Oli perjantai. Anna-Maijan eli Kuppari-Maijan piti tulla Pilkkeeseen
suursiivousta toimittamaan, sillä se tehtiin tavallisesti
perjantaisin, jolloin lehtori Mylläri-Matille saunankin lämmitti.
Lehtori kanniskeli jo jakkaroita ja pöytiä ulos, sillä ne kuurattiin
aina hiekalla rannassa, kun Anna-Maija saapui mukanaan tukku
sanomalehtiä ja pari kirjettä, jotka hän oli ottanut maantien
varrelta laatikosta, mihin Särkän talon maitokuski ne kirkolta,
meijeristä palatessaan oli jättänyt.
-- Jopas lehtorin morsiamelle tuli ikävä, kun oikein kaksin reivein
ylkäänsä muistelee, hoilasi Anna-Maija kirjeitä antaessaan.
-- No no, ei taida vielä siitä olla hätää, kunpahan vain eivät olisi
"karhujen" kirjeitä, vastasi lehtori koettaen muistella, olisikohan
hän Helsingistä lähtiessään unohtanut jotain maksamatta.
Mutta pianpa hän hoksasi, etteivät ne Helsingistä olleetkaan.
Toisessa tiedusteltiin, olisiko hänellä enemmän verkkoja, ja ellei
ollut, niin hankkisi niitä, ja toisen kirjeen hän taas jo käsialasta
tunsi Malmin kirjoittamaksi. Paljonpa siinä jälkimmäisessä hänelle
tehtäviä uskottiinkin. Erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa
kirjeen loppu, jossa oli kaksikin jälkikirjoitusta:
"Hyvä Lehtori!
Koska mieheni on jo niin pitkälti kirjoittanut, en tahdo vaivata
häntä enää monien terveisieni lähettämisellä, vaan lausun
ne itse niin sydämellisesti kuin voin! Ettehän vain liian
paljon häiriinny suuressa yksinäisyydessänne, jos käymme Teitä
katsomassa?!