En tahtonut kansalle tuskia,
en tahtonut vääryyttä, sortoa,
en tahtonut kansaani kostaa.
Minä tahdoin yöstä ja hallasta,
minä tahdoin vieraasta vallasta
tämän kansan jaloille nostaa.
Mun käskyni kankailla Suomenmaan
sai kodit liekkinä leimuamaan,
sai soimahan sotatorven.
Sain taistella kansaani vastahan,
mut herättää tahdoin unestaan
ylös kontion Suomen korven.
Mun käskyni kankailla Suomenmaan
sai veljet veljiä surmamaan,
sai vuotamaan kansani verta,
minä tahdoin sorrosta, vainosta
ja taistojen taakasta, painosta
ylös nostaa kansani kerta.
Mun käteni kansalle Suomenmaan
ei antaa saattanut apuaan,
se armoton oli kuin rauta.
Mut armoa aika ei sallinut se,
ja armotonna myös minulle
nyt aukenee äkkiä hauta.
Nään sinne uskoni sortuvan
ja toivoni Suomen kansahan,
sen vapauteen, vastaisuuteen,
en nousevan rautaista kouraa nää,
joka kansani voisi jännittää
ja herättää elohon uuteen.
Valo vaipuu eloni auringon,
pian yöhön pimeään peittynyt on
sen sammuva iltarusko.
Kun kalman vuoteelle painan pään,
minä pirstoina toivoni suuren nään,
nään sammuvan eloni uskon.
Jo Manan neitoset maatavat,
jo kalman tyttäret kaatavat
tään kontion Suomen korven...
Mut kuulkaa ratsujen jyminää,
oi, kuulkaa! Mistä on melske tää
ja toitotus sotatorven?
Minä kuulen tanteren töminää,
maan perustuksetko järkähtää,
minä kuulen kalsketta kalpain!
Minä kuulen myrskyjen mylvintää,
minä kuulen kuin raivoopi rajusää,
minä kuulen sortuvan salpain!
Minä kuulen sulavan Suomen jään,
minä kuulen: nuijilla isketään,
jo korven kontiot herää!
Läpi vuosisatojen harsojen,
sen kärsimyksien, tuskien
näen: paistaa jo päivänterä.
Minä näänkö vain haaveuniain,
minä vuoteellaniko houraan vain?
En, en, se uni se on totta —
Mut katso, katso, ken se on, ken?
Se käsi on kalman, tunnen sen! —
Nyt saat minut luoksesi ottaa!
Korven keskellä.
Karun korven keskellä Pohjassa
eli katajainen kansa,
ja se korvet raatoi ja perkasi
ja muokkasi aurallansa.
Ja keskellä korpea kolkkoa
se taisteli, taisteli, kesti,
ja hallan ja nälkäkuoleman
sen kuokka ja kirves esti.
Vaan milloinkaan se ei sortunut,
ei konsa sen pettänyt tarmo,
sen oma kuntonsa kohotti,
ei antimet eikä armo.
Ja keskellä korpea kolkkoa
se kannelta helkytteli,
ja metsän pimeässä pirtissä
sen laulujen henki eli.
Ja se peistä ja nuijaa heilutti
kun uhkasi sorto, väärä,
ja se tunsi sen: valohon, vapauteen
oli sillä matkansa määrä.
Ja siksi se valon ja vapauden
sydänverellä omakseen osti,
ja siksi se valon temppelin
joka korven laitahan nosti.
Mut pimeät vallat ne pelkäsivät
valonvirtaa voimakasta,
ja pimeät vallat ne tahtoivat
valon estää virtaamasta.
Ja pimeät vallat ne nousivat,
ukonpilvinä valon ne peitti,
ja keskelle kolkkoa korpea
ne kansan pimeään heitti.
Mut valonvirta on voimakas,
ken vois sen kulkua estää,
se ikuisuudesta syntynyt on
ja ikuisuutehen kestää.
Ukonpilvet ne valon jos peittääkin,
uhka haihtuva on se vain hetken;
sen jälkeen kahta näät kauniimman
valon valtavan voittoretken.
Sen jälkeen entistä uljaammin
taas nousee jumalan tammi,
sen jälkeen entistä armaampi
on loiskina metsälammin.
Sen jälkeen kahta kauniimmin
taas sinelle siintää salo,
sen jälkeen kahta kirkkaammin
joka majahan välkkyy valo.
Kylänkarkelo.
käy karkelohon kylän kasvava kansa,
pelimanni jo soittaa parhaillansa,
ja kuluvi kesäinen ilta!
Pian lampi tyyni on lailla peilin,
kera karkele, poikanen, nyt oman heilin,
jotta notkuvi sininen silta!
Vain virrassa lainehet lipattaa, liikkuu
ja järvellä sorsat soreasti kiikkuu
ja aaltoaa vihannat viljat.
Ylös poikaset, kuuset te kevähäiset,
ylös neitoset nuoret, pellavapäiset,
te tään kylän lempeät liljat!
Kas, heinät ne heiluu ja nurmet ne nuokkuu,
ja illan tuuli niin hiljaa huokuu
ja sävelet soivat, soivat
Kas, tuoresna tuoksuu kuunahan kukka
ja nuori on neitonen pellavatukka
ja vainiot vihannoivat
Oi, soios soitto ja vinkuos viulu,
pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu,
tää ilta se ilta on ilon!
Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä
ja karkele huoleti päivän työstä
nyt päällä sen sillan silon!
Ja sävelet soivat ja lintuset laulaa
ja poika se neitoa norjaa kaulaa
ja laskevi kesäinen ilta.
Ja murheet murtuu ja huolet ne haihtuu
ja arkisurut ne riemuksi vaihtuu
ja notkuvi sininen silta.
Kas, kentät ne kukkii ja läikkyy laihot
ja nuoruus surmahan suistaa kaihot
ja haihtuu elämän arki.
Ja yksin nyt itkee tuima Tuoni,
povet nuorten kun paisuu ja sykkii suoni
ja rinta ei huolia harki.
Ja soios soitto ja vinkuos viulu,
pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu,
tää ilta se ilta on ilon!
Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä
ja karkele huoleti päivän työstä
nyt päällä sen sillan silon!
Tarina Pekasta ja vallesmannista.
Hän korven kolkasta tullut on
nyt tietojen, taitojen maille.
Hän kuokan jätti ja lapion,
oli oppia jäänyt vaille,
mut vanhanakin hän tahtoi koittaa
ja vanhanakin hän tahtoi voittaa
viel' oksan tiedon ja taidon puusta.
Vaan kotikylässä elämä nousi,
ja sana kulki nyt suuhun suusta,
ja kaikki virttä yhtä soittaa:
jo herraksi Pekka tahtoo koittaa!
Ja vallesmannikin ihmeissänsä
nyt yhtehen hykersi käsiänsä:
"Mikä mieheltä mielen vienyt on,
hän mennyt on kansanopistohon!
Voi ihmettä kummaa! Voi herranen aika!
On miehelle varmaan tehty jo taika.
En ymmärrä mikä päähän pisti,
hän kohta on täysi sosialisti.
Hän lehtiä lukee
ja lausehet pukee
kuin oppia paljonki saanut ois.
Hänen kerran kummia kertovan kuulin
ja päästä jo pyörälle tulleen luulin.
Hän lausui: 'laps mökin pienenkin
on oikeutettu oppihin.'
Ja yhtä hyvin kuin viljan hinnat
tuns' Juhani Ahot ja Päivärinnat,
ja draamat Shakespearen tunsi hän —
ties mitä ne kaikki lienevätkään,
ei mulle hyötyä moisesta työstä,
mä ilman niitäkin osaan ryöstää.
Mä nauroin hälle, vaan vakavana
näin virkkoi mulle tuo vanha aasi:
'Sua, herra, työhön käskee maasi."
Mä lausuin hälle: "mä työtä teen,
mä rästit kannan ja ryöstöt annan?'
Hän huokasi silloin syvähän,
ei mitään virkkanut enemmän.
Kai huomasi, turha on vastaan koittaa,
kai näki: tyhmän ja pöllöpään
mies sivistynyt aina voittaa." —
Ja tyytyväisenä, mielissänsä
hän yhteen hykersi käsiänsä.
Ja Perälän pitäjän vallasväki
se eessään viisahan herran näki,
ja koko kylä se kertoa ties:
"Niin viisas on meillä nimismies,
on sivistynyt ja vakainenki,
ei häntä villitse ajan henki.
Ah, tällaisia jos kaikki ois,
niin sovussa kansa elää vois,
ja Suomen kansa ja Suomen maa
niin rauhassa saisi kukoistaa!"
Pimeän pesä.
(Vuorilegenda.)
Ne tuikki ne tuhannet kynttilät
ja valot kirkkahat välkkyivät,
oli valon juhla jalo.
Ja vaikka joutui ilta ja yö
ja vaikk' oli päättynyt päivän työ,
valoin välkkyi joka talo.
Ja vaikka talvi kattoi maan
ja vaikka vihurit vinkui vaan,
niin oli rinnoissa kesä.
Mut yks oli maja valoton,
se pimeyden hengen asunto on,
se oli peikon pesä.
Ja valot ne välkkyi ja välkkyi vaan
ja peikko katseli kauhuissaan,
hän silmiä siristeli
ja vavistuksessa eli
ja huokasi: "ollappa oikea yö,
niin silloin mullekin alkais työ,
minä valkeutta pelkään
ja pelkään omaa selkään.
Oi yö, sinä suloinen lohtujen tuoja,
oi yötä jos ijäti antais Luoja!
Oi yöni, oi yöni,
mun peikon työni
sä ijäti kätkisit maailmalta
ja ijäti kestäis peikkojen valta."
Ja peikko se tuimasti tirkisteli
ja peikonsilmiään sirkisteli,
mut valoja syttyi ja syttyi vaan,
ja peikko se potki kauhuissaan
ja pelosta pysähtyi veri. —
"Mi joukko kumma kujalla käy,
ei muita kuin valon soihtuja näy,
siell' aaltoaa tulimeri."
Ja peikko pakenee joukkoa
ja etsii pimeintä loukkoa.
"Oi, kohta nyt hukka jo perii!"
Ja valot valtavat virtaili,
mut yks oli pimeän pesä.
Ja kansa valosta riemuitsi
ja rintahan koitti kesä.
Mutta peikko se pelkäsi valoja
ja pelkäsi toisia taloja;
ne kaikki valoa virtaili —
Mut yks oli pimeän pesä.
Voiton saatte!
Lietsokaatte, lietsokaatte
valonahjot valkeaa!
Pilvet raskaat, taivas tumma
pimeyttä uhkajaa,
vaarassa on isänmaa,
kaikin voimin lietsokaa!
Lietsokaatte, lietsokaatte
valonahjot valkeaa!
Lietsokaatte,
voiton saatte!
Valaiskaatte, valaiskaatte
maata valon airuet!
Valaiskaatte rikkaan majat
sekä salon sydämmet,
valaiskaatte köyhän tie,
joka metsäpirttiin vie!
Valaiskaatte, valaiskaatte
maata valon airuet!
Valaiskaatte,
voiton saatte!
Taistelkaatte, taistelkaatte
eestä ikitotuuden!
Taistelkaatte vastaan yötä,
vastaan valtaa vääryyden,
taistelkaatte eestä lain,
eestä oikeuden vain!
Taistelkaatte, taistelkaatte
eestä ikitotuuden!
Taistelkaatte,
voiton saatte!
Seisokaatte, seisokaatte
rivissä nyt joka mies,
että rauhass' aina palaa
saisi pyhä kotilies!
Vapautta puoltakaa!
Teitä siunaa kansa, maa.
Seisokaatte, seisokaatte
rivissä nyt joka mies!
Seisokaatte,
voiton saatte!
Lietsokaatte, lietsokaatte
valonahjot valkeaa!
Pilvet raskaat, pilvet tummat
vielä kerran halkeaa.
Suomen, valon morsion
päivä silloin kirkas on.
Lietsokaatte, lietsokaatte
valonahjot valkeaa!
Lietsokaatte,
voiton saatte!
Maamiehen kevätlaulu.
Oi kevään kauniin antaja,
oi taivahainen Luoja!
nyt viljaa nuorta, nousevaa
sä varjele ja suojaa.
Sä hoivaa hennot tähkäpäät
niit' ettei veisi halla,
niin paljon nuorta toivoa
nyt uhkuu kaikkialla.
Ja kevään hengen valaista
suo pimeätä Pohjaa,
ja poveen salon synkänkin
sä onni, rauha ohjaa.
Tahdon ikitulta.
Taivas! elä mulle
anna kiiltokultaa;
paljon, paljon enempi
tahdon, taivas, sulta.
Tahdon, taivas, sulta
vaadin valkeoita,
innon ikitulta,
tulta, salamoita.
Niillä isken yöhön,
niinkuin isket itse,
salamoita singotan
maitse, manteritse.
Niillä isken yöhön,
ohi tähtisarjain,
kautta avaruuden,
halki vuorten harjain.
Niillä isken yöhön,
mik' ei kestä, särjen,
vasten valtaa väärää
käännän nuoles kärjen.
Niillä isken yöhön,
kaadan konnat, peikot,
nostan valoon, valtaan
sorretut ja heikot.
Halpa lahjas oisi
kunnia ja kulta —
Tahdon, taivas, sulta
tahdon ikitulta!