"Ka, miltäpäs muulta kuin hyvältä."
"Sitähän minäkin", jatkoi vaimo puhetta, "mutta olisi taitanut olla
vieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa sekaan
--."
Mies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sen
tähden jatkoi vaimo: "kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin,
jolla aina rahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin,
kun kuuluu hoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan ja
tietäähän sen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa
ihmisissä. Eikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan
valittaa. Voi, voi, kuin saikaan poika sinne annetuksi!"
"Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty", örähti mies. "Vai
luuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin
talonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii.
Kotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina taas huutokauppa kappamiesten
rästeistä, vaikka mies raataa yön päivän kanssa niin, jotta tuskin on
jouten joulunakaan."
"Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit,
kanttorit ja senkin seitsemät sästyt", myönsi vaimo. "Mutta surkealta
se äidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa
niin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa.
Ei ole, sen minä sanon. -- Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken
ja ihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen
täytyy linnaan lähteä siitä, jos on joskus lähimmäistään auttanut, kun
siihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa
kestiä käyvät, eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään."
"Mitäs kun ei saada toteen", selitti mies keskeyttäen.
"Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin", tuumaili
vaimo. "Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut --"
"Muuta kuin sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä
leipää popsimassa", pisti mies taas väliin.
"En kies'avita olisi käynytkään!" penäsi vaimo vastaan.
"Ethän vain", lausui mies epäillen, "mikäpäs siinä olisi auttanut muu
kuin totuus."
"Sepähän sitte olisi nähty. Minä, kun olisin Pertun opettanut viinaa
antamaan, hän minkä selvän olisivat ottaneet."
"Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin, jotta
ei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan", väitti mies
vastaan.
"Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa
rahan pojalle ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä
juoksevinaan", intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin
äänettömäksi käynyttä miestään.
Pannu oli sillä välin juotu kuiviin ja mies lähti, aamiaisen syötyä,
työlleen sanaakaan vaimolleen virkkamatta. Vaimo sitte toimitteli
kotiaskareita, niinkuin tavallisesti, mutta näytti kuitenkin vähän
levottomalta. Päivällispöydässäkään ei sanaa vaihdettu, mutta vasta
puukkoaan tuppeen pistäessään tuumaili mies: "minäkin olen nyt
asiaa aprikoinut ja niin se on minustakin, jotta synti se on meille
vanhemmille, jos kauemmin antaa Perttupojan siellä hoitohuoneessa
olla. Jos tahdot, niin käy yön seutuna poika pois kotiin, eikö tuolla
kuitenkin liene siellä ikäväkin -- -- vieraissa."
Mies katseli alaspäin pitkin sillan rakoa, eikä vaimo hänen
mietteistään sen parempaa selkoa saanut, mutta ei hän mitään
kysynytkään. Vasta, nähdessään miehen jo lähtemään hankkiutuvan, kysäsi
vaimo: "hankinko minä putelia yksin tein?"
"Jospa heitä hankit joitakuita", puhui mies puoliääneen, "vaikka kyllä
minua vähän peloittaa, jotta Kulmalainen nostaa melun, jos nassakat
eivät ole kaikki tallella."
Vaimo ei ollut kuulevinaankaan miehensä sanoja, vaan akkunasta tielle
päin katsellen alkoi kertoa: "kyllä se on hyvä ihminen tuo Kotilan
emäntä. Sanoi tän'aamuna, jotta hänellä olisi ihan selvät näytökset
Kulmalaisen viinan myynnille, vaan kun ovat niin naapurukset, niin ei
sanonut ilkiävänsä. Kun olisi pahempi naapuri, pian taitaisi olla se
Kulmalaisen kauppamiehen 'vulumahti' ruununmiesten käsissä."
* * * * *
Yhä tiheämmin ja tiheämmin alkoi siitä lähtien tekeytyä vieraita
Kumisevanmäen mökissä pistelehtiä vieraita. Eivätkä ne vieraat siellä
tavallisesti kaukaa viipyneet, jolleivät Maija Liisalla keitättäneet
itsellensä kahvia ja pyytäneet talonväeltä lupaa saada siellä pikkuisen
"eväitään" maistella, johon lupa tavallisesti annettiinkin. Saipa itse
mökin mieskin silloin aina "vierasten eväistä" joko "pikku paukun
poskeensa" tahi "pienen silmänkääntäjän." Toiset, taas ystävällisesti
tarjosivat hänelle "kylmästä tultua" taikka "kello kuutta" tahi
"kahvinaukun" ja jotkut myöhäisimmät, iltaisin mökissä kävijät oikein
pakoittamalla pakoittivat isännän ottamaan "kirppuryypynkin." Sen
päälle kuului niin makeasti nukkuvan.
Maija Liisa nuhteli joskus noin puolin sanoin miestänsä ja sanoi
pelkäävänsä hänen "ruvenneen juomaan näinä viime aikoina." Mies väitti
kuitenkin kiven kovaan sitä vastaan ja selitti, että hän ei milloinkaan
ollut jaksanut niin hyvin, kuin "juuri näinä viime aikoina", jos kohta
syönti ei tahtonut oikein käydä.
Arvattavasti olikin mies terveempi, sillä nyt hän aina oli päivillä
erittäin iloinen ja vilkas ja nukkuikin erinomaisen sikeästi yöllä.
Mökin varatkin olivat paranemaan päin ja kaikenlaista uutta kalua
oli siihen alkanut ilmestyä, vaikka velatkin oli kaikki tyyni saatu
maksetuiksi. Siihen sijaan oli mökin väellä jo pieniä saamisia yhdeltä
ja toiselta, varsinkin renkimiehiltä.
Kumisevanmäen mökki se aikojen kuluessa muodostuikin monen kyläkunnan
nuorten miesten yhteiseksi kokouspaikaksi, vaikka kävi siellä paljo
vanhempaakin väkeä. Eipä sillä, että se olisi ollut mikään siisti
taikka soma paikka, vaan paremmin päinvastoin, mutta kuitenkin
istuskeli siellä ihmisiä iltakaudet. Siinä oli isäntämiehiä ja
käsityöläisiä kammarissa talliperän puolella pirttiä, tukkilaisia,
loisväkeä, kulkevia mustalaisia, laukkuvenäläisiä ja jos joitakin muu
mökki täynnä. Täydellinen veljellisyys, vapaus ja yhdenvertaisuus
vallitsi Kumisevanmäen mökin katon alla, jos kohta sopu ei siellä aina
asunutkaan, eikä ilmakaan ollut kaikkein raittiinta.
Tupakan savu lepäsi aina iltaisin pilvenä, parin kyynärän korkeudessa
lattialta ja varsinkin oli se paksua eräänä iltana, Keyrin
tienoilla, jona pirtti oikein kuohui vieraista. Mökkiin olivat näet
nuoret miehet toimittaneet tanssiaiset siksi illaksi. Yksi talikynttilä
paloi silloin rätisten pöydällä ja toinen oli asetettu uunin korvalle
"pelimannin" viereen. Lattia oli likainen ja kostea syksyisestä loasta
tai sylestä ja pöytä huleisillaan jotakuta löyhkävää nestettä, joka ei
varmaankaan ollut vettä. Kähisevät mies-äänet sekaantuivat vähän väliin
tuolla täällä remahtaviin naurun hohotuksiin. Puolikymmentä paria pyöri
viulun äänen mukaan keskellä huonetta toisiaan survien ja kaikki olivat
mitä herttaisimmalla tuulella, niin naiset kuin miehetkin.
Kun riemun remakka joskus liian korkea-ääniseksi kohosi, silloin
kajahti aina melun yli Maija Liisan kimeä ääni tuolta hiiloksen luota,
jossa hän pannujensa kanssa puuhasi. Silloin aina örähti hiukan
joukkoon Kotilan vanha isäntäkin, joka oli, varovaisuuden vuoksi,
nostettu nukkumaan uunille "pelimannin" taakse ja sen kuultuaan
nauroivat hattupäiset miehet niin, että piippunysät hampaista toisten
jalkoihin tipahtelivat.
Holkkilan silmäpuoli Leena, joka tanssi paraikaa Lusikka-Kustin kanssa,
sattui muutaman tuommoisen naurupuuskan aikana sysäämään mökin mykkää
Perttua niin kovasti, että Perttu kaatua rojahti pitkälle pituuttaan
lattialle. Perttu luuli Lusikka-Kustin häntä puukanneen ja kävi
julmaksi. Hän tempasi halon äitinsä edestä ja nähtävästi aikoi sillä
iskeä Lusikka-Kustia takaapäin. Äiti hyppäsi säikähtyneenä väliin, sai
kolahduksen päähänsä ja veri alkoi hänen päästänsä pulputa ihmisten
jalkoihin, mutta mykkä töytäsi kuitenkin eteenpäin Kustia kohden.
Useita käsiä ojennettiin mykkään päin, korvapuusteja vaihdettiin,
kirouksia, itkua ja ulinaa kuului sekaisin ja viimein sammuivat
molemmat kynttilätkin.
Silmänräpäyksen ajaksi pääsi silloin hiljaisuus vallalle ja "pelimanni"
käytti tilaisuutta huutaakseen: "olkaa toki rakkaat kristityt vähän
siivommalla!" Mykkä-Pertun kauhea ölinä haihdutti kuitenkin heti
"pelimannin" sanojen vaikutuksen ja vasta paikalle haettu nimismies sai
järjestyksen kuntoon, kun uhkasi ampua, jos eivät olisi hiljan.
Maija Liisan ruumis korjattiin kammariin; Perttu pantiin rautoihin,
vaikka hänestäkin vuoti verta, kun oli saanut puukonpiston toiseen
käsivarteensa; ja Holkkilan silmäpuoli Leena vietiin pöydällä kotiinsa,
sillä häneltä oli jalka niukahtanut ja kovin paksuksi turvonnut.
Huomenna purettiin oikein talkoolla koko mökki maan tasalle, eikä sen
entinen isäntäkään ollut sitä vastaan. Hän vaan itsekseen mutisi:
"vaikka Maija Liisa oli niin viisas; vaikka Maija Liisa oli niin
viisas!"
Pappilassa.
"Hohhoijaa!" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan
kyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. "Kyllä se ottaa
vanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. Ja mitä siitä
sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi toista,
mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikähän noiden
neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne itsekin
ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. -- -- Eikös totta
toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja sitelemässä.
Hm! Niin se on, kuin sanotaankin; lapsi on lapsi kuninkaankin, minkä
rovastinkin lapsi."
Heta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti
pystyyn, kun kuuli kärryjenjyrinää maantieltä päin. Hän varjosti
silmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän
tulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti:
"Fanny! -- -- Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!"
Nuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin
kukkaiskimppua sitoen.
"Mitä siellä niin erittäin katsottavaa on?" kysyi neiti huolettomasti.
"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä
ja Kokon Kalle?" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla
äänellä.
"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa",
arveli neiti.
"Varmaan", toisti Heta-muori painolla. "No varmaankin tulivat ottamaan
kuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se
ole synti ja surkeus?"
"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?" kuului
samassa iloinen ääni ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien
vallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori
kumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt
tyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan:
"pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!"
"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä
rovastille kieliä", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään
leikistä.
"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, -- sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta
oli niin surkean äsken?" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.
"Ilmanhan minä tässä vain Fanny-neidelle palpatin sitä, kun Kivelän
isäntä toi Kokon Kallen kuulutuskirjan teettoon."
"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kallenkin
saada emäntä", puheli Hanna. "Onhan teillä itsellännekin aikoinaan
ollut mies."
"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se
minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karliina lähtenytkään Kallen kanssa
liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee
ollutkaan, ihan tuntematon, -- ja köyhältäkin tuo näytti."
"En minäkään sitä tuntenut", selitti Hanna. "Riikaksi ne sitä
puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin
päivettynyt."
"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai
semmoisen miehen -- -- -- ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä
ei ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä", jahkaili Heta-muori. "Sanon
vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle!"
"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?" kysäsi Fanny.
"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies! -- Voi, voi sitä
Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!" päivitteli Heta-muori
edelleen.
"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa
Karliinaa", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.
"Neuvoako? Väliäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi
kaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. -- -- -- 'Ei
antanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää",
lisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.
Sillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin
puheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta
Heta-muoriakin virkahuoneesensa "vieraaksi mieheksi." -- "Täällä on
nimittäin pariskunta taas tekeillä", ilmoitti rovasti Hetalle.
Heta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua
kepittämään rovastin huoneesen. Siellä istui rovasti keinutuolissaan
puhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän
-- ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin
morsiamellakin oli "vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus
mennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn", -- alkoi pitää puhetta
kristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti
noille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka
avioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on
Herran taimitarha.
Niin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon
tuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo multaiseen
esiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta
äkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.
Rovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä
oikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet.
Keskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli
istunut ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. -- "Mitäs isännällä
olisi ollut lisättävää?" tiedusti rovasti kesken puheensa.
"Sitähän minä vaan", lausui Kivelän isäntä, "jotta ei herra rovastin
millään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana.
Minä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen
tunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin
Jämsän markkinoilla niin, että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla
rakkautta olevan, tässä pelissä."
Rovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö
puhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella
jotain muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan
lyhyesti aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä,
ja varoittavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan
kappalaiseen. Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille
ja hyvästelivät oikein kättä lyömällä sulhaista morsiamineen.
Ovessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka
äskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon, ja jota
pidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.
"Hyvää päivää nuori herrastuomari!" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi
hänen "painamaan puuta" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa, sisään
kahvia.
Vieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä
lakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan,
mutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi
kysellä kuulumisia vieraaltansa.
"Kiitosta vaan", vastasi lautamies. "Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista
ikävää."
"Vai niin", mumisi rovasti. "Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen,
kun vanhan isänne pää kallistui?"
"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt
meille kiusan heitti", sanoi vieras vähän katkerasti.
"Kuinka niin ristin?" uteli rovasti. "Olivathan ne rippikoulussa
siivoja tyttöjä."
"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei
lähdekään Mantan kanssa vihille. -- Eikä taas Annikaan ota mennäkseen
Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan
torppaan -- nälkää näkemään."
"No, no!" huomautti rovasti, "eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää
nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies."
"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole
kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi
ainoa tupapahanen -- -- ja sauna ja riihi", sanoi vieras naurahtaen
ylönkatseellisesti. "Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin
teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa
Toppolaan menemään?"
Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: "äiti sanoi, jotta
ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi,
kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli
äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli
oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut, että 'selekääs tarvihteisit',
niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi
vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies
sukuun tulisi -- varsinkin, kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä,
vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään."
"Vaikea sitä on pakoittaa", sanoi rovasti, "varsinkin, kun
Toppolaisella on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin."
"Vaikeatahan se on", myönsi vieras. "Kyllä sitä on koetettu parastamme
mekin -- minä ja äiti -- mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä
ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa
on niin suuri kartanokin."
"Onhan siinä isot rakennukset", tiesi rovastikin, "mutta eihän niitä
tyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin."
"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan", tuumaili lautamies, "vaan
kovin se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata,
hyvä rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta
Kuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?"
"Mistäpäs minä sen", arveli rovasti, "ehkä sanoi rakastavansa -- --
tahi tuota -- -- mieltyneensä Pekkaan?"
"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka
ei olisi tupaakaan', -- -- aatelkaas -- -- 'vaikka ei olisi tupaakaan',
sanoi."
"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?" kysyi
rovasti. "Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen --
ja vielä päälle päätteeksi leskimieskin."
"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun
Miina ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että
ihminenhän se on tääkin."
"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan.
Minusta -- -- --"
"Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla."
"Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?"
"Tuollahan se on Hämeen puolelta", vastasi lautamies.
"Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?"
"Kymmeneen tuhanteen se nyt meni", sanoi vieras.
"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin
tuhatta", ihmetteli rovasti.
"Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä
kaupassa", selitti lautamies. "Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen,
kun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon."
"Mutta suostuikos Miina semmoiseen kauppaan?" kysyi rovasti hymyillen.
"Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta
yhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin
arveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vain taloon pääsee.
Mutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli."
"Hm, hm!" mutisi rovasti ja neuvoi sitte: "kyllä se on parasta,
että annatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa
ketään väkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä
tuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme."
"Niin kai siitä lienee", tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi
yhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja
eperoiden kysäisi: "ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään
siitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?"
"Jaa, se on tykkönään toinen asia", arveli rovasti. "Hän on jo Mandan
kanssa täysissä kuulutuksissa ja johan se Manda on taitanut asuakin
Kaarelassa?"
"Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. -- -- Montako
viikkoa siitä jo tulleekaan", sanoi lautamies.
"Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen
vihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta,
pitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan", selitti rovasti. "Minä
kutsutan hänet puheilleni siitä asiasta."
"Täällä se Hermanni jo onkin, -- tuolla tuvan puolella", ilmoitti
lautamies. "Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani,
että jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein -- ja Manta lähti
kanssa mukaan siinä toivossa."
"Kutsukaa heidät sitte tänne", käski rovasti. "Minä sillä aikaa hankin
vihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni."
Kun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen oli
siellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin
asetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin
edessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa, kuin Hanna taas
auttoi papin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi
ovensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.
"Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolen ja
Manda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin, kuin teidän
pitää polvillenne laskeutua", selitti rovasti.
"Jottako vihille?" tiedusti Hermanni pitkäveteisesti.
"Niin tietysti, kun rovasti käskee", kiehitti Manda vastaukseksi ja
alkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.
"Ei herra rovasti", ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan
pois Mandan käsistä. "Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen
kanssa."
"Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin
pitkälle", lausui rovasti pontevasti.
"Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko
asian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet
minua pitkin matkaa."
"Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?"
tiuskasi lautamies kärsimättömästi.
Hermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: "nämä
lupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani ja setäkin sen tähden
rupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa
toiselle."
"Mutta hyvä ihminen!" huudahti rovasti. "Onhan sinulla jo hyvä talo
ennestäänkin."
"Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään, tässä tuonoin, luvannut
ottaakin sisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi -- --"
"Mutta Matillahan on vielä vaimo elossa", sanoi rovasti.
"Niin vanhalla Matilla, vaan poika-Matinhan se isä oli luvannutkin
vävykseen ottaa sitte, kuin se mieheksi kasvaa", tuumaili Hermanni. "Ja
montakos vuotta siihen enää meneekään."
"Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli,
vaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä", väitti Manda.
"Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella ja niillä onkin talo joka
tytöllä", sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: "ei tästä
Mantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava."
"Huusava -- mitä se on?" kysyi rovasti tyttäriltään.
"Tuhlari", vastasi Hanna ja juoksi ulos.
"Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi -- --
ethän sinä olisi Manda?" sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.
"Enhän minä sitte enää olisi", vakuutti Manda syvään nyykistäen.
"No nyt sen kuulit Hermanni", puhui rovasti. "Tottahan nyt toki tulet
vihille?"
"Ei herra rovasti, ennen minä menen, vaikka Venäjälle."
"No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä -- --
mikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin
Kotila on", puhui rovasti kehoittavasti.
"En minä voi -- -- se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se
tunnu käyvän minun verilleni", penäsi Hermanni.
"Puraise vaan luontosi, niin kyllä se käy", rukoili Manda.
"No, koska ei hyvä sana auta", lausui rovasti, "niin tiedätkös
mies, mitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat
ensin tulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin
tutkittavaksi ja juosta käräjillä -- ja lopuksi menee sinulta talot ja
tavarat kulutuksista ja palkkioista."
"Menköön sitte, jos niikseen tulee", päätti Hermanni, mutta silloin
julmistui rovasti.
"Vai niin", puhkesi hän tuimasti lausumaan. "Vai niin, että sinä turhan
päiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron
tielle. Ett'es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä
sakoittaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja
sitte et enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta
etsisit. Se on varma se."
"Sakotetaankos sitä siitäkin?" kysyi Hermanni pelästyneenä.
Rovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen.
Sillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: "antaisitkos sinä
lisäksi sen teidän mustan ruunan?"
"Lupaa, lupaa", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi
vaiti. -- Viimein löysi rovasti, mitä haki ja luki ääneen muutamia
pykälöitä lakikirjasta.
"Tuletkos nyt vihille?" kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.
"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee
entisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan", sanoi Hermanni.
"Voipihan tuon juuri antaakin", sanoi lautamies harvakseen.
Vähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä
juhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt
kovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä,
yksituumaisesti, räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään
herätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän
tillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui
vapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli
Heta-muori sanoja: "Vihollinen karkoit' kauas; Suo meidän myös olla
rauhass'."
Yleinen suru.
Oli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt
ja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä
olleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä.
Kaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli
vielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten
nietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin ja maalaisten
vieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja
routaantuneella kadulla.
"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on
sitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän", mutisi itsekseen
Erlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon
keittiössä. "Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian
hän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle
sanonut. -- -- Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin
kerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee.
Kauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta
entäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä
illallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin
viinimarjain mehu!"
Anna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti
sinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa
perästä ja jatkoi yksinpuhettaan.
"Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle
hengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon ja valkeiden viinimarjojen
mehu on ihan lopussa! -- Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin
konkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi,
kun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni,
mutta -- hm! -- Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä kristityn
ihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä kai ne
alastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun kaupungin
rouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä ja
juomassa. -- -- Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat.
Karttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat
markkinoilta Iammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi
laittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan
suuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka
hänessä olisi vielä kylmempi, kuin onkaan ja saisivat ihmisten ruoat
olla rauhassa ja kunnia tallella."
"Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!" kuului silloin vinkuva ääni
jostakin sisähuoneesta.
"Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa?" tuumaili
Anna-Maija ja kiirehti sisähuoneisin.
Kauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli
huoneessaan polvillaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli
sohvalla olevaa pientä rakkikoiraa.
"Anna-Maija! Juokse Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja
sano -- kuuletko sinä -- sano minulta terveisiä, että -- -- että
-- -- ihan siinä on henki kysymyksessä; -- -- ja että hän on niin
huono; ja että hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. -- Kuuletko
sinä Anna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä
Anna-Maija?"
"Kiitos, kiitos rakas kauppaneuvoksetar -- --"
"Juoksehan nyt Anna-Maija kulta", keskeytti emäntä.
Anna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään:
"tokihan minä tok' juoksen ainoan sisareni tähden ja kyllä hän
todellakin on kovin huono."
Pian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki,
eikä ollut näkevinäänkään "Malinskaa" ja "Häyryskää", vaikka ne
kulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi
"silmänräpäykseksi" seisahtua, kuin Silénin matami sattui kadulla "ihan
palliksi vastaan."
"Huomenta Anna-Maija!" sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle,
seiniviereen.
"Huomenta, huomenta", toisti Anna-Maija. "Minulla on kovaksi onneksi
hirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten
teillä jaksetaan. En jouda nyt edes -- -- -- mutta, ette te hyvä
matami usko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on
pohjaltaan."
"No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä
nyt Anna-Maijalle ilkiäisikään -- --"
"Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa
tohtoriin ja kauppaneuvoksetar käskikin oikein juoksujalassa
menemäänkin."
"Herranen aika!" huudahti Silénin matami. "Onko hän sitte niin sairas?
Ihanko se on vuoteen omana?"
"Onhan se jälilleenkin ja verta sylkee."
"No, kyllä teillä Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa -- huolta
ja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän, että
Tikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista tänä
aamuna?"
"Annako?" kysyi Anna-Maija säikähtyneenä. "Ja minkä tähden?"
"Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän'aamuna meillä
toimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta,
oli hän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut
talo vieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että
olivat herrat neuvomatta ulos osanneet ja nyt on Anna pantu pois",
selitti Sirénin matami.
"Mutta mitäs viskaali oli sanonut?" uteli Anna-Maija.
"Viskaali? -- Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan
se kaikki päättää ja viskaali saa kiittää, että ei -- -- mutta tuolla
menee torille jo heinäkuormia niin, että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija!
Kyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kuin ihan verta sylkee, niinkuin
sisarennekin."
"Niinkuin sisarenne", mietti Anna-Maija. "Mitähän se sillä tarkoitti.
Sisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko matami.
Sanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä tyttö ja
minun oma opettamani; ja osaa sekä keittää että paistaa. Ei kuuna
päivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta. Mutta
kohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun."
Anna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla
kotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet
ompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana.
Sisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut
sairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu
tultu ennen hakemaan.
"Milläpä varoilla sitä köyhä -- --", mutisi sairaan mies, mutta tohtori
ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.
Anna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: "joisit sinäkin vähemmän,
niin ei eukkosi kuolisi nälkään."
"Täti, täti", kuului, nurkasta itkevä ääni, "eihän isä nyt enää moneen
vuoteen olo ryyppinyt."
"Ole vaiti", sanoi Anna-Maija, "kun ei olisi juonut, niin olisi versta
miehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut viskaalin
-- --. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et häpeä vielä
näyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos minut kadulle
potkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin enää milloinkaan."
"Täti, -- -- eihän se, kun totivettä, mutta se rouva kun on ihan
hurja", nyyhki Anna, "ja niin luulevainen."
Sairaan valitus kiinnytti kaikkien huomion ja Anna-Maija ei joutanut
ajattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo
alkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa,
että ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti
omalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan
kauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi,
kun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.
"Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi,
-- jos se kuolee", lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman
halveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.
"Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?"
tiuskisi Anna-Maija sisarensa pojalle.
"Antakaa hänen olla", käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan
sanoi hän: "eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat
portista."
"Kyllä minä tiedän", sanoi poika, "siinähän se asuu konitohtorikin."
Poika lähti ja vanhukset jäivät kahden kesken.
Anna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa
oikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut
vielä hengen olevan kysymyksessä -- "eikähän koiralla henkeä ole."
"Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä", sanoi
kauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos.
Ei auttanut siinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä
keittiöön ja kauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa.
Polly vikisi surkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli
lopuksi aivan hiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun
eläinlääkäri tuli ja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti
itkeä. -- Sillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar
oli kuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan
luo neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar
oli aina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut.
Aluksi ei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen, kuin siihen, että,
pormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi
olikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.
Kaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan,
tervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: "kauppaneuvoksetar on
kuollut."
Malinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: "nyt tässä kohta
saadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut.
Saa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä."
"No, mutta eihän sillä puotia ollut", vastasi Häyryskä.
"Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin
kuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille
omiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta, kun hän saapi
velivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä
köyhällekin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin ja niin se käypikin."
"Saisi paistaakin", myönsi Häyryskä. "Toisella viikolla kävin minäkin
pyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli
kauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä ei
ole."
"Semmoinenhan se oli aina köyhille", tiesi Malinskakin, "vaan nyt saa
hänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on; taita isoovalle leipäs."
Sanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan ja
postimestari kuului ehdoittavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä
päivänä "mustareunaisena, yleisen surun merkiksi."
Kauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla.
Kauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta,
jota hän sai osakseen ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta.
Vasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu
kuolleen. Se oli hänestä hirveintä, mitä ihminen ajatella taisi ja hän
lupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi "kuka tuon huhun oli alkuun
pannut." Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin
rouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli
sanonut kauppaneuvoksettaren olevan "ihan henkitoreissa." -- "Ajatteles
Selma kulta sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta emännästään! Paljo
minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi kärsiä. En kärsisi
semmoista omalta palvelijaltani ja kuka sen tietää, mitä niillä,
vanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei se suotta
aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane."
Kauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli
vielä, että "Selma kulta" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti
hänen henkensä. "En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta
vaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri, kuin Polly olisi kuollut
luonnollisen kuoleman", sanoi hän.
Viskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisi-miehen kanssa
eroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta ja ompeluseuran hämmästykseksi
tavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar
ei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa
"nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan", vaan lähetti
palkankin viskaalin kautta.
Vanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevoisen ja yhdessä he
sitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että
Anna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle,
vaan kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta
asuntoa.
"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu", ajatteli Tikkasen Anna
auttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei
kuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin
tätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.
Sanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena ja sen toimittaja istui
hiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään.
Toisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei
sanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja
sieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin
äkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme, neljä herraa ja
neuvosmies Hulldén pyysi "nöyrimmästi" saada tietää: "minkä tähden
herra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla,
jollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?"
"Kyllä minä sen sanon", vastasi sanomalehden toimittaja painolla,
"kun te, neuvosmies Hulldén ja muut, ensin ilmoitatte, minkä vuoksi
teidän rouvanne tänään, aamupäivällä, kävelivät surupuvussa ja te itse
kirjoittelitte konkurssianomuksia? -- -- Vai tapahtuiko tuo kaikki
rouva Erling'in sylikoiran kuoleman tahdon?"
Toimittaja tyhjensi lasinsa, kumarsi herroille ja lähti.
"Kuulitteko sitä hävytöntä!" huudahti neuvosmies Hulldén.
"Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selko vaimojemme puvuistakin",
säesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa
ja viinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta
kuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, "sillä
Pilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan."
Pilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa
pääkirjoitusta "poroporvarillisuudesta", mutta häntä häiritsi kadulla
teikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta
yksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli
nyt vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään
kuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.
Teikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti,
onnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli
nähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi
noin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika
sihtasi kauan ja nyt -- --. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi
pystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis
lopussa ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.
Pilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun
poika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin
leivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: "mitä sinä itket
Tikkasen poika?"
"Kun se oli", nyyhkytti poika, "kun se oli viimeinen nappi -- oikea
tinanappi ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen saan?"
Poikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa
vieressä ja ajatteli sanoja: "mistä minä toisen saan." Niin kauan
hän niitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän
pyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta
huoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi
itsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, että ei hänellä ole
rahaa lähettää ostamaan.
Vierasmies.
Heinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella,
oli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja
huoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti
rupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään
taloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan,
hoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka
aina Juhannuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin.
Vaaran lehtoisilla rinteillä olikin karjanlaidun ihan mainio.
Senpätähden ei mökin oma, kirjavakylkinen "Kyyttökään" tahtonut koskaan
malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka selvästi
kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen "rantahaasta."
Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso
paimenelle. Pikku-Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen, ihan
välttämättömästi, piti saada käydä paimenessa ja kun ei häntä päästetty
koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita
pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo
toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään
hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy ja Niilo
huomasi sen itsekin. Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois
porsasta, jonka mieli näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen
seuraansa. Porsas kyllästyi viimein "rantahakaan" pyrkimiseenkin; ja
lyöttäytyi ison karjan kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään
pienen toverin itseään seurata ja kaihoavin katsein sai vain Niilo
nähdä, miten palleroinen porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne
ylös vaaralle, jonne pääsö oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti
vähän, kun porsas noin vaan sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs
sille voi. Täytyi tyytyä, kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo
karjan katsontaan avuksi tullut talon tytär, Anna-Maijakaan, sanonut
huolivansa Niiloa kanssaan, vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella
lehmiä hakemaan.
Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin
edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin
oli saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa
kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa
olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa
livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan "leikkisille",
vaikka Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan
peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat välittämättä Niilosta
yhtään enempää kuin ihmisetkään.
Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se
oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan
maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon
kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta
löytämästään nuppineulasta ongenkin -- oikein väkä-ongen ja sitte
täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan
kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se
näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti
kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun "äiti
kerrankin lupasi."
Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi
tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita
ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös
näkyi.
"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa", sanoi
Anna-Maija poikaan kääntyen. "Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori
kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan."
"Minnekäs sinä menet?" kysäsi Niilo.
"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat
joutuneet."
"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen",
selitti Niilo. "Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse
kulettiin."
"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois",
sanoi Anna-Maija.
"Ei, kyllä se Lauvikki oli siinä Kyytön rinnalla."
"Eipähän ollut, kuin Heluna", väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota
yhä ylemmäksi.
Työllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen
ja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä
tulee hyvä vapa tuosta, -- ajatteli hän -- ja on niin sitkeätäkin,
että ei tahdo poikki saada. Ei se katkea vaikka sattuisi suurempikin
kala tarttumaan ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että
-- -- Ja äiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla ja sitte
minä vaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita
vei.
Onkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut.
Mitähän, jos se ei tulekaan? -- Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin
osannutkaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa
ruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä "huhhahheitä"
huusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta.
Sieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan,
mutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta ei vielä
eksy.
Niilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään, Oikein
tahtoi hengästyttää tuo kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän
matkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan
siellä toinenkin ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan -- ja nyt
painavat nenänsä yhteen, ja taas -- -- ja vieläkin.
"Anna-Maija, tule jo pois!" huusi Niilo.
Kuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös ja Anna-Maija alkoi
kiireesti juosta alamäkeen.
"Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin", tuumaili Niilo itsekseen,
katsellen, miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.
"Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa", sanoi
Anna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.
"Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä", tuumaili Niilo ja
ajatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää
vasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään
kysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin
kysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa,
että Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä
päiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki
mukaan kirkolle ja äiti hipasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja isä
laskisi.
Risto lupasi ottaa ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä
tavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana
voisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun
kirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan
tupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen
"enkeliska" onkiakin kauppamiehestä.
"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue", sanoi isä rannalle jäädessään,
"ja Niilo istuu keskellä kuin puhemies ainakin."
Kaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven
kimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juuruskosken kaukainen
kohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston
meloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää venettä koskea kohden ja
Niiloa rupesi pikkusen pelottamaan.
Silloin kuului Riston ääni perästä: "Anna-Maija! Äläpäs souda."
Tyttö taukosi soutamasta ja Risto jatkoi: "jos et sinä tule minulle,
niin minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä.
Ymmärrätkö, -- minulla on tosi mielessä -- ihan tosi?"
Anna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin
rukoili: "älä, älä Jumalan luoma kaada!"
Koski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto alotti
taas puheen ja lupasi, kirkolta tultua, käydä sopimassa asiasta
Anna-Maijan isän kanssa, "sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan
muutoinkaan kaukaa salassa pysy."
"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle
ennen mitään sanonut ja minä luulin sinun vain narrailevan", tyrski
Anna-Maija. "Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut"!
"Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?" sanoi Risto.
"Niin, vaan -- -- kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille."
"Mitäs semmoisista luvista", arveli Risto taas, "mokomalle miehelle!"
"Vaan mepä jo suudeltiinkin", selitti Anna-Maija. "Ei heittänyt eikä
sanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies se Matti."
Risto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: "no eihän sitä sitte
enää miten."
"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen", myönsi Anna-Maijakin,
"vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoa ennenkin."
Kului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä
sunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla
kiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle
puolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden
Kuittis-Tahvo, huoneesen tultua, tiuskasi Matille: "nyt sen näet,
niinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi
penäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi."
"Kyllähän minä sen varmana pidinkin", tuumaili Matti korvallistansa
raapien. "Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin ja me jo suudeltiinkin sen
päälle tässä tuonnoisella viikolla."
"Älä valehtele", sanoi Kuittis-Tahvo, "totta kai se sitte lähtisi,
sillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi."
"Suutelivat ne", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut
pikku-Niilo. "Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta
hakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain."
Tahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin.
Puhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö
muistavansa sitä -- "ei ollenkaan."
"Mutta minäpä muistan", selitti pikku-Niilo. "Minä näin, miten te
Heinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain ja sanoithan sinä itsekin
Ristolle venheessä, jotta me jo suudeltiinkin, kun ei Matti muuten
uskonut."
"Hyi, Anna-Maija", lausui Tahvo vakavasti silloin. "Mitäs teeren peliä
sinä pelaat -- -- -- vai kutsutaanko Ristokin sisään?"
"Ei tarvitse", sanoi Anna-Maija, "kyllä minä lähden, vaikka lupasihan
se Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko
maailma sen jo tietää."
"Parasta onkin, että lähdet", sanoi Kuittis-Tahvo, "sillä isäsi
on rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut
monihyväiseksi."
Vihaisesti silmäsi Anna-Maija pikku Niiloa rantaan astuessaan, mutta
äiti sanoi Niilosta tulevan "suoran miehen", ja hänen silmänsä oikein
kiilsivät sitä sanoessaan.
Anna-Maija siihen sijaan ylpeästi mutisi: "mokomakin vierasmies", vaan
Riitalan Matti sanoi Niiloa hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi
tulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.
Herrasmies.
Monta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko
näytti hyvin nuivealta ja savikko oli kovettunut aika tavalla helteen
tähden. Kärpäset, linnut ja päiväpaisteessa monivärisille välähtelevät
sudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan, oloonsa
tyytyväisiä. Muut sekä ihmiset että eläimet kärsivät nähtävästi paljo
kuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana, kellertävänä kumpuna,
jolta aurinko kuivana, punaisena ja välinpitämättömänä silmäili janoon
nääntyvää maata.
Räyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein puolenpäivän
aika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa,
istuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä; ja kumma kyllä, lämpimästä
huolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti
makean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa
seurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi
nojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen
välissä.
Viimeinkin kävi viereisen huoneen ovi ja sieltä kuului sipsuttavia
askelia, kun väliovi oli raollaan; ja jotain kilinää kuului sieltä myös.
"Lottako se?" kysäsi nimismies.
"Niin on."
"Saitko sinä seltteriä ja amonjakkia?"
"Ei ollut seltteriä", vastasi naisen ääni. "Herrat kuuluivat yöllä
juoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia -- -- ja kauppamiehestä
ostin puolitusinaa olutta."
"Onko se edes kylmää?" uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen,
"kuivaa suuta niin vietävästi."
"Kellarista hakivat", sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa
korjaamaan. "Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en
muistanut sitä äsken antaa teille."
Nimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun
kirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon
avaaminen ja oluen pulputusta.
Sitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: "h. v.! suntio Ukkelin kertoi
sakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että
Häivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa ja jo
kuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin
siksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä
Kosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin
hyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa
toivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta
langetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti
tuissimus: J. Ellonen."
Nimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte kärsimättömänä
mutisemaan: "nyt ne ovat raittiushulluina kaikki -- Kososet, Elloset
ja muut! Mutta kiitoksia paljo hyvät herrat! -- -- Vai pitäisi minun
tässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti -- -- 3 peninkulmaa
edestakaisin! -- -- ei sanottu passaavan! Ruuna on Kujalan haassa, ja
Pöllön jalka on kipeänä ja sitte on vielä tämmöinen päivä, jotta on
ihan sulaa. Menköön rovasti itse jos tahtoo."
Hän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan
kävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli
jotensakin kelteisillään; ja katse synkistyi synkistymistään.
Monenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan
alla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään
puhunut. -- Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt
pöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään
lattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi
hiljaa itsekseen puhella.
"Niinpä minä teenkin -- teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten
raittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta
tekemistä, kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä
sanon 'stopp' ja se pitää -- -- se stopp. -- -- Mutta kummanko minä
panen ilmiantajaksi rovastinko vai suntion?" -- --
"Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä,
mutta ehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs, jos
Häiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?"
Voimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi:
"mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen
vielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, -- -- -- kyllähän se sen
tekeekin -- -- ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!"
Hetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään
tultua käski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo
ja kutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. "On näet,
Lotta-kulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan
siihen kahdenkin miehen päätä", selitti nimismies, kun Lotta näytti
vastahakoiselta tottelemaan käskyä.
"On niillä nuo oluet selvitettävänä", supisi Lotta kärtyisesti
mennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.
Ei viipynytkään kaukaa Lotta asialla ja heti sen perästä ilmestyi
rättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, syvään jo ovessa
tullessaan kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan
lavitsalle ja sanoi: "huomenta, huomenta Raukkelin!"
"Kiitoksia paljo, herra nimismies", sanoi Raukkelin, istahtaen
ovensuuhun ja katsellen halukkaasti olutpulloja, pyöritteli hattua
käsissään.
Lotta sai tuoda sisään toisen juomalasin ja sitte ojensi nimismies
rättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen
lävitse ja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle
nimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.
"Mitäs Raukkelin siitä sanoo?" kysäsi nimismies lempeästi.
Rättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta:
"mitäpäs minä siitä."
"Niin mitäs nyt mielestänne olisi paras tehdä?" tiedusti nimismies.
"Jaa mitenhän olisi paras", tuumaili rättäri.
"Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin
voi rovasti panna pahakseen", tiesi nimismies.
"Kyllä kai se niin on, kyllä kai se niin on, herra nimismies."
"Ja jos ei löydetäkään viinoja", sanoi nimismies.
"Ei siitä ole pelkoa", pisti rättäri vastaukseksi. "Kyllä sillä
Häiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se
äskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa."
"Niin -- voipihan sillä ollakin, jos se suuttuu ja tekee meille vielä
kostoksi", sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.
"Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi
kruunun voimaa vastaan", lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.
"Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin
raaka mies."
"Raakahan se mies on", tiesi rättärikin, "mutta näinköhän tuo
uskaltaisi kuitenkaan."
"Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne uskaltavat, jos mitä. Uskalsihan tuo
Tikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja
tietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?"
"Ei -- en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen
menee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin."
"Vai niin Raukkelin luulee", sanoi nimismies ivallisesti. "Päinvastoin
hovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja
maantiellä pois; ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies
itse -- Tikka-Niku itse näettekös."
"Ja Tikka-Niku siis voitti asian?" sanoi rättäri epäilevästi.
"Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja
lupasi antaa hevosen, jos voittavat."
"No, mutta sitä ei olisi kukaan uskonut", päivitteli Raukkulin nöyrästi.
"Sanokaas muuta", jatkoi nimismies. "Sanokaas muuta -- -- -- ja mene
näitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaaman."
"Vaan kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa", tuumaili rättäri
lasinsa tyhjennettyään. "Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan
kerran."
"Sehän se juuri on", myönsi nimismies, "mutta minäpä aionkin nyt tehdä
lopun koko ilmi-antamisesta, vaan arvatkaapas miten."
"Mitenpäs minä, koulun käymätön sitä osaisin arvata."
"Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin
kirjeen", selitti nimismies nauraen. "Minä panen -- nähkääs, suntio
Ukkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa; ja jään itse
vain sivusta katsojaksi."
"Niin, niin -- kyllä minä nyt ymmärrän", puhui rättäri. "Niin kyllähän
sen Häiveläisen silläkin tavoin saa edesvastaukseen ja sen kiukku
kääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin
teillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. --
Ja onhan se teille paljo velassa?"
"Onhan sitä summaa karttunut", sanoi nimismies, "mutta minä kutsutinkin
Raukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne
aikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan."
"Saadaanhan ne muutoinkin tietää", vastasi rättäri vähän
hämmästyksissään. "Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin -- --
niitä vierasmiehiä?"
"Pitää tietysti", nauroi nimismies, "mutta teidän on narrattava nuo
vierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, niin ne
eivät sitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä,
että ovatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet ja tietysti, ne
äimät, sen myöntävät -- ja silloin minä yks' kaks' teen niistäkin
ilmi-antajia. Eivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä
käräjiin rupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja --
ilman palkatta."
"Eivät kaiketi ne rupea", arveli rättäri Raukkelinkin, "ja siitä saa
herra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa on miestä saamaan
ihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa.
Sanovat ne minulle tietonsa toki."
Nimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä
rohkaistuneena jatkoi: "mutta ne kielikellot voivat ruveta juoksemaan
yhä enemmän rovastin puheilla ja se sitte aina kirjoittaa noita
-- -- miten sanoisin -- -- -- noita lappujaan niin, jotta tuskin niiltä
sittekään rauhaa saapi."
"Kyllä minä Ellosesta sen taudin parannan", kehasi nimismies.
"Mutta", väitti Raukkelin yhä, "jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin
täytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. -- -- Ja ilmoittavathan ne,
kun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan."
"He he he!" naurahti nimismies. "Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei
ota kuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa
käydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa."
"Onhan tuo niinkin, mutta jos kirjoittavat kuvernööriin?"
"Paraalle!" huudahti nimismies. "Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri
ensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että
Räyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa
katso. Kyllä minä sille asian osaan maalata."
"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo", tuumaili rättäri.
"Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte."
"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni", vatkutti nimismies.
"Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tingsnotariuksena' ja
kuusi vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän
toimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä
sanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa
selväksi, niin joutaa saada nipsauksen väärästä ilmi-annosta. Minä en
tästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei
siitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua,
niin koettakoon parastansa."
Nimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen, ja kirjoitti hetkisen.
Sitte sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta
nimismies arveli: "kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen
tämän jo välttävän tämän päivän työksi -- vai mitä Raukkelin ajattelee?"