Hän lauleli kotihin kulkeissaan,
ja lehmät kuuli sen laulun vaan.
Ja hän lauloi näin:
Elän yksinäin,
elän vapahana alla taivaan.
Täällä linnut laulaa ja soitot soi
ja Tapiolan tyttäret karkeloi
ja elämä on armasta aivan.
Kun päivä on kuuma ja helteinen,
kera Ahtolan nuorien neitosten
minä lammin laineissa leikin.
Ja kun toiselle rannalle katselen,
näen mökin siellä mä pienoisen,
se mökki se on jörön Heikin.
Vähät siitä, Heikki on jörö ja vakaa,
ei koskaan hän katsele lahden takaa
miten Vellamon laineissa leikin.
Mut jospa se tulla kapsahtais,
kun uin, tähän metsän lahteen,
niin silloin, silloinpa suututtais,
hän ei näkis mua päivään kahteen.
Mut huoleti, Heikki ei tohtinekkaan
toki nousta ruuheensa vuotavaan,
et luottane huonoon hahteen,
ja minä niin rauhassa olla saan
kuin metsässä mansikka varressaan
alla sinelle siintävän taivaan.
Mut maltappa, kaarnasta koverran laivan,
sen illan tuulessa purjeineen
mökin rantaan lähetän yli veen;
ja jos Heikki tulla tohtii vain
yli selkien sinisten laivallain,
heti omakseen mun hän saa
ja mä emännäks lähden lammin taa,
mut muutoin syksyhyn vuottakoon
ja itse lehmänsä juottakoon.
Tätä tyttöä helposti kahlita ei,
näin vapahana hauska on olla, hei!
Paimentytön kevätlaulu.
Simasalon sisältä soitot jo soivat,
vuoret vihreät vihannoivat,
kevät, kevät kaunis jo tullut on!
Lintujen liverrys kuuluu puista,
nyt en talvea enää muista,
mieleni kevättä ja kukkia on.
Niityltä henkii tuores tuokse,
koivusta makeat mahlat jo juoksee,
simasalon sisälle mun mieleni on.
Polkua vanhaa, metsään käykää
Ensikki, Mansikki, Mustikki, hei!
Pitkä oli talvi ja lyhyt on kevät,
karjani riemuiten hyppelevät,
hypelkää, hypelkää, hei, helei!
Sinisalot soivat, sinisalot soivat,
metsänneitoset karkeloivat,
kevätpuro pulppuaa riemuissaan.
Minäkö hiljaa kulkisin vaan?
Risut ne jalkapohjia pistää,
tottapa tottuu, kun huoli ei mistään!
Hipsis ja hopsis ja hei yli aitain,
yli pajupehkojen, risujen ja raitain!
Hei sinisalohon, karjani, hei!
Hypelkää siivolla, hei, helei!
Heluna, jollet metsään kulje,
kotihin kytkyyseen sinut vien,
pajunvitsaako, Papuri, tahdot,
hypitkö vielä vierellä tien?
Hipsis ja hopsis ja metsään vaan,
hipsis ja hopsis ja joutuisaan!
Metsän suojassa hauska on olla,
metsässä huoleti karkeloin.
Eipäs näy sitä naapurin Pekkaa —
toki tuota ilmankin olla voin!
Entäs jos karhu kaapata vois?
Entä jos Pekka se karhu ois?
Entä jos metsähän pakenen
kuin haukan edellä kyyhkynen,
en sitä hevillä antaudu en!
Kylläpä karata tämä tyttö taitaa,
hipsis ja hopsis ja hei yli aitain,
yli pajupehkojen, risujen ja raitain,
läpi vesakoiden,
salojen ja soiden,
hipsis ja hopsis ja metsään vaan,
hipsis ja hopsis ja joutuisaan!
Tuliluulialei.
Tuliluulialei, tuliluulialei!
ja torvi se soi: tuliluulialei!
— Saako paimenpoikanen vierahaks tulla?
Sano, tyttönen, kohta! — Ei, ei, ei!
Omat karjas on paimennettavat sulla,
raja-aita on tuossa, tuulialei!
Tuliluulialei, tuliluulialei!
— Vai ei, vai ei!
Mitäs siitä, on tyttöjä vaikka viis,
no, paimentyttönen, hyvästi siis!
Tuliluulialei,
ei murhetta, ei!
Pajupillini soi,
elä vaikeroi,
koko metsä neitoja karkeloi!
No vuotappa, vuotappa, piiloon juoksen,
menen metsänneitojen nuorien luokse,
kyllä kohta takaisin huutanet —
vai et, vai et
— No koitetaan!
— No koitetaan vaan!
Tuliluulialei,
ei huolia ei!
Pajupillini soi,
elä vaikeroi,
koko metsä neitoja karkeloi!
Ikävissä.
Tule sinä, tule sinä naapurin Pekka,
ikävä on yksin mulla!
Metsässä alkaa jo hämärtää,
ja ikävä lie myös sulla.
Tule sinä, tule sinä, naapurin Pekka!
Joko sinä minuun suutuit?
Leikillähän sua kielsin vaan,
ja kohta niin kylmäksi muutuit.
Elä sinä, elä sinä, paimen Pekka,
mielisty metsänneitosiin,
taruihin hämäriin, pettäviin!
Metsänneidot on unia vaan,
niitä et saavuta konsanaan.
Jokohan sen, jokohan sen paimen Pekan
metsänneidot ne harhaan vie,
eikä takaisin löydy tie?
Ilta jo joutuu ja päivä jo laskee,
pimeään peittyvät metsät ja maat.
Tule sinä, tule sinä paimen Pekka,
heti minut ihan ikiomaksesi saat!
Paimenpoika ja paimentyttö.
Tulitpas, tulitpas, tiesinhän sen,
olithan sinä niin hyvä.
— Ne metsänneidot oli valheita vaan,
mut sinä olit kultajyvä.
— No istu sitten ja elä mene taas!
Niin hyvä on olla mulla.
— No tahdotkos nyt jo, paimentyttö,
tämän pojan kullaksi tulla?
— Osasitpas laittaa, poika sä viekas,
paimentytölle ansan.
No, ota minut sitten, kun mielesi tekee,
ja ota minut kokonansa!
Paimenpojan laulu.
Koivu se kasvaa kunnaalla
ja latvassa kukkuu käki,
ja koivun juurella tämä poika
se kultansa ensin näki.
Ja koivu se kasvaa kunnaalla
ja kaikki linnut ne laulaa,
ja koivun juurella tämä poika
se heiliä hellästi kaulaa.
Ja koivu se kasvaa kunnaalla
ja rannalla sorsat soutaa,
ja koivun juurelta tämä poika
se kultansa kotihin noutaa.
Kotilahteen suotaessa.
Soreasti soreasti soutelemme
minä ja kultani kahden,
kohtapa, kohtapa saavutaan
jo luokse kotilahden.
Kotilahden mökistä
jo nousee sininen savu
ja kotilahden rannalta
jo tuoksuu tuores havu.
Ja kotilahteen lirisee
ne pienet purot ja ojat,
ja kotimökissä eletään
kuin pesässä rastaan pojat
Mistä kyynel!
Viestin se pieni kirje toi,
viestin, impeni, sulta,
mistähän vain lie kostunut
se pienoinen kirje kulta?
Lieköhän kirje kostunut
impeni kyynelistä?
Mistä on kyynel silmässään,
oi taivas, mistä, mistä?
Leppäkerttu ja tuomenterttu.
Ja tuoresna tuoksui se tuomenterttu
ja leikkivä oli se leppäkerttu.
Ja lausui leppäkertulle
se tuoksuva tuomenterttu:
"elä sinä lennä lehdilleni,
nuorena notkun yksikseni,
armas on olla yksin!"
Vaan lausui tuomentertulle
se leikkivä leppäkerttu:
"elä sinä tuoksu yksin,
kaksin on elää kaunista
ja viehkeä vieretyksin!"
Ja lensi tuomentertulle
se leikkivä leppäkerttu.
Ja leikki se leppäkerttunen
ja tuoksui se tuomenterttunen
ja tuoksui ja — kuivui vallan, —
tuli kevät-yönä halla.
Ja jätti tuomenterttusen
se leikkivä leppäkerttu.
Musta lintu, merikotka.
Kansani tapaan.
Musta lintu, merikotka se ylähällä lentää,
toisia kultani rakastaa, vaan rakastan sitä sentään.
Musta lintu, merikotka se suuria suruja kantaa,
toisille kultani kuikuttaa ja toisille suuta antaa.
Katselen mustalle merelle, mut ei ole purtta mulla,
jolla mä kotiin kuljettaisin sen hulivili-kullan.
Musta lintu, merikotka se lensi meriä pitkin,
minä raukka rantakivellä katkerasti itkin.
Järven jäällä.
Sileällä sileällä järven jäällä
se viima niin vinhasti puistaa,
sileällä sileällä järven jäällä
se poika surunsa suistaa.
Sileällä sileällä järven jäällä
ne aisakellot kilkkaa,
sileältä sileältä järven jäältä
se kullan mökki jo vilkkaa.
Sileällä sileällä järven jäällä
nyt poika varsalla ajaa,
sileältä sileältä järven jäältä
käy poika kultansa majaan.
Sileällä sileällä järven jäällä
ne maaliman murheet hukkuu,
ja oman kultansa polvella
tämä poika jo kohta nukkuu.
Köyhän koti.
Käki se kukkuu kuusikossa
ja mieli on surevainen,
heilini maailman kulkija on
ja itse olen samallainen.
Mut tule sinä tyttönen kuitenkin;
jos liityttäisin yhteen,
niin ehkäpä syksyllä korjaisimme
me pellosta pienen lyhteen.
Karu on korpi ja kuiva on kangas,
mut minkäpäs sille taitaa,
parempi on koti köyhäkin
kuin maailmanrannan laita.
Ja koti se koti on köyhänkin,
jos vaikka petäjää purtais,
ja vaikkapa joskus hallakin
se mieheltä mielen murtais.
Mut mitä niistä huolista huomisista,
ei ne nyt mieltä paina,
muu jos loppuu, niin rakkautta riittää
ja sitä sitä riittää aina.
Heilini.
Heilini on niin herttaisen kaunis,
kun ei vaan veis halla,
veihän se ruusun kukkasenkin
mäen kukkulalla.
Hento on ruusu ja kylmä on halla,
ei sitä kukkanen kestä,
anna siis, taivas, lämpöäsi
ja halla harmaja estä.
Hento on ruusu ja kylmä on halla,
elä sen anna tulla,
onhan päivän paistetta
ja onhan lämpöä sulka.
Suojele, taivas, heilini hento,
nuori kuin nurmen nukka,
kaunis sun maahan on katsella,
kun kasvaa se ruusun kukka.
Suojele, taivas, heilini hento,
anna päivää ja vettä,
anna poskehen purppuraa
ja anna huulihin mettä.
Kevätkylmissä.
Niin kylmä on kevähän tuuli,
syyn kyllä mä tiedän sen:
ei impeni viehkeähuuli
nyt riennä mun rinnallen.
Niin oudot on linnun laulut,
syyn kyllä mä tiedän sen:
ne kelle lauluja laulais,
kun kuihtui se kukkanen.
Sen siskoset surren nuokkuu,
syyn kyllä mä tiedän sen:
ne muistavat kukkien kukkaa
ja lapsosta keväimen.
Jäiden lähtö.
Kevätjäiden lähtöä katsomaan
minä riensin immen kanssa,
vaan virran jäät oli paikoillaan
ja lainehet kahleissansa.
Ei sulanut vielä virran jäät,
vaan jäät ne sydänten suli,
ei kuohunut laineet lakkapäät,
vaan kuohui rinnassa tuli.
Ja ma povelle painoin immen pään
ja suutelin kertaa sata, —
en tiennyt, ett¹ oli lähtö jään
niin suurta ja valtavata.
Kalevaisten karkelo.
Soikaa, soiton kielet, soikaa,
joukot nuoret karkeloikaa,
nyt se soiton aika on!
Hiuksista neion nuoren
kavon kullan kutriloista
soiton kielet tehty on.
Siksi kavon kaihomieltä
kertoo ääni kantelon.
Mure sille soinnut antoi,
suru säveleitä kantoi,
siksi harvoin riemunkieltä
kertoo ääni kantelon.
Soi nyt soitto kuitenkin,
soi nyt riemusävelin!
Rannan raidat notkuu, nuokkuu,
hiljaa illanhenki huokuu,
nuoku joukko nuorison
kaikuessa kantelon!
Kuule, kaikuu vaskivaara,
helkkyvi hopeakorpi,
käki iltavirret kukkuu,
kohta neiot nuoret nukkuu.
Nyt siis, soiton kielet, soikaa,
joukot nuoret karkeloikaa!
Soikaa, soiton kielet, soikaa,
Kalevala kaunis on,
kapo kaunis, kultakutri
kukkana on karkelon!
Lähtee karhu piilostaan
soiton ääntä kuulemaan,
tulee peura poikineen,
soutaa sotkat yli veen,
uivat hau'it hangotellen,
ve'en koirat vengotellen,
tulee tarha Tapion,
tulee väki Vellamon.
Laskee päivä radaltaan
soiton kieltä kuulemaan,
kultaa maat ja mantereet,
kalevaisten tantereet.
Kuulee taivahalla kuu,
katsoo tuores tuomipuu
kuinka nuoret karkeloi,
kalevaisten soitto soi.
Soikaa siis, te soitot, soikaa,
Kalevala kaunis on,
kapo kaunis, kultakutri
kukkana on karkelon!
Kevätmietteissä.
Päivä jo laskee rannan taa
tähtiä taivaalle kohoaa,
valkohohdossa kuuhut valvoo,
kirkasna välkkyy virran kalvo,
välkkyy hopeahohdossaan,
välkkyy keskellä usviaan.
Utuharsossa unten maan
merenneitoset keinuu vaan,
keinuu unina aallon pinnan,
aavistuksina ihmisrinnan,
keskeltä usvia harmaita
herättää toivoja armaita.
Öinen kulkija katselen
leikkiä Vellamon neitosten,
keskellä usvia kuljen yksin,
kevättoivoin ja epäilyksin;
keväthenkeä huokuu maa,
kevättoivoja kasvattaa.
Rinta kulkijan rauhaton
unten lehtoon uupunut on,
tähdet tuikkivat lemmen tulta,
kevättoivoja kuuhut kultaa,
lehdossa utuisten unten maan
kulkija rauhaton rauhan saan.
Kultia kuuhuen katselen,
totta vai valhetta — tiedä en.
Kultia katselen taivahalla,
kultia katselen aallon alla,
kultia katselen virran suun,
lahjoja kummia öisen kuun.
Kuuhuelta mä kyselen:
"Ken saa kultasi, lausu ken!
Kelle annat aartehes, kelle,
yön ja usvanko lapsoselle?"
Kuu ei vastaa, ja usvissaan
neidot Vellamon leikkii vaan.
Ainon kaiho.
Sopusointu rinnastani
minne, minne haihtuikaan?
Kaiho kumma poveani
aina, aina polttaa vaan.
Häntä rakastaako voisin,
sekö äidin tahto on,
mainettako unelmoisin,
ennen hoikka huoleton?
Rakastan ma vettä, mettä,
kultakummun kukkia,
kielon kastekyynelettä,
kotilahden lauluja.
Niiltä etsin lohdutusta,
nyt en niiltä löydäkkään,
mieleni on murheen musta,
nytkö lohduttomaks jään?
Kentät karkelen ja soitan,
tuskat kummat tunnen vaan;
riemuella tyttö koitan,
eipä riemu kuulukkaan.
Kerran lemmin...
Kerran lemmin koito lapsi,
kerran raukka ma rakastin.
Pois on lenti lemmittyni,
suistui armas surman suuhun;
mieli mustaksi mureni,
synkkeni sydänalani.
Siks on kulkuni katala,
polku päivän paistamaton,
edessä on korpi kolkko,
taivas tähdetön takana.