KUNINGASTARINOITA
Kirj.
Snorri Sturluson
Norjan kielestä lyhentäen suomentanut
Toivo Wallenius
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.
SISÄLLYS:
Johdanto.
Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.
Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.
Harald Kaunotukan tarina.
Haakon Hyvän tarina.
Eirikinpoikain tarina.
Haakon jaarlin tarina.
Olavi Trygvenpojan tarina.
Viiteselitykset.
JOHDANTO.
Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.
"Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin", sanoo
P.A. Munch teoksessaan "Norjan kansan historia"; "ja yhtä vähän kuin
historia tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan
pohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista,
ennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina". Aikoinaan onkin
esitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen
väestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen
johtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet
maahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat
heidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin
tiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen
germaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren
rantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he
ovat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti
ratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia
seuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan
kautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi,
että Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat
Pohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä
olettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.
Oli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia
ennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä,
joka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti
lappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin
Euroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen
jälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana
se joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen
hyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m.
löydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset
alkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. "Kansojen äidinkohduksi"
nimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen
tutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin
ankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen
arveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai
ainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia
olivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.
Vuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena
tunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin
ääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin
valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes
luettelee _Skandzan_ (Skandinaavian) kansain joukossa useita
norjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin
ajalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee "Thulen" ja
sen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä
päättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita,
jotka vastaavat historiallisen ajan _fylkejä_. Heimojen hallinto oli
monarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin (_herred_), joiden
yleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli
päätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta
maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun
yksityisomaisuus (_odet_); viljelemätön maa pysyi yhteisenä
(_almenning_), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan
muodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan
tilastaan vapaille maattomille (_lejlænding_) tai omistaa
yksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt
(jaarlit, _herset_), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden
ja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja
käydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen
päällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi
tai valloittaa itselleen valtakunnan.
Näillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen
historiallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin
ilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa
suuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy
voimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän
valtakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto
ja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa
kristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun
voittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista
yhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.
Yhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan
alkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen
suoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana
peri isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin
auttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi
vuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä
Haalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui
Hafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi
liittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää
vastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin
väistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin
ulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä
itäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen
Norjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.
Voitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset
suurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta
sataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan
palvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he
varustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa
talonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että
kuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa
_odal_-mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.
Harald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä
pysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita
lukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla
riitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen
tarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa
perijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja
Haraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla
lujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs
Haraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä,
saapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik
kuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan
mahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut
talonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman
ylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot
vakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen
määräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.
Mutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian
heikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti
asemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa
maassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta
talonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä
perittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa
varsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti
tunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä
syntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei
ulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät
nimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät
tuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan.
Haakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta
viimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen
jälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei
kuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää
trondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin
hallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä.
Tällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.
Sekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti
menestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi
isänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja
varhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa
seikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten
oli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin
aistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa
maahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman
orjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle
kuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita,
s.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista
kerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää
turvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan
kasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten
taivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet
ylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein
hirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan
kohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.
Olavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin
seikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin
päättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas
ja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen
sopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen
ilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin
luona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa
meritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse
heittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa
tämä "meriratsun suistaja", joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan
taistelusta muutoin kuin voittajana.
Edellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin
viikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän
liittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä
pääpiirteissään.
Oikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien
kansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen
melkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät
rauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan
Skandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet
merillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan
he harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia.
Eikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan
tilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa
pysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan.
Viikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta
aluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.
Syynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu,
molemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat.
Oma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli
yleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle
pojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin
keinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys
edistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren
lapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden
hallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään
vieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.
Ensimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui
sitten noin kolme vuosisataa. Mitä erikoisesti norjalaisiin tuli,
liikkuivat he osaksi Itämerellä, mutta enimmäkseen Pohjanmerellä ja
Atlantilla kohdistaen hyökkäyksensä Skotlantiin, Englantiin ja
Irlantiin sekä näitä ympäröiviin saariin. Tarkoituksena oli myöskin
perustaa vakinaisia valtakuntia, mikä toisinaan onnistuikin. Niinpä
perusti norjalainen Torgils noin v. 838 suuren valtion Irlantiin, ja
v. 853 loivat veljekset Olavi ja Ivar sinne uuden valtakunnan, jonka
pääpaikkana oli Dublin ja joka säilyi heidän sukunsa alaisena 11:nnelle
vuosisadalle asti. Sitäpaitsi oli Eirik Verikirveellä muutaman vuoden
ajan kuningaskunta Englannissa.
Viikinkiretkillä eivät pohjan miehet voittaneet ainoastaan kultaa, vaan
myöskin kulttuuria, joka heidän kauttaan vähitellen levisi kotimaahan
ja vaikutti tehokkaasti olojen kehittymiseen, m.m. yhteiskunnallisessa
suhteessa. Ja juuri viikinkiretkien tuloksena oli suuressa määrin
kristinusko, joka niihin aikoihin edusti korkeinta sivistystasoa ja
ajan mittaan taltutti pohjolan sotaisten kansain mielen saaden ne
luopumaan hurjista vainomatkoistaan.[1]
Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.
Islannista, jota norjalaiset alkoivat asuttaa kahdeksannen sataluvun
lopulla, tuli myöhemmin mitä tärkein aarreaitta pohjoismaiselle
muinaistiedolle. Siellä säilyivät kauimmin viikinkiaikain runot ja
tarinat, ja siellä sai jo varhain alkunsa Skandinaavian maiden
historiankirjoitus, vieläpä niin suurenmoisessa muodossa, että harva
samanlaisen sivistystason kansa on sellaista tulosta saavuttanut.
Tärkein näistä aikakirjoista lienee _Snorre Sturlusonin_ teos
_Kuningastarinoita_, joka sekä historiallisessa suhteessa että
esitystapaan nähden on luettava Pohjoismaiden kirjallisuuden
merkkituotteisiin.
Snorre Sturluson l. Sturlanpoika syntyi Islannissa vuonna 1178.
Mahtavan Sturlunga-suvun jäsenenä, lahjakkaana, aikaansa nähden
oppineena ja varsinkin lainkäyttöön perehtyneenä miehenä hän saavutti
huomattavan aseman silloin vielä itsenäisessä saarivaltiossa.
Laskettuaan rikkaalla avioliitolla perustuksen melkoiselle
varallisuudelle, jota hän osasi taidolla kartuttaa, hänestä tuli vuonna
1215 "lagsigemand", lakia säätäväin käräjäin ja korkeimman
tuomioistuimen johtaja. Hänen runoilijamaineensa oli tällöin levinnyt
jo Norjaankin, ja vuonna 1218 Snorre matkusti sinne itse saavuttaakseen
kunniaa ja arvoa Haakon kuninkaan hovissa. Sekä kuningas että hänen
lähin miehensä ja appensa Skule herttua[2] koettivat taivuttaa Snorrea
toimimaan heidän valtiollisten pyrkimystensä edistämiseksi, ja maasta
lähtiessään hän olikin Norjan kuninkaan läänitysmiehenä sitoutunut
tukemaan Islannissa Haakon kuninkaan valtaa.
Kotiin palattuaan hän käytti merkityksellistä asemaansa oman
vallanhimonsa tyydyttämiseksi ja saattoikin esiintyä perin mahtavana,
m.m. tehostaen käräjillä pyrkimyksiään lähes tuhanteen nousevalla
saattueella. Mutta pian hänen vaikutuksensa alkoi aleta, osaksi siitä
syystä, että hän herätti ahneudellaan vastustusta omien sukulaistensa
taholta. Suuresti heikonsi hänen asemaansa myöskin se, että Snorren
(varmaankin tahallisesta) toimettomuudesta harmistuneena Haakon
kuningas turvautui valtiollisissa aikeissaan hänen veljenpoikaansa,
jonka kanssa Snorre oli joutunut ilmiriitaan. Nyt puhkesi Islannissa
katkera sukuvaino, joka lopulta aiheutti Snorren kuoleman ja
vapaavaltion tuhon. Serkkunsa ja voimakkaimman kannattajansa jouduttua
taistelussa tappiolle arveli Snorre, joka ei kernaasti antautunut
mieskohtaisesti aseleikkiin, parhaaksi väistää ylivoimaa ja lähti
vuonna 1237 toistamiseen Norjaan. Siellä olivat olosuhteet kuitenkin
muuttuneet hänelle epäedullisiksi. Kuninkaan suosiota hän ei voinut
enää saavuttaa, ja epävarmana hän liittyi silloin läheisesti Skule
herttuaan, joka pyrki hillitsemään Haakonin yhä kasvavaa valtaa. Jonkun
ajan kuluttua Islannista saapui tieto, että Snorren veljenpoika ja
vaarallisin kilpailija oli saanut surmansa taistelussa, ja silloin hän
päätti palata kotiin koettaakseen uudelleen onneaan. Haakon kuningas,
joka epäili häntä sekä entisen toiminnan että Skule jaarlin ystävyyden
vuoksi, kielsi tosin jyrkästi häntä poistumasta maasta, mutta siitä
huolimatta Snorre rohkeni uhmata lääniherraansa ja purjehti keväällä
1239 takaisin Islantiin.
Kauan ei kestänyt, ennenkuin Snorre oli saavuttanut entisen
mahtiasemansa osassa maata, mutta nyt häntä uhkasi vaara Norjan
kuninkaan taholta. Kukistettuaan lopullisesti Skule jaarlin Haakon
päätti rangaista islantilaista suurmiestä tämän juonittelujen ja
tottelemattomuuden vuoksi ja antoi eräälle Snorren kilpailijalle
tehtäväksi toimittaa tämän Norjaan joko mielisuosiolla tai vastoin
hänen tahtoaan. Onnettomuudekseen Snorre vielä vieroitti ahneudellaan
vaikutusvaltaisia sukulaisia puoleltaan; hänen voimansa hupenivat
hupenemistaan, lopulta vastustajat yllättivät hänet Reykjavikissa
syksyllä 1241, ja kellariinsa piiloutunut vanhus sai surmaniskun
palkkalaisen kädestä.
Edellä viitattiin Snorren runoilijatoimintaan, jonka hän oli aloittanut
jo nuoruudessaan; suurenmoinen näyte hänen perehtyneisyydestään
runouteen on hänen _Edda_-teoksensa (n.s. proosa-Edda), jonkinlainen
järjestelmällinen oppikirja runouden perustasta (mytologiasta), sen
kielestä ja runomitoista. Mutta runoilu oli niihin aikoihin
pääasiallisesti historiallista runoilua, ja tämä johti hänet helposti
historiankirjoitukseen, jonka tuloksena on laaja kokoelma kuvauksia
pohjoismaiden, etupäässä Norjan vanhimmista kuninkaista sekä heidän
ajoistaan. Luultavasti ne ovat valmistuneet vähitellen vuosien 1220 ja
1241 välillä.
Snorre ei suinkaan ole ensimmäinen islantilainen historiankirjoittaja,
hänellä on ollut useita edeltäjiä aina kahdennentoista vuosisadan
alkupuolelta asti. Kaikki nämä teokset hän on epäilemättä tuntenut, ja
lisäksi hän on saanut aineistoa runoilijain historiallisista lauluista,
suullisista perimätarinoista sekä muistiin merkityistä taruista. Mutta
Snorre on käyttänyt aineksia perin taitavasti, perkaillen pois
sellaista, mikä hänestä on tuntunut pelkältä sadulta tai seikkailulta,
ja kriitillisyytensä tueksi hän saattoi vielä käyttää mieskohtaista
Norjan olojen tuntemusta. Omasta puolestaan hän luottaa eniten
lauluihin; niinpä hän sanoo esipuheessaan: "Tosin runoilijain tapana on
ylistää eniten sitä, jolle he laulavat, mutta kukaan ei sentään rohkene
kertoa laulettavalleen sellaisista teoista, jotka kaikki kuulijat ja
hän itsekin tietäisi valheeksi ja lorupuheeksi; se olisi pilkkaa eikä
ylistystä."
Snorren esitystapaa kuvaa sattuvasti tri Gustav Storm seuraavin sanoin:
"Merkillepantavaa on Snorressa historioitsijana hänen historiallinen
taiteensa. Historiallinen tarina oli elämäkertakuvausta, ja siinä on
parasta eloisa luonteenkuvaus. Snorren teos on kokoelma elämäkertoja,
joissa luonteenkuvaus on erinomainen. Ominaista hänen teokselleen on
sen oivallinen rakenne, missä kaikki asiaankuulumaton on jätetty pois
ja jokainen yksityiskohta kuuluu läheisesti kokonaisuuteen. Hänen
kokoelmansa Norjan kuninkaiden elämäkertoja on sen vuoksi tullut
kokonaisen suvun historiaksi, missä kukin yksityinen jäsen esiintyy
erikoispiirteineen. Edeltäjistään poiketen hän liittää päähenkilöiden
(kuninkaiden) kuvaukseen melkoisen joukon sivuhenkilöltä, mutta vain
sikäli kuin nämä muodostavat kehyksen päähenkilön ympärille
vähentämättä häneen kohdistettavaa huomiota. Erikoisesti on Snorre
pyrkinyt kuvaamaan kuninkaiden luonnetta sellaisena, kuin hän sen
käsitti, ja siitä kehittämään heidän kohtalonsa. Tällöin hänen
tärkeimpänä keinonaan on esittää henkilöt puhuen ja keskustellen... Hän
käyttää tilaisuutta antaakseen päähenkilöiden pitää puheita tai ottaa
osaa keskusteluihin, kun haluaa saada esiin toiminnan vaikuttimen ja
vaikutuksen... Näissä puheissa on jokainen sana sukeutunut henkilön
luonteesta, vaikkakin ne ovat kokonaan Snorren sepittämiä..."
Oheenliitetyt tarinat, jotka sisältävät alkuosan (yli kolmanneksen)
Snorren kokoelmasta, ovat suomennetut tri _Gustav Stormin_ eteväksi
tunnustetusta norjankielisestä käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1899.
Suomentaja on katsonut olevan syytä hiukan lyhennellä alkuperäistä
esitystä. Snorre aloittaa teoksensa Ynglinge-tarinalla, joka sisältää
osaksi maantieteellisiä kuvauksia, osaksi selontekoa varhaisimmista,
enimmäkseen taruperäisistä kuninkaista. Koska tämä ei ole omansa
herättämään mielenkiintoa laajemmassa lukijakunnassa, on arveltu
voitavan sivuuttaa se. Tämän jälkeen seuraa Halvdan Mustan tarina,
josta kuitenkin on otettu vain loppuosa liittämällä se johdatukseksi
Harald Kaunotukan tarinaan, koska jo siinä käsitellään tämän
ensimmäisen "suurkuninkaan" vaiheita; selvyyden vuoksi on tällöin
täytynyt laatia alkuun lyhyt johdanto (alkukappale). Myöhemmin
on jätetty pois vain pieniä eriä, joiden puute ei haittaa
kokonaiskuvausta, ja muutamassa kohdassa on sen vuoksi käynyt
välttämättömäksi muuttaa hiukan järjestystä tai liittää jokunen
selittävä lause, jolloin tietenkin on koetettu jäljitellä Snorren
tyyliä. Mitä Snorren esittämiin runo-otteisiin tulee, on tässä
julkaistu huomattavimmat ja kuvaavimmat. Myönnettäköön suoraan, että ne
käännettyinä antavat vain kalpean kuvan muinais-skandinaavisesta
runoudesta, sillä nykyajan kielellä on mahdoton ilmaista sitä
kuvarikkautta, jota vanhat "bardit" käyttivät; sen tajuaminen vaatisi
muutoin lukijalta laajaa skandinaavisen mytologian tuntemusta. --
Viiteselityksistä ovat toiset Stormin julkaisusta peräisin, toiset
suomentajan liittämiä.
_Suomentaja_.
Harald Kaunotukan tarina.
(860-933)
Niin kertovat tietoisat miehet, että ammoisina aikoina vaelsivat
aasat[3] Odenin johtamina Aaselannista maailman pohjoiskulmalle ja
valtasivat siellä kolme maata, Tanskan etelässä, Sveanmaan idässä,
mutta Norjan länsipuolella. Svealaisia hallitsivat kauan Odenin
jälkeläiset, joita sanottiin Ynglinga-suvuksi; mutta Norjassa oli
kuninkaita monesta suvusta, ja nämä taistelivat tuimasti keskenään.
Eräs heistä oli Halvdan Musta; hän peri yhdeksäntoista talven vanhana
isältään kuningaskunnan Agderissa;[4] mutta haluten enemmän valtaa hän
ryhtyi useasti taistelemaan naapurikuninkaita vastaan ja sai aina
voiton; ja niin hän alisti monta fylkeä[5] itselleen kuuliaiseksi ja
oli pian Norjan mahtavin kuningas.[6]
Sigurd Hjort oli nimeltään muuan Ringeriikin kuningas, suurempi ja
väkevämpi kuin yksikään toinen; hän oli myöskin miesten kauneimpia.
Hänellä oli kaksi lasta: tytär oli nimeltään Ragnhild, hän oli perin
reipas nainen ja parhaillaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hänen
veljensä Guthorm oli puolikasvuinen.
Mutta mainittakoon Sigurdin kuolemasta, että hän ratsasti yksinään
korpiseutuihin, kuten hänen tapansa oli; hän metsästi siellä isoja,
vaarallisia petoeläimiä. Pitkän taipaleen ratsastettuaan hän joutui
eräälle raiviolle lähelle Hadelantia.[7] Silloin tuli häntä vastaan
Hake raivopää[8] kolmenkymmenen miehen kera, ja siellä syntyi taistelu.
Siinä sai surmansa Sigurd kuningas, mutta Hakelta kaatui kaksitoista
miestä, ja itse hän menetti kätensä ja sai kolme muuta haavaa.
Sen jälkeen Hake ratsasti Sigurdin taloon ja otti siellä valtaansa
hänen tyttärensä Ragnhildin sekä tämän veljen Guthormin. Nämä hän vei
mukanaan ja samalla paljon tavaraa sekä kalleuksia ja kuljetti kaikki
kotiinsa Hadelantiin; siellä hänellä oli suuria taloja. Sitten hän
valmistutti pidot ja aikoi viettää häät Ragnhildin kanssa; mutta niitä
saatiin odottaa, sillä hänen haavansa alkoivat ärtyä.
Hake raivopää poti haavojaan koko syksyn ja vielä talvenkin tullen;
mutta joulun tienoissa kuningas Halvdan Musta oleskeli Hademarkissa.[9]
Halvdan kuningas oli kuullut kaikista näistä seikoista, ja tapahtui
eräänä aamuna, kun kuningas oli pukeutunut, että hän kutsutti Haarek
Gandin ja sanoi, että tämän oli lähdettävä Hadelantiin ja tuotava hänen
luokseen Sigurd Hjortin tytär Ragnhild. Haarek lähti matkalle, ja
hänellä oli sata miestä mukanaan. Hän sovitti retkensä siten, että he
saapuivat aamulla ani varahin järven poikki Haken taloon; siellä he
asettivat vartijoita sen tuvan oville, missä väki nukkui. Sitten he
kävivät siihen makuukammioon, jossa Hake makasi, murtivat oven ja
veivät mukanaan Ragnhildin ja hänen veljensä Guthormin ja kaiken
tavaran, mitä sieltä löysivät; mutta tuvan he polttivat sekä kaikki
ihmiset, jotka olivat sisässä.
He pingoittivat teltan komeiden vaunujen ylle ja istuttivat niihin
Ragnhildin sekä Guthormin; sitten he ajoivat jäälle. Hake nousi ja
kulki kotvan heidän perässään. Mutta jäälle tultuaan hän käänsi
miekkansa kahvan alaspäin ja painautui itse kärkeä vastaan, niin että
terä tunkihe hänen lävitsensä; siinä hän sai surmansa ja haudattiin
järven partaalle.
Halvdan kuningas näki ajettavan järven jäätä. Hän oli sangen
teräväsilmäinen; hän näki telttakattoiset vaunut ja päätteli siitä,
että miehet olivat suorittaneet tehtävän hänen mieltänsä myöten. Hän
antoi silloin pystyttää pöytiä, lähetti väkeä laajalti ympäristöön ja
kutsui luokseen paljon miehiä. Sinä päivänä oli suuret vieraspidot, ja
niissä Halvdan sai Ragnhildin, ja tästä tuli sitten mahtava kuningatar.
Ragnhild kuningatar näki suuria unia; hän oli perin ymmärtäväinen.
Sellainen oli eräs hänen unistaan, että hän oli seisovinaan
yrttitarhassa ja ottavinaan paidastansa okaan. Ja hänen pidellessään se
kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; tyvi työntyi alas maahan ja
juurtui heti, mutta latva ulottui pian korkealle ilmaan. Sitten puu
tuntui hänestä niin isolta, että hän kykeni vaivoin katsomaan sen
ylitse, ja se oli varsin paksu. Puun tyvipuoli oli verenkarvainen,
mutta runko kauniin vihreä ja oksat lumivalkoiset. Siinä puussa oli
paljon suuria oksia, toisia ylempänä ja toisia alempana; ne olivat niin
isoja, että tuntuivat levittäyvän yli koko Norjan, ja vieläkin
laajemmalle.
Halvdan kuningas ei nähnyt koskaan unia. Se tuntui hänestä omituiselta,
ja hän puhui siitä eräälle miehelle, jota nimitetään Torleiv Viisaaksi,
ja tiedusteli, mitä sille olisi tehtävä. Torleiv kertoi, miten hän itse
menetteli, kun halusi saada jotakin ennakolta tietoonsa: hän meni
makuulle sikopahnaan, ja silloin kävi aina niin, että hän näki unta.
Kuningaskin teki niin, ja nyt hän näki tämän unen: hänestä tuntui
siltä, että hänen tukkansa oli kasvanut kovin tuuheaksi; se oli täynnä
kiharoita niin pitkiä, että toiset ulottuivat maahan asti, toiset
polviin, toiset lanteille, toiset vyötäisille, toiset kaulaan saakka;
mutta muutamat olivat vain puhjenneet päälaelle solmuiksi; hänen
kiharansa olivat kaikenvärisiä, mutta yksi oli kaikkia muita kauniimpi,
vaaleampi ja suurempi.
Hän kertoi unensa Torleiville, ja tämä selitti sen niin, että hänestä
polveutuisi laaja perikunta ja se hallitsisi maita suurella kunnialla,
eivät sentään kaikki yhtä suurella, vaan hänen suvustaan oli lähtevä
mies, joka oli muita suurempi ja loistavampi. Ja sitä pidetään totena,
että se kihara tarkoitti Olavi Pyhää.
Ragnhild kuningatar synnytti pojan; hänet valeltiin vedellä ja
nimitettiin Haraldiksi. Hän varttui pian suureksi ja kauniiksi, hänestä
tuli varhain aimo urheilija ja perin älykäs. Äiti häntä rakasti
suuresti, isä taasen vähemmän.
Halvdan kuningas vietti jouluaan Hadelannissa. Jouluiltana, kuu miehet
olivat istuutuneet pöytään ja saapuvilla oli paljon väkeä, sattui
sellainen omituinen seikka, että pöydiltä katosi kaikki ruoka ja olut.
Kuningas jäi istumaan suutuksissaan, mutta kaikki muut lähtivät kukin
kotiinsa. Mutta saadakseen tietää, kuka tämän oli tehnyt, otatti
kuningas kiinni erään lappalaisen, joka oli taikataitoinen, ja tahtoi
pakottaa hänet ilmaisemaan totuuden. Hän kidutti lappalaista, mutta ei
sittenkään saanut mitään tietoa tältä. Lappalainen anoi apua hänen
pojaltaan Haraldilta, ja hän pyysi armoa miehelle, mutta ei saanut
sitä. Harald auttoi hänet sitten tiehensä vastoin kuninkaan tahtoa ja
seurasi itse mukana. He saapuivat erääseen paikkaan, missä muuan
päällikkö parhaillaan vietti suuria pitoja, ja siellä heidät otettiin
vastaan ilomielin, niinkuin heistä näytti. Ja kun he olivat viipyneet
siellä kevääseen asti, virkkoi päällikkö eräänä päivänä Haraldille:
"Sinun isäsi mielestä tapahtui kovin suuri vahinko, kun talvella otin
häneltä vähän ruokaa; mutta minä korvaan sen sinulle iloisella
uutisella. Isäsi on nyt kuollut, ja sinun on lähdettävä kotiin. Sinä
saat kaiken sen maan, mikä hänellä on ollut, ja sillä tapaa voitat
itsellesi koko Norjan."
Ja niin olikin käynyt, kuin päällikkö ilmoitti; kun Halvdan kuningas
eräänä suojapäivänä ajoi Randsfjordin jäätä, murtui se hänen altaan, ja
siihen hän hukkui ja hänen kerallaan paljon väkeä. Mutta niin suosittu
oli Halvdan Musta, että neljän valtakunnan suurmiehet tahtoivat saada
hänen ruumiinsa haudatakseen sen omalle alueelleen; siitä odotettiin
näet hyvää vuodentuloa sille paikkakunnalle. He sopivat asiasta niin,
että ruumis jaettiin neljään osaan ja kukin haudattiin omaan kumpuunsa
eri tienooseen.[10]
Harald peri kuningaskunnan isältään ollessaan kymmenen talven ikäinen;
hän oli muita suurempi ja väkevämpi ja kauniimpi, perin viisas ja
tarmokas. Guthorm, hänen enonsa, tuli henkivartion[11] päälliköksi ja
sotajoukon "herttuaksi".
Halvdan Mustan kuoltua nousi moni päällikkö sitä valtakuntaa vastaan,
minkä hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta kun Guthorm herttua sai tästä
tiedon, kokosi hän sotajoukon ja lähti liikkeelle kuningas Haraldin
kanssa. Aina he saivat vastustajistaan voiton, ja kahden kuninkaan ja
neljän päällikön kaaduttua Harald kuningas valtasi sukulaisensa
Guthormin voiman ja toimekkuuden avulla suuren osan eteläistä Norjaa.
Harald kuningas lähetti miehensä noutamaan erästä neitoa nimeltä Gyda,
Hordalannin[12] Eirik kuninkaan tytärtä; tämä oli kasvatettavana erään
rikkaan talonpojan luona Valdersissa. Hänet kuningas halusi saada
jalkavaimokseen, sillä hän oli hyvin kaunis ja ylevämielinen nainen.
Perille saavuttuaan lähetit esittivät asian neidolle. Tämä vastasi,
ettei hän tahtonut tuhlata impeyttään siten, että ottaisi miehekseen
kuninkaan, jolla ei ollut hallittavanaan suurempaa valtakuntaa kuin
muutamia fylkejä.
"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoo hän, "ettei ole sellaista
kuningasta, joka valtaisi Norjan siten, että hän tulisi maassa
yksinvaltiaaksi niinkuin kuningas Gorm Tanskassa tai Eirik Upsalassa".
Lähettien mielestä hän vastaa perin kopeasti, ja he tiedustelevat
häneltä tämän vastauksen tarkoitusta; he sanovat, että Harald on niin
mahtava kuningas, että kyllä kelpaa hänelle. Mutta vaikka hän antaakin
heidän asiaansa toisen vastauksen kuin he tahtovat, ei heillä ole
mielestään mitään tilaisuutta saada häntä mukaansa vastoin hänen omaa
tahtoaan, ja he varustautuvat senvuoksi lähtemään takaisin kotiin. Kun
he ovat valmiit, saatetaan heitä ulos. Silloin Gyda puhui läheteille ja
pyysi heitä kertomaan kuningas Haraldille, että hän suostuu rupeamaan
tämän vaimoksi vasta sitten, kun tämä ensin tekee hänen tähtensä sen,
että laskee valtansa alaiseksi koko Norjan ja hallitsee sitä
valtakuntaa yhtä vapaasti kuin Eirik kuningas Sveanmaata tai kuningas
Gorm Tanskaa; "sillä vasta silloin", sanoo neito, "häntä voi minun
mielestäni nimittää suurkuninkaaksi".
Lähetit palaavat nyt Harald kuninkaan luo ja kertovat hänelle neidon
sanat; he sanovat häntä perin uhkarohkeaksi ja herjasuiseksi ja
arvelevat luonnolliseksi, että kuningas lähettää suuren miesjoukon
häntä noutamaan ja saattaa hänet häpeään. Silloin vastasi kuningas
Harald, ettei tämä neito ollut haastanut pahoin tai käyttäytynyt niin,
että ansaitsi siitä koston, vaan suuret kiitokset hänen tuli saada
sanoistaan.
"Hän on muistuttanut minua asioista", sanoo kuningas, "jotka minua
kummastuttavat sen vuoksi, etten ole ennen tullut niitä ajatelleeksi".
-- Ja sitten hän lisäsi: "Ja sen lupauksen teen ja siihen otan
todistajaksi Jumalan, joka minut loi ja vallitsee kaikkea, ettei
tukkaani saa koskaan leikata tai sukia, ennenkuin olen vallannut koko
Norjan veroineen ja väkineen -- tai muussa tapauksessa heitän henkeni."
Näistä sanoista kiitti Guthorm herttua häntä suuresti sanoen, että
lupauksen täyttäminen on kuninkaallinen teko.
Tämän jälkeen Harald kuningas ja hänen sukulaisensa kokosivat suuren
sotajoukon ja johtivat sen tunturien poikki pohjoista kohti.
Saavuttuaan asutuille seuduille kuningas surmautti kaikki miehet ja
poltti talot. Mutta kun kansa sen huomasi, pakeni jokainen, ken kykeni,
toiset etäisempiin laaksoihin, toiset metsiin; mutta toiset anoivat
armoa, ja sen saivat kaikki, jotka saapuivat kuninkaan luo ja rupesivat
hänen miehikseen. Näin Harald valloitti valtakunnan toisensa jälkeen ja
saapui aina Trondhjemiin asti. Siellä hän taisteli kaikkiaan kahdeksan
kertaa tai useamminkin; mutta kahdeksan kuninkaan kaaduttua hän valtasi
koko Trondhjemin.
Pohjoisempana Nauma-laaksossa[13] oli kuninkaina kaksi veljestä,
Herlaug ja Rollaug. He olivat kolmena kesänä rakennuttaneet
hautakumpua, joka oli tehty kivestä, kalkista ja hirsistä. Mutta kun
kumpu oli valmistunut, saivat veljekset kuulla, että Harald kuningas
kävi heitä vastaan sotajoukkoineen. Silloin kuningas Herlaug kannatti
sinne runsaasti ruokaa ja juomaa, ja sitten hän astui kumpuun kerallaan
yksitoista miestä ja käski luoda sen umpeen. Kuningas Rollaug nousi
sille kummulle, jolla kuninkaiden oli tapana istua, käski pystyttää
sille kuninkaan kunniasijan ja istuutui siihen. Sitten hän asetutti
pieluksia jalkalaudalle, jolla jaarlien oli tapana istua. Hän heittäysi
nyt kunniasijalta alas jaarlinpaikalle ja otti itselleen jaarlinnimen.
Sen jälkeen kuningas Rollaug lähti Harald kuninkaan luo, luovutti
hänelle koko valtakuntansa, tarjoutui hänen miehekseen ja kertoi kaiken
menettelynsä. Harald kuningas otti miekan ja kiinnitti sen hänen
vyöhönsä, ripusti kilven hänen kaulaansa, teki hänet jaarlikseen ja
johti kunniasijalle. Sen jälkeen hän antoi Rollaugille Nauma-laakson
fylken ja määräsi hänet sen jaarliksi.
Harald kuningas saapui sotajoukkoineen idän puolelle Vikeniin[14] ja
majoittui Tunsbergiin, missä silloin oli kauppakaupunki; hän oli
viipynyt neljä talvea Trondhjemissa eikä ollut sinä aikana käynyt
Vikenissä. Hän sai siellä kuulla, että svealaiskuningas Eirik
Emundinpoika oli tehnyt Vermelannin valtansa alaiseksi, kantoi siellä
veroa kaikista metsäseuduista sekä laski Länsi-Göötanmaan ulottuvaksi
pohjoisessa aina Svinesundiin[15] asti, niin että svealaiskuningas
sanoi koko läntistä maata meren rannikolla omakseen ja otti siitä
veroja. Kuningas Haraldille kerrottiin Svean kuninkaan sanoneen, ettei
hän pysähtyisi, ennenkuin hänellä oli Vikenissä yhtä suuri valtakunta
kuin ennen muinoin Sigurd Ringillä[16] tai tämän pojalla Ragnar
Lodbrokilla. Kaikissa näissä fylkeissä olivat useat päälliköt ja monet
muut taipuneet Svean kuninkaan alamaisiksi.
Tästä Harald kuningas pahastui suuresti; hän kutsui heti talonpojat
käräjille ja syytti heitä maankavalluksesta. Muutamat talonpojat
hankkivat itselleen todistajia, että he olivat syyttömiä, toiset
suorittivat sakkoja, toiset saivat rangaistuksen; kaiken kesää ja
syksyä hän retkeili sitten tässä fylkessä. Silloin hän sai talven
tullen kuulla, että svealaiskuningas Eirik ratsasteli Vermelannissa
vierailemassa henkivartijoineen.
Harald kuningas lähti itään päin Eida-salon[17] halki ja saapui
Vermelantiin; hän antoi siellä kestitä itseään. Aake oli nimeltään
muuan mies, hän oli Vermelannin mahtavin talonpoika, varsin rikas ja
niihin aikoihin jo iäkäs. Hän lähetti miehiä Harald kuninkaan luo ja
pyysi häntä pitoihin, ja kuningas lupasi tulla sovittuna päivänä. Aake
pyysi myöskin Eirik kuningasta pitoihin ja sopi hänen kanssaan samasta
päivästä.
Aakella oli iso kestitupa, joka oli jo vanha; hän teetti silloin toisen
yhtä ison uuden tuvan ja koristutti sen kauniiksi. Sen tuvan hän käski
verhota uusilla raanuilla, vanhan taas vanhoilla. Mutta kun kuninkaat
saapuivat pitoihin, sai Eirik kuningas miehineen sijansa vanhassa
tuvassa, Harald kuningas miehineen uudessa; ja niin olivat kaikki
pöytäastiat jaetut, että Eirikin miehillä oli vanhat kipot ja sarvet,
kuitenkin kullatut ja hyvin koristetut, mutta Haraldin miehillä oli
kaikilla uudet kipot ja sarvet, kauniisti kullalla silatut; kaikki ne
olivat kiiltäviksi silotetut, mutta juoma oli molemmilla puolilla perin
hyvää.
Aake oli ennen ollut Halvdan Mustan miehiä. Mutta kun se päivä koitti,
jolloin pidot päättyivät, valmistautuivat kuninkaat lähtemään, ja
hevoset olivat matkakunnossa. Silloin Aake astui Harald kuninkaan luo
ja toi mukanaan kahdentoista talven ikäisen poikansa, Obbe nimisen.
Aake sanoi:
"Herra, jos se hyvä tahto, jota olen osoittanut teitä kohtaan
pidoissani, on teistä ystävyyden arvoinen, palkitkaa silloin poikaani
siitä; hänet luovutan teille palvelijaksi."
Kuningas kiitti häntä monin kaunein sanoin vastaanotosta ja lupasi
hänelle vastalahjaksi täyden ystävyytensä; sitten Aake toi suuria
lahjoja, jotka hän antoi kuninkaalle. Sen jälkeen Aake meni
svealaiskuninkaan luo; Eirik kuningas oli silloin pukeissa ja lähtöön
valmiina ja varsin pahalla tuulella. Aake otti muutamia arvokkaita
esineitä ja antoi ne hänelle. Kuningas vastasi niukalti ja nousi
ratsaille. Aake seurasi kuningasta tiellä ja puheli hänelle. Lähellä
heitä oli metsä, ja tie kulki sen kautta. Mutta kun Aake saapui
metsään, kysyi kuningas häneltä:
"Miksi järjestit minun ja Harald kuninkaan vastaanoton siten, että hän
sai kaikesta parhaan? Tiedäthän, että olet minun mieheni."
"Minä arvelin", virkkaa Aake, "ettei teiltä, kuningas, eikä miehiltänne
ole näissä pidoissa puuttunut hyvää vastaanottoa missään suhteessa. Jos
siellä, missä te joitte, olikin vanha kalusto, niin se johtuu siitä,
että te olette jo vanha; mutta Harald kuningas on nyt kukoistavassa
nuoruudessaan, sen vuoksi annoin hänelle uuden kaluston. Mutta koska
muistutit minua siitä, että olisin sinun miehesi, niin yhtä hyvin sinä
olet minun mieheni." -- Silloin kuningas paljasti miekkansa ja antoi
hänelle surmaniskun.
Kun Harald kuningas aikoi nousta ratsaille, käski hän kutsua Aake
talonpojan luokseen. Mutta häntä etsittäessä muutamat riensivät sinne,
minne Eirik kuningas oli ratsastanut; siellä he tapasivat Aaken
kuolleena ja lähtivät sitten takaisin ja kertoivat sen kuninkaalle.
Mutta tämän kuullessaan hän huusi miehilleen, että heidän oli
kostettava Aake talonpojan puolesta. Niin Harald kuningas lähti
ratsastamaan sitä tietä, jota Eirik kuningas oli ennen ratsastanut,
kunnes molemmat huomasivat toisensa. Silloin kumpikin joukkue ratsastaa
minkä ennättää, kunnes Eirik kuningas pääsee siihen metsään, joka
erottaa Göötanmaan ja Vermelannin toisistaan. Nyt Harald kuningas
kääntyi takaisin Vermelantiin; hän valtasi sitten tämän maan, mutta
surmasi Eirik kuninkaan miehiä, missä vain tapasi heitä.
Harald kuningas retkeili laajalti Göötanmaassa vainonkilpeä kantaen,
taisteli siellä monet kerrat Virran[18] molemmilla puolilla ja sai
useimmiten voiton. Sitten hän laski valtansa alaiseksi kaiken maan
Virran pohjoispuolella ja Veenerin länsipuolella sekä koko Vermelannin.
Sellaisia sanomia saapui maan eteläosasta, että Hordalannin,
Rogalannin, Egdafylken ja Telemarkenin miehet kerääntyivät yhteen ja
hankkivat sekä aseita että väkeä. Mutta saatuaan tämän tietoonsa Harald
kuningas kokosi sotajoukon, työnsi laivat vesille, varusti sitten
sotajoukkonsa valmiiksi ja lähti etelää kohti; hänellä oli paljon
miehiä joka fylkestä. Mutta kun hän ennätti etelään Stadin[19] ohitse,
sai Hordalannin Eirik kuningas tietää tästä. Hän oli myöskin kerännyt
sen sotavoiman, mikä hänellä oli odotettavissa, ja lähti etelään päin
kohdatakseen ne, joiden hän tiesi saapuvan idästä avukseen. Koko
laivasto yhtyi sitten Jaederin pohjoispuolella ja laski
Hafsfjordiin.[20] Siellä oli jo Harald kuningas laivastoineen. Nyt
sukeusi heti suuri taistelu, sekä ankara että pitkällinen. Mutta se
päättyi siten, että Harald kuningas sai voiton, ja siinä kaatui
Hordalannin Eirik kuningas ja Sulke, Rogalannin kuningas, ja monta
päällikköä.
Tämän taistelun jälkeen ei Harald kuningas kohdannut enää mitään
vastarintaa Norjassa. Silloin olivat kaikki hänen pahimmat vihollisensa
kaatuneet, mutta toiset olivat paenneet maasta, ja heitä oli suuri
määrä, sillä silloin asutettiin laajoja autiomaita. Silloin asutettiin
Jemtlanti ja Helsingelanti, mutta molemmat olivat sentään ennenkin
osaksi Norjan miesten asumia. Siinä vainossa, jolloin Harald kuningas
koetti laskea koko maan valtansa alaiseksi, löydettiin ja asutettiin
maita ulkona meressä, Fär-saaret ja Islanti. Silloin siirryttiin
myöskin Hjaltlantiin,[21] ja moni suurmies pakeni turvatonna kuningas
Haraldia ja lähti länteen viikinkiretkille; talvisin he oleskelivat
Orkn-saarilla tai Sudersaarilla,[22] mutta hävittelivät kesäisin Norjaa
ja tuottivat maalle suurta vauriota. Mutta paljon oli myös niitä
suurmiehiä, jotka liittyivät kuningas Haraldiin ja rupesivat hänen
miehikseen ja asuttivat maata hänen kanssaan.
Harald kuningas oli nyt tullut koko Norjan yksinvaltiaaksi. Silloin hän
muisti, mitä tuo ylevämielinen neito oli hänelle lausunut; hän lähetti
siis miehiä häntä hakemaan ja nai hänet.
Harald kuningas oli vierailemassa Möressä[23] Ragnvald jaarlin luona;
hän oli silloin vallannut koko maan. Siellä Harald kuningas kävi
kylpemässä ja antoi sukia tukkansa, ja silloin Ragnvald jaarli leikkasi
hänen hiuksensa, jotka olivat olleet lyhentämättä ja sukimatta kymmenen
talvea. Siihen aikaan häntä sanottiin Harald Paksutukaksi, mutta nyt
Ragnvald jaarli antoi hänelle lisänimen ja nimitti häntä Harald
Kaunotukaksi; ja kaikki sanoivat hänet nähdessään, että se oli mitä
sattuvin nimi, sillä hänellä oli tuuhea ja kaunis tukka.
Ragnvald jaarli oli kuningas Haraldin rakkain ystävä, ja kuningas
kunnioitti häntä suuresti. Ragnvaldilla oli vaimona Hild, Rolv Nevjan
tytär; heidän poikansa olivat Rolv ja Tore. Rolv oli suuri viikinki.
Hän oli kasvultaan niin roteva, ettei yksikään hevonen kyennyt häntä
kantamaan, ja sen vuoksi hän kulki jalan kaikkialla, missä retkeili;
häntä nimitettiin Gange-Rolviksi.[24] Hän ryösteli paljon
Itämailla.[25] Eräänä kesänä, palatessaan viikinkiretkeltä Vikeniin,
hän kävi siellä rosvoamassa rannalla. Harald kuningas oli silloin
Vikenissä; hän vihastui peräti kuullessaan tästä, sillä hän oli
ankarasti kieltänyt rosvoamasta omassa maassa. Harald kuningas kuulutti
sen vuoksi käräjillä, että hän tuomitsi Rolvin henkipatoksi Norjassa.
Mutta kun Rolvin äiti sai tämän tietoonsa, lähti hän kuninkaan luo ja
anoi armoa pojalleen. Mutta kuningas oli niin vihoissaan, ettei
hyödyttänyt häneltä pyytää. Silloin Hild virkkoi:
"Karkuteille kaima
Nevjan syöstään maasta,
suvun suuren taimi:
miks' niin ankara, herra?
Onneton on riita
hukan moisen kanssa:
säästä ei laumaa, korpeen
jos hänen täytyy juosta."
Gange-Rolv lähti sitten meren poikki Suder-saarille, ja sieltä hän
purjehti etelään Vallantiin[26] ja hävitteli sitä ja valtasi itselleen
suuren jaarlikunnan; sinne hän asutti paljon Norjan miehiä, ja sitä
nimitetään sen jälkeen Normandiaksi.[27] Gange-Rolvin jälkeläinen
viidennessä polvessa oli Viljalm Äpärä,[28] Englannin kuningas; hänestä
ovat sitten kaikki Englannin kuninkaat peräisin.
Harald kuningas retkeili eräänä talvena Ylämaiden kestittävänä ja käski
laatia itselleen joulupidot Toftarissa.[29] Jouluiltana saapui Svaase
oven ulkopuolelle kuninkaan istuessa pöydässä ja lähetti kuninkaalle
sanan, että tämä tulisi ulos hänen luokseen. Mutta kuningas suuttui
tästä sanasta, ja hänen vihaisen vastauksensa vei ulos sama mies, joka
oli tuonut viestin sisään. Mutta Svaase pyysi siitä huolimatta, että
mies ilmoittaisi saman asian toisen kerran; hän sanoi olevansa sama
lappalainen, jonka kuningas oli sallinut pystyttää kotansa mäen
toiselle puolen. Kuningas kävi silloin ulos ja lupasi lähteä hänen
kotiinsa ja astui mäen yli muutamain miestensä kehoittamana, kun taas
toiset häntä varoittivat. Siellä kohosi seisomaan Snefrid, Svaasen
tytär, naisista kaunein, ja kaatoi kuninkaalle kipon täyteen simaa.
Mutta tämä otti vastaan kaiken ja samalla neidon käden, ja heti valtasi
kuin polttava kuumuus hänen ruumiinsa, ja hän tahtoi omistaa neidon
samana yönä. Mutta Svaase virkkoi, ettei se saisi tapahtua muutoin kuin
väkipakolla, ellei kuningas kihlannut ja omistanut häntä lain mukaan.
Kuningas kihlas Snefridin ja sai hänet omakseen ja rakasti häntä niin
mielettömästi, että jätti hoitamatta valtakuntansa ja kaiken sen, mikä
hänelle kuului. Ja he saivat neljä poikaa.
Sitten Snefrid kuoli, mutta hänen hipiänsä ei suinkaan muuttunut, vaan
oli yhtä kukoistava kuin hänen eläessään. Kuningas istui aina hänen
vierellään ja odotti, että hän virkoaisi henkiin. Kolme talvea hän
sillä tavoin suri Snefridin kuolemaa, mutta kaikki kansa murehti hänen
mielettömyyttään. Mutta tehdäkseen lopun tästä mielettömyydestä kävi
Torleiv Viisas hänen avukseen. Hän menetteli siinä älykkäästi, koska
ensin puhui kuninkaan mielen mukaan seuraavasti:
"Ei ole kummallista, kuningas, että sinä muistat niin kaunista ja
suurisukuista naista ja kunnioitat häntä untuvilla ja korukankailla,
niinkuin hän sinua pyysi. Mutta teidän kunnianne on kuitenkin vähempi
kuin on soveliasta, koska hän makaa liian kauan samoissa vaatteissa, ja
paljoa oikeampaa on, että hänet siirretään ja vaatteet vaihdetaan hänen
altaan."