VALENTIINI.

Älä Luojaa sotke leikkihin!

Työ tehty muuttumatta jää;

Kuin käydä voi, niin käypi tää.

Aloitat hiljaa yhden kanssa,

Pian tulee muita vuorostansa,

Ja niitä kun on kymmenen,

Koko kaupungin oot sa yhteinen.

Kun häpeä syntyy, koetetaan

Sit' ensin ihmisiltä peittää,

Yön varjot äiti päälle heittää

Sen päätä, korvia verhoomaan,

Ja tappaiskin sen mielellään.

Vaan suuremmaksi kasvaa konna

Ja päivinkin käy alastonna

Somistumatta ensinkään.

Mit' enemmin se rumenee,

Sitä vähemmin se valoa karttelee.

Ne aiat kohta kohdannet,

Kun kaikki siivot ihmiset

Sua karttaa niinkuin rutto-vaaraa

Ja kaartelee sua, naaraa.

Jos katsellaan sua silmihin,

Vapiset asti ytimiin.

Et käydä pitsit kaulassas,

Et kultavitjat rinnallas

Saa; alttarin et pääse luo;

Ei tanssiin muut sun tulla suo!

Vaan roistoin, kerjäläisten kanssa

Saat kurja piillä loukoissansa;

Jos anteeks' saatkin taivahassa,

Kirottu oot toki maalimassa.

MARTTA.

Rukoile armoa Jumalan!

Häväisemästä lakkaa!

VALENTIINI.

Jos ruhjoa ruumiis haurahan

Ma voisin, porttolan akka!

Niin silloin mulla varma toivo oisi,

Ett' anteeks taivas syntini soisi.

MARGAREETA.

Voi veikko! tuskaa helvetin!

VALENTIINI.

Ei talttune se kyynelin!

Kun kunnias sa, sisko, möit,

Sydämeeni kuolin-iskun löit.

Nyt kunnon miekkamiesnä vaan

Ma kuolen, uinun Jumalaan.

(Kuolee).

Tuomiokirkko.

_Messua, urun-soittoa, veisuuta_.

MARGAREETA PALJON KANSAN KESKEN.

PAHA HENKI MARGAREETAN TAKANA.

PAHA HENKI.

Muistatko, Kreeta, silloin

Kun viattominna astuit

Etehen tään alttarin?

Hypistit pikkukirjaas,

Rukoilla laritellen

Osittain leikilläs,

Osittain Jumal' sydämessä!

Kreeta!

Mi järkes vei?

Mik' ilkityö

Sun sydämelläs?

Anotko äitis sielun eestä, kun

Sun kauttas nukkui pitkän pitkiin vaivoihin?

-- Ja syömmes allahan

Elää jo paisuin tuo,

Jonk' aavehikas olo

Sua surettaa ja itseään!

MARGAREETA.

Oi voi!

Jos saisin aatteet väistymään,

Jotk' ympärilläin liehuu

Ja vastassain!

KÖÖRI.

_Dies irae, dies illa

Solvet saeclum in favilla._

(Urkuinsävel).

PAHA HANKI.

Sua kosto kourii!

Pasuunat kaikaa!

Ja haudat horjuu!

Ja sydän parkas,

Levosta tuhkan

Noustuahan

Valkian vaivaan,

Kammahtaa!

MARGAREETA.

Jos kaukana oisin!

On, niinkuin urku

Mua tukahuttais,

Ja syömmeni juuret

Lauluun liukee.

KÖÖRI

_Iudex ergo cum sedebit,

Quidquid latet adparebit,

Nil inultum remanebit._

MARGAREETA.

Tääll' läkähdyn,

Muuripylväät

Mua ahdistaa,

Ja kaarros

Mua painaa... Ilmaa!

PAHA HENKI.

Piile! kyllä ilmi

Saa häpea ja synti.

Ilmaa? Valoa?

Voi sua!

KÖÖRI.

_Quid sum miser tunc dicturus?

Quem patronum rogaturus?

Cum vix justus sit securus._

PAHA HENKI.

Kasvonsa kääntää

Luotasi autuaat,

Puhtaita hirvittää

Kätellä sua.

Voi!

KÖÖRI.

_Quid sum miser tunc dicturus?_

MARGAREETA.

Hajupullonne, naapuri!

(Pyörtyy).

Valporin-yö.

_Harzin vuoristo.

Schierken ja Elendin seutu._

FAUST JA MEFISTOFELES.

MEFISTOFELES.

Josp' ois mun ratsunain nyt vahvin jäärä!

Ja sulle sais kai luudan varren antaa?

Viel' loitoll' ompi matkan määrä.

FAUST.

Niinkauan kuin mua polvet kantaa,

Tää ryhmysauva mulle kyllin on.

Mut hauskemp' oisi polku väärä

Kuin retki polveton ja vaiheeton.

Ah! kiertää laakson sokkeloita

Ja nousta sitten kallioita,

Joist' aina lähteet hyrskii kirmaten --

Se hauskutus on retken tämmöisen.

Kutoopa keväätär jo koivusissa

Jo virkoo mäntykin hänen hengestään;

Miksei se elää sais myös meidän ruumihissa?

MEFISTOFELES.

Ma tuost' en tunne, totta, jälkeekään!

Mun henken' uinuu talvi-unta;

Ma soisin retkelläin vaan hyytä, lunta.

Kas kuinka kurjanmoisna taivahalta

Luo myöhää ruskoaan tuo hoikkanaama kuu,

Valaisten kurjast', että joka astumalta

Kivihin ja puihin kompastuu!

Annaspa pyydän virvatulta!

Hoi! riennä tänne, velikulta,

Ku liekiten siell' liehut!

Miks' suotta yksin tanssit, riehut?

Valaise meille ylöspäin nyt tie!

VIRVATULI.

Tosinpa tiemme ristin rastin vie;

Mutt' toivon: hulivili-luonnon voittaa,

Kun täytyy teitä kunnioittaa.

MEFISTOFELES.

Ahaa, vai matkit tapoja ihmisten!

Käy suoraa tietä, helkkarissa,

Tai koht' on heiluhenkes sammuksissa!

VIRVATULI.

Isäntä ootte täällä -- huomaan sen;

Sovussa siis paras olla teidän kanssa.

Vaan aatelkaa! nyt vuor' on houreissansa,

Ja virvaliekiltä, jok' opastaa,

Ei liian paljo pyytää saa.

FAUST, MEFISTOFELES, VIRVATULI (vuorolauluin).

Taikamailla, Untolassa

Luulen kohta haihatamme.

Saata sievään rientoamme

Ilmastossa kaameassa,

Että näemme vuoren harjat!

Katso, puiden synkät sarjat

Sivutsemme siintää, vierii,

Vuoren-huiput meille noikkaa!

Katso vuoren-kärsää hoikkaa,

Kuin se kummallaisna kierii,

Kuules kuin se hornaa, huohuu!

Louhikossa lähde kuohuu,

Nurmen halki alhoon vaipuu.

Kuules ... pauhu, laulun raiku!

Soiko armas lemmen haiku,

Olleen onnipäivän kaipuu,

Jolloin, täynnä hehkuvinta

Rakkautta, sykki rinta.

Sävelet kun hiljaa haipuu,

Vastaa niihin vuoren kaiku,

Niinkuin kasku muinais-aian.

Ui! uhuu! mit' ääntä kuulen?

Näänkö minkä kumman taian?

Valvehill' on kaikki, luulen,

Hyyppä, närhi, pöllöhaukka.

Pensahiss' on vilkas laukka;

Pyörövatsa sisilisko,

Ällös siellä häntääs visko!

Puiden juuret kiemurrellen

Kyinä maasta, kallioista

Tuhat kouraa hiidenmoista

Kurkottaapi, säikytellen

Taikka kiinni pyytäin meitä.

Puissa hyörii liike, kisa,

Liikkuu, kiikkuu kannon visa,

Tuosta pyörii polypeitä,

Tavoitellen kulkijoita.

Mutta korpimaita, soita

Hiirten pitkä parvi kiitää,

Kirjon-karvallisna väikkyy.

Heidän saattonansa liitää

Kiiltotoukkain laaja lauma --

Kas kuin säihkyy, kas kuin läikkyy,

Niinkuin pitkä liekkisauma!

Virka, tokko matkustamme,

Vaiko oomme kohdallamme?

Kaikki taitaa pyöriskellä,

Puut ja paadet irvistellä,

Virvaliekit ilkamoida,

Karttuneina karkeloida.

MEFISTOFELES.

Tartu liepeeseeni! Tältä

Kukkulalta melkeältä

Ihmesilmin nähnet julki,

Mitk' aarteet Mammon vuoreen sulki.

FAUST.

Mik outo välke alholoissa,

Kuin vaaleahko aamukoi!

Syvimmän kuilun pohjukoissa

Se virtaellen salamoi.

Tuoll' usvapylväs vuorta kiipii,

Savuista lieska leimuaa,

Taas piennä lankana se hiipii,

Tai lähteen lailla purskahtaa.

Tääll' laakson halki leimu hohtaa,

Tuhansin suonin luikertain,

Vaan missä vuoren-kolkka kohtaa,

Taas vuona juosten helmakkain.

Tääll' lähimailla säkenöitä

Kuin kulta-kylvö tupruilee,

Kas vuorta, juurta, ylängöitä

Yks' liekki-laine valkaisee.

MEFISTOFELES.

No, eikös Mammon juhlahan

Valaise oivin linnojansa?

Sen onneks' näit -- vaan vaistoan,

Jo saapuu huima juhlakansa.

FAUST.

Kuink' ilman halki riehuu tuulispää,

Ja ankarasti lyö mun niskaa!

MEFISTOFELES.

Likistä vuoren seinämää,

Se muuten kuilun juopahan sun viskaa.

Sumu yön yhä tummentaa.

Kuules, kuin salo pauhajaa!

Pöllöt säikkynä sinkuu,

Oksat kirkuvi, vinkuu,

Rungot ryskäten paukkuu

Juuret niukuvi naukkuu!

Metsän pylvähät kaatuu,

Vehmas metsola maatuu.

Hirmuiseen sekasortoon

Kaikk' yletysten murtuu

Rotkoon, jonneka myrskyn

Viima jo ryntää,

Pirstoja kyntää.

Vaan läpi tyrskyn, hyrskyn

Ääniä vinkuu korkealla,

Läsnä, kaukana, matalalla.

Niin pitkin koko vuoren syrjää

Raivona loihtuvirsi tyrjää.

NOITA-AKKOJA (kuorottain).

Nyt noidat kulkevi Brokkihin,

Heit' aika parvia kertyykin.

Herr' Urian ylhääll' istahtaa.

On vihriä maa,

Kulo kellahtaa,

Näin retki se vierevi metsiä, soita --

Ja puskevi pukki, tu--ii noita.

ÄÄNI.

Kas, yksin Baubo harmaapää

Sian seljäss' tulla hytkyttää!

KÖÖRI.

Niin arvo ansainneelle vaan!

Emo Baubo tulkaa johtamaan!

Kun karju on oiva ja pääll' on muori,

Niin seuraa koko noitakuori.

ÄÄNI.

Mitä tietä sä sait?

TOINEN ÄÄNI.

Yl' Ilsenin.

Ma pöllön pesähän kurkistin;

Se silmiä mulkoi...

ÄÄNI.

No, saakeli soita!

Aja siivoa vaan, sinä lemmon noita!

TOINEN ÄÄNI.

Hän raappi mun nahkaa!

Kas tuossa vaan veripahkaa!

NOITA-AKKAIN KÖÖRI.

Leveä tie ja pitkä on;

Voi lemmon tungos suunnaton!

Tääll' luudat lyö ja hangot rapsii,

Läkähtyy äiti, nääntyy lapsi.

MIES-VELHO. PUOLIKÖÖRI.

Matelemmehan kuin etanat,

Jo naiset eelle joutuvat,

Sill' akka Hiitolaan kun luistaa,

Tuhat askelt' ennall' ompi muista.

TOINEN PUOLIKAS.

Niin arkaa ei se oo kenties:

Tuhat askelt' akka tarvitsee,

Vaan jos hän kuinkin hätäilee,

Niin askelella harppaa sinne mies.

ÄÄNI (ylhäältä).

Pois kalliojärven luota tulkaa!

ÄÄNI (alhaalta).

Ois hauska samota vuoren sulkaa.

Peseimme puhtahaks' kuin ulpukat --

Vaan eipä synny meille saalahat.

MOLEMMAT KÖÖRIT.

On tuuli vaiti, piilee tähti,

Ja pilven taakse kuuki lähti;

Vaan noidat lentää suhistaa,

Ett' tulta, tuhkaa sinkoaa.

ÄÄNI (alhaalta).

Seis! seisokaa!

ÄÄNI (ylhäältä).

Ken onkalosta huudahtaa?

ÄÄNI (alhaalta).

Mä myötä ottakaa!

Mä pyrkinyt jo kolmesataa vuotta

Oon huipullen, vaan kaikki suotta.

Halusta heimolaisten kanssa oisin --

Vaan kuinka kukkuloille päästä voisin?

MOLEMMAT KÖÖRIT.

Kyll' luuta kantaa taikka tanko,

Ja kauris kantaa, kantaa hanko.

Ken tänä yön' ei nousta voi,

Sen hukka kohta perikoi.

PUOLINOITA (alempana).

Mä sipsutan, min luistaa luut;

Vaan kauas mun jo jätti muut!

Kotona en ma rauhaa saa,

Ja täällä vast' on tohinaa.

NOITAIN KÖÖRI.

Noidille voide voiman antaa,

Veneenä heitä ruuhi kantaa,

Purjeena riepu. Ken nyt lentämään.

Ei pääse, hän ei lennä ikinään.

MOLEMMAT KÖÖRIT.

Me ensin vuorta kaartelemme,

Ja sitten maata hiipaisemme;

Koko parvi suistuu kankahalle!

Ja peitetään se avaralle!

(He laskeuvat vuorelle).

MEFISTOFELES.

Tääll' lykkii, tunkee, kiskoo, tuiskii,

Ja pauhaa, reutoo, viskoo, huiskii.

Sumusta leiskuu liekki raisu,

Ja päällä kiirii katku vaisu,

Mi kipinöitsee säihkyen --

Tää elo-ilm' on noitien.

Pidä kiinni ett'et eksy tulvihin!

Miss' oot sä?

FAUST.

Tääll'.

MEFISTOFELES.

Oh! kauashan jo eksyitkin!

Nyt täytyy käyttää herran-kieltä.

Hei! junkkar' Voland saa! pois rahvas kulta tieltä!

Käteeni, tohtor', tarttukaa

Ja tungoksesta harpatkaa

Nyt kerrassaan! Mun moistenkin

Tääll' liian hurja olla on.

Vaan muapa vetää tuonne viidan varjohon.

Kas, mitä valoa oudonmoista

Lävitse lehvän sieltä loistaa!

Tuleppa, meemme tuonne urkkimaan!

FAUST.

Sä ristiriidan henki! Niin, no johda vaan

Sä matkaa, mutta onhan omituista:

Me Valpor'yönä käymme Brokkilaan,

Tääll' ollaksemme erin muista.

MEFISTOFELES.

Mi hauska roihu tuolla leiskaa!

Iloinen seura siellä meiskaa.

Vähässä piiriss' en oo yksinäin.

FAUST.

Mieluummin rientäisin mä ylöspäin.

Siell' loimottaa ja sauhu pyörii

Ja lemmon luoksi kansa vyörii.

Kai monta pulmaa siellä purkautuu?

MEFISTOFELES.

Vaan monta myöskin solmeuu.

Kohiskoon mailma meidän sivullamme,

Me täällä rauhan helmass' olostamme.

Hyväksi aikaa nähty kyhäellä

On pienois-mailma suuren liepehellä.

Tuoll' alastoinna noita-tyttöjä näkee

Ja taiten verhottuna vanhaa vaimoväkee.

Oo näille, ees mun vuoksi, kohtelias!

On vaivas pieni, suuri nautintas.

Hei! kuulenhan ... ne tanssii soitannolla!

Kirottu kilkutus! vaan niin kai täytyy olla.

Nyt tullos! Et saa jäädä syrjähän!

Esihin ma käyn ja sunki esitän.

Koet uutta alttiutta siinä multa.

Mit' arvaat, veikkonen? Vai ahdas piiri tää!

Kas tuonne! loitoll' onhan toinen pää.

Rivittäin roihuu varmaan tuhat tulta.

Ne tanssii, lempii, juttuu, syö ja juo.

No parempaakos kurja mailma suo?

FAUST.

Aiotko, esittääkses meitä,

Nyt velhona vai perkeleenä näytteleitä?

MEFISTOFELES.

Tapani kyllä on inkognitoa käyttää,

Vaan juhlin mielelläänpä "prenikkaansa" näyttää.

En polvinauhaa pitää saa,

Mut varsanjalkoain tää kansa arvostaa.

Kas simpsukkaa, ku tuolla kompuroi.

Hapuilevalla haistillaan

Se mun jo tunsi. Eipä luontoaan

Tääll' lempo, vaikka kuinka tahtois, peittää voi.

Tuleppa nuotioille, käydään joka liesi!

Sä sulho oot ja mie oon puhemiesi.

(Muutamille sammuvain hiilten ympärillä istujille).

Mit' teette, vanhat herrat, tällä puolla?

Pitäishän teidän kiiriskellä tuolla

Keskellä nuorten tohinaa ja kohinaa.

Kyll' yksin kotonaankin olla saa.

KENRAALI.

Ei kansoihin oo uskomista:

Vaikk' auttais heitä vaaroist' tuhansista;

Ne niinkuin naiset, nuoria vaan pyytää,

Ja vanhat lempijät ne syrjään syytää.

MINISTERI.

Etäälle oikeasta menty on.

Ei! vanhan aian kiitos olkohon.

Kun meidän käsky vaikutti kuin taika!

Kas sepä vasta oikea kulta-aika!

NOUSUKAS.

Ei mekään olleet aivan typeröitä,

Vaikk' usein teimme pieniä lurjustöitä;

Nyt mullin mallin kaikki kaataa kansa,

Mitä vaan me koemme säästää vanhoillansa.

KIRJAILIJA.

Luettaneeko enää kirjaakaan,

Miss' on ees hiukan sisällystä?

En nuorisoa nähnyt konsanaan,

Niin nokkelaa ja äkkikystä.

MEFISTOFELES (näyttää yht'äkkiä hyvin vanhalta).

Tuleentuneena tuomioon on kansa;

Saan itse viimeis-kertaa velhojuhlaa maistaa.

Kun munki astiasta pohja paistaa,

Niin mailmakin jo vartoo loppuansa.

NYLKYKAUPPURI-ÄMMÄ.

Ei, herrat, ohi mennä saa

Ja jättää hyvää tilaisuutta!

Hei, katselkaa mun tavaraa!

Tääll' ompi kaikellaista, jollei vallan uutta,

Niin merkillistä, kamalaa.

Maan pääll' ei niiden vertaa löytää vois.

Ei kapinetta, jok' ei joskus ois

Urojen sydänjuurta syönyt

Ja kansaan vaurioita lyönyt.

Ei veistä oo, jok' ei ois verta juonut,

Ei maljaa, mist' ei myrkky polttoaan

Terveesen ruumiisen ois luonut.

On vietellyt jok' ainut kultaristi

Suloisen naisen hohdollaan.

Jok' ainut kalpa vastusniekan pisti

Takaa, tai liiton rikkoi iskullaan.

MEFISTOFELES.

Ei mummo tunne aikojamme:

Homeista emme lemmi muinaisuutta.

Pinotkaa hyllyillenne uutta,

Sill' uutta vaan me rakastamme!

FAUST.

No, markkinathan täällä hyörii;

Tää sekoittaa jo multa pään.

MEFISTOFELES.

Ylöspä koko pyörre vyöni;

Sä luulet työntäväs -- sua työnnetään.

FAUST.

Ken tuo on?

MEFISTOFELES.

Katso häntä silmihin!

Lilith se on.

FAUST.

Ken?

MEFISTOFELES.

Ensi rouva Aatamin.

Kavahda hänen kultakutriansa,

Joill' yksinään hän prameilee!

Jos niillä sulhasen hän vangitsee,

Tuot' ei hän laske pauloistansa.

FAUST.

Tuoss' istuu vanha nainen ynnä nuori.

Kai niiden uupunut on jalka?

MEFISTOFELES.

Ei rauhaa salli velhovuori.

Käy kiinni toisehen! koht' uusi tanssi alkaa.

FAUST (tanssien nuoren kanssa).

Suloista unta kerran näin:

Omenapuu ol' edessäin,

Se loisti kaksin omenin,

Mua vietti, siihen kiipesin.

KAUNOTAR.

Miest' omenuiset hurmajaa

Jo paradiisin aioilta.

Kuink' oon ma raasu riemuissain,

Kun niit' on munki tarhassain!

MEFISTOFELES (tanssien ämmän kanssa).

Ma hurjaa unta kerran näin:

Haljennut puu ol' edessäin,

Ma siinä -- huomasin,

Ja -- -- -- -- -- Iin

ÄMMÄ.

Ritari varsanjalkainen,

Suon teille parhaan terveisen;

Valmiina -- -- pitäkää,

Jos -- -- -- miellyttää.

PROKTOFANTASMISTI.

Kirottu rahvas! vai te rohkenette?

Eikös jo teistä selväksi se näy,

Ett' eivät henget laita-jalvoin käy?

Ja nyt kuin ihmiset te hyppelette!

KAUNOTAR (hypellen).

Miks' seurahan tuo tungeiksen?

FAUST (hypellen).

Hän käypi kaikkialla haistellen.

Jos tanssii muut, hänen täytyy laverrella.

Jos hän ei saa joka askelt' arvostella,

Se on kuin turhaan tehty vaan.

Etenkin on hän harmissaan,

Niin pian kuin eespäin kuljetaan.

Jos viitsis aina samaa piiriä vääntää,

Niin kuin hän itse mylly-rämässään,

Siit' oisi ukko hyvillään,

Etenki kiitokset jos hälle siitä sääntää.

PROKTOFANTASMISTI.

Tääll' ootte vielä! Onhan hirveää!

Olenhan valoa luonut, pois siis hälvetkää!

Vaan ei nuo Lemmot huoli säädelmistä.

Ma viisas oon -- mutt' aaveet Tegelistä

Ei haihdu. Paljo taikaa loin ma ulos,

Mutt' ompa vielä jäljell' aika tulos.

KAUNOTAR.

No herjetkää jo vaivaamasta torallanne!

PROKTOFANTASMISTI.

Sen sanon, henget, vasten naamojanne:

En hengen sortovaltaa siedä;

Mun henken' ei sitä johtaa tiedä.

(Hyppy jatkuu).

Tän' yönä -- näen mä -- turhaan kyllä koitan;

Vaan ennenkuin ma pääni kallistan,

Teen tästä vielä aika jupakan,

Ja totta maar! ma runojat ja lemmot voitan.

MEFISTOFELES.

Hän lätäkköön käy istumaan,

Siell' lohdutaiksen tavallaan;

Hän hengen ynnä henget torjuu luotaan,

Kun verimadot syövät hänen puotaan.

(Faustille, joka on hypystä lähtenyt).

Miks' sorjan lintus laskit lentohon,

Ku laulellen sun kanssas kiiri?

FAUST.

Uh! kesken laulujen ja karkelon

Sen suusta hyppäs tulikarva-hiiri.

MEFISTOFELES.

No entäs sitten! Ootpa turhan arka.

Hyv' ettei harmaa ollut hiiri parka.

Ken huolii tuommoisista paimenissa?

FAUST.

Ja sitte näin...

MEFISTOFELES.

Mitä?

FAUST.

Kas, Mefisto, tuonne, missä

Tuo kalpee kaunis laps' etäällä yksinään

Niin vitkaan astuu retkeään

Ja näyttää käyvän jalat köyttehissä.

Minusta on -- ah, myönnän sen!

Hän Gretchen kullan kaltainen.

MEFISTOFELES.

Ann' olla! Haahmo tuo on sieluton,

Jonk' aave-katse tuopi turmion;

Tavata tuot' on ilkeää.

Sen kylmä silmä veren jähmettää;

Kivettää ihmisen se miltei vois.

Meduusan tunnethan? No riennä pois!

FAUST.

Ah totta! Nuo on silmät jotka Tuoni varjos,

Joit' ei oo hellä käsi sulkenut!

Tuo rinta on, jon Gretchen mulle tarjos,

Ja tuossa helmass' oon ma uinaillut.

MEFISTOFELES.

Pyh! pelkkä taika vaan, mi lumoo silmät sulta!

Jokaisen mielest' tuo on oma kulta.

FAUST.

Mi tuska, ah! ja mikä riemu!

Mua kuinka tenhoo noiden silmäin liemu!

Vaan katsos tummaa! nauha punainen,

Ei leveämpi veitsen hamaraa,

Suloista kaulaa yksin kaunistaa.

MEFISTOFELES.

Niin totta! näenpä miekin sen.

Hän väliin kantaa päätään helmassansa;

Sen silpoi hältä Perseys kalvallansa.

Miks' oot sa aina hourumiellä!

Tuleppa kummun päälle! Siellä

Niin hauska on kuin Praaterissa.

Ja jollei mielen' oo jo riivoksissa,

Näen, totta mar, teaaterin.

Mit' annetaan?

SERVIBILIS.

Koht' alkaa näytelm' uusi

Ja seitsemäs -- jo annettu on kuusi --

Niin tapa on. Tää on nyt viimeisin.

Niit' taiteen-lempijä sepitsee,

Ja lempijät myös näyttelee.

Nyt poistun. Herrat, anteeks' antakaa!

Sill' lemmin esiripun nostantaa.

MEFISTOFELES.

On oikein, että ootte Brokin onkaloissa;

Täält' ette saisi koskaan olla poissa.

(Teaaterilla näytellään "Valporinyön-unelma eli

Oberonin ja Titanian kultahäät".)

Samea päivä. Ulkona.

FAUST JA MEFISTOFELES

FAUST.

Kurjuudessa ja epätoivossa! Kauan viheliäisenä harhailtuaan maan päällä

ja nyt vankina! Pahantekijänä teljetty tyrmään kauheita vaivoja varten,

tuo armas onneton olento! Siihenkö on tultu, siihen? -- Kavala,

mitätöin henki, ja sen olet multa salannut! -- Seisoppas, seiso!

Vimmastu vaan ja pyörittele pirullisia silmiäs! Seiso siinä

kiusallanikin uhmastelemassa inhottavalla olennollasi! Vankina!

Peruuttomattomassa polossa! Heitettynä pahain henkien haltuun ja

armotonten ihmisten tuomion alle! Ja sinä viihdyttelet minua sillä

välin typerillä huvituksilla, kätket minulta hänen karttuvan hätänsä ja

jätät hänet auttamatta hukkumaan!

MEFISTOFELES.

Hän ei ole ensimäinen.

FAUST.

Koira! ilkeä epäsikiö! -- Muuta hänet, sinä ikiääretön henki! muuta

mato jälleen koiran-haamuun, jommoisena se usein öisin ajoin huvikseen

hössötteli edessäni, pehtaroitsi pahaa aavistamattoman kävelijän

jaloissa ja rippui kompastuvan olkapäistä! Luo hänet takaisin hänen

lempi-haamuunsa, jotta hän mun edessäni matelisi mahallaan hiekassa ja

minä saisin jaloin tallata hylkyä! -- Ei ole ensimäinen! -- Surkeus,

surkeus, jot' ei ihmissielu käsittää voi, että useampi kuin yksi olento

vajosi kurjuuden kuiluun, että ensimäinen, joka kuolon tuskissa

vääntelihe ikuisen armahtajan silmäin edessä, ei sovittanut muiden

kaikkien syytä! Mua vihloo läpi luiden ja ydinten tämän ainoan hätä!

sinä mielihyvilläs irvistelet tuhansien kohtaloa!

MEFISTOFELES.

Nyt seisomme taaskin älyn rajapyykillä, jossa teidän järkenne,

ihmislapset, keikahtaa kallellensa. Miksi pyrit meidän seurahamme, kun

et voi siitä hyötyä? Tahdot lentää, vaikka päätäs huimaa? Mekö

kärkyimme sinun seurahas vai sinäkö meidän?

FAUST.

Älä niin hotkasti hio hampaitas minua vastaan! Mua iljettää! --

Ylhäinen ihana henki, joka suvaitsit ilmestyä minulle, joka tunnet

sydämeni ja sieluni, miksi kytkit minut tuohon riettaasen kumppaniin,

joka tuhosta ja turmiosta riemuitsee?

MEFISTOFELES.

Jokos lopetit?

FAUST.

Pelasta hänet tai surma vie sun! Kauhein kirous päällesi

vuosituhansiksi!

MEFISTOFELES.

En voi minä hellittää kostajan köysiä, en avata hänen salpojaan. --

Pelasta hänet! -- Kuka hänet turmioon syöksi? Minäkö vai sinä?

(Faust tuijottaa tuimasti ympärilleen).

Hapuiletko ukon-leimausta? Hyvä, ettei sitä suotu teille, kurjat

kuolevaiset! Musertaa viaton vastaan-tulija -- sepä sortovaltiasten

keino päästäkseen väljempään ilmaan ahdingoista.

FAUST.

Tuo hän tänne! Hänen pitää vapautua!

MEFISTOFELES.

Entäs vaara, jolle antaut alttiiksi? Tiedä, vielä vaivaa kaupunkia

verivika, sun kätesi tuottama. Surmatun haudalla liehuu koston henget,

vaanien palaavaa murhamiestä.

FAUST.

Vieläkö tämäkin sulta? Murhaa ja surmaa koko mailman täydeltä sun

päälles, hirviö! Vie minut sinne, minä sanon, ja vapahda hänet!

MEFISTOFELES.

Mä vien sun sinne ja kuule, mitä voin tehdä! Onkos kaikki valta

taivaassa ja maassa minun? Vartian mielen minä sumennan; ota sinä

avaimet ja tuo hänet ulos ihmiskäsin! Minä valvon. Noita-orhit ovat

valmiina, ja minä vien teidät pois. Sen minä voin.

FAUST.

Ylös ja täältä!

Yö. Aukea keto.

MEFISTOFELES JA FAUST AJAA KOHISTAVAT OHITSE MUSTILLA HEVOSILLA.

FAUST.

Keitä hirs'puun ympäri vilskuu tuon?

MEFISTOFELES.

Mitä keiton touhua lienee!

FAUST.

Ne kiikkuvi, liikkuvi, teijaa ja leijaa.

MEFISTOFELES.

Joku noitien kökkä.

FAUST.

Sohivat sekä loihtii.

MEFISTOFELES.

Ohi vaan! ohi vaan!

Vankila.

FAUST, AVAINKIMPPU JA LAMPPU KÄSISSÄ, RAUTAOVELLA.

FAUST.

Mun kovan rintani valtaa kauhu kumma,

Mua kauhistaa koko sukuni surkeus.

Siis sulkee armahan tää holvi tumma!

Hänen rikoksens' oli jalo hairahdus!

Sua tuonne-käynti arveluttaa!

Hänet jällen nähdä vavistuttaa!

Esihin! tuon kuoloa kiidättää sun aikailus.

(Hän tarttuu lukkoon).

LAULU (sisältäpäin).

Emo aatta tuo,

Ku mun hengeti löi!

Isä konna tuo,

Ku mun suuhuns' söi!

Ja sisko siisti

Mun luuni riisti

Sijalle viileälle.

Siell' lintuna laulelen,

Yli vuorten lentelen

Etähälle.

FAUST (avaa oven).

Et aavista, ett' armain kuuntelee

Ja kuulee, kuinka oljet, kahleet kalisee.

(Hän astuu sisään).

MARGAREETA.

Ne saapuu! julma kuolo! piilen ... kunne?

FAUST (hiljaa).

Oo vaiti! riennän sua vapahtamaan!

MARGAREETA (kiemurteleiksen lattialla).

Liet ihminen, mun hätäni tunne!

FAUST.

Sä nostat vartian hänen horrostaan!

(Hän tarttuu kahleisin kirvottaakseen niitä).

MARGAREETA (polvillaan).

Ken jätti mun pyövelin haltuhun

Ja soi sun tänne päästä?

Jo puol'-yön aikana noudat mun.

Oi armoa! henkeni säästä!

Huomennakin kyll' aikaa on!

(Nousee ylös).

Niin nuor' oon vielä, turvaton, --

Ja sentään saa mun surma.

Olin kauniskin -- siit' ehti mulle turma.

Läsn' ystäväin oli -- poiss' on nyt,

Hajan on mun kukkas-seppelyt.

Älä kourista niin kovin mua!

En ikipäivinä nähnyt sua!

Mitä sulle tein? miks' noin mua syytää?

Oi säästä kurjaa, kun sua pyytää!

FAUST.

Tätä surkeutt' en kestää voi!

MARGAREETA.

Nyt, pyöveli, oi!

Sun valtoihis jo joudunkin.

Vaan suo mun ensin syöttää lapsi kultaa!

Sitä kaiken yötä mä paijailin;

Pahan-suovat otti pois sen multa,

Sanoen nyt, että sen surmasin.

Enk' ilostu minä iässäin.

Ne ilkkuvat mua lauluillaan! Kuink' ilkeää!

Eräs vanha kasku päättyy näin;

Ken pyys' sitä heidän selvittää?

FAUST (heittyy polvilleen).

Ah! polvillaan sua pyytää oma kulta:

Suo, päästän surkeuden kahleet sulta!

MARGAREETA (laskeuu polvilleen hänen viereensä).

Niin, rukoilkaamme

Pyhiä polvillamme!

Kas, täänpä kammion alla

Pauhinalla

Helvetti kiehuu,

Häijy se riehuu,

Vimmoissansa!

FAUST (kovasti).

Kreeta, Kreeta!

MARGAREETA (tarkasti kuunnellen).

Se ystävän oli ääni!

(Hypähtää seisaalle. Kahleet kirpovat häneltä).

Miss' on hän? Kuulin kutsuntansa.

Vapaa olen! Ken mua estää saa!

Hänen rintaa vasten painan pääni,

Tahon lentää vaan hänen kaulahansa

Ja siin' ikipäiviks' uinahtaa!

Hän "Kreeta" huus' tuoll' oven suulla!

Läpi Hornan lieskuvan, kiljuvan,

Läpi perkelten vihan, ilkunnan

Sulo-äänen lempeimmän sain kuulla!

FAUST.

Mä se oon.

MARGAREETA.

Sä se oot! oi virka kerran vielä!

Se on hän! se on hän! Nyt kuolon kauhu

Ja tyrmä ja kahleet haihtuvi pois kuin sauhu,

Ja kaikki huoleni on pakotiellä!

Sä se oot! tulet auttamaan;

Ja ma turvan saan!

Tuoss' on katu taaskin edessäin,

Mä jolla sun ensin näin,

Ja lehto, jonka kalvehella

Niin hausk' oli ennen armastella.

Tule pois, tule pois!

FAUST (koettaa viedä häntä).

Tule pois, tule pois!

MARGAREETA.

Ei, viivy!

Sun kanss' on viipyä riemu!

(Hyväilee häntä).

Faust I · 第 7 / 8 段