Raukkelin ajatteli: "kyllä kai se jo välttää."

"Sitähän minäkin", sanoi nimismies. "Se olikin niin sekava vyyhti, että

oikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan."

"Rupeaahan se semmoinen", niinsi rättärikin. "Minunkin tuntuu pääni

vähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia."

"Rupeaa se", toisti nimismies, "eivätkä nuo raittius-hupsut soisi

ihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä.

Mutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen

tarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, -- stimulusta -- kiihoitusta,

ymmärrättekö te Raukkelin?"

"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän -- -- pikku hutikkaa, herra

nimismies", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan.

"Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan."

Yöllä.

Ulkona, tuolla öisessä pimeydessä raivoaa syksyinen myrsky. Tuuli ulvoo

valittavasti kierrellessään pitkin pienen kaupungin autioita katuja

ja vimmatusti rapisevat raskaat sadepisarat korkeiden akkunain isoja

ruutuja vasten. Ne ikäänkuin tahtovat vetää puoleensa huoneessaan

yksinänsä istuvan mustapukuisen naisen huomion, mutta turhaan. Hän

pysyy vain värähtämättä asemillaan, pehmoisella istuimella, lämpiävän

uunin edessä ja yhtä mittaa tuijottelee tuleen.

Pienet jalat pistettyinä siroihin, helmillä koristettuihin tohveleihin,

lepäävät mukavasti silkkisellä jakkaralla ristissä toinen toisensa

päällä ja mustakutrinen pää on huolettomasti kenossa korkeakarmisen

tuolin selkänojaa vasten. Uunissa leimuavat liekit luovat huoneesen

omituisen, epätasaisen valaistuksen, jossa upeiden huonekalujen varjot

näyttävät lyövän leikkiä, liikuskellen sekä seinillä että paksulla

matolla peitetyllä permannolla. Hohtokivisestä sormuksesta, naisen

kädessä, singahtaa tuontuostakin tukku säihkyviä säteitä kauniisti

kirjailtua kattoa kohden ja pöytäkello, kuni ääntään hilliten, nappasee

lasisessa kuvussa laatikkokaapin päällä. Muuta liikettä ei huoneessa

nimeksikään kuulu.

Silloin tällöin kiihkeämmin leimahtava liekki näyttää juurikuin

kirkastavan naisen teräväjuonteisia, tavattoman kalpeita kasvoja,

mutta yhtä miettivänä, milt'ei murheellisenakin, hän vain yhä eteenkin

päin silmäilee tultu teräsharmailla silmillään. Jonkunmoista taistelua

ilmenee kuitenkin hänen kasvoillaan, mutta viimeinkin ponnistaa hän

voimiaan vieroittaakseen ajatuksensa pois siltä uralta, jota ne

ovat ottaneet kulkeakseen. Hän koettaa olla ajattelematta mitään ja

onnistuukin siinä silmänräpäyksen ajaksi.

Itsestään siirtyvät kumminkin ajatukset taas heti entiselle ladulleen.

Ei auta taistella niitä vastaan, vaan on paras antautua niiden valtaan,

jos kohta tunteekin vastenmielisyyttä niitä vastaan. On kuin muistot

vallattomasti leikkiväin lasten tavoin pilkistelisivät tuolla liekkien

lomitse ja vienoinen väristys käy niitä katsellessa pitkin naisen

jäseniä, vaikka huoneesen leviääkin yhä enemmän suloisesti raukaisevaa

lämmintä. "Se on väsymystä", ajattelee nainen, "mutta minähän olenkin

niin hermostunut." Hän käärii tiukemmalle ympärilleen hartioilta,

istuessa, alas soljuneen saalinsa, mutta ei saa sittekään lepoa.

Vähitellen rupeavat liekit uunissa alenemaan. Jo siintyy pesän

reunamilla olevien hiilien hehku ja kummallisia kuvioita alkaa tulessa

muodostua vaaleanharmaista hiilenhelpeistä ja liekkien tuikkavista

latvoista. Siten syntyy kuva toisensa perästä ja niissä kuvissa on joku

lumous semmoinen, että niistä ei voi silmiänsä pois siirtää. Ei --

katsella niitä vaan täytyy, vaikka ne järisyttävätkin sekä sielua että

sydäntä.

Ensin esiintyy tuossa kirkkaana, hymyilevänä lapsuuden koti. Pieni

on se tosin ja köyhä, mutta kuitenkin ihana ja armas -- niin armas!

Äkkiä vetääntyy kuitenkin synkkä verho peittämään tuota viehättävän

rauhallista kuvaa ja huokaus kohoaa katselijan rinnasta.

Kaupungin vankilahan on nyt tuossa karkeine seinineen ja hämäröine

käytävineen, joissa kävelijän askeleet niin kamalasti kumajavat.

Itkusta menehtymäisillään oleva, vapiseva äiti seisoo tuossa

kahlehditun isän rinnalla. Isompien siskojenkin vielä äsken niin

iloisista, kirkkaista silmistä virtailevat vuolaat kyynelvirrat, mutta

murtunein kaikista kuitenkin on väärennyksestä vangittu isä. Viskaali

vie hänet pois, äiti vaipuu pyörtyneenä portaille; vanginvartija

sulkee oven ja taluttaa sitte portista ulos murheesta vapisevan äidin

lapsineen. Katukulmassa tuolla kääntyy hevonen ja rautakahleitten

kalina kuuluu sieltä vielä selvästi korviin.

Tuolla kuletetaan väkisin kädestä pientä, itkevää tyttöä. Hän ei

tahtoisi lähteä pois äidin haudalta, johon armottomat miehet heittävät

lapioilla niin paljo raskasta hiekkaa. Täti ei kuitenkaan välitä siitä

ja muuan rouva nuhdellen neuvoo tyttöä menemään koreasti tädin kanssa

ja olemaan kiitollinen, kun hän on ottanut orpoparan kasvatikseen,

vaikka tuskin on sukuakaan. Tuolla onkin jo uusi koti. Se on isompi ja

mukavampi entistä, mutta siellä ei suvaita pienintäkään iloa. Päivät

päästään täytyy vaan istua tädin jalkain juuressa joko lukemassa tahi

käsityössä, eikä ole ketään, jonka kanssa leikkisi. Jos uskaltaisi

joskus kadulle mennä toveria hakemaan, niin piika Littu juoksisi

paikalla perästä ja sanoisi "väärentäjän mankaraksi." Täti olisi

kuitenkin hyvä. Hän toruisi Littua kovasti siitä niin, että Littu

itkisi. Sitte ei enää kukaan kotona eikä koulussakaan uskaltaisi

Helmiä nimittää väärentäjän mankaraksi, mutta kuitenkin lienee häneen

painettu joku häpeän leima. Ei näet koulussakaan ole pikku Helmillä

yhtään oikeaa ystävää. Lakkaavatpa toverit usein leikistäkin, jos

hän tahtoo siihen ottaa osaa. Vieras on ja vieraana pysyy tuo pieni

tyttö vertaistensa seassa. Se näkyy selvästi kaikista noista toisiansa

seuraavista kuvista lapsuuden ajoilta.

Uusia, yhä uusia kuvia esiintyy hiiloksessa. Koulu-aika on vihdoinkin

lopussa ja koko luokka on saanut päästökirjat. Kaikki nuo elinvoimista

uhkuvat, ripeät tytöt ovat iltapuolella kokoontuneet kauniille

Kaiskunniemelle toisilleen jäähyväisiä jättämään ja menneitä aikoja

muistelemaan. Siinä on iloa ja solinaa ja monenmoisia tuumia

tulevaisuudesta. Raikas nauru helähtää tuontuostakin tyttöparvesta, kun

juohtuu jollekin mieleen joku hupainen hetki tahi onnistunut tepponen.

Kerttukin tuolla pensaikossa, tumman kuusikon takana ryhtyy tyttöjen

kanssa kilpaa heleällä äänellä laulaa helkyttelemään, mutta Helmi on

ääneti, sillä hänellä ei ole monta hauskaa muistoa. Nöyrrytyksiä,

kärsimistä, työtä -- siinä hänen nuoruutensa muistot. Siksipä hän

enimmäkseen istuskeleekin yksin rannan kivellä, vuoroin katsellen

joko korkealla ilmassa kiitelevän kalahaukan komeita kierroksia, tahi

rantahiekalla lemmen leikkiä kisailevien: kitin ja valkovästäräkin

keveitä hyppelyitä. -- Mieli muuntuu siitä niin apeaksi, että kostea

kiilto kohoaa silmiin. -- Ei kai nuo iloiset toverit ole häntä

tahallansa karttaneet, mutta vuosien vieriessä on se vain tullut heille

tavaksi. Kentiesi heidän vanhempansa ovat alussa varoittaneetkin

heitä Helmin seurasta -- väärentäjän tyttärestä! Niin kentiesi

-- -- oi, kuinka ihmiset ovat pahoja! Kunpa kerrankaan saisi heille

kostaa, vaikka vaan yhden ainoan kerran ja näyttää, että ihminen se on

väärentäjänkin tytär!

Jo käy aurinko punaiseksi ja alkaa laskeutua kauas saarien taakse

järven toiselle rannalle. Aika on jo erota, ja vesikiehteisin käyvät

iloisten tyttöjen silmät hyvästiä heittäessä.

"Hyvästi, hyvästi nyt Kelmikin ja kiitos kaikesta!" Niin sanovat tytöt

toinen toisensa perästä kätellessään tuota alakuloista kumppaniaan,

mutta ei suutele heistä kukaan häntä, niinkuin toisia toveria, Jo

tulee Emmikin esiin. Hän ei tiedä eroitusta toverien välillä, hänen

jäähyväisensä ovat yhtä hellät Helmille kuin toisillekin tytöille. Se

tuntuu niin hyvältä, niin hyvältä, että koko olento vavahtaa ilosta,

eikä voi olla oikein kovasti puristamatta Emmiä rintaansa vasten.

"Mihin sinä Helmi kulta nyt aiot ryhtyä?" kysyy Emmi.

"Enpä vielä oikein tiedä. Auttelen kai tätiä kotona, kunnes satun

saamaan jonkun paikan, jolla voin toimeen tulla."

"Jos siellä meidän puolella sattuisi ilmestymään jotakin sinulle

soveliasta paikkaa, niin minä toimitan sen sinulle. Siitä saat olla

ihan varma", vakuuttaa Emmi ystävällisesti. "Mutta kuulepas Helmi! Minä

pyydän äidiltä, että saisit kesäksi tulla meille vähän huvittelemaan,

niin pääsisit pois tästä ikävästä pesästä."

"Älä pyydäkään", keskeyttää Emmiä pormestarin koreileva Anni. "Ei

äitisi kuitenkaan siihen suostu -- ei varmaankaan."

"Mistä sen niin varmaan tiedät", kysyy Emmi ihmetellen, mutta Anni

kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kelmikin kuulee siitä sanat:

"väärentäjän tytär" ja vaalenee. -- Inhosta punastuen lausuu Emmi:

"hyi! kuinka sinä olet ilkeä, Anni! Minun äitini ei ole niin

halpamielinen." Keskustelu loppuu kuitenkin siihen ja tytöt lähtevät

kukin haaralleen.

Koston aika Helmille on tullut. Hän on kaupungin mahtavin ja rikkain

rouva. Kuka enää uskaltaisi loukata miljoonain omistajan puolisoa,

kauppaneuvoksetarta! Pormestarin Annin täytyy jäädä jälelle joka

paikassa. Nähtävästi harmittaa häntä kovin nähdessään, miten varmasti

Helmi esiintyy emäntänä muhkean loistavissa saleissaan, ja miten

Helmin ihailijain rivit päivä päivältä taajenevat. Oi, kuinka tuntuu

suloiselta, kun vuorostaan saa nöyrryttää noita ilkeitä ihmisiä!

Silmien editse kulkee sitte sarja juhlia, pitoja ja kekkereitä, joiden

kaikkien keskuksena ja helmenä loistaa juuri Helmi itse. Mutta miksi

sittekin, keskellä huvitusten pyörrettä, tuntuu niin oudolta tuolla

rinnan alla? Miksi on aina mielestä, kuin olisi itsensä myynyt,

vaihtanut onnensa johonkin mitättömään? Mutta ehkäpä uudet huvit ja

riemut tukahduttavat tuon oudon tunteen, tai ainakin saattavat sen

hetkeksi unohtumaan.

Pois täytyy huveista kiirehtiä, jollei muutoin, niin maailman tähden,

ja ruveta sairaan vaalijaksi. -- -- Inhoittavan näköinen on tuo vanha

mies tuossa valkoisten lakanain välissä. "Hyi, miten laiha-huulinen on

hampaaton suu -- ja miten ruma tuo kellertävä, ryppyinen muoto! Mitä

tahtonee hän nyt, koska viittailee noin kädellään?"

"Helmi, Helmi", kuuluu sopertava ääni. "Sinun isäsi oli viaton --

viaton, Helmi -- ja vekseli oli oikea. Mutta minä -- -- -- ja firma

olisi ollut hukassa -- -- siksi täytyi minun uhrata hänet -- -- uhrata

hänet, mutta hän ei ole antanut minulle rauhaa kaikkina näinä pitkinä

vuosina. -- -- Mutta, -- -- mutta olenhan minä sovittanut kaikki, --

kaikki, enkä kieltänyt sinulta koskaan mitään. Olenhan minä ollut

sinulle hyvä mies!"

"Hyvä mies!" ajattelee tuo nainen. "Hyvä mies, joka on turmellut

viattoman lapsen nuoruuden, ryöstänyt häneltä kaiken ilon, elämän ja

onnen!" Voi, kuinka hän vihasi tuota miestä! Olisi tahtonut repiä hänet

pieniksi palasiksi, niin vihasi hän tuota kurjaa.

Nainen nostaa kätensä kasvoilleen, sillä hän ei kärsi katsoa nyt

esiintyvää kuvaa, vaan hän näkee sen sittekin. Se on juurtunut kiinni

hänen sieluunsa ja silmiinsä. Kumma, että eivät muutkin näe sitä, mikä

aina on hänellä silmäinsä edessä! Onhan se niin selvä tuo kuva, jossa

korkea-vartaloinen nainen heittää patjan toisensa perästä riutuneen,

kauhistuneen ja armoa anovan vanhuksen päälle ja tukahuttaa hänet --

ainoan lapsensa isän.

Mutta nyt on lapsikin poissa, haudassa. Hänen toivonsa on murtunut

ja elämä kaiken arvonsa kadottanut. "Kuolema on synnin palkka",

oli pastori tänään lausunut hänen lapsensa haudalla. Minkä synnin?

Hänenkö syntinsä? Mutta viatonhan oli lapsi kaikkeen. Hänenhän itsensä

olisi pitänyt kuolla. "Kuolla!" Mikä kauhea sana! Ei ymmärrä sitä

muut kukaan, kuin rakastava äiti. Oi, miten mielellään Helmi olisi

henkensä antanut lapsensa edestä, mutta ei voinut. Ei hän voinut

edes kyyneliäkään vuodattaa, sillä niiden lähde oli jo kuivunut

kauppaneuvoksen kuollessa. Siitä päivin ei hänellä ollut lepoa eikä

kyyneliä; ei rauhallista hetkeä yhtään.

"Huu, mikä se oli?" Tulikipuna se vain tuikahti uunissa ja sitte

sammui. Kaikki oli nyt synkkää, pimeää. Mutta nyt alkaa kuitenkin

väsynyt silmä nähdä varjoja kaikkialla. Niitä nousee esiin nurkista

ja piilopaikoista ja ne hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä kuulumattomin

askelin. Tuossa tulee ensin tuo ryppyinen, keltainen vanhus. Jo tuntuu

sen kylmä henkäys poskea vasten; jo laskee se tahmean kätensä suoraan

Helmin sydämelle ja kouristaa sitä pitkillä, luisilla sormillaan.

Tuskan hiki kohoaa naisen otsalle ja ontolla äänellä parkasee hän:

"armoa, armoa, auttakaa!"

Kaikki kuitenkin nukkuvat talossa, eikä kuule kukaan emäntänsä ääntä.

"Armoa, armoa!" valittelee nainen. "Olisithan sinä kohta muutoinkin

kuollut." -- -- Ääni tyrehtyy kurkkuun ja yhä kovemmin kouristaa

painajainen saaliinsa sydäntä. Istuimelta alas valahtaa tuskissaan

kiemurteleva nainen ja hänen silkkinen hameensa kahisee, kuin kuihtunut

heinä ja mustat varjot tanssivat hillimättömästi, hänen voihkimisensa

mukaan, lattian pehmoisella verholla.

"Jumala armahda minua vaivaista syntistä!" puhkoo viimein ääni

ahdistetusta rinnasta. Alkaa kuulua nyyhkytystä, alussa rajua, sitte

vähitellen hiljempaa ja yhä hiljempaa. Viimein muuntuu se hiljaiseksi,

tasaiseksi huo'unnaksi. Silloin lakkaa pöytäkello käynnistään, että

ei häiritsisi nukkuvata naista. Tuuli kuitenkin ulvoo ulkona yhä

valittavasti; ja sadepisarat rapisevat vielä akkunoita vasten, mutta

idässä kirkastuu jo taivaan ranta uuden päivän nousua ennustaen.

Uneni jouluyönä.

Olin väsynyt, hyvin väsynyt, laskeutuessani levolle aatto-iltana.

Hartaushetken päätyttyä oli täytynyt leikkiä lasten kanssa, kertoa

heille kaikenlaista ja illallisella piti, emännän mieliksi, maistella

kaikkia juhlaherkkuja, vaikka ei ollut yhtään nälkä. Viimeinkin

päästiin levolle ja luulin vielä olevani valveilla, kuin yht'äkkiä

ilmestyi eteeni minulle erittäin tutun näköinen poika. En tiedä, mistä

hän tuli, enkä sitäkään, mistä hänen tunsin. Tunsin hänet vain ja

olin tietävinäni kaikki hänen kohtalonsa, joihin tunsin ottavani osaa

enemmän, kuin omiini.

Pieni hän oli -- tuo orpopoika -- hyvin pieni, eikä ainakaan ko'osta

päättäen liene ollut kovin vanhakaan. Aikojen varrella olivat isä

ja äitikin niin tyyten muistista murenneet pois, ett'ei mielessään

osannut olla oikein varma siitä, oliko niitä hänellä koskaan ollutkaan.

Sukulaisia mahtavia ja suuriakin arveltiin kuitenkin tuollakin orvolla

olevan, mutta ne eivät häntä muistaneet, ja missä lienevät asuneetkaan

kaukana tuntemattomissa tienoin.

Vilu, nälkä ja taistelu vihaisia kylän koiria vastaan ja vielä ilkeiden

ihmisten katkerat sanat olivat orvon ainoat, aikaisimmat ja mieleen

juuttuneimmat muistot. Kyynelien kostuttamina olivat ne takertuneet

toisiinsa nuoskeiden lumihiukkojen lailla, ja ikäänkuin raskaana

pallona painuneet orvon sydämen syvyyksiin.

Ne ne olivat, jotka aina saattoivat orvon niin surullisen alakuloiseksi

ja antoivat hänen äänellensäkin niin kainon ja viehkeän soinnun, vaikka

ei orpo itse arvannut sitä enempää kuin muutkaan -- vieraat ja orvon

oloja tuntemattomat. Joskus kuitenkin vennon vieraatkin kuuntelivat

orvon ääntä. Toiset, tunteellisimmat ihmisistä, ihailivat orvon

ujoutta ja tuumivat hänen tungettelemattamuutensa syntyvän jostakin

sisällisestä ja salatusta surusta; toiset ivailivat orpo-parkaa,

pitäen häntä kömpelönä käytökseltään; ja muut halveksivat häntä, kun

kärsimyksistä oli kalpeana hänellä kasvot ja sinisissä silmissänsä

asui aina niin kostea kiilto. Ei ollut orvolla yhtään oikeata ystävää

missään, sillä ei ollut hänellä kukkarossa kultaa, jota toiset olisivat

tahtoneet häneltä voittaa, eikä ollut hänellä etuja itselläänkään,

joita toiset olisivat toivoneet häneltä omikseen saada.

Pakkasesta kävivät orvon paljaat jalat ihan sinisiksi kulkiessaan

autioa, kolkkoa taivalta -- ihmisjalan ennen astumattomia maita.

Kylmä oli tuo lavea korpi, johon orpo oli joutunut -- hirveän kylmä,

niin että taivaalta tippuva lumikin melkein jääksi jäätyi; ja vilusta

väristen ulvoi nälkäinen susi kankaalla, kaukana korven reunassa.

Jäätynyt järvi tuli vastaan. Sen rannalle yöpyi orpo poika, eikä

pimeässä osannut edemmäksi mennä, vaan haaveillen jäi katselemaan

korkealla, melkein päänsä päällä kiiluvata tähteä -- pohjantähteä.

Poika heittihe hangelle levähtämään.

Lumessa istuessa siinä väistyi vähitellen korpi ja hyinen halla haihtui

yhdessä hankien kanssa. Orvosta tuntui, kuin hänen hengityksensä

lämpö olisi sulattanut seutua ja yhä paremmin alkoi hän viihtyä

siinä. Yhä innokkaammin hän puuhasi puuhaamistaan, karkoittaakseen

kuolon kolkkoutta kauas korvestaan, eikä uupunut poika työssään,

vaikka haavoitti itsensä teräviä kiviä vasten ja verensä virtoina

punasi maata. Epäilemättä uhkui elinvoimista tuo hintelän näköinen

ruumis; ja sydän siinä sykki sitä voimakkaammin, kuta viljemmin

siitä verta tanterelle vuoti. -- Yhä enämmän sitte muunti seutu

muotoansa. Tummien metsien varjoon ilmestyi pieniä, läikkyviä lampia,

joiden pinnalle lehtevät kummut ja kukkulat kuvastuivat. Koivikkoon,

jota ahon ääressä kasvoi, kuului laineiden loiske niin lumoavalta,

ja juhlallisesti humisivat tuulessa huojuvat hongat kallioisella

rinteellä tuolla toisella puolen kuivattua suota. Ylhäällä valoisassa

ilmameressä liiteli leivonen ja kerttu kevein siivin, laulaen

vapaudestaan ja rakkaudestaan. Kirjavasiipiset perhot lentelivät

kukkaisista heloittavalla kedolla. Kauempana kuusikossa kukahteli käki

ihmeen heleästi ja kaiku sinisalon sokkeloista vastasi soinnukkaasti

siihen. Aurinkokin ihan unohti maillehen mennä, pysähtyen taivaan

rannalle tarkastelemaan, miten Ahti aalloilla kanteluansa kaiutteli;

ja kuulemaan, miten Tapion tytärten lemmen kaihoa kuiskivat huokaukset

hiljakseen säestivät laineilta lähtenyttä säveltä.

"Kevät on tullut -- kaunis kevät", riemuitsi orpo poika. "Nyt kaikki

lämpenee, kaunistuu, kukoistaa! Kaikki on niin valoisaa, lämpöistä ja

tuima itätuulikin on lempeäksi tullut."

Hän ei iloltansa kyennyt enempää sanomaan, mutta selvästi näkyi, kuinka

kaikki kärsimykset olivat unohtuneet ja toivon puna kirkasti nyt hänen

kasvonsa varsin miellyttäviksi. Huomaamattani vaipuu poika polvillensa

ja kohottaa ristissä olevat kätensä korkeuteen. Kuni kaukainen huokaus,

kuuluu korviini hänen sanansa: "kiitä Herraa minun sieluni, minä kiitän

Herraa niin kauan, kuin minä elän! Autuas on se, jonka apu Jaakobin

Jumala on, jonka toivo Herrassa hänen Jumalassansa on!"

Jostakin etäältä alkaa nyt kuulua vienoinen sävel. Se paisuu

paisumistaan ja tuntuu vyöryvän voimakkaana esiin kaikkialta sekä

taivaasta että maasta. Jo selvenee sävel sanoiksikin: "Kunnia olkoon

Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

kajahtavat sanat kautta maan.

Etsin silmilläni orpoa, mutta en näe häntä. Viimeinkin keksin hänet

entiseltä asemaltaan, mutta hirmuinen ja luonnottoman iso korppikotka

on iskenyt nyt käyrät kyntensä häneen kiini. Valittamatta kärsii

orpo kotkan kimppuunsa karkauksia, ja minä ihmettelen, miksi hän ei

paremmin torju päältään pois tuota hävytöntä hyökkääjää, vaikka hänellä

on vyöllään välähtelevä miekka, kirkas ja terävä, kuin oikeus itse.

Koettaisin juosta apuun, mutta uuvun jo ensi askeleella ja huomaan

silloin orvon kädet kiedotuiksi kinaisilla, sitkeillä kuiduilla ja

inhoittava hämähäkki koettaa häntä yhä enemmän niihin kietoa. Lihava

hämähäkki tahtoo imeä itseensä orvosta elämää ja kotka raivoaa.

On kuin jokainen kotkan nokkaus kävisi omaan sydämeeni ja tuskan hiki

kohoo otsalleni. Silloin luopi orpo siniset silmänsä minua kohden ja

tunnen hänen tahtovan sanoa: "ei hätää mitään niin kaukaan, kuin vaan

valveilla pysyn, mutta teidän on suojeltava sydäntäni, että ei hämähäkki

sitä saa sidotuksi."

Huomaan orvon ympärille ilmestyneen mahtavan joukon valoisia olentoja,

joista kirkas valo leviää muutoin pimeäksi käyneesen luontoon ja

jotka vannovat suojaavansa orvon sydäntä, karkoittavansa sortajat sen

ympäriltä ja uhraavansa elämänsä orvon tähden. Toisia, yhä toisia

valo-olennoita ilmestyy, mutta yhä kiukkuisemmaksi käy kotkan käytös.

Sen kynsissä on kyllä voimaa, mutta samalla, kun se noin riehuu, ei se

huomaakaan, kuinka sen sisuksiin itsestään kasvaa joukko mustia matoja,

jotka lisääntyvät ihmeen nopeasti. Kohta ne täyttävät sen kokonaan,

jollei se kiinnitä itseensä huomiotansa ja rupea puhdistamaan itseänsä

tuonen toukista.

"Minä kiitän Herraa, joka oikeuden saattaa niille, kuin väkivaltaa

kärsivät, joka holhoo orpoja ja leskiä ja jumalattomain tien

hajoittaa", kuului nyt harpun soitolla säestetyt psalmistin sanat.

-- Talven lunta ja kesäisen ulapan sineä muistuttava verho laskeihe

silloin silmäini eteen, enkä saanut nähdä, miten orvolle kävi, mutta

ikäänkuin hiljalleen poistuvan laulukunnan laulamana, kuulin vielä

selvästi sanat: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha;

ihmisille hyvä tahto!" Sininen, toivon väri verhossa kirkastui siitä

ihmeen ihanaksi ja puhtaampana entistään välkkyi sen valkeakin osa.

Heräsin, avasin silmäni ja raollaan olevasta salin ovesta näin, kuinka

piika salissa sytytteli joulukuusen kynttilöitä ja itsekseen hyräili

niitä sanoja, jotka kultakirjaimilla olivat painetut joulukuuseen

kierrettyyn, sinivalkoiseen silkkinauhaan.

Vaimon kuoltua.

"Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin, viimeisetkin

hautajaisvieraat", sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle.

"Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja

kaikki paikat paikoillaan."

"Sanos muuta Riikka kulta", vastasi puhuteltu. "Sanos muuta, kun kaikki

on mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin

kerran saa otsaansa pyyhkäistä, ennenkuin kaikki on ennallaan ja

asemillaan."

Huoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti

hiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen

puhetta huolista ja tulevista hommista.

"Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?" kuului taas joku

naisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.

"Miksikäs se ei ottaisi", selitti ruotuvaivainen. "Johan tuota

sananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen

kuolee -- -- ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin."

Jonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille ja hänen

silmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen

katse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni

tyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi "vieraisilla",

pihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat

jotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.

Hetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta

siirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi

hajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa

jossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen

siellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä,

milloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä

marjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen pihlajaan.

Ei viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä

edemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä

kaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla,

mutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa

varista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään

lahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät

sitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä,

kunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen,

laajaan avaruuteen.

Jälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas.

Päiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut

enää ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui

sangen raa'alta ja siinä päivän ponnistuksista huolimatta vallitsi

jonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä

apeiksi tuossa taivasta kolkkoa tähyillessä ja sydän rupesi siinä

tuntumaa niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:

Tuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä -- aikuisen ihmisen

elämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja

täysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat heille

totuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei

näy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä,

surua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pellolla katsoo

tulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä

onnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt

vapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista

kaikista huolista ja murheista vapauttaakaan.

Olivathan ihmiset, sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin

näinä aikoina panneet parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen

hänen murhettansa, mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä?

Eikö mitä. Vielähän tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin,

milt'ei raskaammaltakin kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on

niin niuhtunutta, vaikka kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole

puuttunut. Tuota orpouden tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät

lohdutussanat ole saaneet yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi

poistettava ennenkuin voisi itsensä lohdutetuksi tuntea.

Sitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka

jokainen omalla tavallaan, mutta suru vaan yhä on yltynyt lohdutuksista.

Postimestari tuumaili silmää iskien: "nyt ei muuta kuin lapset

johonkin tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti.

Onnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies ja toivotan

tervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa." Se oli

sellaista lohduttamista, se. -- Tuomari, joka piti juhlallisen puheen

hautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta

keinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi

lähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti

taas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli

ollut onneksi, kun Herra, armossaan, oli hänet päästänyt kärsimyksistä

ja siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt

muistoksi kaksi "niin suloista ja toivehikasta lasta."

"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä äläkä anna surun

mieltäsi murtaa", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. --

Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset ja naiset taas olivat

vain yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar-Miila yksin

oli neuvonut olemaan "ajattelematta koko asiaa" ja vakuuttanut ajan

parantavan kaikki haavat.

Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt "lasivauvaa",

joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen

kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki

muutkin ajatella, että lesken suru oli enämmän jotakin ulkonaista

kuin todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat

ajattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin

antoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta

eivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.

Mutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä

niin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?

Olihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin

päättymään. -- Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta

ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sentähden oli tuo kuolema

tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä ajattelemaan

sitte, kuin se alkaisi lähestyä ja hän oli luullut kuoleman tulevan

jollakin toisella tavalla kuin se viimein oli tullut. Millä tavalla?

-- Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla tavalla;

mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli varastanut, aivan

varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään kuulematta oli kuolema

hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut jäykäksi, elottomaksi

ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen. Aamusella oli vielä

vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli ainiaaksi sammunut.

Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset pörisivät kuolleen

ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain kasvoilla, vaan

silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli laskeutunut tuonne

rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa kaivoi. Mutta oliko

hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut vaimovainajatansa?

Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.

Kyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi

itsensä niin onnelliseksi hää-iltanansa, mutta elämän varrella olivat

sitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus

ja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti

sydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä

nuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui

kuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta,

teeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei

ansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin

"lasivauva" tai "kyynelsalava." Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä

keuhkotauti. -- --

Nyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni

tuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin

elinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.

Ei, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta

mitä ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne,

joka koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi nytkin parhaillaan, kun

hän katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa -- niin miksi nytkin

samalla hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode

ja nuo tyynet kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta?

Jos niin on, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa

tuo vaimonsa salainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea.

Miksi aina kuulee korviinsa: "minusta oi kukaan enään mitään välitä,

eikä edes tule kuolemakaan." -- Hän, mies itsekin, oli usein vuosien

vieriessä toivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä

mielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt

niin oli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei -- vaan hän

tunsi itsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen

rintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten

haihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina

näkyi pieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla

lapsella. Tuntui siltä, kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan

kiinteästi, kuin varjo häntä seuraamaan.

"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita",

päätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden

tuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla

vaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina ja

rinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli

tuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.

"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin", ajatteli mies. -- Päivä

oli laskeutunut ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se levisi

levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden ja metsä häämöitti

enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä ulkohuoneetkin

ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa se laskeutuvan

suoraan hänen sydämeensäkin ja inho oli nyt astunut hänen kasvoilleen,

entisen synkkyyden sijaan.

Mies kuului mutisevan itsekseen: "niin se on, niin se on. Minä en

surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko

suru lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella

vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut

tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin ja ylpeyteni on

saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti

loppuunsa asti -- minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle

sanomaan, vaan valehtelin, -- valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi,

jalompi, parempi, kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. -- Minä inhosin

häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän

olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt

häntä kohtelisin? -- Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua

viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä

ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta.

Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien

äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen -- -- ymmärrän sen liiankin

hyvin."

Miestä värisytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta

sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen ja sitä kai se lienee

ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken

oudosti vääntyneitä poskia.

Miksi Jaakko muutti?

Vaikka Elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta

monituista viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa, sataa

tuhuuttanut aivan heittelemättä, Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä

sadettakaan; semmoista vesisuhua vaan. Sadepisarat olivat niin pienen

pieniä ja keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin

sumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne

ihan mielensä mukaan.

Pieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen

sade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen

näköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi.

Mutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin

tienoot vallan piloille menneet.

Mökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan

seinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan

ruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli

semmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät

ja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi

mädäntyneet ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut

mutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin

maata, ikäänkuin aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä

kasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella

puolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin

tähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua

toistensa taakse.

Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli

soinnussa muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia

paksulta niin, että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle

likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin,

mitä sitte ihmisille; -- mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut

ihmisiä kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä

katoksen alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa, tahi kuivana pötköttää

sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään

mieli kirkkoon tehnyt.

Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella

rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta

piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturihaikuja. Siitä oli myös

hyvä tilaisuus katsella miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä

pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja

samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.

"Mitähän tuo tuostakin parannee", mietti Jaakko. "Kohtahan se kuitenkin

on samanlaisena pörrykkänä taas. -- Kiusaa vaan tyttöä tyhjän päiten --

ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina, kuin ollaan."

Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan

viitsinyt; -- ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän

tuota täytyy muidenkin -- aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma

semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.

Taas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta.

Sitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.

Ilma -- niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin

uunin kyljessä kyhjöttää ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee.

Talollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin ja me, muonamiehet,

vaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta

ne sitte kasvaa töllöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt

tänä vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta

vielä kuukaudenkaan päivät kestää.

Vähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja

erittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin

talkoopäivinä vähän toisenlaista, kuin tavallisina päivätyöpäivinä. Ei

silloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä

muusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja

pienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa milloin toisesta pieni naukku

parhaalta maistuu. -- Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa,

eikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa

nostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne

silloin kestävät, mutta puhupas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä,

niin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa,

mutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.

Uskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja

ajoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan

tyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on

rahaa, kuin roskaa. -- Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän

ole minulla. Ei ole -- ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin

tyhjät nyrkit siihen aikaan kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä --

ha-haa-auu! -- kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.

Kaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa,

mutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. -- Kun olisi tuo eukko

silloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt

minäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään

kiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni,

kun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja

sain vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina

soittaa suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan

hankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi

siksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. --

Eiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi

oikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä -- ja ehkähän ne loppua uskoisivat

velaksikin -- ehkä --

Sitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja

minkä mitäkin niinkuin Mikkokin. -- On todemmastaankin sillä Mikolla

oikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän

mankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin kesä-

kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään, ja herrassikaria poltella

tupruuttaessaan, kuin meikäläisten täytyy nurkantakaisiin tyytyä. Mut

ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi talonpoikain töissä

rehmiä, -- ei "pois se", sanoi Tutjun Tiemu torakalle -- kauppamiesten

kanssa minä vaan kestiä kävisin niinkuin Mikkokin.

Kaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui

hääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan

päältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi

rahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri

kitisemään ruvennutta pientä Mattia.

Siinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa

ja arvostella häntä. -- Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo kuin

paistin varras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät

nuljottavat päässä kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen naamakin

alkaa kurttuun käydä, vaikk'ei vielä ole kuin viisi vuotta yhdessä

oltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen saivat

niissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä

eroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä

olisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä

olisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, pois se, sanoi

Tutjun Tiemu --

"Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin

tässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi", lausui Kaisa Jaakolle,

saatuaan Matin nukutetuksi.

"Eikös niitä ole enää pilkotuita -- vastahan minä toisna päivänä" --

"Tyhjälläkös se sauna sitte lämmitettiin", tiuskasi mummo.

Jaakko kynsäsi korvallistaan ja haukotellen nousi ylös.

"Missähän lienee taas sekin kirves?" kysäsi hän naisilta.

"Tuollahan tuo näkyi eilen olevan rankakasalla", tiesi mummo.

Nuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain

sen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö

löytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut

kukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä,

mut eivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin

omat kätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse

seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne

varastaneen.

"Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt",

tuumaili Kaisa ja lisäsi: "voithan noita nyt tuon verran paljainkin

käsin pilkkoa."

"Rakkuloillapa nuo ovat käteni jo ennestäänkin."

"Kyllä olet mieheksi kumminkin koko asso", mutisi Kaisa.

"Onhan se, vaan minkäs teet", vastasi Jaakko.

"Täällä, täällä sängyn pohjalla on yksi!" huusi Miina iloisesti.

Siellä oli toinenkin ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle.

Hänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan,

ja taivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta, kuumotti niiden lävitse

aurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte

yhä selkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät

pääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä vaan lähtivät lentelemään.

Ilman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen

vetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka

toisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.

Hetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja

niitä ottaessaan huomautti miehellensä: "kas miten taivas nyt jo on

kuulakkana kuin lasi!"

"Onpa todellakin", vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä

otsastaan, "ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä."

"Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan", sanoi Kaisa

vielä mennessään.

Jaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja

ryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät

hevosessa ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi.

Kaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin

korviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan,

mutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. -- Yhä kuului

ääni ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.

"Kyllä se vain on hätähuuto", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan

ja lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan

päässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla, näkikin hän tiellä hevosen

ja kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta

särkynyt.

Kärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta

kuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen, kuin vahvan höyrykoneen

käydessä. Jaakko eroitti, lähemmäksi päästyään, möhkäleen yläpuolella

suurenmoisen palleron ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän

pään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä,

kokardi.

"Tuleh -- -- hyyh! -- -- hyvä mies auttamaanh -- hyyh! Putte ei

yksinään saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan."

"Hyvää päivää, herra vallesmanni ja Jumala avuksi!"

"Eih -- vaan auta sinä minua -- -- irti tästä kurasta."

"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen ja tässä on aina ollut niin

huono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa", tuumaili

Jaakko Puttea silmäillen.

"No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin."

"Kyllä, kunhan tässä keretään."

"Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?"

"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä

vasta velliä on."

"No, eikö se liikahdakaan?"

"Ei, vaan jos herra vallesmanni nousisi --"

"Tuommoiseenko siivoon? En ikipäivinä."

"Mutta mikäs tässä muutoin neuvoksi tulee?"

Pikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin

ja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä

ja heti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää

pistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi

oikein hartiavoimalla nostaa.

"Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa", tuumaili

Jaakko mielissään.

"Tuntuu nousevan -- -- älä -- Putte ptruu, ptruu -- älä -- --"

Kesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin

kuraan.

"Ohoh! Eihän, vaan liene koskenut."

Nimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi

kirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta

sätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. -- Arvattavasti enemmistä torista

päästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin, sitä parempi toimittaa

nimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja

kuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.

Nimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin

Kataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. -- Mökissä säikähtivät naiset,

nimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet

pyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan ja pikku Miina

potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti vierasta

koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita lieskan eteen

kuivumaan, oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen ja nuhdella

naisia mökin siivottomuudesta, sillä: olihan toki köyhälläkin vettä

ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät pestyiksi, varsinkin näin

sateiseen aikaan.

Hän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun

Kaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa,

sikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui

vallesmannin hevosessa olevan "vähän juoksijan vikaakin."

"Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä."

"En, herra vallesmanni", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa

nokkia, "en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi

minä näin kauvan viivyin."

Nimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien

jakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; "ja katsokootkin sitte itseänsä,

jos eivät sitä kunnolliseksi korjaa", sanoi hän.

Vaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta

takkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja

hämmästyen kiljahti hän: "missä minun lompakkoni, häh?"

"Mikä lompakko?" tohti Kaisa kysäistä.

"Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa."

"Olisipa semmoinen rahasto minulla!" huudahti Jaakko.

Mökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei

sitä kuitenkaan löytynyt.

"Mies, sinä olet sen varmaan ottanut", tiuskasi nimismies Jaakolle.

"Mi-mi-minäkö?" sammalsi Jaakko kalveten.

"Sinä, -- se on pudonnut kaatuessa ja sinä sen näit; se on ihan selvä."

"Kaatuessa? enhän minä nähnyt kuin hevosen."

"Kyllä sinä näit ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, --

tunnusta pois."

"Tunnusta pois, Jaakko, jos olet ottanut", kehoitti Kaisakin.

"Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista",

väitti Jaakko.

"Ahaa, mistäs sen sahviaaniseksi tiesit?"

"Minä näin sen teillä Putkelan huutokaupassa."

"Nyt olet mies kiini -- -- eihän sitä minulla silloin vielä ollutkaan."

Jyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa ja vihan vimmassa lähti

nimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää "närhin näperit."

Kohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista

ihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen

lompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon

seutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä

rihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä

vaan yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää

varkauttansa ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma eukko.

Hän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan,

jotka mitä virveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta

koettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui

Jaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi

heidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi

jättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.

Jaakko oli ja pysyi paatuneena ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta

unetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä,

ettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään

suoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti

kulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan

salatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään ja kertoivatpa muutamat

nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä sanonut

niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa kierteli

metsiä lukemassa.

Sitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko

sanoi ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa

kuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi

syksynä.

"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi", sanoi Kaisa. "Ole joutavia

lörpöttelemättä -- ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin

olisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa."

"Mihinkäs lehmällä pääsee", tuumaili Jaakko, "mutta hevosella minä

kauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin."

Kauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan ja

muutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli

Jaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä

haalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne

kutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan

huutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.

Oikeuspäivä tuli viimeinkin ja kokonaan se menikin sitä todistajain

joukkoa kuulustella. -- Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille

koko elämäkertansa ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä

salaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään

valkeutta. Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta

kun ei toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi,

vaati nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen

kohtuulliseksi, "että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla",

niinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli

ja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä "eihän

viattoman polvet vapise", sanoo jo sananlaskun, ajatteli nimismies.

Asia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa

muitakin rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko

tulemaan puhdistusvalalle ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava,

"asianomaisen" papiston todistus siltä, että hän oli saanut opetusta

valan tärkeydestä ja arvosta.

Puoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin

vaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa

ja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän

järisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä

järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa; ja kuinka rangaistus

ei vääräin huoneesta lakkaa ja kysyi lopuksi: "oletkos nyt aikonut

viimeinkin tunnustaa?"

"En", oli lyhyt ja jäykkä vastaus.

Provasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken

kaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko

siinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja

kuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista;

sulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa

armoa vastaan, vaikka tahtoisikin.

"En sittekään rupea tunnustamaan", murisi Jaakko.

Vaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa

tunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun

todistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti

miettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle

tulisi, mutta se oli samaa, kuin olisi seinälle saarnannut.

Tuomari oi voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että

sieluparka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa ja

luki sitte edellä valan kaavan.

Rohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein

uhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta

sanoissa: "niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja

sielun puolesta" vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin

loppuun. Niin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos

käräjätuvasta, eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki

kammoen antoi hänelle tietä välitsensä.

Jonkun päivän kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle

"ystävällisesti" ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi

tyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi

vuonna Jaakkoa kirjoissaan pitää.

"Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai

miksi se ei enää käy laatuun?" kysäsi Jaakko.

"Eipä suinkaan", vastasi Olkkolainen hymyillen ja katsoa vilauttaen

Jaakkoon lisäsi hän: "enämpi noita sinulla lienee varoja maksaa, kuin

monella muulla."

Jaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan eikä edes vastannut isännän

jäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä

päälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät

suorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut,

vaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan

emäntää, mutta yhtä turhaan.

Emäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme

noin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa

tehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona, ja mummo sanoi hänen

äsken äänettömin päin menneen ulos.

"Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies", arveli mummo.

Kaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kuin Jaakko saapui

kotiin.

"Mikäs täällä nyt on hätänä?" tiedusteli mies sisään päästyään.

"Mikä -- ja sinä vielä kysyt sitä?"

"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen ja on sitä maata

muuallakin", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta, kun huomasi pöydällä

joulukynttelin, ärähti hän: "mistäs sinä tuon olet kulettanut?."

"Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi."

"Sait ja otit?"

"Miks'en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?"

"Hyvästä sydämestään! -- Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen

antoi."

Jos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen

väärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen

sydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä

Tuiskulan Juholle myymässä vuohen ja "kaikki joutavat hynttyyt", joista

Juho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte

käski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, "sillä

huomenna lähdetään tästä Venäjälle."

"Huomenna? Joulun aattona?" ihmettelivät naiset.

"Niin juuri huomenna, Joulun aattona."

Siinä ei auttanut itkut, eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä

Jaakko oli loppuaikoina: käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen

tietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.

Huominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti

hevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet

valmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä

katsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja

kyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta

useimmat laskivat leikkiä koko matkasta.

Hiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi reen perään ja

kaikenlaisiin ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä.

Jaakko itse hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta

ja niin sitä lähdettiin.

"Ei, tuo herja, edes, vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa

niistä nimismiehen rahoista", tuumaili Hevos-Mikko, "vaikka minähän

hänelle kultaisenkin hankin."

"Mitä?" huusi Jaakko taakseen katsoen.

"Eipähän mitään; -- onnea vaan matkalle!"

Naurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan

kujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla,

huikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas

lumivaippa peitti kaikki vainiotkin ja puiden oksat olivat kuin

valkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt

pehmeällä lumikerroksella ja tuolla talon takana levisi metsäisten

harjujen välillä Lummelammiin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki,

tummien kuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla

puolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman

punertavaksi. Koko luonto näytti valvistautuvan juhlaa vastaan ottamaan

ja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista juhlavirttä.

Kuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään

moniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte

sulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin

toisella rannalla,.

"Tuolla ne nyt menevät", puheli emäntä lattiaa pesevälle

palvelustytölle. "Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat

Joulunsa taipaleella viettää."

"Mitäpä noista säälii", mutisi tyttö, "mitä ihminen kylvää, sitä hän

myös saa niittää."

Surkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen

näkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin

puhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään.

Vasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä

tähtiä, puuttui hänkin puheisin ja paljoa lempeämmällä äänellä, kuin

pitkiin aikoihin oli käyttänyt, kertoi pikku Miinalle Bethlehemin

tähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville

kansoille, ja joka valkeus ei koskaan sammu.

"Niinhän se puhuu, kuin pappi", ajatteli mummo, hartaasti

kuunnellessaan Jaakon kertomista. Kaisa, taas tunsi sydämmensä

lämpenevän miehensä sanoista ja päätti mielessään: "ei ikinä -- --

ei väärän valan tekijä voisi ikinä hänestä noin puhua." Hän olisi

kiittänyt miestänsä, jos ei olisi luullut Jaakon pitävän sitä

lapsellisuutena.

* * * * *

Nimismieheltä ei Ylikyläläisten kirkkotie syksyllä tullutkaan jaetuksi,

vaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että

Ylikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava

oikeat valtaojat ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli

tehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.

Tuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran

puroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahoneiden puupökäleiden

kanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sontien viereen

viskasi.

"Mitäs punaista sieltä nousi?" kysäsi eräs ojan kaivajoista.

"Mitä lienee", vastasi Juho tyynesti ja jatkoi työtään.

"Ei, älähän -- -- katsotaanpas", sanoi toinen ja meni tarkastamaan

tuota punaista esinettä.

"Lompakkohan se on."

"Kies'avlta! On se lompakko."

Miehiä kerääntyi nyt enämpikin yhteen ja joku heistä huusi: "ho hoi

miehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?"

"Kyllä ei varmaankaan minulta", sanoi Kurttilan ruotupoika.

"Eikö liene vain sinulta", tuumaili nauraen Mattilan Pekka.

"Näytäpäs, -- minä olen tuon jossain jo onnenkin nähnyt."

"Olen minäkin -- -- maltas! -- -- se on nimismiehen lompakko", sanoi

Tuiskulan Juho.

"Sekö, jonka Kataja-ahon Jaakko varasti?"

"Sekö lienee vai mikä, vaan kyllä nimismiehellä oli ihan tuon näköinen."

"Olkaa hupsimatta", sanoi Olkkolan isäntä. "Kyllähän sen Jaakko olisi

sinne heittänyt!"

"Katsotaanpas, onko siinä vielä rahaakin."

"Mies! Älä liikuta löytökalua", varoitti joku, mutta myöhään, sillä

lompakko oli jo auki.

"Se on ihan täynnä satamarkkaisia."

"Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee", arveli eräs, vaan silloin

joutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.

Varovasti eroiteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli

kuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja

joitakuita kolmimarkkaisia.

"Kunhan ei Jaakko sittekin olisi ollut syytön", epäili Mattilan Pekka.

"Syytön -- miksikäs hän sitte olisi lähtenyt Venäjälle?"

"Ja vielä vannonut sielunsa pahalaiselle", nauraa honotti Olkkolan

isäntä.

"Syytönhän peto taisi olla", selitti siltavouti Olkkolaiselle. "Tuossa

näet eroittaa vielä selvästi K.G.N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa

Nöyréniä, joka on nimismiehen nimi."

"Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu", arveli muudan mies

lapioonsa nojaten. "Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään

viattomaksi."

"Olisitkos sinä uskonut", kysyi nenäkäs ruotupoika.

"Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?" tiedusti vieläkin

Olkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.

"On se", päätti siltavouti. "Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt."

Siltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei

Olkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut

kappale, josta oli niin paljo melua ollut.

Pitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa: että jos kuka laukku- tai

muita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään

nimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan

laukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä

vaivatkin.

Ihmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen

puheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena.

Syksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita

itselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut

lähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaasen, kun ei Jaakon

olinpaikasta ollut selkoa saanut.

Matkalla.

Olisi pitänyt olla jo vankka talvi, mutta olikin syksy, -- synkkä ja

pimeä yö. -- Taivas tuolla ylähällä, pään päällä, peittyy pimeyteen

niin, että ei oikein näe edes sitäkään; vai eikö muutoin saattane

katsellakaan, kun sataa suhuuttaa alinomaa ja hiukkaakaan taukoamatta.

Ei se ole suoraa, rehellistä sadettakaan, vaan semmoista hienon hienoa

vesi-utua, joka tunkeutuu joka paikkaan ja läpäisee kaikki. Tuulen

mukana sitä vaan yhä tulee tuolta kaukaa edestäpäin -- mistä asti

tulleekaan. Ensin se sade lioitti matkustajan päällystakin, sitte

kärryissä olevan jalkopeitteen, aikoneekohan koko ruumiin liuokseksi

laittaa? Nyt nuo pienen pienet vesipisarat, vihuripuuskan voimasta,

kaivaantuvat matkustajan huopahattuun. Hän tuntee, miten hikinauha

otsapuolelta vettymistään vettyy.

"Olisihan tuota hattua hiukkasen käännettävä, mutta mitäs siitä --

kastuisivat kädet. Näin on vaan parasta istua kököttää yhdessä kohden,

hievahtamattakaan. Kädetkin tuntuvat niin lämpöisiltä näin hihoihin

kaivettuina."

Ajatuksissaan matkustaja vähän kutistaa ja käännältää ruumistaan.

Kaikki vaatteet tuntuvat juottuneen toisiinsa kiinni yhdeksi kuoreksi

ja ruumis on ikäänkuin irrallaan siellä kuoren sisällä. Tuo tiekin on

vielä niin siunatun huonoa ja kuopperoista.

Tuntuu tavallista tuimempi sysäys, joka pikkuisen virkistää alakuloista

mieltä. -- "Mikä nyt", äännähtää matkustaja nurpeista mietteistään

havahtuen.

"Käännytään kievarin tielle", vastaa kyytipoika.

Hevonen jatkaa torkkuvaa astuntaansa yhtä hitaasti, kuin ennenkin ja

suruiset mietteet risteilevät aivoissa yhdessä hämärien unikuvien

kanssa. Tie tuntuu muuntuvan yhä huonommaksi ja kuraisemmaksi. Eipä

sillä, että sitä näkisi, vaan kyllä sen tuntee -- tärähdyksistä ja

kuulee siitä litseestä, jonka kaviot synnyttävät likaan polkiessaan.

"Ptruu! Kunhan ei kaaduttaisi", tuumii kyytipoika ja lisää: "johan on

tämäkin joulun aikaa."

"On tosiaan -- -- kun tuli kesä keskellä talvea."

Saavutaan viimein majataloon ja pyydetään hevosta.

"Tuota -- tuota, eikös se herra voisi olla talossa yötä, kun on niin

rämpsyinen ilma", kysyy uninen isäntä päätänsä raappien.

"En voi, sillä minun täytyy vielä ehtiä yöjunaan ja joutua -- --."

Punehtuen jätti matkustaja lauseensa kesken, sillä hän oli ollut

sanomaisillaan ilmi salaisuutensa. Kuitenkin lisäsi hän kohta: "minun

täytyy eteenpäin, vaikka läpi vuoren."

Isäntä katosi huoneesta ja matkustaja vaipui unelmiinsa istuimelle.

Suloinen raukeus valloitti hänen jäsenensä tuossa hämärässä huoneessa,

jossa yksi ainoa talikynttilä paloi pöydällä. Ajatukset alkoivat

liidellä siinä sinne ja tänne, ja tuntui hyvältäkin olla yksinään

täällä lämpimässä suojassa. Yksinään hän tosin oli koko maailmassakin

näihin asti ollut. Ei mikään ollut oikeastaan tähän saakka sitonut

häntä elämään, mutta kohta oli toisin.

"Niin toisin; ja minäkin kiinnyn elämään", mutisi hän. Silmät olivat

harhailleet siihen asti ympäri huonetta. Nyt seisahtivat ne ja katse

kiintyi yhteen kohti tuonne sängyn jalan juureen. Varsi kynttilässä

kasvoi kasvamistaan, mutta matkustaja ei sitä huomannut. Siihen sijaan

huomasi hän vuoteella venyvän valjun miehen. Pieni poika seisoi

paitasillaan siinä vieressä, lohduttelemassa tuota miestä.

"Ole huoletta, isä", sanoi poika. "Kyllä minusta mies tulee ja

Matista kanssa. Minä laitan sitte meille talon yhtä pulskan kuin

kuvernöörilläkin on siellä Saimaan niemessä. -- Ole vaan huoletta! Minä

rupean papiksi ja sitte otan äidin ruustinnaksi ja Matin Silvanteriksi

ja ostan hänelle paljon paremmat hevoset, kuin pappilan Silvanterilla

onkaan. Kaksi mustaa minä ostan ja sitte sen Jablakoffin punaisen

varsan ja sitte vielä -- sitte vielä -- --"

Tuolla hiiloksen edessä hymyili äiti poikansa puhetta kuullessaan,

vaikka kyynelet kiilsivät silmissä. Pikku Matti taas piti lorikoiden

puhetta kätkyessä, samalla kohotellen palleroisia pohkeitaan ja

ojennellen tulta kohden kätösiänsä.

Siitä oli jo kuitenkin kulunut kauan, hyvin kauan. Nuori hovineuvos

tuskin enää muistikaan, kuinka kauan. -- Johan siitäkin oli vuotta

parisen kymmentä, kuin äiti vilustui siellä Salakkalahden avannolla

kaupunkilaisten vaatteita pesiessään, ja sitte kuoli, Ei, jo siitä

oli enämmänkin. Siitäkin oli jo tänä talvena kaksikymmentä vuotta,

kuin valtioneuvos otti hänet hoitoonsa ja Matti lähetettiin maalle. --

Missähän mahtoi Matti nyt olla? Ei ole tullut koskaan kuulustelluksi.

-- No varmaan hän on renkimiehenä jossakin siellä maalla, tai ehkä on

siivona työmiehenä kotikaupungissa, jos on sinne palannut.

"Haa -- aau! Kauanpa se hevonen taas viipyykin", äännähti matkustaja

luoden silmänsä ovea kohti. Se pysyi kuitenkin sulettuna, eikä juuri

kuulunutkaan muuta kuin tuulen suhinaa ulkoa. Se oli niin tuttua ääntä,

se oli kuin kuisketta menneiltä ajoilta -- niiltä ajoilta, joina

valtioneuvos "mielenhäiriössä" laski luodin otsaansa, ja leski sitte

tyttärineen joutui sukulaistensa armoille.

Noinhan se suhisi ja valitteli tuuli sielläkin Vaittisen

ullakkohuoneessa, jossa sai "ilmaiseksi" asua, kunhan vaan koulutöiden

lomassa pari kolme tuntia päivässä ahtoi viisautta mestarin poikien

koviin päihin. -- Tuolla tavoinhan se suhisi tuuli usein silloinkin

kuin äiti aina iltaisin toi sinne ylös ansaitsemansa markat ja kertoi,

että "kotona oli kaikki hyvin." Matti kuului kyllä käyvän hiukan

kalpeaksi, "kun ei juuri milloinkaan saa keittoruokaa maistaa, mutta

tervehän hän muutoin on ja hiljainen. Nyt lähetti kauppaneuvoksen rouva

hänelle vielä Alfred-herran vanhat housutkin niiden sijaan, jotka

heidän koiransa tässä viime viikolla repi -- hyvä rouva se on -- ja

Matin haavatkin jo ovat paranemaan päin. -- -- Elä sinä meistä murehdi,

ole vaan ahkera, vaikka kuinka pimeältä näyttäisi; kylläpähän vielä

kerran kirkastuu."

"Hiuu -- uuii -- uu", vinkui tuuli yhä ulkona. Niinhän se vinkui aina

silloinkin, kuin ylioppilaana ollessa siellä pitkän sillan korvassa,

Helsingissä piti tyhjin vatsoin vuoteelle mennä. -- -- Mitähän Aliise

niistä oloista sanoisi? Mutta ei -- en koskaan kerro niistä hänelle.

Hän häpeäisi minua -- aivanhan hän menehtyisi tuo vieno, hento kukka,

joka on aina päiväpaisteessa ollut. Muudan päivä vielä, muudan päivä

ainoastaan, niin saan kaikkien nähden tuota armasta lasta omanani

syleillä.

"Hevonen on valjaissa, herra", kuului järeä ääni ovelta. -- Taas

seurasi sitte samaa sadetta, samaa tuulta, samoja tärähdyksiä, samoja

apeita, unenhorroksen sekaisia ajatuksia. Pimeät, umpisalaisen näköiset

talot rakennuksineen väistyivät vähitellen syrjään ja jäivät jälelle,

niinkuin häpeissään ja pahalla omalla tunnolla olevat. -- Jo toki

ollaan maantiellä. Luultavasti ovat tien vieret viljeltyjä maita,

koska eivät näytä niin sysimustilta, kuin äsken kylään tullessa; vai

rupeaisikohan jo kajastelemaan. Eiköhän todellakin, -- taitaahan

tuolla edempänä taivaan rannalla tien oikealla puolen jo olla pilvet

ohuempina. Onhan tuolla jo joitakuita vaaleampia viiruja ja koukeroita

taivaallakin.

Ei, silmät ne vaan valehtelivat -- kyllä se on vielä koko taivas yhtä

synkkänä ja pilvessä. -- Mutta mikäs harmaa laikka se nyt tulee tuolta

vasemmalta? Jahaa, lampi se on; ja niin totta toisen kerran! -- se on

sulana. Sula se on, koskapahan siinä selvästi eroittaa rannalla olevan

vuoren varjon. Tuo musta paikka tuolla on varmaankin saari. Saattaa

täällä kesällä ja päivä-näöllä olla kauniitakin maisemia. Mitähän, jos

olisikin ostaa itselleen täältä maatila kesä-asunnoksi ja siellä sitte

Aliisen kanssa viettää oikeaa erakko-elämää.

Miksi humisee tuuli niin oudosti tuolla tuonnempana. Sehän on kuin

hornan henkien hengitystä. Kylmä väristys käy pitkin selkäpiitä.

Tullaan sillalle. -- Ei -- eihän se ollutkaan tuuli, vaan kosken pauhu.

"Onko tässä myllyä, tässä koskessa?"

"Onhan siinä mylly ja valssi."

"Minkälainen valssi se on?",

"Ka, se nyt on vain semmoinen valssi."

Hetkisen oltuaan vaiti, kysyy matkustaja vielä: "mitä siinä valssissa

tehdään?"

"Ka, en minä häntä tiedä, mut kyllä sen inspehtori asemalla tietää -- --

niin oikein, sanoihan se Oikarin Paavo siinä lastujakin tehtävän."

Hevonen juosta lönkyttää taas hiljalleen eteenpäin ja tummassa yössä

näkyy kummia, muodottomia varjoja kulkevan ohitse. Yhä lähemmäksi ja

lähemmäksi hiipii hiipimistään tuolla kahden puolen tietä muutamia

pitkiä, mustia jättiläishaamuja. Äänettöminä ja hitaasti, kuin aaveet

lähestyvät ne. Matkustaja ponnistaa turhaan näkövoimaansa saadakseen

selville noiden tummien kummitusten rajapiirteitä. Niillä ei ole ääriä

ollenkaan, vaan vähitellen sulavat ne yhteen yön synkässä pimeydessä.

Nyt nuo haamut järjestyvät kahteen riviin tien varsille ja ojentelevat

käsiään, ikäänkuin aikoisivat salaperäisen synkkään syliinsä sulkea

hevosen ja miehet, maantien ja taivaan -- kaikki, kaikki. Oikein

pöyristyttää, kun suljutaan noiden oneiden rivien väliin.

Matkustaja ummistaa ehdottomasti silmänsä odottaen jotakin kauheaa

tuossa tuokiossa tapahtuvaksi. Ei tapahdu entistä enämpää, täytyy

avata silmänsä taas. Nyt ei näe enää juuri mitään sivulle, eikä paljo

eteenkään päin. Hurjasti viuhtovat vaan puut oksillaan ja taivas

näyttää täältä puukujasta katsottuna entistään vähän vaaleammalta.

Mahtaa jo olla käsissä puoliyön aika. Siksi kai kuuluukin tuo puiden

latvoissa ulvoen peuhaava tuuli niin omituiselta unisen miehen

korviin. Tuossa äänessä on omituista uhkaa ja samalla säännöllisyyttä.

Se muistuttaa kaukaa kuuluvasta puheesta. Heiluvat oksat näyttävät

tavoittelevan miehiä kuin näkymättömän, verenhimoisen hämähäkin kädet,

ja kuivien oksien aika välistä kuuluvat narahdukset ovat kuin peikkojen

kuisketta.

Tuntuupa siltä, kuin olisi metsä ja ilma täynnä yön henkiä, jotka

iloitsevat pimeydestä ja myrskystä. Pahantekijäin tavoin ne supisevat,

kuiskivat keskenään ja kerskuvat siitä, että ei enää valoa missään

välky. Pienessä kyläräätälin torpassakin tuolla metsänranteessa on jo

valo aikaa sitte sammunut. -- "Haa -- huu -- haa -- hahaa", kuuluu

humina synkässä salon sydämessä, niinkuin pitkä, mutta pidätetty ja

ilkkuva nauru. Sitä seuraa huokaus, -- huokaus niin pitkä, harras

ja syvä, kuin tulisi se maan sydämestä saakka, tai lähtisi rinnasta

kärsivän äidin. Kohta kuitenkin alkaa uudestaan kuulua tuo äskeinen

ontto, kolkko ja kummallinen kuiske. Juurikuin lumottuna täytyy

matkustajan kuunnella sitä. Toisinaan on se, kuni kiukkuisten kärmeiden

sihinä, toisinaan taas, kuin hiisien haastelu vuorten onkaloissa, kun

ne kertovat toisilleen hävityksestä ja heikkojen sorrosta.

Käyttäen koko tahtonsa voimaa koettaa matkustaja rikkoa tuota tenhoa,

jonka alaiseksi on joutunut. Hän onnistuukin mielikuvituksestaan

poistamaan nuo kaameat kuvat ja öiset äänet. Siihen sijaan on hän

olevinaan jo matkansa päässä, tuolla rikkaassa, valoisassa kaupungissa,

sivistyksen, tieteen ja taiteen pesäpaikassa. Hänen eteensä ilmestyy

hymyilevä valo-olento, kaunis, kuin itse valkeuden enkeli. Tuo

olento saa yhä enemmän tutut muodot, keijukainen kehittyy lemmityksi

Aliiseksi. -- Pienenä oli matkustaja usein, Bethlehemin tähdestä

lukiessaan, toivonut itselleenkin sellaista tähteä onneen johtajaksi.

Nyt on hänellä Aliisen lemmestä hehkuvissa silmissä kaksikin tähteä,

jotka viittaavat häntä ja kutsuvat olemaan onnellisena ikänsä kaiken.

Hymyyn vetääntyvät matkustajan huulet ja hänessä herää halu päästä

pikemmin perille.

"Eikö tästä jo kohta päästä asemalle?"

"Koht' sillään päästään", vastaa ajomies verkalleen, -- "ensimmäisen

tienmutkan takaa sieltä jo pitäisi tulien ruveta näkymään; mutta ei se

juna vielä heti tule."

Ei ruvennutkaan tulta näkymään, mutta nyt ollaan tuolla yksinäisellä

sydänmaan asemalla.

"Ottaako herra matkalaukkunsa vaunuun vai viedäänkö sekin pakaassiin",

tiedustaa ajomies?

"Kyllä minä laukun vaunuihin otan, mutta kapsäkki saa mennä

tavaravaunuihin."

Asemamieskin saapuu näkyviin. Hän sytyttelee lamppuja odotussalissa,

pistää tulen pariin lyhtyynkin ja samalla heittää syrjäsilmäyksen

tuonne hämärään nurkkaan, penkille, jolle matkustaja oli istunut.

Sitte hän kääntää silmänsä kapsäkkiin, jota kyytimies suurella rymyllä

parhaillaan tuo sisään.

"Mitä siinä ähkäilet, -- eihän tuommoinen paina, jos korkeintaan

kolmetoista kiloa", sanoo asemamies tuntijan tavoin.

"Onpa sitä painoa kolmessakintoista kulissa näin minun ikäiselleni

miehelle."

"Jassoo! Aapelihan se onkin. No hyvää iltaa; mitäs sinne päin kuuluu?"

"Eipähän liikoja erinäisiä", sanoo Aapeli kättä paiskaten, "mutta tämä

talvihan se nyt ilveelle rupesi."

"Sanos muuta. Inspehtorikin tässä eilen jutteli minulle, jotta ei hän

mokomaa ole nähnyt, kuin kerran ennen Venäjällä ollessaan."

Miehet puhelivat sitte minkä mistäkin ja tulivat siihen päätökseen,

että "ei tämä tämmöinen ilma ole hyvän edellä, vaan siitä tulee joko

suuri sota tahi keväällä niittymatoja taas."

Kellon lyönti keskeytti tuttavain puhelun. Asemamiehen piti näet jo

ryhtyä virkatoimiinsa. Aika olikin, sillä hetkisen perästä kuului jo

hienoa jyrinää, seurasi vihellys, ja jyrinä koveni kovenemistaan.

Matkustaja sai matkalipun lunastetuksi. Se oli kolmannen luokan lippu,

mutta ei ollut aikaa sitä enää vaihtaa, sillä jo tärisi asematalo.

Kirkkaita kipunoita sieramistaan ylös pimeyteen syytäen saapui juna

kolisten aseman eteen. Kello soi jo. Yks', kaks', kolme! Asemapäällikkö

tervehti sotilaan tavoin konduktööriä, joka samassa puhalsi pilliinsä.

Juna vastasi siihen voimakkaalla, iloisella vihellyksellä; hytkähdytti

hieman pitkää ruumistaan, ikäänkuin valmistuakseen hyökkäykseen. Pyörät

kirahtivat pikkuisen rataa vasten juurikuin kiukkuisina lyhyestä

levostansa. Uusi sarja kirkkaita, leijuvia säkeniä syöksähti taivasta

kohden, maa järisi hieman yksinäisen aseman ympärillä ja juna töytäsi

eteenpäin pimeyttä kohden. Hämäryyteen kietoontui heti hiljainen

asematalo, kuin vaippaan, ja matkustaja astut vaunuun.

Sisään tultuansa istahti väsynyt matkustajamme heti ensimmäiselle

tyhjälle paikalle, jonka silmänsä keksi, eikä sen paremmin

matkakumppaneitaan katsellut. Hän kääntyi akkunaan päin, mutta veturin

savu esti näkemästä mitään ja milloin ei savua sille kohdalle sattunut,

muuntui akkuna peiliksi, joka kuvasti vaunujen sisustaa ja siinä olevia

ihmisiä. Tuo erilainen tärinä oli alussa vähän outoa ja junakin tuntui

heilahtelevan. Luultavasti oli koneenkäyttäjä joko nukuksissa, tahi

huoleton toimessaan, koska niin epätasaisesti hoiti höyryä. Vähitellen

tasaantui kulku ja tärinäkin tuli säännöllisemmäksi. Siihen rupesi jo

ilmestymään jotakin tahdin tapaista ja oli siinä tavallaan säveltäkin.

Matkustaja kuunteli junan soittoa ja huomasi sen säestävän hänen

ajatuksiaan, varsinkin Aliisen nimeä.

Tullaan toiselle asemalle, jopa kolmannellekin. Istuinpaikat alkavat

yhä enemmän täyttyä. Tuossa tulla tuhuttaa sisään tavattoman lihava ja

pallomainen matami, jolla on ympärillään paljous kaikenmoisia myttyjä

ja kääröksiä, niinkuin takkiaisia. Matkustajastamme on ihme, kuinka

kaikki tuo tavarajoukko kulkee ja pysyy matamin mukana, mutta matamista

itsestään ei se ensinkään kummalliselta näytä. Hän on vaan ihan kuin

kotonaan ja asettelee myttyjään jos jonnekin. Vasta kaikki kapineensa

sinne tänne sijoiteltuaan istahtaa matami. Hän huoahtaa kuin pienoinen

pajapale ja kenenkään pyytämättä alkaa esitellä sitte itseään.

"Hohhoo! Nyt on siis Holmstenska taas kaikella kunnialla täällä, mutta

kyllä tänne oli tulemistakin tässä Herran ilmassa. Ette usko hyvät

ystävät, millaista on matkustaa tuolla maalla. Minä tulen Tuomaan

markkinoilta Jyväskylästä asti, vaan en sinne enää toiste mene. Voikin

siellä on niin hinnassa, että ei sinne enää kannata toista kertaa niin

kauaksi reissata", puhui matami.

"En sinne taida enää minäkään toiste 'reissata', vaikka kyllähän tuo

tuntuisi mieli tekevän, kun morsiankin jäi sinne", virkkoi matamille

vastaukseksi ivallinen ääni toiselta puolen vaunua.

"Matti, ole sinä vaiti", komensi käskevästi tuon äskeisen äänen

vastapäätä istuva univormu, jonka kauluksesta ylöspäin lukien oli ensin

hyvä vihko partaa, kaksi silmää ja sitte punarautainen lippalakki

ylinnä.

"Herra siunakkoon!" ähkyi matami kauhistuneena. "Sehän on vanki; --

oikein hengellinen rautavankihan se on!"

"Onhan se muori kulta, ja perin hengellinen onkin", vakuutteli äskeinen

ääni ilkkuvasti.

Muutamien vaunuissa olijain suu vetääntyi hymyyn ja meidänkin

matkustajamme alkoi tarkastella vankia osiksi inholla, osiksi

uteliaasti. Holmstenska siihen sijaan rupesi keräilemään kokoon

myttyjänsä ja tiedusteli hätäisesti vanginvartijalta; "mitä pahaa se

onneton on tehnyt?"

"Enhän minä mitään pahaa, vaan ainoastaan oikeutta, sillä: millä

mitalla te mittaatte, sillä pitää teille -- -- --"

"Elä viisastele mies, muutoin minä panen sinut hansikkaihin",

tiuskattiin jälleen univormusta. Sitte sai matami ja muutkin tietää

vangin "hakanneen" isäntänsä niin kypsäksi, että "tokko siitä enää

tullee miestä vasta edes renkiään kurittamaan."

"Ja minä onneton, kun satuin yhteen junaan tuon pedon kanssa", vaikeroi

Holmstenska-parka; "yhteen junaan ja yhteen vaunuun vielä!"

Yhä katseli matkustajammekin tuota vangittua miestä. Vangissa oli

jotakin niin tuttua, hän muistutti jostakin, mutta kenestä. -- --

Matkustaja kalpenee äkkiä ja tuskan hiki nousee hänen otsalleen. Herra

armahda! Kuta kauemmin hän häntä katselee, sitä selvemmiksi kirkastuvat

eteen isävainajan kasvojen piirteet. Sama suora nenä, sama jykevä

leuka ja hänen nimensäkin on vielä Matti. -- Mutta kuinka olisi se

mahdollista -- minun veljeni kahleissa, murhamiehenä rehellisen miehen

poika! Hirveää, hirveää! Ei se voi olla mahdollista. Onhan niitä

maailmassa monta muutakin Mattia. En katsele häntä enää. -- Turhia

väsyneen mielikuvituksen houreita koko tuo yhdennäköisyyskin. Eihän

hänellä ole äidin lempeitä silmiäkään, niinkuin veli Matilla oli, eikä

tuota isän avomielistä, rehellistä katsantoa. Ei, en katso häntä enää.

Silmät kääntyivät taas kuitenkin vankiin. Kirottua, jos hän sittekin

olisi Matti. Olisi melkeen parasta kysyä, mutta mitä se minua

liikuttaa -- -- -- ja jos se onkin, niin olkoon. Kuka voi häntä

arvata minun veljekseni, eikähän hän varmaan olekaan. Miten se Matti

olisi sellaisille jälille joutunut -- niin, mutta -- -- --. Olisi se

siivoa, jos hän nyt kumminkin on Matti. -- -- Mitä Aliise sanoisi

siitä ja Aliisen isä? Hm! Se olisi Aliisen surma -- -- onneni loppu

se olisi. Maan mahtavimman miehen ainoa tytär murhamiehen veljen

vaimona! Ei -- -- ei kuuna päivänä. Kirottu kohtalo! Antaa minun

voittaa kaikki esteet, voittaa kaikki; saavuttaa kaikkein rohkeimmatkin

toiveeni ja sitte tuntemattoman, kunnottoman veljen kautta sysätä

minut häpeään ja epätoivoon! Ja juuri silloin, kuin olen korkeimman

onneni saavuttamaisillani ja samalla takauksen tulevaisestakin

menestyksestäni. Se on synti ja kirous!

Matkustaja pyyhkii hikeä otsaltaan, kääntää silmänsä poispäin, katsoo

ulos, mutta löytää itsensä tarkastelemassa tuota miestä. Juna viheltää,

seisahtaa. Holmstenska katoaa kapineineen, uusia matkustajia tulee

sisään. Kaikki istumapaikat täyttyvät, paitsi matamin äskeinen paikka.

Tuossa hoippuu vielä sisään perin kalpea ja kärsivän näköinen äiti.

Hänellä on sylissä vaikeroiva sairas lapsi. Sairaan asettaa äiti

pitkälleen penkille, vaalii sitä, katsoo ympärilleen ja jää seisomaan.

Matkustajamme näkee tuon kaiken, kuin unessa. Hänen ajatuksensa ovat

toisaalla. Mitä liikuttaa häntä muiden kärsimykset, kuin Aliisen,

Aliisen ei pidä ikinä saada tietää Matti-veljeä maailmassa olleenkaan.

Häntä ei saa mikään häpeä eikä suru kohdata. Onnelliseksi täytyy --

täytyy, täytyy tuon armaan lapsen tulla, vaikka sitä varten pitäisi

koko pitkä ikä valehdella ja teeskennellä joka elämänsä hetki.

Inhoittavaa se tosin on, mutta Aliise on niin heikko ja herttainen.

Kirottu mies tuo, jos hän on veljeni; riistää minulta itsearvon tunnon

ja saattaa minutkin teeskenteleväksi konnaksi. Mutta sitä ei saa kukaan

tietää, ei kukaan.

"Äiti, koskee -- koskee."

"Nuku lapseni, nuku. Huomenna antaa lääkäri rohtoja, Sitte ei koske

enää, sitte Impi paranee."

"Paranee, paraneehan Impi, paraneehan?"

"Paranee, nukuhan nyt vaan, nuku oma Impi kultani!"

"Äiti, janottaa -- Impiä janottaa."

Sairas lapsi uupui uneen saatuansa pienestä pullosta juoda, valitti

unimielissään vähän ja nukkui sitte rauhallisemmin. Äiti seisoi ja

piteli kiinni katonkannattajasta, että ei kaatuisi. Kaikki oli vaunussa

hiljaa, että ei häirittäisi uinuvaa lasta. Silloin kalahtaa kahleet,

vanki kohoaa seisomaan; kaikki luovat häneen tuiman silmäyksen, mutta

matkustajamme oikein inhosta hehkuvan. "Tuo mies on siis peto; peto,

joka ei salli sairaan lapsenkaan rauhassa nukkua -- hän ei voi olla

veljeni", ajattelee matkustaja.

"Rouva, tehkää hyvin ja istukaa tähän. Minä olen levännyt mies ja

luullakseni on minulla aikaa vielä tarpeeksi asti istuakin, jos nyt

hiukan seisonkin."

Vanki oli puhunut leikillisellä ja huolettomalla äänellä. Rouva kiittää

häntä kuiskauksella ja vaipuu vangin sijalle. Lapsi nukkuu vielä

ja äidinkin silmät käyvät raskaiksi; ne ummistuvat monen valvotun

yön perästä. Matkustaja luo silmänsä seisovaan vankiin ja saa siltä

takaisin uhkaa osoittavan katseen.

"Tuota en tunnustaisi veljekseni, vaikka hän olisikin. Hän on paatunut,

eikä tunne häpyä nimeltäkään. Kuka siitä saa selon, vaikka hän olisikin

meidän Matti?"

Joku matkustavista on kyllästynyt torkkumiseen, kun ei kuitenkaan saa

tärinältä unta. Hän kaivaa poveltaan sanomalehden ja alkaa silmäillä

sitä.

Paperin ratina vetää matkustajamme huomion puoleensa ja hänen kasvonsa

värähtävät. Mitä auttaa salaaminen? Sanomalehtimiehethän urkkivat

kaikkien roistojen sukujuuret selville ja julistavat sitte vielä

tietonsa kaikelle maailmalle. Aliisekin saisi sen tietää ja sitte

-- --. Niin sitä ei uskalla ajatellakaan, mitä sitte.

"Äiti, janottaa! -- -- Äiti, Impiä janottaa!"

Äiti vavahtaa, mutta ei jaksa havahtua unesta.

"Äiti, äiti janottaa!"

Vanki ottaa vesipullon esiin. Hän juottaa lasta siitä, kostutettuaan

huivin nurkkaa, pyyhkii sillä hiljaa lapsen kuumeista otsaa.

Matkustajamme katselee tuota, -- mutta, missä on nyt uhka vangin

kasvoilta, missä tuo raaka jäykkyys hänen huuliltansa? Katselija oikein

säikähtää. Nuohan ovat äitivainajan silmät, sama katse, sama kostea

loiste niissä. Hän on sittekin veljeni, -- ja onneni, -- -- onneni on

lopussa!

"Lopussa." Mikä katkera sana! Huokaus kohoaa matkustajan rinnasta,

tuskallinen ja helpoittava huokaus. Sääli oli nähdä tarkkatuntoisen

miehen sisällistä taistelua. Nyt se on lopussa sekin, ja päätös

on tehty. Hän ei enää tahdo perustaa onneansa valheelle eikä

teeskelylle. Kasvot kadottavat synkkyytensä; niiden lihakset vapautuvat

jännityksestänsä ja tietämättään puhkee hän sanoihin: "ensin on

otettava selvä veljestä ja sitte otettava vastaan, mitä tuleman pitää."

Hiljaisena mutinana nuo sanat huulilta tulivat, mutta sanomalehden

lukija näyttää kuulevan ne. Ovi käy ja konduktööri kysyy: "onko kellään

pilottia tulevalle pysäkille?" -- Matkustaja ojentaa lippunsa hänelle

ja tarttuu laukkuunsa.

"Mutta herra hovineuvos, tämähän on --"

"Niin, mutta olenkin muuttanut mieltä ja matkustankin ensi junalla

Viipuriin."

"Niinkuin herra hovineuvos itse tahtoo", sanoi konduktööri kumartaen,

ja ajatteli: -- herroilla on aina omat metkunsa.

Juna viheltää, hiljentää vauhtiansa, jarrumies tekee tehtävänsä ja

matkustajamme hyppää ulos junasta. Pimeä alkaa muuntua aamuhämäräksi,

sade on tauonnut ja unelmat haihtuvat; siellä täällä ilmestyy

akkunoihin valoa ja hilpeällä mielin ryhtyvät ihmiset askareihinsa.

Juna kiitää eteenpäin määräänsä kohden ja katoaa tuonne etäälle

huurteisten puiden väliin.

"Olipa se hiukan omituinen herra tuo, jota konduktööri hovineuvokseksi

nimitti", sanoo sanomalehden lukija vanginvartijalle. Vartija

nyökäyttää päätänsä, mutta vanki sanoo: "hyvin se näytti minusta

rauhattomalta."

"Tuntui mutisevan jotakin veljestään", sanoi sanomalehden lukija.

"Niin onhan niistä sukulaisistakin aina huolta", myönsi Matti. "Siitä

on toki hyvä, että ei minulla niitä ole, kun olen ainoa poika ja

kumpikin vanhukseni ovat kuolleet. Morsiamen tapainen tosin on, mutta

Maija on semmoinen tyttö, että hän ei minun tähteni silmiänsä puhki

sure."

"Sinne nyt meni sekin juna taas kaikkine töskyineen", sanoi pysäkillä

asemamies radanvaihtajalle.

"Niin meni", arveli radanvaihtaja.

"Niin meni", ajatteli matkustajammekin kävellessään pitkin tavarajunan

sivua. "Niin meni ja iloisesti menikin, tuntematta mitä povessaan

kuletti, iloako vai surua; puhtaitako vai saastaisia sydämiä; hyviäkö

vai pahojako tunteita, toiveita ja aikeita. Kuka sen tietääkään, mutta

tuossa junassa on ainakin tiiliä silloin kuin se lähtee."

Sillä välin lähetti asemapäällikkö sähkösanomaa Helsinkiin eräälle

"hänen ylhäisyydelleen."

"Kihlauksemme julkaiseminen täytyy välttämättömäsi lykätä tuonnemmaksi.

On ilmestynyt asia, josta paljon riippuu, ehkä koko Aliisen tulevainen

onni. Aikanaan annan siitä teille tyydyttävän ja riittävän selon, mutta

nyt en voi enempää sanoa. Elkää kuitenkaan mitään pahaa pelätkö, sillä

siihen ei ole syytä. Sen vakuutan kunniani kautta j.n.e."

Asemapäällikkö pudisti päätään. "Hm! On ilmestynyt asia -- hm! Joku

vanha sitoumus kai; mutta ei saisi ilmestyä semmoisia asioita, kun

kerran on hänen ylhäisyytensä tyttären kanssa kihloissa. -- Entinen

kulta mahtaa panna miesparkaa hyvin tiukalle, koska täytyi kääntyä

takaisin. Ne naiset, ne naiset!"

Hävytön teko.

Simolan Pokka, oli kaikkein paras hevosmies koko Karjalassa. Sen

tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko se paikkakunta,

jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja Keyrityn soista

Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja sanomalehtien

lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja itse

Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa sekä opettaa

että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs niistä

Kaapronkaan puheista.

Totta se oli, että hyvästi se juoksi Koistisenkin liinakkotamma, ja

puhdas oli jalan nousu hiirakollakin, mutta konstikos oli niiden

juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion oriin alaa. Olisivatpahan

olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin olisi nähty se juoksu.

Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs hirvinnyt mies ottaa

opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt, vaikka olisi saanut

toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan markkina-asunnon

ja muonan -- Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut, kun vaan olisi

koulinnut ne yhtä hyviksi menemään, kuin sen pitkän Nilsiäläisen

kehuttu pekuna.

Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän

tuo Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin

oikeaa omantakeista juoksijaa. -- Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut

hänelle mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta

kyennyt itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että

Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli

mennyt henttukin ja Pekka ne kummankin sai, vaikka olikin Koistinen

rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä

tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei

hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä

saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti

ottaa.

Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella

opettamallaan oriilla: pappilan "Tuimalla", Sadeniemen "Hurjalla" ja

Kiprun "Piijulla." Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut

toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet

antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista

kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta

ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.

"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen tahi hevosen alunkaan!

Kunpa saisi tuommoisen, kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa saisi

-- mutta mitenkäpäs sen sai!"

Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän

keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta

ja eläkkeestä.

Nauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin

ajattelemaan asiaa "kahdesti päänsä ympäri." Pekka sanoi siihen: "jo

minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei muuta, kuin lyö kättä."

Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani kyllä kovasti vastaan,

mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa tekemistä ja mitä hän

niistä ymmärsikään.

Lapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää

kahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin

käräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.

Koistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut

vaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko

pienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen,

tulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi

ja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan

torppaansa hänelle.

"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan", vastasi Pekka vaan siihen

harvakseen, "jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne

ilmaiseksi antaisit." Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen

juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi.

Uhkasipa hän vielä, suutuksissaan, hakea avio-eronkin, jos ei Pekka

mieltään muuttaisi, eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pokka kuitenkaan

tehnyt, vaan sanoi emännälleen: "jos sinä ne Koistisen pekunat niin

hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun

ruunani rekeen."

"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt", sanoi

emäntä hymyillen -- ja sylkäsi.

"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun

varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin

Simola on", lohdutteli Pekka vaimoansa.

Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta

seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, että "kunhan ei vaan

sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin."

Pekan "Varsasta" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei yksin itse

Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa

häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää

milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille, eikä niihin

kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi

silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.

Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan Varsa häpeämään saattoi.

-- -- Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan

muilla, ei kerrassaan kellään -- ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli

sillä miekkosella mustat ja kovat kuin teräs eivätkä siltä koskaan

pykineet, eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta, sääret ja säkä ja

lautanen! Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka

aina hiveli sen sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja

silitteli sitä hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti

ja köyristi hieman välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommalla

kummalla siroista etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltaankin oli

Varsa vielä vallan hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin

ystävällisesti Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat

kuuluivat yhteen. Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän

ilona.

Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa.

Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet,

saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot; seuloi ja rouhi itse

kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina

talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli

sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli

ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja

purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa

hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä vetreillä jaloillaan kirmaili

ja hypiskeli pitkin pihaa.

Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan

hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo

koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät

yhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle

miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta

tunnetuksi -- ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan,

Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan

kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana ja Pekan povessa oli

lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa,

sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä

kohtaan.

Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan,

oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan

siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei "kuuna päivänä"

luopuisi Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen

päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi

hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.

Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti

hän, että "eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle

voipi"; ja hän vastasi tarjoukseen: "ei rahasta, eikä rakkaudesta."

Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkun pikkusen levottomana,

vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti

olla ihan ennallaan.

Mikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se

ollut enää ihan ennallaan ja sen viimeinen palkinto oli juostu. Entinen

iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää kilpailemaankaan

missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut enää entistä

tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä. Viimein

täytyi Pekan itsensäkin se huomata ja nytkös hän hankki Varsallensa

rohtoja ja voiteita jos jostakin. Kävihän se Pekka sen tautia muutamana

talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun takana, mutta ei

ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä Pekkaa parjanneet

epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet "tekemään parannusta heille",

mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.

Kovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät ja ihmisetkin

olivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä

oli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä,

kuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua.

Sitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä

lujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero -- katkera ero.

Pekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi

tynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään

olevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte

Koistis-Kaapro tuon velan tuomioksi eikä vielä heittänyt siihenkään,

vaan ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen

kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin

pisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle,

joka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: "kyllä kai sinulla

on jotain muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne;

minä teen vain, mitä virkani vaatii", -- ja nauraa röhäytti päälle.

Ei Pekka olisi iki päivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi,

että hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs

kuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin ja kukas muu sen Varsan

enää olisi huutanutkaan, kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi

viidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se

ihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. "Tottapa hänkin on niin

Varsaan kiintynyt", ajatteli Pekka, "ja mikäs kumma se onkaan, vaikka

en minä ole sitä ennen tiennyt." Teki Pekan itsensäkin vähän mieli

lähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän

sitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan

pihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.

Seuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan

sietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi

lähtevänsä katsomaan, miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko

sitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.

"Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa

ruoaksi", selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.

Se oli odottamaton isku ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan.

Kasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä

soperteli: "se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!"

"Kun ei olisi tehnyt hävittömämpiäkin", tuumaili emäntä.

Iltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka

siellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko

hän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai

oliko hän häkään kuollut.

Pielinen.

I

Syksyllä.

Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän

Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen,

tuoksuineen ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois

luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on

tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä

reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä

silloin tuo vakava, alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.

Oneilta tuntuvat syksyin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman

harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät

monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä.

Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat

vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen

edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.

Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä

tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin

kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen

ja muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista

katoamista.

Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni

ovat jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa.

Onpa iäti vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja

kallioon kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata,

uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista

tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat ja

valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän,

myöhästyneen "kalahaaskan" särmikäs kirkuna.

Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta

toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä; jos

kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän

ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi.

Se se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että

yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.

Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen

kulkea viesti: "mujeet kutevat." Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa

taikavoima luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille

ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon

sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin

päin pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja

poikkeilevan tarmokkaiden käsien ohjaamina pitkien niemenhuiskaleiden

kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisin. Noin satasylinen

tahi pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen

istuu airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita,

eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.

Maataviljelevä, salskea Karjalainen on muuntunut kalastajaksi

muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä

täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta

on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa,

eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä

Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin

aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen

viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja,

joita ei ole kukaan tehnyt vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan

syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan.

Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla

aina, kuin naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan

niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin:

Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta

Yrjö Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja,

kummitusjuttuja ja "ollaan arvoituksilla."

Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä

hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa, kuin "airokas",

parhaillaan oleva nuori nainen, keittää illalliseksi kaloja

hiiloksella tahi "koukussa", kalasaunan ulkopuolella. -- Somalta

näyttää tuo tulen ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen ja

hänen tavattomasti suurennettu varjonsa kallion rinnassa aavemaisesti

kumarrellen ja kyykkien matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi

pilkistelevät kiiltelevät tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa

pikkuisen lainehtivassa, pimeässä vedessä, jonka pintaan siellä täällä

rannikoilla palavat nuotiotulet heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja

juomuilevia valeviivoja.

Pian on yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen

heitäksen perimies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen.

Köysimies pistää piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti

kupit ja lusikat, ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa

sameasti valaisseen päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle

kiukaan puoleiseen nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu

köysimiehen piippu pöydän takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin

katselevan kaunista airokasta. Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta

köysimies ei enää polttaisi pahalle haisevaa piippuansa, mutta ei

oikein uskalla. Hän on näet jo, kädet ristissä, lukenut: "valvo Herran"

ja "lsä meitänsä", eikä ihan varmaan tiedä, eikö olisi syntikin puhella

vielä siunattuaankin.

Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta

rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti

se vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta

pieni kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys

todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään

uneen.

Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan

tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy

pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä

taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen

vesien takaa; ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella

puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata

valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta.

Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon

kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin

kuollutta eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti

veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet

vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta

mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää

ilmaa. -- Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.

Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä

kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Viekin vuorien yläpuolelle.

Alkaa kuulua kaukaista huminaa, ja puiden oksat käyvät levottomiksi.

Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan.

Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat

äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja.

Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa

vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia taas uusia

pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja

hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle

taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät

ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä

ja kuolemaa kaikille.

Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen

harjoilta, savun tavoin, tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin

kiihtyvät kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät

tahtovan tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee

kuin kiehuen valtavasti vyöjyvien vesivuorten huipulla, kääntyy

torveksi ja perän kautta syöksee pärskyen sisään venheisin, jotka ovat

antautuneet myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat

aaltojen harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden

välillä; enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä

lentävää vetistä utua ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.

Ei näe eteensäpäin, kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti

hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään

ilmavirtoja. Eteenpäin -- eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen

tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva

pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä,

syöksähtää taas alas aallokkoon ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun se

äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella siinä

muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja veden

hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä niistäkin

edelle.

Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn

torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä

soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja

kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa; ja

veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.

Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet

purkavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien

pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä

paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden

lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin

tähtikirkas yö; ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille

salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta

vapaina vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä

aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea,

vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi

käynyt ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin

yhä edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on

viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä --

Pielinen on masennettu, voitettu!

Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria

sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja

leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta, -- yhtä äkkiä

kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien

perustuksetkin vapisevat silloin ja valittavaa voivotusta kuuluu

Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.

Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos

ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se

kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas

vapaana lainehtii. He on pitkä, liikkumaton, sininen joki, tuo railo,

mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy

kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää ja talvi on täydellä todella

tullut, -- pitkä ja ikävä talvi.