ARTTURI: Minä katselen, katselen sinua aina. Sinä olet omani. Ei kukaan
muu. Sinä olet ikuisesti omani. Anna anteeksi heikkouteni. Olen ollut
kuin sairas ja sekaisin. Vaan nyt on selvinnyt minulle elämäni arvoitus.
ELIINA: Artturi, jätä minut. Onnettomuus vaanii meitä. Ukko on
liikkeellä siellä. Kuule -- tulee tänne --
ARTTURI: Tahdon sanoa hänelle kaikki. Tahdon sanoa, mitä olen nyt
ajatellut ja päättänyt. Ellei hän suostu, jätän kodin. Lähdemme yhdessä
kauas, Eliina. Jos tämä sukupolvi on heikko, kasvakoon jäljestä toinen,
joka tietää, mitä tahtoo, joka uskaltaa katkoa ne kahleet, jotka sen
tahdon ja terveen elämänvoiman tukahduttavat, uskaltaa kerran nousta
meitä vastaan ja kulkea omia teitänsä.
JYNKKÄ (tulee laahustaen huoneestaan. Puhuu vaivalloisesti): Artturi.
Tahdon puhella kanssasi. Eliina -- (viittaa, että Eliina poistuisi).
ARTTURI: Jää, Eliina.
JYNKKÄ: On tullut seikkoja, että Teresian täytyy lähteä jo huomenna.
ARTTURI: Minä kuulin.
JYNKKÄ: Kotoiset seikkansa pakottavat hänen lähtemään. Olen päättänyt
nyt, huolimatta lakkoseikoista, jotka ilman sinuakin selviävät,
päättänyt kysyä.
ARTTURI: Kysyä?
JYNKKÄ: Sanoa, että sinun on samalla lähdettävä täältä, niinkuin puhe
oli, että tässä selviämään pääsisi --
ARTTURI: En voi lähteä.
JYNKKÄ: Et voi? Sinun on voitava. (Lauhasti.) Katsopas, lapseni, kun
sinulle selitän. Minun elämässäni, tuota, on ollut vikoja -- vikoja
monia. Minä tuota, huoneeni ikäänkuin hiedalle rakensin. Se, jonka
aviokseni otin, ei ollut varoja vailla. Mutta hän oli toista säätyä. Ja
sitä on pitänyt sietää täällä sitä sivistystä (rypistäen silmäkulmiaan)
kaikenmuotoisena. Sitä et saanut mieleiseksesi puhdistaa, et kyllin
kiinteäksi rakentaa tätä kotia. Täällä ovat päässeet rehoittamaan
kaikenlaiset rikkaruohot, täällä ovat päässeet puhaltamaan kaiken
maailman tuulet. (Kuin itsekseen.) Tyhjään haihtuvat sinun töittesi
jäljet -- (katkerasti) ja sinun elämäsi. (Vaikenee.) Ja kun se parhain
on ollut, on se tuska ja vaiva ollut. (Vaikenee.) Sinulle elköön käykö
niin, lapsi. Lähde sinä täältä ja valitse vertaisesi.
ARTTURI: En voi lähteä.
JYNKKÄ (kiivaammin): Et voi?
ARTTURI: En. Tahi jos minä lähden, jos pakotat, en enää tule tänne.
Sinä syytät aina voimattomuudesta. Ja sinä käytät kovinta pakkoa
-- niinkuin isänkin suhteen olet käyttänyt. Vaan nyt tahdon minä
astua omia teitäni. Tiedän, ettet sinä sitä salli. Vaan minä tahdon
kuitenkin. Minä olen aikoja sitten tehnyt jo valintani (tarttuu Eliinan
käteen). Eliina on minun vaimoni Jumalan edessä, minä tahdon, että hän
on sitä ihmistenkin edessä.
JYNKKÄ (katsoo heitä kauhistuneena. Hän koettaa nostaa kättänsä, saa
vaivoin sanotuksi): Sinun vaimosi -- lapseni, lapseni -- Mikä kirous
painaa meitä? (Vaipuu tuolille.)
ARTTURI: Valheen kirous. Vaan se ei paina tulevia, ei meidän lastamme,
joka syntyy kohta.
JYNKKÄ (voihkaisten kuin satutettuna, syyllisenä): Minä, -- minä, mitä
olen tehnyt -- ah, aah -- (painaa sydäntään ja vaipuu kuolleena
paikoilleen).
ELIINA: Kauppias kuolee. Voi, miksi sanoit sen hänelle?
ARTTURI (painuu isoisän eteen): Ukki, ukki, rakas ukki -- ei kuule.
(Eliinalle.) Hae tohtoria! (Eliina menee.)
ARTTURI (tuskissaan): Mitä minä olen tehnyt? Mitä olen minä tehnyt,
minä onneton, mitä olen tehnyt?
Esirippu.