Katse kirkas vaan!
Se pelkur' on, ken muuttaa muotoaan.
Muu kaikki jätä mulle.
(Lähtevät.)
Kuudes kohtaus.
Sama paikka. Linnan edusta.
(Torvensoittoa ja tulisoihtuja. Duncan, Malcolm, Donalbain,
Banquo, Lenox, Macduff, Rosse, Angus ja seuralaisia tulee.)
DUNCAN.
On kaunis tämä linnan paikka; ilma
Suloinen, vieno hentoj' aistejamme
Sukoillen kuihkoo.
BANQUO.
Kesävieraan pääskyn,
Tuon templin-asujamen, pesät hauskat
Todistaa, että huokuu täällä taivaan
Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen
Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt
On riippumajan kehdoks poikasilleen.
Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,
Sen olen huomannut, on ilma lauha.
(Lady Macbeth tulee.)
DUNCAN.
Kah, itse armas emäntämme! -- Lempi,
Mi seuraa meit', on vaivaks usein, vaikka
Kiitämme siitä niinkuin lemmest' aina.
Täst' oppikaa, ja vaivoistanne meille
Kost'jumal' lausukaa ja puuhistanne
Kiitelkää meitä.
LADY MACBETH.
Vaikk' ois palvelumme
Vähimpään asti kaksin kerroin tehty
Ja vielä kahdistettu, pientä ois se
Ja turhaa verrattuna siihen suureen
Ja laajaan kunniaan, jot' oletten te
Kerännyt huoneellemme. Näiden uutten
Ja vanhain lahjain palkaks meill' ei muuta
Kuin esirukous.
DUNCAN.
Missä Cawdor? Häntä
Kannoilla seurasimme majaa hälle
Tilataksemme; vaan hän ajaa joutuun,
Ja lempi, tuima niinkuin kannus, auttoi
Hänt' ennen meitä kotiin. Vieraaksenne,
Ihana emäntä, nyt yöksi jäämme.
LADY MACBETH.
Mit' omaa alamaisell' on, hän itse
Ja kaikk', on lainaa, hyvä ruhtinaani;
Me vaadittaissa tilin teemme, jättäin
Omanne teille.
DUNCAN.
Käsi mulle! Nyt
Isännän luokse. Lemmittymme on hän,
Ja vastakaan näit' armomme ei puutu.
Suvaitsetteko, emäntäiseni?
(Lähtevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Sama paikka.
(Torventoitauksia ja tulisoihtuja. Edeskäypä ja useita
palvelijoita kulkee näyttämön poikitse, kantaen astioita
ja ruokia. Macbeth tulee.)
MACBETH.
Jos tehtynä se olis tehty, paras
Se olis oiti tehtynä. Jos välttää
Vois murhan seuraukset ja nuottaan nostaa
Vain menestystä, jotta tämä isku
Tääll' olis kaikki kerrassaan, vain täällä,
Täll' ajan katovalla kannikalla,
En tulevaisest' elämästä piittais.
Mut moiset työt ne tuomitaan jo täällä.
Verinen oppi, opittuna kerran,
Takaisin kääntyy omaan keksijäänsä.
Oikeuden tarkka käsi huulillemme
Sekoittamamme myrkkymaljan nostaa.
Tääll' ompi hällä kaksinainen turva:
Vasalli olen ensinkin ja lanko;
Se murhan kieltää jo. Sitt' isäntänä
Murhaajalt' ovi sulkea mun tulis
Eik' itse veistä käyttää. Lisäks Duncan
Niin hellä haltija on, valtatöissään
Niin puhdas, että hänen ansionsa
Pasuunakielill' enkelitten huutais
Julminta kirousta murhatyölle.
Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt
Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain
Tai taivaan keruubina ratsastain
Oroilla ilman näkymättömillä,
Tuon hirmuteon lietsois joka silmään,
Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis. -- Kannust'
Ei muuta mulla hankkeen kylkeen ajaa
Kuin huima kunnianhimo, joka hyppyyn
Yrittää, mutta ylenniskoin suistuu. --
(Lady Macbeth tulee.)
No, mitä nyt?
LADY MACBETH.
Hän koht' on atrioinnut.
Miks pois sa läksit?
MACBETH.
Kysyikö hän mua?
LADY MACBETH.
Tiedäthän sen.
MACBETH.
Tuo tuuma jättäkäämme.
Hän juur' mua kunnioitti; ja ma olen
Väeltä kaikenlaiselt' ostanunna
Kultaisen maineen, jota käyttää täytyy,
Kun on sen hohde kirkkain, eikä oiti
Pois heittää noin.
LADY MACBETH.
Oliko toivo, johon
Puit itses, päissään? Unestansako se
Nyt herää, silmät haljakkana katsoin
Äskeistä mielityötään? Rakkautes
Nyt vasta oikein tunnen. Pelkäätkö sä
Yht' uljas olla työssä, toiminnassa
Kuin haluissas? Sit' omistaako tahdot,
Mink' elon kaunistukseks katsot, mutta
Omissa silmissäsi pelkur' olla
Ja sanoa kuin kissa tarinassa:
"Tekisin, jos vaan uskaltaisin."
MACBETH.
Vaiti!
Kaikk' uskallan ma, mitä sopii miehen;
Ken enemp' uskaltaa, ei ole mies.
LADY MACBETH.
Mik' elukka sun pani aikees mulle
Ilmaisemaan? Kun sen sa uskalsit,
Sin' olit mies; ja jos vaan uskaltaisit
Enempää olla, kuin mit' olit, oisit
Enemmän vielä mies. Ei aikaa silloin,
Ei paikkaa ollut, vaan ne luoda tahdoit;
Nyt itsestään ne tarjon' on, vaan tarjo
Masentaa sun. Imettäjänä tunnen,
Kuink' armas rakastaa on imulasta;
Vaan parhaillaan sen myhäillessä mulle
Sen hellist' ikenistä nännin oisin
Pois temmannut ja pirstaks aivot lyönyt,
Jos vannonut sen oisin kuin nyt sinä.
MACBETH.
Jos ei se käy --
LADY MACBETH.
Ei käy! Sa täyteen määrään
Vaan mieles pingoita, niin kyllä käy se.
Kun Duncan nukkuvi (ja uneen hänet
Piankin matkan vaivat uuvuttavat),
Molemmat hänen passarinsa huumaan
Niin viinillä ja juomill', että muisti,
Tuo aivon vartija, uduksi muuttuu
Ja höyrypannuks järjen tallepaikka.
Kun sitten päissään nukkuvat kuin kuolleet
Elukan-untaan, mitä emme silloin
Vois vartijattomalle Duncanille
Me kahden tehdä? Mist' ei silloin syyttää
Vois juopuneita passareita, joiden
Viaksi tämä suuri murha pannaan?
MACBETH.
Vain poikia sa siitä! Uljas luontos
Ei muuta luoda voi kuin miehenpuolta. --
Kun hänen kamarissahan me verin
Punaamme nukkunehet passarit,
Omia heidän puukkojansa käyttäin,
Ken sit' ei uskois heidän työkseen?
LADY MACBETH.
Muuta
Ken tohtis uskoa, kun murhan jälkeen
Ulinan päästämme ja tuskanhuudon?
MACBETH.
Min' olen valmis; hirmutyöhön tuohon
Jokaisen jänteen pingoitan. Nyt matkaan!
Iloiseks vaan nyt koita teeskeleitä
Ja viekas mieli viekkain kielin peitä.
(Lähtevät.)