Älä Luojaa sotke leikkihin!
Työ tehty muuttumatta jää;
Kuin käydä voi, niin käypi tää.
Aloitat hiljaa yhden kanssa,
Pian tulee muita vuorostansa,
Ja niitä kun on kymmenen,
Koko kaupungin oot sa yhteinen.
Kun häpeä syntyy, koetetaan
Sit' ensin ihmisiltä peittää,
Yön varjot äiti päälle heittää
Sen päätä, korvia verhoomaan,
Ja tappaiskin sen mielellään.
Vaan suuremmaksi kasvaa konna
Ja päivinkin käy alastonna
Somistumatta ensinkään.
Mit' enemmin se rumenee,
Sitä vähemmin se valoa karttelee.
Ne aiat kohta kohdannet,
Kun kaikki siivot ihmiset
Sua karttaa niinkuin rutto-vaaraa
Ja kaartelee sua, naaraa.
Jos katsellaan sua silmihin,
Vapiset asti ytimiin.
Et käydä pitsit kaulassas,
Et kultavitjat rinnallas
Saa; alttarin et pääse luo;
Ei tanssiin muut sun tulla suo!
Vaan roistoin, kerjäläisten kanssa
Saat kurja piillä loukoissansa;
Jos anteeks' saatkin taivahassa,
Kirottu oot toki maalimassa.
MARTTA.
Rukoile armoa Jumalan!
Häväisemästä lakkaa!
VALENTIINI.
Jos ruhjoa ruumiis haurahan
Ma voisin, porttolan akka!
Niin silloin mulla varma toivo oisi,
Ett' anteeks taivas syntini soisi.
MARGAREETA.
Voi veikko! tuskaa helvetin!
VALENTIINI.
Ei talttune se kyynelin!
Kun kunnias sa, sisko, möit,
Sydämeeni kuolin-iskun löit.
Nyt kunnon miekkamiesnä vaan
Ma kuolen, uinun Jumalaan.
(Kuolee).
Tuomiokirkko.
_Messua, urun-soittoa, veisuuta_.
MARGAREETA PALJON KANSAN KESKEN.
PAHA HENKI MARGAREETAN TAKANA.
PAHA HENKI.
Muistatko, Kreeta, silloin
Kun viattominna astuit
Etehen tään alttarin?
Hypistit pikkukirjaas,
Rukoilla laritellen
Osittain leikilläs,
Osittain Jumal' sydämessä!
Kreeta!
Mi järkes vei?
Mik' ilkityö
Sun sydämelläs?
Anotko äitis sielun eestä, kun
Sun kauttas nukkui pitkän pitkiin vaivoihin?
-- Ja syömmes allahan
Elää jo paisuin tuo,
Jonk' aavehikas olo
Sua surettaa ja itseään!
MARGAREETA.
Oi voi!
Jos saisin aatteet väistymään,
Jotk' ympärilläin liehuu
Ja vastassain!
KÖÖRI.
_Dies irae, dies illa
Solvet saeclum in favilla._
(Urkuinsävel).
PAHA HANKI.
Sua kosto kourii!
Pasuunat kaikaa!
Ja haudat horjuu!
Ja sydän parkas,
Levosta tuhkan
Noustuahan
Valkian vaivaan,
Kammahtaa!
MARGAREETA.
Jos kaukana oisin!
On, niinkuin urku
Mua tukahuttais,
Ja syömmeni juuret
Lauluun liukee.
KÖÖRI
_Iudex ergo cum sedebit,
Quidquid latet adparebit,
Nil inultum remanebit._
MARGAREETA.
Tääll' läkähdyn,
Muuripylväät
Mua ahdistaa,
Ja kaarros
Mua painaa... Ilmaa!
PAHA HENKI.
Piile! kyllä ilmi
Saa häpea ja synti.
Ilmaa? Valoa?
Voi sua!
KÖÖRI.
_Quid sum miser tunc dicturus?
Quem patronum rogaturus?
Cum vix justus sit securus._
PAHA HENKI.
Kasvonsa kääntää
Luotasi autuaat,
Puhtaita hirvittää
Kätellä sua.
Voi!
KÖÖRI.
_Quid sum miser tunc dicturus?_
MARGAREETA.
Hajupullonne, naapuri!
(Pyörtyy).
Valporin-yö.
_Harzin vuoristo.
Schierken ja Elendin seutu._
FAUST JA MEFISTOFELES.
MEFISTOFELES.
Josp' ois mun ratsunain nyt vahvin jäärä!
Ja sulle sais kai luudan varren antaa?
Viel' loitoll' ompi matkan määrä.
FAUST.
Niinkauan kuin mua polvet kantaa,
Tää ryhmysauva mulle kyllin on.
Mut hauskemp' oisi polku väärä
Kuin retki polveton ja vaiheeton.
Ah! kiertää laakson sokkeloita
Ja nousta sitten kallioita,
Joist' aina lähteet hyrskii kirmaten --
Se hauskutus on retken tämmöisen.
Kutoopa keväätär jo koivusissa
Jo virkoo mäntykin hänen hengestään;
Miksei se elää sais myös meidän ruumihissa?
MEFISTOFELES.
Ma tuost' en tunne, totta, jälkeekään!
Mun henken' uinuu talvi-unta;
Ma soisin retkelläin vaan hyytä, lunta.
Kas kuinka kurjanmoisna taivahalta
Luo myöhää ruskoaan tuo hoikkanaama kuu,
Valaisten kurjast', että joka astumalta
Kivihin ja puihin kompastuu!
Annaspa pyydän virvatulta!
Hoi! riennä tänne, velikulta,
Ku liekiten siell' liehut!
Miks' suotta yksin tanssit, riehut?
Valaise meille ylöspäin nyt tie!
VIRVATULI.
Tosinpa tiemme ristin rastin vie;
Mutt' toivon: hulivili-luonnon voittaa,
Kun täytyy teitä kunnioittaa.
MEFISTOFELES.
Ahaa, vai matkit tapoja ihmisten!
Käy suoraa tietä, helkkarissa,
Tai koht' on heiluhenkes sammuksissa!
VIRVATULI.
Isäntä ootte täällä -- huomaan sen;
Sovussa siis paras olla teidän kanssa.
Vaan aatelkaa! nyt vuor' on houreissansa,
Ja virvaliekiltä, jok' opastaa,
Ei liian paljo pyytää saa.
FAUST, MEFISTOFELES, VIRVATULI (vuorolauluin).
Taikamailla, Untolassa
Luulen kohta haihatamme.
Saata sievään rientoamme
Ilmastossa kaameassa,
Että näemme vuoren harjat!
Katso, puiden synkät sarjat
Sivutsemme siintää, vierii,
Vuoren-huiput meille noikkaa!
Katso vuoren-kärsää hoikkaa,
Kuin se kummallaisna kierii,
Kuules kuin se hornaa, huohuu!
Louhikossa lähde kuohuu,
Nurmen halki alhoon vaipuu.
Kuules ... pauhu, laulun raiku!
Soiko armas lemmen haiku,
Olleen onnipäivän kaipuu,
Jolloin, täynnä hehkuvinta
Rakkautta, sykki rinta.
Sävelet kun hiljaa haipuu,
Vastaa niihin vuoren kaiku,
Niinkuin kasku muinais-aian.
Ui! uhuu! mit' ääntä kuulen?
Näänkö minkä kumman taian?
Valvehill' on kaikki, luulen,
Hyyppä, närhi, pöllöhaukka.
Pensahiss' on vilkas laukka;
Pyörövatsa sisilisko,
Ällös siellä häntääs visko!
Puiden juuret kiemurrellen
Kyinä maasta, kallioista
Tuhat kouraa hiidenmoista
Kurkottaapi, säikytellen
Taikka kiinni pyytäin meitä.
Puissa hyörii liike, kisa,
Liikkuu, kiikkuu kannon visa,
Tuosta pyörii polypeitä,
Tavoitellen kulkijoita.
Mutta korpimaita, soita
Hiirten pitkä parvi kiitää,
Kirjon-karvallisna väikkyy.
Heidän saattonansa liitää
Kiiltotoukkain laaja lauma --
Kas kuin säihkyy, kas kuin läikkyy,
Niinkuin pitkä liekkisauma!
Virka, tokko matkustamme,
Vaiko oomme kohdallamme?
Kaikki taitaa pyöriskellä,
Puut ja paadet irvistellä,
Virvaliekit ilkamoida,
Karttuneina karkeloida.
MEFISTOFELES.
Tartu liepeeseeni! Tältä
Kukkulalta melkeältä
Ihmesilmin nähnet julki,
Mitk' aarteet Mammon vuoreen sulki.
FAUST.
Mik outo välke alholoissa,
Kuin vaaleahko aamukoi!
Syvimmän kuilun pohjukoissa
Se virtaellen salamoi.
Tuoll' usvapylväs vuorta kiipii,
Savuista lieska leimuaa,
Taas piennä lankana se hiipii,
Tai lähteen lailla purskahtaa.
Tääll' laakson halki leimu hohtaa,
Tuhansin suonin luikertain,
Vaan missä vuoren-kolkka kohtaa,
Taas vuona juosten helmakkain.
Tääll' lähimailla säkenöitä
Kuin kulta-kylvö tupruilee,
Kas vuorta, juurta, ylängöitä
Yks' liekki-laine valkaisee.
MEFISTOFELES.
No, eikös Mammon juhlahan
Valaise oivin linnojansa?
Sen onneks' näit -- vaan vaistoan,
Jo saapuu huima juhlakansa.
FAUST.
Kuink' ilman halki riehuu tuulispää,
Ja ankarasti lyö mun niskaa!
MEFISTOFELES.
Likistä vuoren seinämää,
Se muuten kuilun juopahan sun viskaa.
Sumu yön yhä tummentaa.
Kuules, kuin salo pauhajaa!
Pöllöt säikkynä sinkuu,
Oksat kirkuvi, vinkuu,
Rungot ryskäten paukkuu
Juuret niukuvi naukkuu!
Metsän pylvähät kaatuu,
Vehmas metsola maatuu.
Hirmuiseen sekasortoon
Kaikk' yletysten murtuu
Rotkoon, jonneka myrskyn
Viima jo ryntää,
Pirstoja kyntää.
Vaan läpi tyrskyn, hyrskyn
Ääniä vinkuu korkealla,
Läsnä, kaukana, matalalla.
Niin pitkin koko vuoren syrjää
Raivona loihtuvirsi tyrjää.
NOITA-AKKOJA (kuorottain).
Nyt noidat kulkevi Brokkihin,
Heit' aika parvia kertyykin.
Herr' Urian ylhääll' istahtaa.
On vihriä maa,
Kulo kellahtaa,
Näin retki se vierevi metsiä, soita --
Ja puskevi pukki, tu--ii noita.
ÄÄNI.
Kas, yksin Baubo harmaapää
Sian seljäss' tulla hytkyttää!
KÖÖRI.
Niin arvo ansainneelle vaan!
Emo Baubo tulkaa johtamaan!
Kun karju on oiva ja pääll' on muori,
Niin seuraa koko noitakuori.
ÄÄNI.
Mitä tietä sä sait?
TOINEN ÄÄNI.
Yl' Ilsenin.
Ma pöllön pesähän kurkistin;
Se silmiä mulkoi...
ÄÄNI.
No, saakeli soita!
Aja siivoa vaan, sinä lemmon noita!
TOINEN ÄÄNI.
Hän raappi mun nahkaa!
Kas tuossa vaan veripahkaa!
NOITA-AKKAIN KÖÖRI.
Leveä tie ja pitkä on;
Voi lemmon tungos suunnaton!
Tääll' luudat lyö ja hangot rapsii,
Läkähtyy äiti, nääntyy lapsi.
MIES-VELHO. PUOLIKÖÖRI.
Matelemmehan kuin etanat,
Jo naiset eelle joutuvat,
Sill' akka Hiitolaan kun luistaa,
Tuhat askelt' ennall' ompi muista.
TOINEN PUOLIKAS.
Niin arkaa ei se oo kenties:
Tuhat askelt' akka tarvitsee,
Vaan jos hän kuinkin hätäilee,
Niin askelella harppaa sinne mies.
ÄÄNI (ylhäältä).
Pois kalliojärven luota tulkaa!
ÄÄNI (alhaalta).
Ois hauska samota vuoren sulkaa.
Peseimme puhtahaks' kuin ulpukat --
Vaan eipä synny meille saalahat.
MOLEMMAT KÖÖRIT.
On tuuli vaiti, piilee tähti,
Ja pilven taakse kuuki lähti;
Vaan noidat lentää suhistaa,
Ett' tulta, tuhkaa sinkoaa.
ÄÄNI (alhaalta).
Seis! seisokaa!
ÄÄNI (ylhäältä).
Ken onkalosta huudahtaa?
ÄÄNI (alhaalta).
Mä myötä ottakaa!
Mä pyrkinyt jo kolmesataa vuotta
Oon huipullen, vaan kaikki suotta.
Halusta heimolaisten kanssa oisin --
Vaan kuinka kukkuloille päästä voisin?
MOLEMMAT KÖÖRIT.
Kyll' luuta kantaa taikka tanko,
Ja kauris kantaa, kantaa hanko.
Ken tänä yön' ei nousta voi,
Sen hukka kohta perikoi.
PUOLINOITA (alempana).
Mä sipsutan, min luistaa luut;
Vaan kauas mun jo jätti muut!
Kotona en ma rauhaa saa,
Ja täällä vast' on tohinaa.
NOITAIN KÖÖRI.
Noidille voide voiman antaa,
Veneenä heitä ruuhi kantaa,
Purjeena riepu. Ken nyt lentämään.
Ei pääse, hän ei lennä ikinään.
MOLEMMAT KÖÖRIT.
Me ensin vuorta kaartelemme,
Ja sitten maata hiipaisemme;
Koko parvi suistuu kankahalle!
Ja peitetään se avaralle!
(He laskeuvat vuorelle).
MEFISTOFELES.
Tääll' lykkii, tunkee, kiskoo, tuiskii,
Ja pauhaa, reutoo, viskoo, huiskii.
Sumusta leiskuu liekki raisu,
Ja päällä kiirii katku vaisu,
Mi kipinöitsee säihkyen --
Tää elo-ilm' on noitien.
Pidä kiinni ett'et eksy tulvihin!
Miss' oot sä?
FAUST.
Tääll'.
MEFISTOFELES.
Oh! kauashan jo eksyitkin!
Nyt täytyy käyttää herran-kieltä.
Hei! junkkar' Voland saa! pois rahvas kulta tieltä!
Käteeni, tohtor', tarttukaa
Ja tungoksesta harpatkaa
Nyt kerrassaan! Mun moistenkin
Tääll' liian hurja olla on.
Vaan muapa vetää tuonne viidan varjohon.
Kas, mitä valoa oudonmoista
Lävitse lehvän sieltä loistaa!
Tuleppa, meemme tuonne urkkimaan!
FAUST.
Sä ristiriidan henki! Niin, no johda vaan
Sä matkaa, mutta onhan omituista:
Me Valpor'yönä käymme Brokkilaan,
Tääll' ollaksemme erin muista.
MEFISTOFELES.
Mi hauska roihu tuolla leiskaa!
Iloinen seura siellä meiskaa.
Vähässä piiriss' en oo yksinäin.
FAUST.
Mieluummin rientäisin mä ylöspäin.
Siell' loimottaa ja sauhu pyörii
Ja lemmon luoksi kansa vyörii.
Kai monta pulmaa siellä purkautuu?
MEFISTOFELES.
Vaan monta myöskin solmeuu.
Kohiskoon mailma meidän sivullamme,
Me täällä rauhan helmass' olostamme.
Hyväksi aikaa nähty kyhäellä
On pienois-mailma suuren liepehellä.
Tuoll' alastoinna noita-tyttöjä näkee
Ja taiten verhottuna vanhaa vaimoväkee.
Oo näille, ees mun vuoksi, kohtelias!
On vaivas pieni, suuri nautintas.
Hei! kuulenhan ... ne tanssii soitannolla!
Kirottu kilkutus! vaan niin kai täytyy olla.
Nyt tullos! Et saa jäädä syrjähän!
Esihin ma käyn ja sunki esitän.
Koet uutta alttiutta siinä multa.
Mit' arvaat, veikkonen? Vai ahdas piiri tää!
Kas tuonne! loitoll' onhan toinen pää.
Rivittäin roihuu varmaan tuhat tulta.
Ne tanssii, lempii, juttuu, syö ja juo.
No parempaakos kurja mailma suo?
FAUST.
Aiotko, esittääkses meitä,
Nyt velhona vai perkeleenä näytteleitä?
MEFISTOFELES.
Tapani kyllä on inkognitoa käyttää,
Vaan juhlin mielelläänpä "prenikkaansa" näyttää.
En polvinauhaa pitää saa,
Mut varsanjalkoain tää kansa arvostaa.
Kas simpsukkaa, ku tuolla kompuroi.
Hapuilevalla haistillaan
Se mun jo tunsi. Eipä luontoaan
Tääll' lempo, vaikka kuinka tahtois, peittää voi.
Tuleppa nuotioille, käydään joka liesi!
Sä sulho oot ja mie oon puhemiesi.
(Muutamille sammuvain hiilten ympärillä istujille).
Mit' teette, vanhat herrat, tällä puolla?
Pitäishän teidän kiiriskellä tuolla
Keskellä nuorten tohinaa ja kohinaa.
Kyll' yksin kotonaankin olla saa.
KENRAALI.
Ei kansoihin oo uskomista:
Vaikk' auttais heitä vaaroist' tuhansista;
Ne niinkuin naiset, nuoria vaan pyytää,
Ja vanhat lempijät ne syrjään syytää.
MINISTERI.
Etäälle oikeasta menty on.
Ei! vanhan aian kiitos olkohon.
Kun meidän käsky vaikutti kuin taika!
Kas sepä vasta oikea kulta-aika!
NOUSUKAS.
Ei mekään olleet aivan typeröitä,
Vaikk' usein teimme pieniä lurjustöitä;
Nyt mullin mallin kaikki kaataa kansa,
Mitä vaan me koemme säästää vanhoillansa.
KIRJAILIJA.
Luettaneeko enää kirjaakaan,
Miss' on ees hiukan sisällystä?
En nuorisoa nähnyt konsanaan,
Niin nokkelaa ja äkkikystä.
MEFISTOFELES (näyttää yht'äkkiä hyvin vanhalta).
Tuleentuneena tuomioon on kansa;
Saan itse viimeis-kertaa velhojuhlaa maistaa.
Kun munki astiasta pohja paistaa,
Niin mailmakin jo vartoo loppuansa.
NYLKYKAUPPURI-ÄMMÄ.
Ei, herrat, ohi mennä saa
Ja jättää hyvää tilaisuutta!
Hei, katselkaa mun tavaraa!
Tääll' ompi kaikellaista, jollei vallan uutta,
Niin merkillistä, kamalaa.
Maan pääll' ei niiden vertaa löytää vois.
Ei kapinetta, jok' ei joskus ois
Urojen sydänjuurta syönyt
Ja kansaan vaurioita lyönyt.
Ei veistä oo, jok' ei ois verta juonut,
Ei maljaa, mist' ei myrkky polttoaan
Terveesen ruumiisen ois luonut.
On vietellyt jok' ainut kultaristi
Suloisen naisen hohdollaan.
Jok' ainut kalpa vastusniekan pisti
Takaa, tai liiton rikkoi iskullaan.
MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill' uutta vaan me rakastamme!
FAUST.
No, markkinathan täällä hyörii;
Tää sekoittaa jo multa pään.
MEFISTOFELES.
Ylöspä koko pyörre vyöni;
Sä luulet työntäväs -- sua työnnetään.
FAUST.
Ken tuo on?
MEFISTOFELES.
Katso häntä silmihin!
Lilith se on.
FAUST.
Ken?
MEFISTOFELES.
Ensi rouva Aatamin.
Kavahda hänen kultakutriansa,
Joill' yksinään hän prameilee!
Jos niillä sulhasen hän vangitsee,
Tuot' ei hän laske pauloistansa.
FAUST.
Tuoss' istuu vanha nainen ynnä nuori.
Kai niiden uupunut on jalka?
MEFISTOFELES.
Ei rauhaa salli velhovuori.
Käy kiinni toisehen! koht' uusi tanssi alkaa.
FAUST (tanssien nuoren kanssa).
Suloista unta kerran näin:
Omenapuu ol' edessäin,
Se loisti kaksin omenin,
Mua vietti, siihen kiipesin.
KAUNOTAR.
Miest' omenuiset hurmajaa
Jo paradiisin aioilta.
Kuink' oon ma raasu riemuissain,
Kun niit' on munki tarhassain!
MEFISTOFELES (tanssien ämmän kanssa).
Ma hurjaa unta kerran näin:
Haljennut puu ol' edessäin,
Ma siinä -- huomasin,
Ja -- -- -- -- -- Iin
ÄMMÄ.
Ritari varsanjalkainen,
Suon teille parhaan terveisen;
Valmiina -- -- pitäkää,
Jos -- -- -- miellyttää.
PROKTOFANTASMISTI.
Kirottu rahvas! vai te rohkenette?
Eikös jo teistä selväksi se näy,
Ett' eivät henget laita-jalvoin käy?
Ja nyt kuin ihmiset te hyppelette!
KAUNOTAR (hypellen).
Miks' seurahan tuo tungeiksen?
FAUST (hypellen).
Hän käypi kaikkialla haistellen.
Jos tanssii muut, hänen täytyy laverrella.
Jos hän ei saa joka askelt' arvostella,
Se on kuin turhaan tehty vaan.
Etenkin on hän harmissaan,
Niin pian kuin eespäin kuljetaan.
Jos viitsis aina samaa piiriä vääntää,
Niin kuin hän itse mylly-rämässään,
Siit' oisi ukko hyvillään,
Etenki kiitokset jos hälle siitä sääntää.
PROKTOFANTASMISTI.
Tääll' ootte vielä! Onhan hirveää!
Olenhan valoa luonut, pois siis hälvetkää!
Vaan ei nuo Lemmot huoli säädelmistä.
Ma viisas oon -- mutt' aaveet Tegelistä
Ei haihdu. Paljo taikaa loin ma ulos,
Mutt' ompa vielä jäljell' aika tulos.
KAUNOTAR.
No herjetkää jo vaivaamasta torallanne!
PROKTOFANTASMISTI.
Sen sanon, henget, vasten naamojanne:
En hengen sortovaltaa siedä;
Mun henken' ei sitä johtaa tiedä.
(Hyppy jatkuu).
Tän' yönä -- näen mä -- turhaan kyllä koitan;
Vaan ennenkuin ma pääni kallistan,
Teen tästä vielä aika jupakan,
Ja totta maar! ma runojat ja lemmot voitan.
MEFISTOFELES.
Hän lätäkköön käy istumaan,
Siell' lohdutaiksen tavallaan;
Hän hengen ynnä henget torjuu luotaan,
Kun verimadot syövät hänen puotaan.
(Faustille, joka on hypystä lähtenyt).
Miks' sorjan lintus laskit lentohon,
Ku laulellen sun kanssas kiiri?
FAUST.
Uh! kesken laulujen ja karkelon
Sen suusta hyppäs tulikarva-hiiri.
MEFISTOFELES.
No entäs sitten! Ootpa turhan arka.
Hyv' ettei harmaa ollut hiiri parka.
Ken huolii tuommoisista paimenissa?
FAUST.
Ja sitte näin...
MEFISTOFELES.
Mitä?
FAUST.
Kas, Mefisto, tuonne, missä
Tuo kalpee kaunis laps' etäällä yksinään
Niin vitkaan astuu retkeään
Ja näyttää käyvän jalat köyttehissä.
Minusta on -- ah, myönnän sen!
Hän Gretchen kullan kaltainen.
MEFISTOFELES.
Ann' olla! Haahmo tuo on sieluton,
Jonk' aave-katse tuopi turmion;
Tavata tuot' on ilkeää.
Sen kylmä silmä veren jähmettää;
Kivettää ihmisen se miltei vois.
Meduusan tunnethan? No riennä pois!
FAUST.
Ah totta! Nuo on silmät jotka Tuoni varjos,
Joit' ei oo hellä käsi sulkenut!
Tuo rinta on, jon Gretchen mulle tarjos,
Ja tuossa helmass' oon ma uinaillut.
MEFISTOFELES.
Pyh! pelkkä taika vaan, mi lumoo silmät sulta!
Jokaisen mielest' tuo on oma kulta.
FAUST.
Mi tuska, ah! ja mikä riemu!
Mua kuinka tenhoo noiden silmäin liemu!
Vaan katsos tummaa! nauha punainen,
Ei leveämpi veitsen hamaraa,
Suloista kaulaa yksin kaunistaa.
MEFISTOFELES.
Niin totta! näenpä miekin sen.
Hän väliin kantaa päätään helmassansa;
Sen silpoi hältä Perseys kalvallansa.
Miks' oot sa aina hourumiellä!
Tuleppa kummun päälle! Siellä
Niin hauska on kuin Praaterissa.
Ja jollei mielen' oo jo riivoksissa,
Näen, totta mar, teaaterin.
Mit' annetaan?
SERVIBILIS.
Koht' alkaa näytelm' uusi
Ja seitsemäs -- jo annettu on kuusi --
Niin tapa on. Tää on nyt viimeisin.
Niit' taiteen-lempijä sepitsee,
Ja lempijät myös näyttelee.
Nyt poistun. Herrat, anteeks' antakaa!
Sill' lemmin esiripun nostantaa.
MEFISTOFELES.
On oikein, että ootte Brokin onkaloissa;
Täält' ette saisi koskaan olla poissa.
(Teaaterilla näytellään "Valporinyön-unelma eli
Oberonin ja Titanian kultahäät".)
Samea päivä. Ulkona.
FAUST JA MEFISTOFELES
FAUST.
Kurjuudessa ja epätoivossa! Kauan viheliäisenä harhailtuaan maan päällä
ja nyt vankina! Pahantekijänä teljetty tyrmään kauheita vaivoja varten,
tuo armas onneton olento! Siihenkö on tultu, siihen? -- Kavala,
mitätöin henki, ja sen olet multa salannut! -- Seisoppas, seiso!
Vimmastu vaan ja pyörittele pirullisia silmiäs! Seiso siinä
kiusallanikin uhmastelemassa inhottavalla olennollasi! Vankina!
Peruuttomattomassa polossa! Heitettynä pahain henkien haltuun ja
armotonten ihmisten tuomion alle! Ja sinä viihdyttelet minua sillä
välin typerillä huvituksilla, kätket minulta hänen karttuvan hätänsä ja
jätät hänet auttamatta hukkumaan!
MEFISTOFELES.
Hän ei ole ensimäinen.
FAUST.
Koira! ilkeä epäsikiö! -- Muuta hänet, sinä ikiääretön henki! muuta
mato jälleen koiran-haamuun, jommoisena se usein öisin ajoin huvikseen
hössötteli edessäni, pehtaroitsi pahaa aavistamattoman kävelijän
jaloissa ja rippui kompastuvan olkapäistä! Luo hänet takaisin hänen
lempi-haamuunsa, jotta hän mun edessäni matelisi mahallaan hiekassa ja
minä saisin jaloin tallata hylkyä! -- Ei ole ensimäinen! -- Surkeus,
surkeus, jot' ei ihmissielu käsittää voi, että useampi kuin yksi olento
vajosi kurjuuden kuiluun, että ensimäinen, joka kuolon tuskissa
vääntelihe ikuisen armahtajan silmäin edessä, ei sovittanut muiden
kaikkien syytä! Mua vihloo läpi luiden ja ydinten tämän ainoan hätä!
sinä mielihyvilläs irvistelet tuhansien kohtaloa!
MEFISTOFELES.
Nyt seisomme taaskin älyn rajapyykillä, jossa teidän järkenne,
ihmislapset, keikahtaa kallellensa. Miksi pyrit meidän seurahamme, kun
et voi siitä hyötyä? Tahdot lentää, vaikka päätäs huimaa? Mekö
kärkyimme sinun seurahas vai sinäkö meidän?
FAUST.
Älä niin hotkasti hio hampaitas minua vastaan! Mua iljettää! --
Ylhäinen ihana henki, joka suvaitsit ilmestyä minulle, joka tunnet
sydämeni ja sieluni, miksi kytkit minut tuohon riettaasen kumppaniin,
joka tuhosta ja turmiosta riemuitsee?
MEFISTOFELES.
Jokos lopetit?
FAUST.
Pelasta hänet tai surma vie sun! Kauhein kirous päällesi
vuosituhansiksi!
MEFISTOFELES.
En voi minä hellittää kostajan köysiä, en avata hänen salpojaan. --
Pelasta hänet! -- Kuka hänet turmioon syöksi? Minäkö vai sinä?
(Faust tuijottaa tuimasti ympärilleen).
Hapuiletko ukon-leimausta? Hyvä, ettei sitä suotu teille, kurjat
kuolevaiset! Musertaa viaton vastaan-tulija -- sepä sortovaltiasten
keino päästäkseen väljempään ilmaan ahdingoista.
FAUST.
Tuo hän tänne! Hänen pitää vapautua!
MEFISTOFELES.
Entäs vaara, jolle antaut alttiiksi? Tiedä, vielä vaivaa kaupunkia
verivika, sun kätesi tuottama. Surmatun haudalla liehuu koston henget,
vaanien palaavaa murhamiestä.
FAUST.
Vieläkö tämäkin sulta? Murhaa ja surmaa koko mailman täydeltä sun
päälles, hirviö! Vie minut sinne, minä sanon, ja vapahda hänet!
MEFISTOFELES.
Mä vien sun sinne ja kuule, mitä voin tehdä! Onkos kaikki valta
taivaassa ja maassa minun? Vartian mielen minä sumennan; ota sinä
avaimet ja tuo hänet ulos ihmiskäsin! Minä valvon. Noita-orhit ovat
valmiina, ja minä vien teidät pois. Sen minä voin.
FAUST.
Ylös ja täältä!
Yö. Aukea keto.
MEFISTOFELES JA FAUST AJAA KOHISTAVAT OHITSE MUSTILLA HEVOSILLA.
FAUST.
Keitä hirs'puun ympäri vilskuu tuon?
MEFISTOFELES.
Mitä keiton touhua lienee!
FAUST.
Ne kiikkuvi, liikkuvi, teijaa ja leijaa.
MEFISTOFELES.
Joku noitien kökkä.
FAUST.
Sohivat sekä loihtii.
MEFISTOFELES.
Ohi vaan! ohi vaan!
Vankila.
FAUST, AVAINKIMPPU JA LAMPPU KÄSISSÄ, RAUTAOVELLA.
FAUST.
Mun kovan rintani valtaa kauhu kumma,
Mua kauhistaa koko sukuni surkeus.
Siis sulkee armahan tää holvi tumma!
Hänen rikoksens' oli jalo hairahdus!
Sua tuonne-käynti arveluttaa!
Hänet jällen nähdä vavistuttaa!
Esihin! tuon kuoloa kiidättää sun aikailus.
(Hän tarttuu lukkoon).
LAULU (sisältäpäin).
Emo aatta tuo,
Ku mun hengeti löi!
Isä konna tuo,
Ku mun suuhuns' söi!
Ja sisko siisti
Mun luuni riisti
Sijalle viileälle.
Siell' lintuna laulelen,
Yli vuorten lentelen
Etähälle.
FAUST (avaa oven).
Et aavista, ett' armain kuuntelee
Ja kuulee, kuinka oljet, kahleet kalisee.
(Hän astuu sisään).
MARGAREETA.
Ne saapuu! julma kuolo! piilen ... kunne?
FAUST (hiljaa).
Oo vaiti! riennän sua vapahtamaan!
MARGAREETA (kiemurteleiksen lattialla).
Liet ihminen, mun hätäni tunne!
FAUST.
Sä nostat vartian hänen horrostaan!
(Hän tarttuu kahleisin kirvottaakseen niitä).
MARGAREETA (polvillaan).
Ken jätti mun pyövelin haltuhun
Ja soi sun tänne päästä?
Jo puol'-yön aikana noudat mun.
Oi armoa! henkeni säästä!
Huomennakin kyll' aikaa on!
(Nousee ylös).
Niin nuor' oon vielä, turvaton, --
Ja sentään saa mun surma.
Olin kauniskin -- siit' ehti mulle turma.
Läsn' ystäväin oli -- poiss' on nyt,
Hajan on mun kukkas-seppelyt.
Älä kourista niin kovin mua!
En ikipäivinä nähnyt sua!
Mitä sulle tein? miks' noin mua syytää?
Oi säästä kurjaa, kun sua pyytää!
FAUST.
Tätä surkeutt' en kestää voi!
MARGAREETA.
Nyt, pyöveli, oi!
Sun valtoihis jo joudunkin.
Vaan suo mun ensin syöttää lapsi kultaa!
Sitä kaiken yötä mä paijailin;
Pahan-suovat otti pois sen multa,
Sanoen nyt, että sen surmasin.
Enk' ilostu minä iässäin.
Ne ilkkuvat mua lauluillaan! Kuink' ilkeää!
Eräs vanha kasku päättyy näin;
Ken pyys' sitä heidän selvittää?
FAUST (heittyy polvilleen).
Ah! polvillaan sua pyytää oma kulta:
Suo, päästän surkeuden kahleet sulta!
MARGAREETA (laskeuu polvilleen hänen viereensä).
Niin, rukoilkaamme
Pyhiä polvillamme!
Kas, täänpä kammion alla
Pauhinalla
Helvetti kiehuu,
Häijy se riehuu,
Vimmoissansa!
FAUST (kovasti).
Kreeta, Kreeta!
MARGAREETA (tarkasti kuunnellen).
Se ystävän oli ääni!
(Hypähtää seisaalle. Kahleet kirpovat häneltä).
Miss' on hän? Kuulin kutsuntansa.
Vapaa olen! Ken mua estää saa!
Hänen rintaa vasten painan pääni,
Tahon lentää vaan hänen kaulahansa
Ja siin' ikipäiviks' uinahtaa!
Hän "Kreeta" huus' tuoll' oven suulla!
Läpi Hornan lieskuvan, kiljuvan,
Läpi perkelten vihan, ilkunnan
Sulo-äänen lempeimmän sain kuulla!
FAUST.
Mä se oon.
MARGAREETA.
Sä se oot! oi virka kerran vielä!
Se on hän! se on hän! Nyt kuolon kauhu
Ja tyrmä ja kahleet haihtuvi pois kuin sauhu,
Ja kaikki huoleni on pakotiellä!
Sä se oot! tulet auttamaan;
Ja ma turvan saan!
Tuoss' on katu taaskin edessäin,
Mä jolla sun ensin näin,
Ja lehto, jonka kalvehella
Niin hausk' oli ennen armastella.
Tule pois, tule pois!
FAUST (koettaa viedä häntä).
Tule pois, tule pois!
MARGAREETA.
Ei, viivy!
Sun kanss' on viipyä riemu!
(Hyväilee häntä).