JYNKKÄ: Uskallatko sinä --

TERESIA: Uskallan.

JYNKKÄ: Silmieni edessä siinä seista?

TERESIA: Miksi en? Tunnemmehan me toisemme, niinkuin kaksi eri ihmistä

voi toisensa tuntea. Puhukaamme suoraan kerran. Syvällä on valhe

meissä, kun itsessämme emme mitään näe, vaan toisissamme kaikki paheet.

JYNKKÄ: Valhe -- minussa?

TERESIA: Sinussakin. Niin kauan kuin muistan, on sinulla peitettävää

ollut. Valheelle olet kaikki rakentanut.

JYNKKÄ: Pois minun talostani!

TERESIA: Tämä on isäni koti.

JYNKKÄ: Maantie on hänen kotinsa.

TERESIA: Kun olet hänestä kiertolaisen tehnyt ja kodin ryöstänyt.

Pakottanut hänet palvelukseesi, kun hänen opintonsa olivat kesken.

Että hänen elämästään olisi sinulle hyötyä. Pakottanut hänet naimisiin

talonpojan tyttären kanssa, että rahoja pesään ja omiin yrityksiisi

sait. Hän on ollut heikko ja totellut. Ei sinulla silti ollut oikeutta

tehdä sitä. Vaan sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut kuin itseäsi ja

toisen täytyi unohtaa itsensä ja anteeksipyytää omaa olemistansa. Sinä

olet ryöstänyt hänen elämänilonsa ja elämisen oikeutuksen tunnon. Ja

onko kukaan sinua siitä vielä edesvastuuseen vetänyt?

JYNKKÄ: Vaikene!

TERESIA: Onko kukaan sinua edesvastuuseen vetänyt siitäkään, miten

sinä työväkeäsi olet kiristänyt tänne saakka? Nyt ovat nousseet sinua

vastaan. Hyvä. Lyyhistyköön se rakennus, jonka perustukset horjuvat

ovat.

JYNKKÄ: Vaikene, portto!

TERESIA: En. En ole koskaan ennen kysynyt, montako vaimoa ja montako

lasta sinulla on ollut.

TOHTORI: Teresia!

TERESIA: Ja miksi sinä lapsiasi, kuten Eliinaa, palvelijan asemassa

pidät, kun talon perijöitä ovat? Vai eikö sillä vanhalla, hyvällä

polvella rehellisyyttä eikä kunniantuntoa sen syvemmältä ollutkaan?

JYNKKÄ: Kirottu valheinesi!

TERESIA: Kirottu on tämä sukupolvi, tiedän sen, kun se valheen alla

sikisi ja teidän valheistanne ravintonsa imi.

JYNKKÄ: En tee elämästäni tiliä sinulle.

TERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä

kunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain -- erehtyvä

ihminen.

JYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.)

Anna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa

tuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää

itkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)

TOHTORI: Ymmärtäkäämme vanhoja.

TERESIA: Ja myöskin heikkoja.

TOHTORI: Anteeksiantamattomuus on julmuutta.

TERESIA: Suoruus on aina julmuutta.

TOHTORI: Ei kukaan vaadi sinulta sitä suoruutta.

TERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi

en tiedä -- Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat,

on sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta

läheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella

ilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset -- kohota ajatuksen

saavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.

TOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy

kaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan

yhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.

TERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan,

ettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin

tuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin

salaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.

TOHTORI: Myöskin kun laki oikeutuksen antaa?

TERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden

velvoituksen tuntee.

TOHTORI: Vahvistamaton laki.

TERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait

itse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme

ollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt

toinen toistansa.

TOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut

väärin.

TERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen

tiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain

jaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin:

elämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.

TOHTORI: Kuinka raskasta -- raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt.

Velvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin --

TERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi,

ystäväni.

Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee

tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.

Kohta kohoaa Artturi kaideportaita puutarhasta.

ARTTURI: Tiedätkö, mikä ukille on tullut? Hän kävelee kiivaasti

huoneessaan ja valittaa.

TERESIA: Lähden täältä jo tänään.

ARTTURI: Miksi?

TERESIA: Emme voi sopia isoisän kanssa.

ARTTURI: Mitä hänestä, hän kiivastelee ja riitelee aina.

TERESIA: Hän on vanha ja sairas, olkaa varovaisia, hän ei siedä enää

vastustusta. Parasta, että sinäkin lähdet pois, niinkuin hän toivoi.

ARTTURI: Minä en lähde nyt. Mikä oikeus hänellä on pakottaa?

TERESIA: Parastasihan hän tahtoo.

ARTTURI: Vaan hän ei ymmärrä nyt minun parastani.

TERESIA: Minä pyydän, ole varovainen.

ARTTURI: Ah tuota samaa aina.

ELIINA (tullen sisään vasemmalta): Kauppias kysyi, olisiko

tohtorinnalla aikaa käydä vielä hänen luonansa. Hän taitaa olla sairas.

Teresia menee vasemmalle.

ARTTURI: Eliina, tule, minulla on asiaa. Minun täytyy puhua kanssasi.

(Ottaen häntä kädestä.) Olen ajatellut -- ja minulle on selvinnyt nyt

moni seikka. En lähde täältä, en voi, en voi elää sinutta. Sinun täytyy

tulla omakseni, vaikka kuolema tulisi. En välitä muusta. En osaa enää

ajatella muuta kuin sinua.

Vanha koti: Kolminäytöksinen näytelmä · 第 27 / 36 题