Montague palasi työhönsä, mutta masentunein mielin. Hän näki ettei
rautatien presidentin toimi ollut mikään laiskanvirka. Mutta
aavistuksistaan huolimatta oli hän varustaumaton siihen, mitä tuli.
Seuraavana aamuna soitti nuori Curtiss haluten tavata häntä. Tuli
Montaguen luo kiihtyneenä.
"Montague", sanoi hän, "minulla on tärkeää puhuttavaa. Mutta se
voi maksaa tulevaisuuteni; siksi lupaatteko, ettette koskaan anna
vihjaustakaan siitä, että minä olen puhunut teille."
"Lupaan", sanoi Montague. "Mikäs on?"
"Price puhui eilen telefoonissa Davenantille sanoen, ettei teistä
tule radan presidenttiä."
Montague katsahti häneen vakavana. Toinen jatkoi: "Siksi tulee
Haskins. Davenant ilmoitti minulle, joka kuuluu johtokuntaan."
"Vai niin", kuiskasi Montague.
"Tiedättekö syyn?" kysyi Curtiss.
"Kyllä. Se on pitkä juttu. En ruvennut huijaukseen osalliseksi."
"Koskeeko se Hill yhtiötä?"
"Koskee."
"No sen takiako te heititte käsistänne?"
"En ole mitään heittänyt, mutta Price tahtoo päästä minusta."
"Mutta mies, tämähän on hullua."