Niin, velvoitus ja virka vaatii pois,
Vaikk' usein paikoin hauska jäädä ois;
Vaan viipymään meill' ei oo lomaa.
MARTTA.
No, nuoren viel' on ehkä rattoisaa
Noin haihatella maita vapahasti.
Mutt' aika paha vihdoin saavuttaa --
Ja vanhan poian eipä liene ihanaa
Noin yksin laahustella hautaan asti.
MEFISTOFELES.
Kauhulla kaukaa nään sen kohtalon.
MARTTA.
Siis miettikää, kun vielä aikaa on!
(Käyvät ohi).
MARGAREETA.
"Näkyvistä mennehen pian unhottaa".
Lumootte kaikki siivo-kohtelulla;
Teill' lienee monta tuttavaa,
Joill' enemmin on järkeä kuin mulla.
FAUST.
Useinpa kätkee, kultasein, tuo järkevyys
Typeryyttä, turhaisuutta takanansa.
MARGAREETA.
Eihän?
FAUST.
Ah! viattomuus ja vilpityys
Ei tunne omaa pyhää arvoansa!
Ja kaino nöyryys, lahja ylhäisin,
Mill' armas antiluoja siunas meitä --
MARGAREETA.
Ah, muistelkaa mua hiukan jolloinkin,
Kyll' aikaa mie saan muistaa teitä.
FAUST.
Siis yksin paljo oletten?
MARGAREETA.
Niin, talous meill' on pikkainen
Ja sentään runsas-toiminen.
Meill' ei oo piikaa: yksin kudon, neulon,
Lakaisen, juoksen, keitän, seulon;
Sill' äiti on niin työteliäs
Ja säntikäs.
Ei pakko sentään ois näin elää hiljaa,
Varoja kyll' ois herrastella;
Isältä periytyi tavaraa ja viljaa
Ja talo puistoineen tään kylän liepehellä.
Kuluupa päivät nyt jo hiljakseen;
Veli on sotilas,
Ja pikku sisko kuoli.
Kyll' lapsest' oli mulla armas huoli;
Halusti kärsisin sen sentään uudelleen,
Niin armas laps' ol'...
FAUST.
Enkel', jos sun moises vaan!
MARGAREETA.
Minuhun se mielistyi, mun hoidellessa.
Ei isä elänyt sen syntyessä,
Ja eipä äidist' toivon hiukkaakaan;
Niin heikkona hän sairasteli,
Ja vasta hiljoitellen tointueli.
Tuoss' ei nyt ollut tuumimista,
Ett' eläis raasu äidin rintasista.
Niin yksin mie hänt' elätin
Vedellä, maidoin; näin hänet omistin.
Mun helmassain se pyristeli,
Suloisna kasvoi, naureskeli.
FAUST.
Ja varmaan tunsit onnea puhtahinta?
MARGAREETA.
Kyll' usein myöskin huolta painavinta.
Vuoteeni luona kehto pienoisen
Ol' öisin. Tuskin sai se säpsähdellä,
Sävähdin kohta valveillen;
Sain lasta milloin juottaa, milloin vyyhdytellä
Viereeni, milloin taas, sen itkustellen,
Sain nousta, heiluttaa sitä tansiskellen.
Pesupunkall' aikaisin taas seistä,
Tai keittää ruokaa, käyttää kyökkiveistä,
Torilta sitte ostamaan,
Sama leikki huomenna uudestaan --
Se ain' ei tunnu rattoisalta;
Vaan lepo ja ruoka maistuu sitä paremmalta.
(Menevät ohi).
MARTTA.
Nais-rukka täss' on hämillänsä aivan,
Ei vanhaa poikaa voi hän parantaa.
MEFISTOFELES.
Ah, nähkööt teidän kaltaisenne vaivan
Ja näyttäkööt vaan tietä parempaa!
MARTTA.
Vai ette viel' oo ketään armastellut?
Ja eikö sydän teissä leimahdellut?
MEFISTOFELES.
Niin lausutaan: oma pirtti, oma impi
On kultaa, helmilöitä kallihimpi.
MARTTA.
Ei ... ettekös oo mitään kaivanneet?
MEFISTOFELES.
Mua siivost' ain' on kaikki kohdelleet.
MARTTA.
No, ettekös voi totta lemmiskellä?
MEFISTOFELES.
Hei, uskallappa naisten kanssa leikitellä!
MARTTA.
Ah, ette oivalla...
MEFISTOFELES.
Siit' oonkin pahoillain.
Tok' ootte lempee ... oivallan sen vain.
(Menevät ohi).
FAUST.
Oi tunsithan, sä kultasein,
Mun kohta tänne tullessani?
MARGAREETA.
Sen näitte ... loinhan maahan katsehein.
FAUST.
Oi suotko anteeks' uhka-rohkeuttani,
Kun solvaista ma uskalsin
Sua palatessas kirkkotiellä?
MARGAREETA.
Säikähdin; moint' en ollut nähnyt vielä.
Ah, liekö käytöksessän' -- aattelin --
Jotaki säädytöntä, rivonlaista?
Ei mistäkään mua voitu moitiskella.
Näyitte luulevan: "kas tuota naista!
Sen kanssa suorastaan saa menetellä!"
Vaan, myöntänenpä, _tässä_ kumminkin
On teitä suosiellen ääni soinut;
Kovinpa itseäin vaan vihasin,
Kun teit' en oikein vihata ma voinut.
FAUST.
Oi armas!
MARGAREETA.
Laskekaa!
(Hän poimii tähtimö-kukan ja nyhtää lehdet yhden kerrallaan).
FAUST.
Mitä siitä? Vihkonen?
MARGAREETA.
Se leikki vaan on.
FAUST.
Kuinka?
MARGAREETA.
Mulle nauratten.
(Nyppii ja kuiskaa).
FAUST.
Mitä kuiskit?
MARGAREETA (puoliääneen).
Lempii -- empii...
FAUST.
Oi taivaan hempi!
MARGAREETA (jatkaa).
Lempii -- ei -- lempii --
Ei --
(Nyhtää viimeisen lehden, säteillen ilosta:)
Hän lempii mua!
FAUST.
Niin, lapsonen! suo kukan kuiskailla
Jumalais-enteenä: hän lempii sua!
Tiedätkö mit' on tuo? hän lempii sua!
(Pusertaa hänen kumpaakin kättänsä).
MARGAREETA.
Mua vavistaa...
FAUST.
Oi ellös vavisko! suo silmäni,
Käteni suo sun kättäs puserrellen
Sanoa sulle sanomaton tuo:
Toisiinsa vaipuneina sielut tuntee
Autuutta, jonka täytyy olla ikuisen!
Ikuisen! loppu toivon hukka ois.
Ei, ääretön! ikuinen!
(Margareeta painaltaa hänen käsiään, irtautuu ja juoksee
pois. Faust seisoo hetkisen mietteissään; sitten seuraa
hän häntä.)
MARTTA (tullen).
Jo pimenee.
MEFISTOFELES.
Ja meidän täytyy pois.
MARTTA.
Pyytäisin teitä viipymään tääll' yötä,
Jos naapuristo ei niin ilkee ois.
Niill' -- luulen -- ei oo muuta työtä
Kuin panetella
Ja naapureitans' urkiskella;
Ja vaikka koettais olla kuinkakin,
Sit' aina joutuu akkain hampaisin.
Parimme?
MEFISTOFELES.
Lensi puiston-tietä myöden,
Iloiset perhot leikkilöitä lyöden.
MARTTA.
Tais miesi jäädä paulahan.
MEFISTOFELES.
Niin tyttökin. Se meno maaliman.
Huvimaja.
MARGAREETA (jouksee sisään, piiloutuu oven taa, panee sormenpään
huulilleen ja tirkistää ra'osta).
Hän tulee.
FAUST.
Veitikas, ivaatko mua!
Jo löysin!
(Suutelee häntä).
MARGAREETA. (syleilee häntä ja maksaa suudelman takasin).
Kulta mies, mä lemmin, lemmin sua.
(Mefistofeles koputtaa ovella).
FAUST (kopistaen jalallaan).
Ken siellä?
MEFISTOFELES.
Veikko!
FAUST.
Peikko!
MEFISTOFELES.
Nytpä erotaan!
MARTTA (tulee).
Niin, herra, myöhä on.
FAUST (Margareetalle).
Kai seurata ma saan?
MARGAREETA.
Ei, johan äiti ... ei! hyvästi vaan!
FAUST.
Hyvästi! ah! ja näinkö jätän sun?
MARGAREETA.
Hyvästi! taas pian näet sa mun.
(Faust ja Mefistofeles menevät).
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk' aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks' minuun mieltynyt hän lie?
Metsä ja vuorenluola.
FAUST (yksin).
Ylhäinen henki, annoit mulle kaikki,
Mit' anoelin: oot mulle näyttänyt
Sä kasvos leimuvaiset; etkä suotta, sillä
Soit suuren luontos mulle valtakunnaks,
Soit voimaa tutaksein ja nauttiaksein tuota.
En kylmäst' ihmetellen saanut siellä käydä;
Vaan silmätä mun soit sen sieluhun
Syvälti, niinkuin ystäväisen rintaan.
Ja eläväisten sarjat saattelet
Mun sivutsen', suot tuta veljiäin
Vesissä, ilmass', öisen viidan hiljakossa.
Kun myrsky metsän halki pauhaa, jyskää,
Ja aarnihonka toisen päälle ryskää
Ja oksat kätkee, murtuu vieruspuut, --
Kumeesti kumpu ryskinästä kaikuu,
Niin silloin viet mun luolan turviin, viet
Mua itsehein, -- ja silloin aukenee
Poveni syvät sala-taiat mulle.
Ja konsa taivahalle nousee puhdas kuu
Sydäntä viihdyttäin, niin vuoren-seinämiltä
Ja alhon lehtoloista liitelee
Hopeiset haamut entis-aian luoksein
Ja aatelmaini ankaruutta lientää.
Täydellisyytt' ei ihmiselle suotu --
Sen tunnen nyt. Tään ylhäis-onnen myötä,
Mi luontelee mua taivon jumaloihin,
Sain sulta kumppalin, jot' ilman en
Mä enää olla voi, vaikk' kylmä rietas
Omissa silmissäin mua halventaa.
Sanalla tyhjiin haihduttaa hän lahjas;
Poveeni lieskat riehumaan hän lietsoo,
Halua hurjaa sulo-kuvahan.
Haluista horjun liekkumaan ja siinä
Kun herkkuilen, taas riuduttaa mua kaipuu.
MEFISTOFELES (ilmestyy).
Luulispa kyltyvän jo moiseen elantoon!
Mit' ollee siinä suloisuutta?
Koitteena hiukan aikaa kelvatkoon,
Vaan kohta kaipaat jotain uutta.
FAUST.
Muut' eikö sull' oo toimimista,
Kuin turmella mun päivään' onnellista?
MEFISTOFELES.
Tosissa lausu vainen näin,
Sun jätän aivan mielelläin!
Kah, eihän paljo hukkaamista
Oo tuommoisesta toverista,
Kun ain' oot tuittupää ja tuima
Ja aina tiuskit mulle, huima!
Mun yhtenään on puuha karvas -- --
Ja jospa herran nenäst' arvais,
Mitä mielinee hän kulloinkin!
FAUST.
Jop' osuit oivaan nuottihin!
Kai pitäis kiittääkin, kun mieltäni pahoitat?
MEFISTOFELES
Mik' onnes, kurja lapsi maan,
Mua ilman oisi ollutkaan!
Sun fantasiias roju-rihkamat
Ma toistaiseksi siivosin.
Jo aikaa, ell'ei minua ollut ois.
Maapallon päält' ois herra mennyt pois.
Miks' uinut kulta-hetkises,
Kuin huuhkain, holvin onkaloissa,
Kuin konna rähmit rahka-soissa
Ja tippupaasist' imet särpimes?
Voi hauskaa aian-viettoas!
Viel' elää maister' ruumiissas.
FAUST.
Erämaissa sielu uutta voimaa saa.
Vaan sit' et sie voi koskaan aavistaa;
Sä muuten siksi pirullinen oisit,
Ett' onneain sa kadehdella voisit.
MEFISTOFELES.
Yön usviss' ylängöillä maata --
Voi riemu suur', jot, arvata en saata! --
Syleillä maat ja taivaat innoissansa,
Jumalten verraks' paisuellen,
Maan sydämmykset uurtaa aavistellen,
Ja tuta luomis-viikon ihmeet rinnoissansa,
Ja, ties mitä, tenhovoimin nautiskellen
Sulata autuaasti kaikkisuuden kanssa,
Ja liitää ylhäisyyteen sinne,
Pois viime-haamukin maan-lasta,
Ja sitten korkeasta unelmasta
Kapsahtaa -- virkankos ma minne!
(Sopimattomalla liikkeellä.)
FAUST.
Hyi sua!
MEFISTOFELES.
S' ei maistu teille makealta?
Sanoa kaino "hyi" -- no siihen teill' on valta.
Puhtaille korvillen se loukkaavalta soi,
Jot' ilman puhdas sydän ei olla voi.
No niin: suon teidän lystiksenne
Välisti valhetella itsellenne!
Vaan kauan ette tuota kestää voi.
Teit' onhan tuska, huimuus, kauhu
Niin runnellut, ett' ootte varjo, sauhu.
Jo riittää, hoi!
Sun kultas istuu siellä
Kotona, kaivaten ja murhe-miellä.
Kuvaasi ei hän sielustansa saa,
Vaan ääreti sua rakastaa.
Sun raivo-lempes ensin kuohui, kiehui,
Kuin lunten sulatess' on virta tulvillaan,
Koht' immen sydämeen se syösten riehui --
Ja nyt jo kuivui virtas uomassaan.
Paremmin kuin on metsiss' aimostella
Sopispa -- luulen -- herran arvokkaan
Nuort' impi-rukkaa armahdella
Ja suoda hälle palkka rakkaudestaan.
Hän istuu ikkunassa katsellen,
Kuin pilvet purjehtii,
Yli vanhan linnan-muurin kuljeksii;
Hän laulelee: "jos oisin lintunen"
Vaan päivät, puolet yöt, on toisinaan
Iloinen, milloin murheissaan.
Taas kyllikseen hän itkenynnä
On hiukan aikaa tyynnä
Tok' armastellen ainiaan.
FAUST.
Pois käärme, pois sun paulas!
MEFISTOFELES (itsekseen.)
Ja siihen kohta pistät kaulas.
FAUST.
Pois, konna, ryömi matkojas!
Et mainita saa sulo-naista!
Älä loihdi vartta hurmaavaista
Halujen hurjain sytykkeeksi taas!
MEFISTOFELES.
Niin kuinkas mie? Hän luulee vain
Sun karanneen, kuten ootkin puolittain.
FAUST.
Hänt' oon ma läsnä kaukomaillakin;
Ei huku hän eik' unhotu hän multa.
Niin -- Herran ruumistakin kadehdin,
Sitä huulillaan kun koskee kulta.
MEFISTOFELES.
Niin miekin teiltä kahta keijukaista
Kadehdin, ruusumailla leijuvaista.
FAUST.
Pois parittelija!
MEFISTOFELES.
Herjaatten -- ma nauran vaan!
Kun sulhon ja neidon Luoja loi,
Hän senkin kelpo-lahjan soi,
Että vaill' ei oltais tilaisuutta.
Nyt tulkaa vaan! voi surkeutta!
Pitäähän teidän neitolaan,
Vaan eipä hirmukuolemaan!
FAUST.
Mik' autuus taivasten hänen rinnoillansa!
Mun lämmetä suo hänen helmoissansa!
Ain' enkö tunne hänen tuskiaan?
Olenhan karkulainen turvaton,
Jok' eksyn vailla määrää, rauhaa;
Kuin koski kalliolta kalliolle pauhaa
Ja raivoo syösten synkkään nielohon,
Ja läsnä hän niin hento lapsen-miellä
Majassa Alppi-nurmellansa,
Ja kodilliset askareensa siellä
On hänen pikku-maalimansa!
Vaan jumalan-hylky mie -- ei siinä kyllä vielä
Että kallio-paasin
Sen pirstasin, kaasin --
Hänen ja rauhans' oon ma turmellut!
Sen uhrin, helvett', oot sä vaatinut!
Lyhennä tuskan aika, hornalainen!
Mi sattuneekin, kohta sattukoon!
Mun päälle syösköön kohtalos, sä nainen,
Mun kanssa suistu siekin turmioon!
MEFISTOFELES.
Jo kiehuu, hyrskyy uudestansa!
Nyt, narri, neittäs lohduta!
Tuommoinen pää, kun pula saa,
Het' arvaa hukkaan joutuvansa.
Ei, eläköönpä uljas vaan!
Olitpa miltei pirustua.
En mitään voi niin inhoksua
Kuin pirua epätoivossaan.
Margareetan kamari.
MARGAREETA (yksin rukin ääressä).
Pois riemu jäi,
Ja syömmen' on
Niin raskas vaan
Ja rauhaton.
Kun poiss' on hän,
Mun elämän'
Yö kolkko on
Ja toivoton.
Mun pääni on
Kuin houreissaan,
Miel' outo on
Ja suunniltaan.
Pois riemu jäi,
Ja syömmen on
Niin raskas vaan
Ja rauhaton.
Hänt' ikkunasta
Tähtäilen,
Hänt' ulkon' etsii
Askelein.
Sit' astuntaa!
Vars' uljas on,
Hymy huulillaan,
Puhe verraton!
Mi viehätys
On katseissaan!
Oi kättelysi
Ja ah suudelmaa!
Pois riemu jäi,
Ja syömmen' on
Niin raskas vaan
Ja rauhaton.
Poveni vaan
Sua halajaa:
Sua saanko siihen
Painaltaa?
Ja kyllältäin
Sua suudella,
Ja suuteloihis
Riutua!
Martan puutarha
FAUST. MARGAREETA.
MARGAREETA.
Lupaatko, Henrik?...
FAUST.
No kenties!
MARGAREETA.
Sanoppa, kuinka uskos laita on?
Oot herttainen ja hellä mies,
Vaan pelkään, siinä hieman huoleton.
FAUST.
Ei noista laps'! Sua -- tiedät -- armastan,
Armaani eestä henken' altistan,
Suon kunkin kirkkons', uskontonsa pitää.
MARGAREETA.
Ei kyllin! itse uskoa myös pitää.
FAUST.
Pitääkö?
MARGAREETA.
Miks' en nurjaa mieltäs voita?
Et Herran sakramentteja kunnioita.
FAUST.
Ma kunnioitan...
MARGAREETA.
Niit' et mieli lainkaan,
Et rippikirkoss' käynyt pitkään aikaan.
Uskotko Jumalaa?
FAUST.
Ken väittää uskaltaapi:
Ma uskon Jumalaa?
Papilta, viisahilta saapi
Vaan vastuun, joka tutkijaa
Ivaavan näyttää.
MARGAREETA.
Et siis uskokaan?
FAUST.
Mua, armas, oikein oivalla nyt vaan!
Ken Hälle antais
Nimen ja kantais
Tään uhrin: uskon?
Ken tohtis kielin
Ja uhkamielin
Sanella: usko en?
Hän kaiken luoja,
Hän kaiken suoja,
Hän eikö sulje, suojele
Sua, mua ja itseään?
Tuoll' ylhääll' eikö taivas kaarru?
Eikö alla makaa vankka maa?
Ja eikö lempi-silmin tähdet
Ijäti kantta kaartele?
Sua silmäst' enkö silmähän
Näe? eikö kaikki tulvaa
Poveesi, päähäs? Eikö tuo
Eteesi iki-salaisuutta
Sun nähtes', näkemättäs luo?
Sydämmes tuolla täytä tulvillen,
Ja autuaana tuntees vuossa uiskellen
Suo tuolle nimi mikä vaan!
Sydän, onni, lempi, Jumala!
Ma sille nimeä
En tiedä! Kaikk' on tunnetta.
Nimi on tyhjä pauhu,
Ikiloiston kaihtava sauhu.
MARGAREETA,
Kauniilta kuuluu kaikki tuo,
Ja sinnepäin myös pappi puhuu,
Vaikk' ei oo sanat juuri nuo.
FAUST.
Sydämmet kaikki sitä huhuu
Joka paikass' taivaan valon alla,
Kukin kielellään, en huonommalla
Kuin muut ma luullakseni.
MARGAREETA.
Jopahan se kuulla myötä meni;
Mutt' on se sentään joutavaa,
Kun vaill' oot -- kristin-uskontaa.
FAUST.
No rakas laps'!
MARGAREETA.
Jo kauan paheksin,
Kun näin sulla moisen kumppalin.
FAUST.
Miten niin?
MARGARETA.
Mies, joka kanssas' seurustaa,
Mua syömmeni pohjast' inhottaa.
Ei ikipäivin sydäntäni
Niin pistänyt oo, kuin nähdessäni
Sen julmaa katsantaa.
FAUST.
Hänt' älä pelkää, tyttöseni!
MARGAREETA.
Vaikk' oon hyvä kaikille luullakseni,
Tuon läsn'-olo vertani kuohuttaa;
Jos kuinka halajanki luokses tulla --
Hänet nähtyäin on sala-kauhu mulla.
Hän roisto on! Jumal' anteeks suo,
Jos suottainen oli soimuu tuo!
FAUST.
On veitikatkin paikallansa.
MARGAREETA.
En mie vaan viihtyis' niiden kanssa!
Hän tänne tullen ovellen,
Sisälle urkkii ilkkuen
Ja miltei kiukuissaan;
Sen sydän on, luulen, jäätä vaan.
Sen otsaan piirretty on: ei ikään
Hänt innostaa voi lempi mikään,
Sun luonas oon niin autuas,
Niin lämmin, mieli lennokas, --
Tuon tulo oitis hyytää tuntehen.
FAUST.
Oi enkel' aavistelmien!
MARGAREETA.
Tää sydämmeeni viilsi haavan:
Kun nään tuon julman tänne saavan,
Mun lemp' on haihtumaisillaan,
Ja rukoilla en taida ollenkaan,
Ja se, se vihloo sydäntäin.
Kai sunkin, Henrik, tuntuu näin?
FAUST.
Se on antipatiiaa vaan.
MARGAREETA.
Hyvästi nyt!
FAUST.
Ah, milloin saan
Povellas hetken aikaa levähdellä
Kerallas sylitysten sielutusten elää?
MARGAREETA.
Ah, jospa yksin nukkuisin,
Mult' yöksi salpa työntämättä jäisi;
Mutt' äiti nukkuu valvehin,
Ja jos hän meidät yllättäisi, --
Ma oitis oisin kuollon oma!
FAUST.
Ei yhtään hätää, lapsi soma!
Tää pullo ota, kolme tippaa ka'a
Hänen juotavaans' -- se uneen sikeään
Pian heikon luonnon uuvuttaa.
MARGAREETA.
Mit' en sun tähtes tehnekään?
Kun tuost' ei vainen vaaraa saisi?
FAUST
Sua sitten enpä siihen kehottaisi.
MARGAREETA.
Jos kerrankin sua silmäilen.
On tahtos mulle pyhä -- tunnen sen.
Niin paljon oon jo antanut ma sulle,
Ett' tuskin mitään säilynyt on mulle.
(Lähtee.)
MEFISTOFELES.
Menikö helttu?
FAUST.
Ootko vakoilija?
MEFISTOFELES.
Jokaisen lauseen kuullut oon.
No, kovin ripitettiin tohtoria!
Vaan onneksenne olhohon!
Se ain' on miellytellyt neitosia,
Mies ett' on hurskas lammaspää --
Naisvallan on niin helppo häntä nöyristää.
FAUST.
Sä hirviö, et oivalla,
Mitenkä hurskas lapsen sielu,
Jot' usko yksin autuuttaa,
On pyhän vaivan vallassa,
Peläten, että perikadon nielu
Aukeepi sille, jota armastaa.
MEFISTOFELES.
Himokas sulho taivahainen,
Sua nokast' ohjaa tyttönen!
FAUST.
Sä likaluonnos lieskamainen!
MEFISTOFELES.
Ja perhettynnä on hän naamatieteesen,
Mun läsnä ollen voi kuin potilas.
Kai salahenki naamaristan' vilkkuu.
Ja kenties itse piru siitä ilkkuu!
Hän tuntee varmaan, ett' oon nerokas.
Ens' yönä siis --?
FAUST.
S'ei koske sua!
MEFISTOFELES.
No hauskuttaa se myöskin mua.
Kaivolla.
MARGAREETA JA LIISU VESIRUUKKUINEEN.
LIISU.
Kai kuullut oot sä Kaisusta?
MARGAREETA.
En yhtään; käyn niin harvoin ihmisissä.
LIISU.
Se on aivan totta. Kuulin Annalta:
No nyt on tuokin satimissa.
Niin korskan käypi.
MARGAREETA.
Kuinka?
LIISU.
Liian paisuu!
Ruualla, minkä syö, nyt kahta syöttää Kaisu.
MARGAREETA.
Ah!
LIISU.
Sai se raiska palkinnonkin,
Jos miehen kanssa jo leijunut onkin!
No siinä pasteerailtihin,
Hypeltiin, kurttiseerattiin!
Kuink' ylhäällen hän nokkaa nosti!
Mies viinit, vehnäset hälle osti;
Kyll' itse mielestään oli sorja,
Ja kehtas sentään synnin orja
Tuon miehen suostua antimiin!
Siin' aina suuta suikattiin --
Ja vihdoin heltisi neitsyyskin!
MARGAREETA.
Voi raukkaa!
LIISU.
Häntäkö surkutella?
Me kehrätä saimme ja istuskella,
Eik' äiti laskenut ulos illoin,
Vaan heill' oli kahden hauska silloin;
Oven takana oltaiss' lempisillä,
Lens aika siivillä kiitävillä.
Häveten nyt jalkapuussa saa
Hän kirkoss' syntinsä tunnustaa.
MARGAREETA.
Kai mies hänet sentään naipi?
LIISU.
Ei,
Hän hullupa ois! On maailmaa
Tuon veitikan muualla liipottaa.
Hän tiehens' onkin pötkinyt.
MARGAREETA,
Oi!
Ja mies niin kurjasti tehdä voi!
LIISU.
Vaan kurja hän, jos miehen saa!
Hääkruunun pojat tallajaa,
Hänen tielleen neidot silppuja sirottaa.
MARGAREETA.
Jos ennen eksyi tyttö kurja,
Kuink' olin moittimaan ma hurja!
En sanoja luullut löytäväni
Ma toisen syntiä sättiessäni;
Mik' oli mustaa muutoinkin
Ma mustemmaksi mustasin.
Kopeilin silmiä ristiten,
Nyt itse ollen saastainen.
Vaan -- mikä mun siihen viettel' -- oi!
Ei suloisempaa olla voi!
(Menee).
Kaupungin muurin vieruksella.
_Mater dolorosa'n palvekuva muurin kolossa.
Sen edessä kukkas-ruukkuja._
MARGAREETA (pannen rukkuihin vereksiä kukkia).
Luo silmäs puoleen'
Mun tuskan huoleen,
Oi armias, sa tuskan tuttava!
Sun syämmes halkee
Ja vaivan valkee
Sua polttaa, nähden poikas kuolemaa.
Ja isän luoksi
Sä poikas vuoksi
Silmäillen, huokaat tuskan lievintää.
Ken tuntoo,
Kuin runtoo
Mun tuska rintoain?
Mitä kaipaa sydän parka,
Kuink' on kauhistumia arka,
Sä sen tiedät, sinä vain.
Jos kuljen vaikka minne,
Ah voi, ah voi, myös sinne
Mun tuskat saavuttaa!
Jos yksin oleskelen,
Vaan itken, kyyneltelen,
Sydämen' on pakahtaa!
Ah! kukkia ikkunalla
Ma kastin kyynelin,
Kun aamusella varhain
Ne sulle taittelin
Koi ensi loistehilla
Kun loihe ikkunaan,
Jo istuin valvehilla
Ja toivotonna vaan.
Häpeästä auta, kuolosta!
Mun puoleen'
Luo tuskan huoleen
Sä armosilmäs, tuskan tuttava!
Yö.
_Katu Margareetan oven ääressä._
VALENTIINI (soturi, Margareetan veli).
Kun seurass' istuin iloiten,
Miss' haastelee moni kerskaillen;
Ja veikot, pöytään painetuin
Käs'varsin, kiitteli soivin suin
Kukin immyttään ja olvellaan
Alas huuhteli kerskut kurkustaan:
Ma tyynnä istuin, kuuntelin
Ja lorun loppua vartosin.
Hymysuin nyt pyyhkin partoain,
Käteeni täyden sarkan sain
Ja virkoin: tähtinä nuotkin loistaa,
Vaan onko tässä maassa toista,
Ken Kreetu siskoa paremp' ois
Tai hälle vertoja vetää vois?
Hei! hei! kilinää ja kalinaa
Soi ympärilt': "ei hullumpaa!
On siskos naisten kaunistus!" --
Mykistyi silloin kerskaus. --
Ja nyt! -- hiuskarvat päästäkö nyppään
Ja seiniä vasten kalloni hyppään!
Nyt uskaltaa, mua pistellen,
Joka lurjus nokkaa nyrpistellä,
Saan arkana kuin mikä vaivainen
Joka kokka-sanasta säpsähdellä.
Ja vaikka ne löisin pirstaleiksi,
Niit' en vois väittää valhelleiksi.
Ken siellä hiipii, luikertain?
Ma luulen ... niit' on siellä kaksi
Jos _hän_ -- het' isken kalvallain
Ja lyön sen konnan kuolijaksi.
FAUST. MEFISTOFELES,
FAUST.
Sakastin ikkunasta läikkyy
Ikuisen lampun loiste ylöspäin,
Sivuille hälvenee se vähittäin,
Ja ympärill' yön varjot väikkyy:
Samaten mun sielun' yöhön riukee.
MEFISTOFELES.
Ja munpa niinkuin kiima-kissa hiukee,
Jok' ylös tikkapuita kiipii
Ja harjaa myöten hiljaa hiipii.
Niin hurskas mull' on mieli silloin:
Näpistys viettelee tai kiima illoin.
Näin Valpor'yö jo kummittaa
Iloineen koko ruumiissani;
Yl'huomenna se meille palajaa,
Silloinkos tiedän, miks' oon valveillani!
FAUST.
Vaan aarre tuolla, mistä väikkyy liemu,
Kohooko vaan se ylemmäs?
MEFISTOFELES.
Koht' itse sulla on se riemu,
Ett' aarni-arkun nostat käsilläs.
Vilkaisin sinne: ihanoita
Se täynn' on kulta-kolikoita.
FAUST.
Ei sormust' oo tai jotakin,
Min kaunisteeksi kultani saisi?
MEFISTOFELES.
No näinhän jotain: koristin
Tai helmivyö se olla taisi.
FAUST.
Sep' oivaa! oisin pahoillani,
Jos lahjatonna saisin kullan luo.
MEFISTOFELES.
Päinvastoin oisin riemuissani,
Kun lahjatikkin nauttia hän suo. --
Vaan nyt kun kiiltää tähdet taivahan,
Sois taidelaulu ihanasti;
Moraalisenpa laulun lasketan,
Lumoaksein neittä varmemmasti.
(Laulaa kitaran mukasoitolla).
Hoi, Katri, oi
Miks' aamukoi
Sun tänne toi
Nyt kultas kynnyksellen?
Hän neiden vie
Sisähän, vaan sie
Et neinnä lie,
Kun ulos pääset jällen!
Oo varoillas!
Työ tehty -- kas
Het' onnelas
Ja riemus -- hyvää yötä!
On kalliit nuo:
Älä varkaan suo
Sun päästä luo,
Paits' jos on sormus myötä!
VALENTIINI (astuu esille).
Kukerra nyt, sun perkeles,
Sä hiirestäjä, rietas riekka!
Nyt helvettiin sun soittimes,
Ja samaa tietä soittoniekka!
MEFISTOFELES.
Kah tuota! kanteleeni pirstas!
VALENTIINI (Faustille).
Nyt kallos halkaisen, sä irstas!
MEFISTOFELES.
Uljaasti tohtor'! emme horju.
Kylkeeni kiinn'! mä johtaa saan.
Nyt säilärauta maalle vaan!
Te pistäkää, mä iskut torjun.
VALENTIINI.
No torju tuo!
MEFISTOFELES.
Miks' en niin tee!
VALENTIINI.
Ja tuokin?
MEFISTOFELES.
Tuokin!
VALENTIINI.
Saatanako tappelee?
Vaan kuinka? käteni halvautui!
MEFISTOFELES (Faustille).
Pistä!
VALENTIINI (kaatuu).
Ooh!
MEFISTOFELES.
Nyt lurjus lannistui.
Vaan nyt on pakko juoksemaan.
On hirmumelske, "murhaa" huudetaan.
Poliisin kanss' oon kyllä tuttu,
Mua hämmentää vaan murhajuttu.
(Pois).
MARTTA (akkunassa).
Ulos, ulos!
ÄÄNI (akkunassa).
Ken tulta tois?
MARTTA
Ne noituu, kirkuu, tappaa, lyö.
VÄKEÄ.
Jo yhden peittää kuolon yö.
MARTTA (tulee ulos).
Ja pääskö murhamiehet pois?
MARGAREETA (tulee ulos,).
Ken siinä makaa?
VALENTIINI.
Äitis poika rukka.
MARGAREETA.
Voi taivaan Herra, mun vie hukka!
VALENTIINI.
Ma kuolen: pian se lausutaan
Ja pian se tapahtuu.
Vait, naisten parku itkusuu!
Mua tulkaa kuulemaan!
(Kaikki keräytyvät hänen ympärilleen).
Sä, Kreeta, viel' oot lapsekas,
Ja uutta elinkeinoas
Harjoitat tottumusta vailla.
No, meidän kesken sana suora:
Kun oot nyt kerran huora,
Sit' ole kelpo-lailla!
MARGAREETA.
Oi veikko! Jumala, lankesin!