TERESIA: Uskallan.
JYNKKÄ: Silmieni edessä siinä seista?
TERESIA: Miksi en? Tunnemmehan me toisemme, niinkuin kaksi eri ihmistä
voi toisensa tuntea. Puhukaamme suoraan kerran. Syvällä on valhe
meissä, kun itsessämme emme mitään näe, vaan toisissamme kaikki paheet.
JYNKKÄ: Valhe -- minussa?
TERESIA: Sinussakin. Niin kauan kuin muistan, on sinulla peitettävää
ollut. Valheelle olet kaikki rakentanut.
JYNKKÄ: Pois minun talostani!
TERESIA: Tämä on isäni koti.
JYNKKÄ: Maantie on hänen kotinsa.
TERESIA: Kun olet hänestä kiertolaisen tehnyt ja kodin ryöstänyt.
Pakottanut hänet palvelukseesi, kun hänen opintonsa olivat kesken.
Että hänen elämästään olisi sinulle hyötyä. Pakottanut hänet naimisiin
talonpojan tyttären kanssa, että rahoja pesään ja omiin yrityksiisi
sait. Hän on ollut heikko ja totellut. Ei sinulla silti ollut oikeutta
tehdä sitä. Vaan sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut kuin itseäsi ja
toisen täytyi unohtaa itsensä ja anteeksipyytää omaa olemistansa. Sinä
olet ryöstänyt hänen elämänilonsa ja elämisen oikeutuksen tunnon. Ja
onko kukaan sinua siitä vielä edesvastuuseen vetänyt?
JYNKKÄ: Vaikene!
TERESIA: Onko kukaan sinua edesvastuuseen vetänyt siitäkään, miten
sinä työväkeäsi olet kiristänyt tänne saakka? Nyt ovat nousseet sinua
vastaan. Hyvä. Lyyhistyköön se rakennus, jonka perustukset horjuvat
ovat.
JYNKKÄ: Vaikene, portto!
TERESIA: En. En ole koskaan ennen kysynyt, montako vaimoa ja montako
lasta sinulla on ollut.
TOHTORI: Teresia!
TERESIA: Ja miksi sinä lapsiasi, kuten Eliinaa, palvelijan asemassa
pidät, kun talon perijöitä ovat? Vai eikö sillä vanhalla, hyvällä
polvella rehellisyyttä eikä kunniantuntoa sen syvemmältä ollutkaan?
JYNKKÄ: Kirottu valheinesi!
TERESIA: Kirottu on tämä sukupolvi, tiedän sen, kun se valheen alla
sikisi ja teidän valheistanne ravintonsa imi.
JYNKKÄ: En tee elämästäni tiliä sinulle.
TERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä
kunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain -- erehtyvä
ihminen.
JYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.)
Anna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa
tuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää
itkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)
TOHTORI: Ymmärtäkäämme vanhoja.
TERESIA: Ja myöskin heikkoja.
TOHTORI: Anteeksiantamattomuus on julmuutta.
TERESIA: Suoruus on aina julmuutta.
TOHTORI: Ei kukaan vaadi sinulta sitä suoruutta.
TERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi
en tiedä -- Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat,
on sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta
läheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella
ilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset -- kohota ajatuksen
saavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.
TOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy
kaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan
yhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.
TERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan,
ettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin
tuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin
salaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.
TOHTORI: Myöskin kun laki oikeutuksen antaa?
TERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden
velvoituksen tuntee.
TOHTORI: Vahvistamaton laki.
TERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait
itse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme
ollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt
toinen toistansa.
TOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut
väärin.
TERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen
tiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain
jaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin:
elämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.
TOHTORI: Kuinka raskasta -- raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt.
Velvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin --
TERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi,
ystäväni.
Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee
tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.
Kohta kohoaa Artturi kaideportaita puutarhasta.
ARTTURI: Tiedätkö, mikä ukille on tullut? Hän kävelee kiivaasti
huoneessaan ja valittaa.
TERESIA: Lähden täältä jo tänään.
ARTTURI: Miksi?
TERESIA: Emme voi sopia isoisän kanssa.
ARTTURI: Mitä hänestä, hän kiivastelee ja riitelee aina.
TERESIA: Hän on vanha ja sairas, olkaa varovaisia, hän ei siedä enää
vastustusta. Parasta, että sinäkin lähdet pois, niinkuin hän toivoi.
ARTTURI: Minä en lähde nyt. Mikä oikeus hänellä on pakottaa?
TERESIA: Parastasihan hän tahtoo.
ARTTURI: Vaan hän ei ymmärrä nyt minun parastani.
TERESIA: Minä pyydän, ole varovainen.
ARTTURI: Ah tuota samaa aina.
ELIINA (tullen sisään vasemmalta): Kauppias kysyi, olisiko
tohtorinnalla aikaa käydä vielä hänen luonansa. Hän taitaa olla sairas.
Teresia menee vasemmalle.
ARTTURI: Eliina, tule, minulla on asiaa. Minun täytyy puhua kanssasi.
(Ottaen häntä kädestä.) Olen ajatellut -- ja minulle on selvinnyt nyt
moni seikka. En lähde täältä, en voi, en voi elää sinutta. Sinun täytyy
tulla omakseni, vaikka kuolema tulisi. En välitä muusta. En osaa enää
ajatella muuta kuin sinua.