana
takaisin. Hän tarttui niin suurella ilolla Fernandin käsiin, että tämä
piti sitä rakkautena, vaikka Mercedes iloitsi ainoastaan siitä, ettei
hänen enää tarvinnut olla yksin maailmassa ja että hän tapasi taas
ystävän oltuaan niin pitkät ajat aivan orpona. Hän ei koskaan ollut
vihannut Fernandia, mutta ei myöskään rakastanut, siinä kaikki. Toinen
oli Mercedeksen sydämessä, tämä toinen oli poissa ... oli kadonnut ...
oli ehkä kuollut. Ajatellessaan tätä viimeistä mahdollisuutta Mercedes
purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Toiset olivat jo ennen koettaneet
tyrkyttää hänelle tätä ajatusta, mutta hän oli sen karkottanut; nyt se
tuli itsestään hänen mieleensä. Vanha Dantès oli sitä paitsi
taukoamatta sanonut hänelle: "Edmondimme on kuollut, sillä ellei hän
olisi kuollut, hän palaisi."
Vanhus kuoli, niin kuin olen teille kertonut. Jos hän olisi elänyt,
niin epäilemättä Mercedes ei koskaan olisi suostunut tuon toisen
vaimoksi, sillä vanhus olisi tavallaan aina ollut muistuttamassa häntä
uskottomuudesta. Fernand ymmärsi sen. Kuultuaan vanhuksen kuolleen hän
palasi. Tällä kertaa hän oli luutnantti. Ensimmäisellä kerralla hän ei
ollut lausunut Mercedekselle ainoatakaan rakkauden sanaa, toisella
matkallaan hän sanoi rakastavansa häntä. Mercedes pyysi vielä kuusi
kuukautta odottaakseen ja itkeäkseen Edmondia.
-- Siitähän tuli yhteensä kahdeksantoista kuukautta, sanoi apotti
katkerasti hymyillen. -- Eihän kaikkein jumaloiduinkaan rakastaja voi
sen enempää pyytää.
Sitten hän lausui hiljaa itsekseen englantilaisen runoilijan sanat:
_Frailty, thy name is woman_![9] -- Kuusi kuukautta myöhemmin, jatkoi
Caderousse, -- heidät vihittiin Accoules-kirkossa.
-- Se oli sama kirkko, jossa hänen piti mennä vihille Edmondin kanssa,
lausui pappi hiljaa. -- Sulhanen vain oli toinen, siinä koko erotus.
-- Mercedes meni naimisiin, jatkoi Caderousse. -- Mutta vaikka
hän kaikkien mielestä näyttikin tyyneltä, oli hän yhtä kaikki
pyörtymäisillään mennessään Réserven ohitse, jossa hän kahdeksantoista
kuukautta aikaisemmin oli viettänyt kihlajaisia sen miehen kanssa, jota
hän vieläkin rakasti, jos vain olisi uskaltanut katsahtaa sydämensä
syvyyteen. Fernand oli onnellinen, mutta ei rauhallinen, sillä näin
hänet siihen aikaan. Hän pelkäsi taukoamatta Edmondin palaavan. Sen
vuoksi hän heti paikalla tahtoi muuttaa toisaanne. Catalansissa
uhkasivat häntä liian monet muistot ja liian monet vaarat. -- Kahdeksan
kuukautta häiden jälkeen he läksivät pois.
-- Oletteko nähnyt Mercedeksen sittemmin? kysyi pappi.
-- Näin kyllä Espanjan sodan aikana Perpignanissa, jonne Fernand oli
hänet jättänyt. Hän kasvatti silloin poikaansa.
Apotti vavahti.
-- Poikaansako? kysyi hän.
-- Niin, vastasi Caderousse, -- pikku Albertia.
-- Mutta voidakseen häntä kasvattaa, sanoi apotti, -- oli hän siis itse
saanut nauttia opetusta. Muistan Edmondin sanoneen, että hän oli
tavallinen kalastajatyttö, kaunis mutta vailla koulusivistystä.
-- Tunsiko hän siis niin huonosti oman morsiamensa! huudahti
Caderousse. -- Mercedes olisi voinut tulla kuningattareksi, jos kruunu
olisi pantu kauneimman ja viisaimman naisen päähän. Hänen rikkautensa
oli jo silloin lisääntymässä, ja hän kehittyi sen mukaan. Hän oppi
piirustamaan, hän oppi soittamaan, hän oppi kaikkea. Näin meidän kesken
sanoen luulen hänen tehneen tuon kaiken vain aikansa kuluksi,
unohtaakseen; luulen, että hän ajoi niin paljon oppia päähänsä
karkottaakseen sen, mikä hänellä oli sydämessään. Mutta nyt kaikki on
hyvin, sanoi Caderousse, -- rikkaus ja kunnia ovat epäilemättä
tuottaneet hänelle lohdutusta. Hän on rikas, on kreivitär, ja
kuitenkin...
Caderousse vaikeni.
-- Kuitenkin, mitä? kysyi apotti.
-- Yhtä kaikki olen varma siitä, ettei hän ole onnellinen, sanoi
Caderousse.
-- Mistä sen päätätte?
-- Kun tulin kovin onnettomaksi, niin arvelin entisten ystävieni
auttavan minua. Menin Danglars'in luo, hän ei edes ottanut minua
vastaan. Menin Fernandin luo, hän lähetti kamaripalvelijansa
välityksellä minulle sata frangia.
-- Ette siis nähnyt kumpaakaan?
-- En. Mutta kreivitär Morcerf näki minut.
-- Miten?
-- Lähtiessäni putosi kukkaro jalkojeni juureen. Siinä oli
kaksikymmentäviisi kultarahaa. Kun nostin pääni, näin Mercedeksen
sulkevan ikkunan.
-- Ja miten on käynyt herra Villefort'in? kysyi apotti.
-- Hän ei ole ollut ystäväni. Häntä en tuntenut. Hänen apuunsa en
voinut turvautua.
-- Mutta ettekö tiedä, miten hänen on käynyt ja millä tavoin hän
vaikutti Edmondin kohtaloon?
-- En. Tiedän ainoastaan, että vähän sen jälkeen, kun Edmond
vangittiin, hän meni naimisiin neiti Saint-Méranin kanssa ja läksi pian
sen jälkeen Marseillesta. Ehkä onni on häntäkin suosinut samoin kuin
noita toisia, epäilemättä hän on rikas niin kuin Danglars ja
kunnioitettu niin kuin Fernand. Minä yksin, niin kuin näette, olen
jäänyt köyhäksi, ja Jumala on minut unohtanut.
-- Erehdytte, ystäväni, sanoi apotti. -- Jumala näyttää toisinaan
unohtavan meidät, vaikka hänen oikeutensa vain lepää, mutta tulee
hetki, jolloin hän meitä muistaa. Ja tässä on todistus siitä.
Näin sanoen apotti otti taskustaan timantin ja ojensi sen
Caderousselle.
-- Tässä, ystäväni, ottakaa tämä, se kuuluu teille.
-- Kuinka, minulle yksin! huudahti Caderousse. -- Ettehän laske
leikkiä?
-- Tämä timantti oli jaettava hänen ystäviensä kesken. Edmondilla oli
yksi ainoa ystävä, jako on siis turha. Ottakaa tämä timantti ja myykää
se. Sen arvo on viisikymmentätuhatta frangia, vakuutan kerran vielä, ja
tämän summan avulla varmaankin puutteenne on karkotettu.
-- Voi, hyvä herra, sanoi Caderousse ojentaen arkana toisen kätensä ja
kuivaten toisella hikeä otsaltaan. -- Voi, hyvä herra, älkää laskeko
leikkiä miesraukan onnen ja epätoivon kustannuksella!
-- Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske
leikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta
vastalahjaksi...
Caderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.
Apotti hymyili.
-- Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, -- se punainen
silkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle.
Sanoittehan, että se on vielä teillä.
Yhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi
sen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron,
jonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.
Apotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.
-- Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, -- sillä
kukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte
voinut pitää sen.
-- Hyvä, sanoi apotti itsekseen, -- sinä olisit kaikesta päättäen sen
tehnyt.
Apotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.
-- Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä
voin joka suhteessa siihen luottaa?
-- Katsokaahan, apotti, sanoi Caderousse, -- tuolla nurkassa on
siunattu puinen Kristuksen kuva, tuolla kaapin päällä on vaimoni
evankeliumikirja, avatkaa se, ja minä vannon, toinen käsi kirjalla ja
toinen Kristusta kohden ojennettuna, vannon sieluni autuuden kautta,
kristinuskoni kautta, että olen kertonut teille kaikki asiat niin kuin
ne ovat tapahtuneet ja niin kuin enkeli viimeisenä tuomiopäivänä ne
kuiskaa Jumalan korvaan!
-- Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, -- hyvä on. Tuottakoot rahat
teille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin
paljon pahaa toisilleen aikaan.
Vaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden
osoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti
viimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin
jäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.
Kääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja
vapisevampana.
-- Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.
-- Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse
melkein hulluna ilosta.
-- Niin.
-- Se on toden totta. Tässä se on.
Vaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:
-- Entä jos se onkin väärä?
Caderousse kalpeni ja horjui.
-- Väärä, mutisi hän, -- väärä ... ja miksi tuo mies olisi antanut
minulle väärän jalokiven?
-- Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin
tyhmeliini!
Caderousse seisoi tyrmistyneenä.
-- Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin
päälle päähänsä.
-- Millä tavoin?
-- Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia
jalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat
sillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.
Ja Caderousse syöksyi talostaan ja läksi päinvastaiseen suuntaan kuin
tuntematon oli mennyt.
-- Viisikymmentätuhatta frangia! mutisi carcontelainen jäätyään yksin.
-- Se on kyllä suuri summa ... mutta mikään rikkaus se ei ole.