se menee. Heikki saa pyyhkäistä käsiään ja lähteä taas kirves olalla
metsään. Olivatkin ne tyttäret niin komeita ja varastivat kuulemma
isäänsä...
— Hyvänen ihme! Noh, kenen velasta se menee?
— Meidän saamisestahan se menee. Oli toki mainio asia että mieheni sai
siitä intekin...
— Tule vähäksi aikaa puotiin! — sanoi kauppias puodin ovelta ja lähti
kannu kädessä makasiiniin.
Totta oli että Täperä piti myötämän entisen isännän velasta ja Heikillä
oli taas lähtö edessä. Nyt hän oli tullut kirkolla käymään ja kun hän
sitoi kiinni hevostaan, oli hänellä melkein selvä aavistus siitä, mitä
varten hän sen sitoi Kuhmoniemen puodin seinukselle. Hän tahtoi sanoa
kauppamiehelle sanan sanasta, koska se salasi intekin häneltä.
— Tuossapa tulee Täperän Heikki, — sanoi eräs mies puodin lasista
katsoen, — eli eihän tuo enää ole Täperän Heikki.
— Niin, kyllä siinäkin meni miehen työ kuin suden kulkkuun.
— Ilman edestä hän luulikin sen saavansa, -pauhasi kauppiaan rouva
kääriessään vaatetta paperiin. Ei suinkaan taloa vielä meidän pitäjässä
sen verralla anneta. Tuon olisi oivaltanut, jos vähänkään ymmärrystä
oli, mutta Heikki meinasi ostaa viidellä pennillä makeisia ja syödä
oikein...
Heikki oli tullut puotiin. Väki tiesi sääliä murhetta ja
vastoinkäymistä ja katseli vakaisena Heikkiä, joka seisoi oven suussa.
Heti näki, että hän oivalsi kenestä Heikistä rouva sellaisen vertauksen
teki.
— Eipä Heikki, — hänen kulkussaan kähisi niin kummasti, — eipä Heikki
ollut niinkään pöllö kuin luulet! — hän sanoi ja astui tiskin luo.
Ymmärsipä kysyä sinunkin mieheltäsi sitä asiata, mutta mitäs, tämä oli
liiaksi kavala sanomaan suoraan. Saat vaan sanoa miehellesi, että kyllä
hän on aika roisto. Sano se! että niin sanoin minä, entinen Täperän
Heikki.
Kamarin ovi narahti. Siellä kuunteli naapurin rouva. Kauppiaan rouva
lensi punaiseksi, heitteli siinä kapineita äkeissään ja puhui ruotsia
ystävälleen. Puhui, että jos tuo olisi haukkumisesta tämmyytettävä...
— Niin, niin se on! Koiran työn teki... ärjyi Heikki. — Va seija tu
saivarkorva; komme hit latohoo, lansveken rusinasoppa, — jami Heikki. —
Mutta kyllä sen vielä tilinpäivänä muistaa. —
Kello kilahti ja rämisi vielä ison aikaa, kun Heikki paiskasi puodin
oven kiinni. Puodissa oli niin hiljaista hetken. Toiset häpesivät
rouvan puolesta, toiset sähähtivät nauruun, mutta taukosivat kohta,
puistivat päätä ja lähtivät äänetönnä ulos.
Mutta Heikki ajoi käyden pitkää ylämäkeä. Hän katsoi pulskan ruunansa
pitkää häntää, kun se tahdissa heilui käynnin mukaan. Siinä hän istui
paukkulaudalla ja kuunteli tiukuja, jotka helähtivät, joka kerta kun
hevonen sujakasti astui. Silmänsä oli kuiva, mutta ehken sydän itki,
kun hän ajatuksissaan näki itsensä ja ruunan tukkimetsässä, syvässä
lumessa, eukon kestinä metsävahdin savupirtissä ja tyttäret vieraan
käskettävänä, maailmalla yksin. Hänellä toki oli ruuna, mutta ne
toiset...
Yksistä puolin.
Mikkolassa olivat jo kaikki painuneet mikä mihinkin nurkkaan
levolle. Ison tuvan lattialla oli leveä heinävuode, jolla muutamat
kirkonrakennustyössä olevat miehet jo vetelivät pitkiä "seinähirsiä",
että korina kävi.
Ovensuu ikkunan alla istui vielä muuan nainen paikkaillen kevätillan
viimeisessä valossa miehensä hajallisesta nutusta huomiseksi ehjää.
Jopa alkoi silmiä kirveltää, hän hivutteli peukalolla ja etusormella
luomiaan, laski sitten nutun penkille, riisui päällyshameen
peitteekseen ja kyträhti levolle vuoteelle laidimmaiseksi. Eikä
rengännyt hänenkään kauan unta houkotella. Jos olivat uupuneita kirkon
tekijät, niin uupuneempi vielä oli heidän kokkinsa.
Mutta tuskin hän oli saanut unen päästä kiinni kun herkkä korvansa
kuuli tuvan oven narahtavan. Hän nosti päätään ja näki päänaluksen
yli, että se oli Raha-Matti. Hän seisoi oven pielessä tuijottaen uunin
suuhun, pitkät kädet riippuen kupeilla, kämmenet taapäin, ja kupu
pullollaan, niinkuin olisi vatsa alkanut jo leuan alta.
— Mitäs se Matti nyt? — ajatteli nainen, — kun ei makaakaan aitassaan.
Kuinka se nyt hennoi sen romukopsansa heittää!
Sillä Matti oli yksi niitä, joilla on kukkaro, eikä hän ollut
ainoastaan rahalle ahne, hän kokosi taakseen kaikkia, mitä ikinä
ajatella voi: vanhaa ja huonoa ja märännyttäkin.
— Ahas — ajatteli vaimo taas, kun näki Matin lähestyvän uunia. Vai se
paisti sun kidassasi nyt olla pitää?
Päivemmällä oli uunia lämmitetty ja nyt yöksi oli sinne pantu lehmän
jalkaluita ja muita lapoja kuivamaan, joista sitten kesällä tulisi hyvä
makukeitto väelle.
Ja se lihanhaju se nyt kutkutti Matin sieramia. Ja kun ei kuulunut
hiiskaustakaan, ei muuta kuin miesten tasainen "hirrenveto", kumartui
Matti lieden yli ja ojenti kätensä ottamaan.
Silloin rasautti vaimo heinävuodettaan.
Matti veti kätensä takasin ja kääntyi vielä kumarruksissa ollen
katsomaan. Hänen silmänsä olivat tirrallaan ja suu irvessä kuin
vastatuuleen kulkevan lampaan.
Vaan kun ei tuvassa hetkeen taas kuulunut mitään erinomaisempaa, pisti
Matti kätensä uudelleen uuniin, tarttui paksuun luukohmuraan ja veti
sen uunin suulle.
Silloin kahisivat heinät jälleen, entistä kovemmin.
Matti vainusteli taas vuoteelle päin, mutta vaimo näytti nukkuvan
sikeästi ja miehet kuorsasivat kilpaa.
Mikä hiisi se siellä häntä väijyy? Matti kääntyi lähteäkseen, mutta
tuo sieramia hyväilevä haju sai hänet taas rohkasemaan mielensä. Hän
kumartui lieden yli, sieppasi luun käteensä ja pujahti kuin kärppä
pihalle jättäen oven jälkeensä raolleen.
— Viekään — ajatteli vaimo — etköhän ottaisi minua kokiksesi, Matti!
* * * * *
Keväistä huurua leijaili haurenevan jään pinnalla. Väliin se vetäytyi
kokoon kohoten kevyen höyhenen lailla ylemmä, paikoin se häilyi
sakeana ja matalana jäätä myöten. Alhaalla rannalla oli vielä kuopissa
ja kivien kupeilla lunta, vaan kirkkomäen rinne oli jo ihan paljas.
Kirjavana se kiilsi kosteiden menneenvuotisten lehtien peitossa ja
koivut ojentelivat halukkaasti nuorteita punertavia oksiaan. Mäelle
vievä tie oli syvillä vaoilla ja mustassa mullassa oli kuoria ja
lastuja osoittamassa tietä, mitä myöten oli vielä sulassakin maassa
ajettu hirsiä kirkon rakennuspaikalle. Ja siellä ylhäällä oli vilkasta
elämää. Toiset sahasivat kaksittain poikki kymmentuumaisia honkajätkiä,
toiset niitä hinasivat nuorien avulla pitkäveteisesti hoilottaen
salvokselle, toiset taas siellä ylinnä kahareisin istuen veistää
naksuttelivat uutterasti.
Syrjemmässä oli mustuneen ison kiven kupeessa tulisija. Vieressä oli
iso kasa kuivia risuja ja toisella puolella pöytärisalla kahvivehkeet
ja maitopullo. Siellä saivat rakennusmiehet ostaa lämmikkeekseen
"tervavettä." Ja ahkeraanpa siellä olikin kokki pannuaan kallistellut
ja vieläkin seisoi muutamia odotellen, niiden joukossa Raha-Mattikin,
vaikkei hän tavallisesti silloin kahvia hennonut juoda, kun oli omissa
ruuissaan.
— Eikös Mattia haluta ruveta keittoyhtiöön tänään? — kysyi kokki,
syrjäsilmällä miestä tarkastellen.
— Noh, eihän se taitaisi hullummaksi olla, vastasi Matti tavallista
myöntävämmin. — Kun vaan olisi sopivaa pataan pantavaa. Mitäs kokki
tuumii keittää?
— Peruja keitän ja jos tuota olisi panna palan läskiä mauksi päälle.
— Mulla olisi hyviä makuluita, kinitti Matti, mutta kyllä niistä
pitäisi tulla enemmän kuin yhden kerran, ja peruja on myös vielä
muutama kappa. Alkanevat jo ruveta kasvamaankin siellä aitan nurkassa.
— Tuo tänne vain, kyllä täällä idut karsitaan pois ja syödyksi ne
kanssa tulevat!
Kun sitten päivällisaikaan miehet näkivät ihmeekseen Matin häärivän
keittopadalla niinkuin omallaan ainakin, eivät he voineet olla
ihmettelemättä, miten Matti hennoi niin paljon syödä kallista ruokaa.
Kokki selitti, että he olivat Matin kanssa yhtiössä. Mutta kun Matti
alkoikin salakähmässä myöskennellä viiden pennin "portsuunia", alkoi
kokkia pistellä vihaksi se yhtiömies. Ja kun sitten taas tuli toisia
miehiä ja ihmettelivät, että mistä kummasta Matti lihaa sai, ei kokki
malttanut olla tokasematta:
— Tuollahan me Matin kanssa oltiin kaivamassa haudasta sen Hakosen
kuolleen ruunan luut ja viime yönä niitä Mikkolan tuvanuunissa
paistettiin.
Ukot nauroivat, mutta Raha-Matti sävähti vähän.
— Ja Matti lupasi minulle villakouran, — jatkoi kokki, — palkaksi,
etten puhu Mikkolan emännälle, että Matti vanhoja hevosenraatoja heidän
leipomauunissaan kärventää.
Nyt uskalsi Matti katsoa kokkiin, vaan tämä ei ollut tietonaankaan,
perin vakavana vaan anniskeli miehille, mitä mikin pyysi. Matti ei
ymmärtänyt mitä oikein ajatella. Sattumaltako se noin puhui? Ei, kyllä
se mahtoi yöllä nähdä hänen temppunsa. Ja jos se nyt kantelee, niin
onhan se vähän häpeätä. Syntyy taas samanlainen myräkkä kuin silloin,
kun hän hevosjauhot tallista otti... mokomatkin lisut.
— Antakaapas tuohon vielä vähän, hän sanoi koetellakseen, mitä se kokki
nyt tuumii.
— Sitä hevosenluukeittoako? kysyi kokki ja silloin kohtasi Mattia niin
ilkikurinen katse, että hän oli vakuutettu sen yöllä jotain nähneen.
Mutta samalla oli kokki niin hyväluonteisen näköinen, että Matti
rohkasi mielensä ja sanoi:
— Saat kuin saatkin ne mustat takkuvillat, kun olet Matin kanssa
yksistä puolin.
— Niitä ei mahtane paljoa olla, tuumi joku joukosta.
— Yksistä puolin, — sanoi kokki, heilauttaen sankoa, jolla lähti vettä
lähteeltä noutamaan, ja lisäsi olkansa yli ilkkuvasti Mattiin katsoen —
tällä kertaa olkoon menneeksi, mutta en vasta, muista se Raha-Matti!
Hukkaan menivät humalat.
He eivät voineet kävellä käsi kädessä, Eijalla kun oli semmoinen iso,
hihaton turkki, mutta he kulkivat muuten hyvin likekkäin. Sillä he
pitivät niin paljon toisistaan.
— Ja sitäpaitsi —, jatkoi Eija, kun he jälleen pääsivät rinnattain,
kierrettyään tupakka-ukon ja ostelevan sotamiehen Esplanaadin kohdalla,
— sanoi hän, että minun ei olisi pitänyt suostua sinuun siitäkin
syystä, että minulla itsellänikin on velkaa. Ja ehken se onkin
ajattelemattomasti tehty.
— Ajattelemattomasti se ei ole, onhan tätä asiata niin paljon
ajateltu...
— Niin onkin. Ja minä en tahdo mitään, en mitään, en sormustakaan...
— No no, tottakai sinä jotakin merkkiä tarvitset, sanoi Rurik kätkien
hymyään paperossin suojiin.
— Kumma, etten minä suutu sinuun. Merkkiä, mitä merkkiä? Etkö muka
merkittä tunne. Mutta sen minä sanon, että kelloa minä en huoli, minä
en tarvitse mitään pestiä; enkä kuin yhden sormuksen. Kaksi sileätä
sormusta rinnan onkin niin kömpelöä, eikö ole? Voipihan samalla
sormuksella vihkiä, eikö voi?
Hän kääntyi epätietoisena ja hiukan avuttomana Rurikkiin päin. Hän ei
tosiaankaan tietänyt, oliko jokin sellainen kirkollinen "parakrahvi"
olemassa, joka kielsi käyttämästä muuta kuin uutta sormusta vihkiessä.
Sillä kaikilla hän oli nähnyt uudet, paksut, yksinpä Storen Lotillakin,
jonka äidillä oli lainahansikkaat vihkiäisissä, kun ei kannattanut
ostaa.
Rurik katsoi vakaisesti vastaan, eikä virkkanut mitään. Lienee
ajatellut jotain.
Eijakin kulki siunausajan ääneti, pää syvällä villavassa kauluksessa.
Mutta kun kääntyivät Mikonkadulta asemalle päin, joka siellä edessä
niin lupaavana loisti, ei hän enää malttanut:
— Senkin täti, senkin täti! Kun minä olin kaikki niin hauskasti
kuvitellut. Se olisi mennyt kuin tanssi, olimme vain jonakin päivänä
kutsuneet papin meille ja — ja sitten tulee tuo täti, häijynä
Hermeksenä, ja latelee niitä ikäviä ennustuksiaan, että äiti muka ei
koskaan, ei koskaan suostu tuommoiseen kometiiaan.
— No no, elä nyt ole milläsikään. Äitisi on niin järkevä, hän
kyllä myöntyy. Ja jos ei, niin täytyy sitten pitää niille tädeille
tyydykkeeksi pienet kemut.
— Niin, mutta kun minä olin tätä asiata niin mielistellyt mielessäni.
Se on tullut minulle oikein lempiaatteeksi.
— Mhyyh!
Rurik katseli taas syrjältä intoilijaa vierellään. Hän jo tunsi
tuon vastaanottavan luonteen, joka niin herkästi kasvatti itselleen
lempiaatteita ja niin kiihkeästi niissä riippui. Hänen ei tarvinnut
kuin kylvää siemen, kyllä se siellä sitten kasvoi.
— Mutta saas nyt nähdä, mitä äiti sanoo?
— Niin, saa nähdä! Olipa se sentään hyvä, että saatiin se Ella täti
jäämään pois, ettei ollut heti hopottamassa.
Ja toimessa he lähtivät vaeltamaan poikki torin kulmakkeen asemalle,
kun kuului uhkaava "hei" aivan takana Hagasundin puolella ja "hei"
ja taas "hei." Kilisevin kulkusin hujautti ajaja komeassa kaaressa
Kaivokadulta päin. Juoksu turvaksi molemmille! Nauraen he sitten
kiitivät yhtä vauhtia asematalon ovesta ja siellä Pietarin junaa
odottavien ihmisten kirjavassa kihinässä sitä taas oli kuin kotonaan.
* * * * *
Siellä he sitten seisoivat jonossa käytäväristeyksessä, tiukeasti
katsoen jokaiseen tulijaan, mutta Eijan äidin näköistä ei niissä ollut.
He odottivat vielä hetken, mutta kun matkustajatulva alkoi harveta,
eikä vain tuleva tullut, lähtivät he kolmannen luokan odotussalin
kautta etsimään. Eräs matkustaja siellä juuri koperoi rahapussia
taskustaan maksaakseen juomansa oluhviset ja muutamat muut kokoilivat
kampsujaan penkiltä ja penkin alta. Äitiä ei vain näy.... Mutta samassa
täyttää ulko-oven kookas eukko ja punakat, suuret kasvot kääntyvät
tähystellen puoleen ja toiseen. Ja pianpa tunsi Eija nuo kasvot hyvin
lähellään ja näki suurissa tuimissa silmissä niitä lempeyttävät
kyyneleet. He eivät olleet tavanneet toisiaan sen jälkeen kuin Rurik ja
hän olivat ruvenneet yhteisiin pesäpuuhiin.
Rurik sai matkalaukun toiseen käteen ja toiseen erään laatikon, jossa
Eija arveli löytyvän Viipurin rinkeliä, ja niin sitä lähdettiin. Eija
huomasi, että aivan heidän kintuillaan kulki eräs outo nainen ja
tavara luukulla hän taas pyöri heidän ympärillään ja kun he vihdoinkin
selvisivät lähtemään, ilmestyi hän taas.
— Ai Sanna! Minä en ensinkään tässä veivakassa muistanutkaan Sannaa,
sanoi äiti hänet huomattuaan — no hyvästi, hyvästi, voi hyvin. Mutta
muista nyt vaan lupauksesi, muuten ei ole hyvä olla. Minä luotan
sinuun. — Ei, ei, Rurik, kyllä minä ajan tavaroideni kanssa. Menkää te
vain yhdessä.
Kun tavarat oli saatu korjuusen, lämpimiksi kahvit juotu — äiti ei
piitannut teestä — juteltu halusta kotipuolen asioita, istauduttiin
oikein rauhassa nauttimaan yhdessäoloa. Äiti ja Rurik rinnan sohvalle
ja Eija jakkaralle äidin eteen. Siitä oli niin mukavaa katsoa heitä
molempia silmiin.
Nyt on otollinen aika, ajatteli Eija ja hän tunsi itsensä niin
levolliseksi sen ison asian suhteen.
— Täti, kuka oli se nainen, joka siellä asemalla teitä paimensi? nauroi
Rurik samassa. — Ja minkä juhlallisen lupauksen hän oli teille tehnyt?
— Se oli Sanna, etkö muista, Eija, joka palveli meillä monta vuotta kun
sinä olit pienenä. Hän on nyt naimisissa eräällä leipurilla Keravalla.
Hän on mahdottoman hyvä ruuanlaittaja ja minä tinkasin hänet teidän
häitänne laittamaan.
Eija sävähti ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä ja sitten Rurikkiin.
Tämä vatvoi viiksiään ja katsoi maahan. — Mutta sehän on hassua, sanoi
hän äkkiä ja ikäänkuin olisi tahtonut, mutta ei osannut enempää sanoa.
— Mikä niin?
— Ne häät ja kemut, että me pidämme häitä...
— Hassua! että te pidätte häitä. — Eiväthän nuo liene purkaneet,
ajatteli äiti ja tavoitteli Eijan kättä, nähdäkseen, oliko siinä
sormusta. Mutta Eija työnsi sen äidin selän taa ja toisen käden
toiselta puolen:
— Äiti, me olemme päättäneet, ettemme vietä mitään häitä, kun on
molemmilla velkaa. Maksamme niitä. Olemme aikoneet vaan mennä pappilaan
— ei, ei — kutsua pappi tänne. Sinä ja täti ja pari muuta vierasta
vain. Kyllä se on yhtä vankkaa siltä, äiti, ja meistä tulee paljoa
onnellisemmat, eikö niin Rurik? Näin me olemme päättäneet.
— Päättäneet. Ja minä päätän, että siitä ei tule mitään. Pappi tänne,
tähän sopukkaan! Eipä hullumpaa ole kuultu!... Ja äiti rupesi nauramaan
ja nauroi niin että posket hyllivät.
Mutta Eija väistäytyi vaistomaisesti Rurikin luo, pani kätensä hänen
polvelleen ja nojasi päätään niihin.
— Eihän nyt toki! — jatkoi äiti iloisesti, — minä kun olen tilannut
sata kanan munaa Pietarista meidän kauppiaan muassa ja juottovasikan
kartanosta ja monta muuta ”anstalttia” tehnyt. Ja mitä sitten
Laurikkalan setä sanoisi, sinun kummis! Ei suinkaan hän antaisikaan
sitä kaunista hopeakannua, jonka hän on teille ostanut, ja josta minun
mukamas ei pitänyt hiiskua mitään!
Mutta Eija ei virkkanut sanaakaan, eikä liioin Rurik. Eivät he suuresti
välittäneet koko kannusta nyt.
Ja pimeässä porstuassa, kun Rurik teki pois lähtöä, he suutelivat
toisiaan kiihkeästi ja Eija oli niin onneton, niin onneton, sillä koko
maailma tuntui olevan heitä vastaan.
Suvi-illalla.
Oli ilta, suvi-ilta. Ja luonto soi, tahtoen kaikki sointuihin upottaa,
vaikka sen varsinainen kuoro, linnut lehdossa, olivat vaijenneet. Yks
ja toinen silmä siellä vielä valvoi. Unimielissään hotasi lintu, joka
itseään oksalla kyni, aviosiippanataan kylkeen, se pani surkeasti
pii-pii ja väistäytyi etemmäksi. Puoliso kallisti päätään ja katsoi
toisella silmällään — ja väistäytyi jälessä. Silloin hypätä topsautti
toinen maahan suureen marjanvarsipensaikkoon... Siellä suuren kiiltävän
lehden alla oli ollut hyvä olla, siellä oli koko päivän nähty
"silkkimadon" unia. Suuri, pörhöinen, juovikas karvamato marrotti
mansikan lehdellä. Se kyprähti kokoon ja pudottautui nurmikkoon.
Odotti hetken, mutta kun kaikki taas oli hiljaista, lintu löytänyt
lepopaikkansa, ojensi se päätään ja alkoi vetelästi köntiä kasteisessa
ruohokossa.
Mutta metsä seisoi tummana ja kuunteli ja kummasteli hiljaisuutta; ja
sitä kummastellessaan ei itse muistanutkaan nukkua; eikä muistanut aho,
jonka kellervänkirjavalla kupeella mansikat olivat kypsymäisillään,
eikä kirkkaan vihanta vainio niittynoron takana, eikä varjoon
vaipunut ranta eikä laaja veden selkä, jonka loistava pinta ulottui
kauvas, kauvas, ihan sinne siintävään etäisyyteen, jossa aallotar
ilmattaren varpaita valeli. Sopusointuisia säveleitä soi luonto, korvin
kuulemattomia, mutta sydämmelle selviä.
— Senkin koni, — kuului rinteeltä, pellon aidan takaa. — Mitä
yrittääkään tehdä!... Se se on Mattilan aitomus.
Hän pisti marjaroppeensa raosta ja kiipesi itse pisteaidan selkään.
Siihen sitten jäi istumaan varaten kädellään pystyseipääsen, punaset
kantapäät aidan raossa; unohtui katsomaan mitä se Mattilan aitomus
siellä toisella puolen peltoa oikein aikoi. Ruudukas pumpuliliina oli
supussa otsalta ja nuorekkaat punottavat kasvot miettivän näköiset.
Miettiväisenä siveli katseensa heleän viheriää pellonsarkaa pitkin,
harmaata aitaa, tummaa kuusikkoa sen takana, ja ruskeaa hevosen päätä
ja kiiltäviä lautasia.
— Sillä on pulska pää tuolla Mattilan ruunalla hän ajatteli — ja vankka
se on. Nyt sillä on jotain mielessä kun noin astua tömistää aitovartta
ja nakkelee päätään... ka kah!
Ruuna kurkotti päänsä aidan yli, sieramet olivat pörhössä ja korvat
vilkuttivat. Nyt, nyt! Ei, se päristi ja kääntyi pois.
— Kanttorin sekulipelto. Kyllä saa Mattilainen markan päästää, jos
vaan lukkari ruunan täältä talliinsa saa. Mitenkähän se kanttori on
niin häijy mies... Saa nähdä miten sen kanssa tulee toimeen syksyllä
rippikoulussa.
Taas katseli ruuna himokkailla silmillä lukkarin sekulivainiota,
päristi, otti askeleen taapäin ja ryntäsi koko painollaan aitaa
vastaan. Se rysähti ja läntistyi koko joukon ja silloin siitä hutkautti
yli ruuna ja alkoi ahmia minkä ehti.
Silloinpa oli tyttökin aidan seljästä maassa. Kietasi kasteesta
kostuneet helmat käteen ja alkoi vilistää poikki niityn, kuusikon
taitse, pitkin ruispellon pientaretta, jonkun kesantona olevan sarankin
poikki, jossa jalat nilkkaa myöten töhrääntyivät multaan, suoraa päätä
Mattilaan. Pojat löivät sirua kartanolla ja niille hän huusi jo aidan
takaa:
— Tokko pääsette, kun ruuna on lukkarin laihossa, lahmaa ja ahmaa...
— Elä hiiessä! Matti, nimikkos on väärillä teillä. Lähtään pojat!
Kepit singautettiin tantereesen ja kohautettiin hommassa vöitä, mutta
isäntä, joka sattui paraiksi talliin, otti päitset naulasta ja sanoi:
— Menkään vaan Matti itse, sen se jo äänestä tuntee. Pojat vain suotta
polkevat ruunan syyksi koko pellon, eikä se kuitenkaan anna niille
kiinni.
— Ja sitten siitä ei rahallakaan päästä — sanoi Matti, joka
alusvaatteillaan ja kylpypunat pinnalla tahkosi kirvestä aamuksi. Hän
nouti lakkinsa ja leipäpalan tuvasta ja otti ohjat isännältä. — Se on
vaan ruuna, se minun ruunani, ei sitä pidä lukkarin piikkiaidatkaan.
— Oisitpahan vain nähnyt kuinka komea se oli kun aidasta lennätti yli
— toimitti sanantuoja innostuneena pojille, jotka siinä halveksuivat
Mattia siitä että "omaansa kiittää." — Sen harja hulmusi ihankuin
Junttilan oriin ja jalat olivat noin, noin.... ja pää kenotti
mahtavasti pystyssä.
— Näytäpä vielä! Miten sen pää oli!... Siinä tyttö, josta minä miniän
saan. Tuleppa tänne, että katson silmiin, tuleeko hyvä porsaiden
paimen...
Tyttö vetäytyi ujona aitan seinukselle. Äskeistä vilkkautta ei ollut
enää silmissäkään. Lapset, jotka olivat häärineet maitoaitan ovella
ja nyt saaneet voipilput käteensä, tulivat lähemmä ja supattivat
toisilleen: se on Lammin Liivu! Liivu se on!
— Elä tuota nyt kovin härnää, — virkkoi emäntä aitan kynnykseltä
miehelleen, — ilmankin on ujo... Tuleppa Liivukin ottamaan
voinsuolaisia! Jäi tässä kirnuukset ja muut näin myöhäseen kun ei
tullut ei mitenkään voille. Lieneekö ollut tuon ilman syy vai mikä. Ja
väet taas olivat niin myöhään nuotalla, eivät olisi malttaneet tulla
ennenkun edes keittokalat nykäsivät. Olivat niin kalan himossa...
Liivu seisoi nojaten oven pieleen ja mietti, että jokohan hänen kävisi
lähteminen. Jospa sentään ensin syö leivän loppuun ja emäntäkin herkeää
tyhjentelemästä pyttyjä isoon piimäkorvoon. Iso oli korvo tuossa, mutta
kotona on vielä isompi, on se, tuota vannepuuta myöten korkeampi...
— Hyväst, — hän aikoi antamaan emännälle kättä, mutta emännällä oli
jo taas syli pyttyjä täynnä. Liivu punastui ja alkoi lapsia kätellä,
jokaista: hyväst, hyväst...
— Hyvätti Liivu, hyvätti, telveitiä, sopersi nuorin joukosta.
— Niinpä tosiaankin, sano äidillesi terveisiä, nauroi emäntä.
Kiitokseksi vilkasi Liivu taakseen veräjästä yli suilahtaessaan kuin
sisilisko ja lähti sitte kangasta juosta lipottamaan. Kuiva oli
kangastie, havun neuliaisten peittämää, ja sammalmättäiltä tiepuolessa
nousi suloinen vanamontuoksu. Metsään saattoi nähdä niin syvälle ja
siellä näytti niin tuttavalliselta. Liivu astui vuoroon hitaasti,
tahtoen joka askeleella imehtiä silmillään metsän suloista rauhaa,
vuoroon taas teki mieli juosta ja hyppiä... tässä näin nyt ypö yksin,
metsässä, kun ei näe kukaan miten helmat huiskaa.... Holoo, miten
riemullista on metsässä suvi-illalla!
Junakohtaus.
Väsähtäneitä olivat tytöt pitkästä matkasta. Kannuksesta asti olivat
tulleet. Toisen oli valjuna lihava poski ja ohimossa punanen juova. Oli
koettanut nukkua kovalla puupenkillä. Mutta siinä kyttyrässä oli niin
paha olla.
Toinenkin näytti vähän raukealta. Valppaina seurasivat kuitenkin
silmänsä junavaunuissa olijoita. Ne olivat jo käyneet melkein
tutuiksi nuo. Rouva tuossa, joka söi matkavasustaan ja jonka rahat
epäilemättä olivat ommellut hameen vuoriin, oli Tamperelainen. Tyttö
siellä etimmäisessä nurkassa tuli Hollolasta; hänen herrasväkensä
olivat matkanneet Tukholmaan ja hän tuli nyt Helsinkiin sisaren luona
loma-aikaa viettämään. Mitäpä hän nyt siellä maalla teki! Hän oli näet
kamarineitsyt. Ja siellä maalla oli niin ikävä nyt kun "friherinna"
oli poissa ja neidet. Ei ollut mitään tehtävää eikä seuraakaan juuri.
Taloudenhoitaja tosin oli hyvä tyttö, mutta eivät he enää olleet niin
paljon yhdessä kuin ennen. Hän on kihloissa nyt!... Näin selitteli
tyttö konduktöörille, jolla vähän väliä näytti olevan asiata siihen
vaunuun ja aina täytyi pysähtyä hetkiseksi puhelemaan kauniin tytön
kanssa.
— No mutta eikös ole poikamiehiä ollenkaan sielläpäin? — kysyi taas
konduktööri käsi ovenrivalla.
— Ei siellä juuri ole — vastasi tyttö täydessä todessa. Hän irroitti
valkean silkin solmun leuan alta, se valahti hartioille paljastaen
kiharaisen mustan tukan ja heiluvat kultarenkaat korvissa. — Enkä
minä sitäpaitse pojista välitäkään. — Nyt hän hymyili ja silmäyksensä
ohimennessä hipaisten konduktööriäkin pysähtyi nuorimies-ryhmään
keski-ikkunan alla. Siinä oli neljä päätä sangen lähekkäin. Paljo
näytti olevan puhelemista näillä, naurun kitkatusta kuului väliin ja
joskus heitettiin silmäys nättiin tyttöön. Vallankin näytti yksi heistä
olevan halukas särkiä paistamaan. Hän ei ollut niin tavallisen näköinen
kuin toiset; ruskettunut hipiä antoi hänelle miehekkäämmän muodon
ja punahtava pörhöinen viiksi pani ajattelemaan, että sen oli päivä
tuommoiseksi paahtanut. Hän puheli vakaasti suomeakin väliin. Varmaan
hän oli kansallismielinen. Kenties joku maanomistaja tai insinööri.
Heitä vastapäätä istui toisen keski-ikkunan kohdalla kaksi talonpoikaa.
Mutta jo lähettiin lähenemistään Helsinkiä. Joka asemalla pyrki
uusia lisää. "Är de här upptaget?" kysyttiin, eikä aina kovinkaan
kohteliaasti, ja sitten ryllöttelivat rouvat läpi vaunun toisessa
onneaan koettamaan. Siinä pisti iloinen neito päätään ovesta: "nej
mamma, int ä' hon här." — Saipa konduktööri täräyksen selkäänsä. Mitäs
siihen taas jäikään seisomaan! Se oli pulska poika, joka tuli. Rillit
välähtivät kun pikaisesti käänsi päätään puoleen ja toiseen. "Tjenis!"
— iloinen ja hämmästynyt — "tämäpä nyt oli onnen potkaus kerrassaan!"
Kättä puristettiin insinöörin kanssa, puistettiin niin että... Ja
sitten siinä kyljikkäin tehtiin matkasta ja matkan tarkoituksesta
selvää ja koko kesäolot kuvattiin, vapaasti ja elävästi. Sovitettiin
sijaa vastatulleelle. Kyllä hyvä sopu tilaa antaa! Hiljempaa puhuttiin
väliin ja naureskeltiin; yritettiin panna tupakaksi, mutta kun
huomattiin että oli naisten vaunu, jätettiin sikseen.
Vähitellen vilkastuivat muutkin. Kampsuja aljettiin kokoella, junan
vireä vauhti tuntui kiirehtivän siihen ja pitkä vihellys. Mutta
vielä ei kiirettä ollut. Tytöt voivat huoletta vielä istautua penkin
laidalle, myttyjä kädet täynnä; rouva telläili hiuksiaan hatun alle ja
kamarineitsyellä oli jo siro matkalaukkunsa käsivarrella. Talonpojalla
ei ollut paljoa tavaraa, musta nahkanen laukku otettiin naulalta
ja asetettiin olalle. Toverilla oli istuimen alla kontti. Hekin
keskustelivat jostain... Laukkukaula pyyhki huolellisesti kipeitä
silmiään ja kääntyi nöyränä herrojen puoleen.
— Etteköhän työ, hyvät herrat, tietäs neuvoa meille korttieriä ies ens
yöks? Myö ollaan ihan ventovieraita teällä.
Matala anova äänensä vaikeni. Ja vaiti olivat kaikki muutkin.
Insinööriksi arveltu katsoi häneen, pitkään katsoi, mutta suu oli
tukossa, näytti siltä kuin olisivat olleet korvatkin lukossa, istui
vaan jäykkänä, jalkaansa heilutellen.
Tuskallinen väre ilmestyi hetkeksi talonpojan kasvoille. Varmaankin
olisi äänensä vapissut, jos nyt olisi puhumaan ruvennut. — Mutta
mitäpä hänellä olikaan sanomista? Ei arvannut pyytää anteeksi
tunkeilevaisuuttaan, eikähän se sillä olisi parantunut. Mikä tehty, se
on tehty.
Mutta siellä kulmassa istui yksi, joka olisi tahtonut silittää
talonpojan suonista kättä ja anoa anteeksi herran puolesta; jota
halutti osoittamaan herralle, että tuo oli halpamaista, mutta jota
hienotunteisuus kumminkin esti sitä tekemästä. Oi, hän olisi silmät
säkenöivinä tahtonut sanoa tuolle, että mikä hän mielestään oli?
Luuliko hän...
Mutta hän ei sanonut mitään. Istui posket polttavina penkin laidalla ja
kun herrat junan asemalle saavuttua ensimmäiseksi töytäsivät ulos, meni
hän miesten luo ja sanoi tietävänsä aivan vieressä ravintolan. Mutta
kyllä siellä yösija ainakin 2 markkaa maksaa.
— No, kyllähän tuon jaksaa, jos eivät enempää pyydä, — sanoi ukko
iloissaan ja koetti pysytellä lähellä tyttöjä, ettei eksyisi
tuossa vilinässä. Ja iloissaan olivat tytötkin. Tämähän oli oikein
suuri sattuma. Suuttuivat ensin _niin_ ja sitten saivat osoittaa
jalomielisyyttä herralle, vaikkei hän siitä tiennyt, ja se se parasta
olikin, ja viho viimein auttaa ukkoa, niin vähällä hyvittää toisen
mielen!
Annu tuulihattu.
Muutamat sanoivat Annua tuulihatuksi. Hän tahtoi sitä ja tahtoi tätä...
ei aina itsekään oikein tietänyt mitä! Niin yskivät ystävät, mutta
Annun oinasta mielestä eivät hänen tuumansa olleet niinkään tuulen
tuomia. Varsinkin hän oli viime aikoina kehittynyt erääsen suuntaan,
hän oli kypsynyt täydelliseksi uuden ajan naiseksi, ei puvussa
ainoastaan, mutta mieleltä ja mielipiteiltä.
Ennen oli hänen nais-ihanteensa aivan toista maata. Se oli sellainen
oppinut nainen, joka hienosti puettuna istui kauniissa huoneessaan
lukien ja luettua nauttien. Erillään muista, ainakin paria porrasta
ylempänä, kaikki maailman viisaudet pienessä päässä.
Mutta nyt oli muutos tapahtunut. Hän oli lukenut ja kuullut niin
paljon puhuttavan naisen käytännöllisestä arvosta, todellisen elämän
vaatimuksista, että hän oli tullut erääsen päätökseen ja se oli: että
suurinta viisautta maailmassa ei ole paljon tietäminen, vaan että osaa
hyväkseen käyttää sen vähän kuin tietää. Mitä se häntä hyödytti että
hän oli koulu-ajalla lukenut ennen vanhaan löytyneen viisaan Diogeneen,
joka asui tynnyrissä ja jonka luona Aleksanteri Suuri kerran kävi? Eikä
sen enempätä tietänyt koko miehestä. Mitä se häntä hyödytti tietää
kaikenmoisten eläinten latinalaisia nimiä, kun ei hän niitä sentään
äänestä ja näöstä tuntenut? Mitä se häntä hyödytti osata taivutella
"haben" ja "sein" ja lukea ulkoa "Erlkönig", kun ei kuitenkaan pystynyt
ostamaan junalippua käydessään isän kanssa Hampurissa?
Ei, toisin hän aikoi lapsensa kasvattaa — ja ensin itsensä. Ja nyt oli
kasvatustyö alkanut. Toistaiseksi pistettiin anatomia kaapin nurkkaan
tekemään seuraa kureliiveille, jotka olivat jo ennen hyljätyt, ja
Annu lähti serkku Kallen matkaan kun tämä meni metsälle, oppiakseen
eroittamaan myrkkysienet syötävistä, ynnä muuta hyödyllistä ja hauskaa.
Sillä Kalle tiesi niin paljon asioita, oli suora, yksinkertainen ja
reipas. Kalle oli nyt Annun ihanne. Hän tahtoi tulla Kallen kaltaiseksi!
Ja nyt he astuivat peräkkäin metsäpolulla. Ensin kangasta, nousivat
sitte kalliolle, jossa ei kasvanut muuta kuin kiveä ja halkeamissa
kanervaa, painuivat taas noroon, kosteaan metsään. Kalle vihelteli ja
katseli silloin tällöin syrjälle. Ruskean huopalakin reunat olivat
alas käännetyt, ne olivat paljoa tummemmat kuperoa, jonka oli päivä
vaaleaksi paahtanut. Leuasta pisti muutama pitempi karva toisia
orastavia etemmäksi. Selvään eroitti tummaa metsää vasten, noin kun
hän tähysteli puiden taa. Pitkävartiset pieksut oli ja pitkään astui
poika. Annulla oli koko työ pysyä jälessä, oli siinä risuja tiellä ja
ne hameet olivat aina vastuksina.
Voi sitä mustikan siivoa! Kallekin haamasi pari kourallista astuessaan
muutaman ison kuusen luo. Sieltä kuului iloinen huuto: Annu, tule
tänne! Siinä oli kuusen oksan alle viritetty permi ja siinä riippui
kaulastaan kiinni poika teeri... Kalle oli mielissään ja ensin tunsi
Annukin iloa, että oli saalis tätille vietävänä. Mutta samassa hän näki
ajatuksissaan linturaukan kuoleman taistelun. Tuosta se oli astunut,
niin sirona ja pelotonna, tuttua linnunpolkua pitkin. Noukkasee marjan,
heittää suuren katseen kuusen taa, siellä on kiven kolossa vettä, ja
astuu ansaan. Ei ei, suotta se räpäköi ja koettaa lentää... Sitkeä
on Kallen punoma jouhirihma, suotta riehuu lintu uuvuksiin asti.
Kireämmäksi käy vaan solmu, silmä sammuu...
Mutta kotimatkalla juolahti Annun päähän aivan toisellainen ajatus.
Hän katseli poikateeren kaunista höyhenpukua. Miten kauniin värinen,
vaaleanruskea, tummempia täpliä täynnä. Voi voi! Sellainen puku olisi
vasta kaunis; muotiruskea, tummemman täplikästä höyhenkoristetta
reunoissa. Voi sentään. Hänen täytyy saada sellainen! Luistinpuku,
vaaleanruskea ja tumman täplikäs lakki ja kaulustin ja poskilla punaset
ruusut. Soma, soma! Hänen täytyy se hankkia ja ruusut tuo tuuli kun
käsi kädessä luistellaan sitte talvi-illoin...
Ja koko illan oli Annu niin iloinen ja tyytyväinen itseensä. Alku oli
tehty itsekasvatukseen! Ja olikin kaikki niin raitista ja hauskaa.
Kukatkin näyttivät paljoa kauniimmilta lampun valossa! Illallispöydällä
tuoksusi iso kimppu loistavia kukkasia. Ja nuoret perunat höyrysivät
lämpöään, tee oli niin hyvää ja oli siinä paistetutta sieniäkin. Annu
ja Kalle väittelivät mikä oli minkin poimima; Kalle sanoi syövänsä
yksin kaikki että tietäisi saavansa Annunkin tuomia.... Mutta vasta
iltasella vuoteellaan Annu äkkäsi miten kevytmielinen hän olikaan.
Uusi kuu paistoi suoraan Annun vuoteelle. Ei se ollut yhtään
sentimentaalisen näköinen, iloiset ja kirkkaat olivat sen säteet,
mutta kumminkin herätti sen katseleminen vakavia ajatuksia. Annu taas
muisti kuolleen teeren pojan ja sen täplikkään kuvun. Hän höyhtö!
Lähtee metsälle ollakseen reipas ja oppiakseen todellisuutta tuntemaan
ja — saa sieltä mallin uuteen muotipukuun. Siinä kaikki kuvailut
tulevaisuuden naisesta. Hän, Annu, ei siksi ainakaan kelpaa. Luonto kun
vetää ihan toisaalle, ihan toisaalle. Kaikki hänessä on vaan turhuutta
ja loiston halua. Kaikkia, yksin kukkiakin, voi puutarhuri jalostuttaa,
mutta onko hän yksin vaan niin heikko, ettei jaksa päästä paremmaksi,
ei vaikka?
Hyvin murheelliseksi kävi Annun mieli. Ensikerran hän tunsi itseänsä
painustavan inhimillisen heikkouden taakan. Hän miltei itkenyt, niin se
vaivasi häntä. Se oli vaan alku itsekasvatuksessa ja ehkei siitä muuta
hyötyä ollut niin olihan se, että hän päätti harmissakin olla ostamatta
sitä semmoista uutta luistinpukua.
Pirttilän Elna.
Elnankin tarvitsisi saada valtioapua! Ei päästäkseen ulkomaille
maailman menoja katselemaan, vaan että pääsisi kansakouluun. Muuten
ei siitä ilmoisna ikänä taida tulla valmista! milloin puuttuu yhtä,
milloin toista.
Talvellakin, kun Elnan äiti jo oli haalinut kokoon mistä mitäkin
vaatetta, ei koko kylältä löytynyt puolipitoisia kenkiä, jotka olisi
saanut ostaa, ja uusista ei taas kannattanut puhuakaan. Suojalla
tuota kyllä olisi tarennut hajallisillakin, vaan entäs pakkasella?
Ja niinpä taisi tuo Elnan hartain halu kuivaa kokoon niinkuin moni
muukin "suuri" toive, joka oli herännyt eloon Pirttilän kestin tytön
vilkkaassa mielessä. Mutta siksipä toki, että hän oli niin vilkas,
ne eivät pysyneet kauvan mielessä, hän ei pitkään kiusannut äitiään
kengistä; ne ajatukset tulivat ja menivät ja tulivat taas, vilkahtivat
aivan arvaamatta esille haikeina valituksina tai tulvailivat huulille
riemukkaina: "sitten kun isä tulee kotiin, minä saan uudet kengät" tai
"minäpä pääsen kouluun sittenkun isä laittaa rahaa."
Mutta nyt hän ei muistanut koulua. Hän seisoi kumarruksissa, —
äidin takin pitkät hihat laahasivat maassa — ja katseli pientä
hiirtä, joka makasi kuolleena hangella. Illalla oli satanut lunta ja
tuossa hienosessa lumipeitteessä näkyi pienen pieniä jälkiä, jotka
lähtivät Pirttilän pellon aidan alta ja loppuivat siihen missä hiiri
lepäsi kyljellään. Miten somalta se näytti, silmät ummessa, hieno
tuntehikas kuono lumessa, jalat ristissä, juuri kuin se olisi aivan
juoksemaisiltaan kaatunut.
Elna katseli sitä kauvan ja ajatteli tuhat ajatusta, muun muassa
niinkin, että kyllä tuo taitaisi kelvata kissalle illalliseksi, mutta
ei sitä sentään hennonut antaa. Hän ei kärsinyt kuulla miten sen luut
rutisivat kissan hampaissa, ei, sitä ei kärsinyt kuulla, se pani
itkemään, niinkuin taannoinkin kun kissa oli saanut tallin yliseltä
hiiren. Elna mieli kaivaa hankeen maantien varrella kuopuran ja haudata
hiiren siihen ja teilata päreristin haudalle, mutta varpaita alkoi
niin armottomasti paleltamaan. Hän lähti astumaan pihaan päin, vaan ei
malttanut kääntää silmiään hiirestä, joka jäi hangelle yksin, niin että
oikein säpsähti, kun joku kysyi:
— No mistäs Elna nyt tulee, kun on noin täysissä tamineissa?
Se oli pastori, joka tuli postitoimistolta päin sanomalehtikäärö
kainalossa.
— Postista, — sanoi Elna.
— Tuliko isältä kirjettä?
— Ei vielä. — Ja noita sanoja seurasi suuri sininen katse pastorin
kasvoihin ja tuo pitkäveteinen vielä sisälsi koko joukon uusia toiveita
entisten raunioille... ei vielä, mutta kyllä kohta!
Pastori astui edelleen ja Elna juoksi Pirttilän mustantympeään tupaan.
Ovi, jossa oli hiekkapussi painona, läiskähti niin että emäntä,
joka istui peräpenkillä toisen vaimon kanssa, kääntyi hämmästyneenä
katsomaan.
— Mitä sinä tuolla lailla paiskiloit? No, tokko tuli mitään?
— Ei vielä
— Mhyh! — Ja sitten jatkoi emäntä juttelua vieraan kanssa, puoliääneen,
huokaellen ja nyökytellen. Elna ei kuullut selvään, arveli, että kyllä
ne mahtanevat puhella Jumalasta. Hän kääräsi äidin nutun kokoon penkin
nurkkaan, riisui ronttoset jaloistaan ja nakkasi uunille. Löysipä
sitten leivänkannikkaansa ja suolavesi kupin pankolta ja padasta kylmiä
perunoita. Olihan sitä siinäkin niin pienelle ihmiselle. Hartaana hän
syötävänsä söi ja veti sitten laiskottelevan kissan rahin nenältä
syliinsä. Hän silitteli sitä, puhutteli, käski kehräämään sukkalankaa
ja asetti mukavasti nukkumaan syliinsä. Hän silitteli sitä, yhä
silitteli, sukkelaan, sukkelaan. Käsi sujui pitkin sileätä selkää,
kiivaasti, rajuisesti, kunnes kissaparka surkeasti naukaisten hyppäsi
korkeittain kauvas lattialle.
— Mitä sinä kissaa nauvutat? Siunaa tuota tyttöä, miten vallaton se on.
Niin, niin, kun annetaan lasten kasvaa kuin metsäneläimet ilman vitsaa
ja Herran nuhdetta.
Elna houkutteli kissan penkin alta, hiveli hiljaa ja asetti taas
helmaansa levolle.
— Näinhän kissaa pitääkin pitää, eikö niin emäntä? Näinhän äitikin
käski kissaa pitää...
Mutta samassa tuli piika Kaisa tupaan. Hän sytytti lyhdyn ja otti
jauhovakan patapenkiltä.
— Meneekö Kaisa navettaan? — kysyi Elna uteliaasti ja vilkasi emäntään.
— Minnekäs muuanne; en suinkaan minä jauhoja syö; — sanoi Kaisa äreästi
ja lähti.
Silloin olikin jo Elna uunilla, heitti ronttoset lattiaan, kiipesi
perässä, pisti jalkansa niihin, äidin pitkähihaisen nutun päällensä ja
livahti kuin lintu Kaisan perässä.
Hetkisen kuluttua hän palasi, juoksi emännän luo ja supatti korvaan.
— Loiko Kaisa navetan? — kysyi emäntä.
— Loihan tuo, kun käskin.
— Toiko lampaille heiniä?
— Toihan tuo, kun käskin.
— No, mene nyt, ettei jätä navetan ovea auki niinkuin tavallisesti.
Elna juoksi pois ja vilkasi ovelta taakseen. Mutta onneksi eivät
emännät vielä nauraneet ja Elna vain toimessaan, hyvillä mielin lähti
rentostamaan karja Kaisan perässä, "käskemään" Kaisaa.
Kun vihdoinkin kaikki tehtävät oli tehty, he palasivat tupaan. Elna
asetti taas kengät kuivamaan, nutun laskoksille, otti pöytälaatikosta
aapisen ja luki. Mutta ei hän kauvan malttanut tavata juntata, lystimpi
paljon oli antaa kielen laulaa mitä vain sattui, virren värssyjä,
kultalauluja, linnuista, kuolleesta hiirestä, isästä ja uusista
kengistä, kaikki tuli yhtenä tulvana, taukoamatta. Lehtiä käänneltiin,
eihän niin paljo luku mahtunut samalle sivulle ja kun kirja loppui,
alettiin taas alkupäästä.
Mutta kun äiti oli tullut avannolta vaatteita karttuamasta,
lämmitellyt, syönyt, levittänyt vuoteen uunin viereen permannolle ja
ojentaunut makuulle, alkoi Elna uikuttaa.
— Äiti, minun hammastani särkee. Äiti, mistähän minä saisin vettä!
— Voi voi, — äitiä nukutti kovasti, — mikä sinulla on? Hyvänen aika...
Himmeässä valossa, joka vielä hohti liedoksesta, hän komuroi saaville
ja hautoi sitten kylmällä vedellä Elnan poskea. Se helpoitti sen
verran, että äiti sai unen päästä kiinni, mutta sitten alkoi taas
kuulua vikinää.
— Äiti, voi kun sitä pakottaa. Jos äiti hieroisi...
Puolinukuksissa hieroskeli äiti Elnan poskea ja leukaperiä ja tuli
siinä tuskitelleeksi, että on kovin vaikeaa kun ei saa nukkua pitkän
päivän työtä tehtyään ja vedessä seistuaan.
Ja kun Elnan luomet viimein painuivat umpeen, vaipui hän sikeään,
makeaan uneen. Mutta miten lie ollutkaan, hän heräsi jonkun tunnin
kuluttua ja näki Elnan istuvan vuoteella. Siinä hän kyykötti, hentoset
käsivarret paljaina, tuhrasi märkää vaatetta poskelleen ja yhki hiljaa.
Suuret silmät kääntyivät peljästyneinä äidin puoleen ja tuossa
katseessa oli jotain, joka vihlasi äidin sydäntä. Tuo pieni raukka
kärsi siinä yksin, hiljaa, peljäten, että hän heräisi. Voi voi, ei
taivaan alla ollut toista niin viisas elkeistä lasta. Ja tuon ei
pitänyt päästä kouluun! Kyllä se olisi ollut toista kun istua Pirttilän
pankolla ja paimentaa — karja Kaisaa.
— Voi äitin piika, äiti hieroo sun jalkojasi ja peittää sitten hyvästi
nahkasiin.
Hän otti Elnan kylmät jalat käsiinsä ja hieroi pohjia ja pitkin säärtä.
Se tuntui niin hyvältä, jalat lämpenivät ja koko ruumis kävi niin
suloisen raukeaksi ja kun äiti hänet hyvästi kääri nahkasten sisään,
hän jo oli hammastaudistaan nukkunut ja näki niin, niin kaunista unta.
Isä oli tulevinaan kotiin ja toi uudet kengät ja äiti telläsi niitä
jalkaan ja hivutteli pitkin säärivartta ja sanoi: kylläpä ovat nuo
Elnan jalat sirot kun on kissa kehrännyt sukkalangat... Ja sitten
hän oli lähtevinään kouluun, mutta kun hän tuli sen kuolleen hiiren
kohdalle, liikutteli se häiveröisiä jalkojaan ja pieni tunteellinen
kuono näytti värähtelevän. Ja samassa tuli pastori ja torui, että
hän oli astunut lumeen Pirttilän emännän kirkkokengillä. Silloin hän
muisti, että Pirttilän emäntä oli kerran sanonut että papilla on
pohjaton säkki. Häntä rupesi naurattamaan ja hän kiersi katsomaan,
onko sillä selässä säkki, mutta samassa hän taas seisoi koulun pihassa
ja koulun kello soi niin kimakasti ja yksi kaunis ryökkynä, opettaja
vai kuka se lie ollut, sanoi: "ompeluseura on luvannut teettää Elnalle
kengät!"
Ja toivottavasti tuo uni toteutuu!
Eräs kaupungin lapsi.
Tunnetteko Fanny raukkaa? Ei, kuinkas se voisi olla mahdollista! Eihän
hän ole ylhäinen, eikä kouluutettu, eikä rikas, eikä kaunis, hänellä
ei ole edes turnyyriäkään. Hänen hameessansa on pari rimssua ja takana
"puffin" tapaisia; sen oli äiti ostanut kahdella markalla Narinkasta
silloin kun hän vielä pystyi rahoja irti tienaamaan siivoamalla nuorten
maisterien huoneita. Ja kengät! Kyllä ne nekin olivat kerran uudet
olleet vaikk'eivät ne enää taida sitä aikaa muistaakaan. Mutta liina
oli ihan uusi ja vaalean sininen. Sen oli mestarin Manta antanut kun
Fanny juoksutti kirjelippuja hänen sotapojalleen. Mitäpä Manta enää
sinisellä teki, nyt kun kaikki ihmiset käyttävät valkoisia! Mutta
Fannystä se oli mieluinen; sen valjakka väri soveltui niin somasti
ruskeaan vivahtaviin hivuksiin, jotka hiukan kiharaisina ympäröivät
valkoista otsaa, ja silmät, joissa tuikki kaksi tähteä, toinen mustassa
terässä, toinen sinisessä iriksessä — olivat täynnä suloutta, jota
piili runsaassa määrin suunkin sopukoissa. Mutta Fanny oli köyhä!
Nytkin hän juuri kääntyi suuri mytty kainalossa Albertinkadun kulmasta
taistellen tuulta vastaan, joka sieltä puhalsi täysin purjein; se
kiskoi Fannyn ainoata hameriekaletta ja pujahti kengän kärkireijästä
varpaita hyväilemään. Sillä pojalla oli terveet keuhkot, mutta Fanny
ei tahtonut päästä minnekään, vaikka oli niin kiire. Kun ei vaan kello
jo liene yhdeksän! Panttitoimistossa olivat valkeat sytytetyt ja ovet
suljetut kun hän sinne hengästyneenä pääsi. Oven takana seisoi pari
miestä ja nainen; miehet varjossa ja nainen jyskytti ovea.
— Päästäkää, kuuletteko! Minä kun maksoin jo shaalini, vaan en vielä
saanut sitä. Huomenna minä tarvitsen shaalini että kirkkoon pääsen. Voi
minun päiviäni, jos se ei löydykään. Ja minun neljä markkaani menevät
kuin järveen. Mutta jos se vaan on hukassa, niin saattekin sen maksaa!
Avatkaa, minun shaalini, avatkaa, hoi!
Vihdoin sieltä tuli avaamamies ja Fanny pujahti samalla sisälle. Oli
hän ennenkin käynyt, vaan ei koskaan ole ollut niin paljon väkeä
kuin nyt. Työkansaa, tummapartasia, suurisilmäsiä, kalvakoita miehiä
ja nuorempia, vereviä, työnutut tiilijauhoissa, ja naisia, muutama
hattupää, useimmilla harvat virkatut liinat ja "hoikkaröijyt" päällä.
Fanny astui arasti peremmäksi ja istui erään muorin viereen.
— Voi tuota raukkaa, osoitti eräs herraan vivahtava mies Fannyä, kun
kantaa tänne takkinsa; kyllä hän nyt paleltuu ensi yönä!
— Ei pidä olla milläänkään, lohdutteli Fannyn naapuri, vanha muori —
täällä saa itsekukin olla kuin kotonaan, tehdä niinkuin itse tahtoo.
— Mutta kyllä on sentään surkeata kun täytyy pantata takki; se on sitä
vihoviimeistä — jatkoi mies hiljaa.
— Mutta jospa hänellä on useampiakin, sanoi eräs nuori nainen.
— Vielä mitä! Kyllä sen kintut nyt ensi yönä kylmenevät, sen minä
takaan. Tämmöinen tuuli ja missä harakan pesässä vielä asuneekaan. —
54, jassoo, se olenkin minä, täällä, täällä on viisikymmentäneljä. Ja
hän sai siistin mustan palttoon, jota alkoi mahdikkaasti pukea päälleen.
— Miksi te sitte tänne palttoonne toitte, kysyi häneltä nainen
pistävästi.
— Haa, eipä se täällä monta päivää ollutkaan, eikä se tänne enää tule.
No, jokos joudut poika lähtemään? Hän löi olalle toveriaan, joka
reuhtosi oven suussa pullo kädessä.
— Kyllä, kyllä, mennään ja juodaan oikein. Onpa täällä rahaa — hän
helisti kukkaroaan seinään, -mitä, anna minun olla, mitä sinä minusta
tahdot, du bist ein so verdammter dummer Teufel!... Pulloko? No, ota,
ja mennään toista ostamaan ja kun rahat loppuu niin tuodaan takki
panttiherroille! Ha ha ha! Sepä hauskaa!
— Voi tuota raukkaa, päivitteli muori, täällä ei ole milloinkaan
ennen ollut tuonlaista elämätä, mutta eihän herrat sille mitään voi.
Ei se ole heidän syynsä! Tuommoiset puolilankaiset herrat tulevat
tänne meluamaan, mutta ei sille herra kasööri mitään voi! Hän
nyökytti lohduttavasti kasöörille. Ei pidä olla tietävinäänkään! Mitä
noista tuommoisista on väliä — hän lisäsi nähdessään Fannyn silmät
kyyneleissä — ei ole mikään häpeä olla köyhä; kyllä täällä käy paljon
herrasväkeäkin.
Ei, köyhyys ei ole mikään häpeä, mutta ei se ole suuri ilokaan; ei hän
ollut pahoillaan, mutta rintaan nousi niin tuskallisen painava tunne.
Hän ei ollut koskaan ajatellut köyhyyttään. Toisilla oli tosin paremmat
vaatteet ja asuivat komeammin, mutta ei hän siitä suurta lukua pitänyt.
Niin kait olla pitikin. Mutta nyt! He olivat siis rikkaita ja hän köyhä
ja kaikki, jotka täällä olivat, olivat köyhälästä kotosin niinkuin
hänkin. Hän näki nuo kaikki kuin sumussa, kyynelverhon takaa.
Ne näyttivät niin kalpeilta, niin kärsineiltä; köyhiä niinkuin hänkin...
— Paljonko tästä takista tahdotaan?
— Kymmenen markkaa, sanoi muori, joka oli istunut Fannyn vieressä.
— Ei, neljää markkaa enempätä en voi antaa.
— Tuossa sen kuulee, kuiskasi muori Fannylle, saa olla kiitollinen
jos täältä pennin saa — vaikka tämä sitä varten onkin, köyhän varalta
laitettu.
— Hyvä muori, antakaa te tämä takki ja sormus, äitin vihkimäsormus —
tuonne herralle, minä en — pyysi Fanny hätäisesti.
— En minä voi, hyvä ystävä, en; ajat ovat niin vaarallisia. Anna
vaan itse... ei se ole mikään häpeä! Vai pelkäätkö sinä? Hän katsoi
terävästi Fannya silmiin. — Kiitoksia, herra kasööri! ja muori läksi
neljän markkansa kanssa.
— Tämä malja ei ole hopeata. Kaksi markkaa, selitti kasööri nuorelle
neitoselle.
— De' ä' int' min! sanoi tyttö ylpeästi ja poistui. Nyt ojensi Fannykin
aarteensa esille.
— Paljoko näistä tahdotaan?
— Kymmenen markkaa.
Täkkiä tutkittiin ja sormus punnittiin... Näistä voi saada enemmänkin,
sanoi kasööri.
Enemmänkö? ja hän kun pelkäsi ettei saisi sitäkään. — Voisinko ehkä
saada viisitoista markkaa!
Ja nyt hän oli oikein rikas mielestään! Sillähän saisi hyyryn
maksetuksi, äidille rohtoja ostetuksi, ja kahvia!
Ovella sieppasi eräs herra häntä vyötäisiltä kiini: Kuules, kaunis
tyttö, eläpäs ole niin hätäinen! Mennään yhtä matkaa! Ai ai tuittupäätä!
Fanny riuhtasi itsensä irti tuota herraa sen enempää ajattelematta —
olihan tuo niin tavallista — ja juoksi, rahat kourassa, kotiin asti.
— Kuka, kuka siellä on, kuului heikko ääni kamarista kun Fanny komuroi
pimeässä porstuassa avainta kynnyksen kolosta.
— Minä se olen, äiti! kaikui lupaavasti vastaan.
* * * * *
— Fanny, juoksuta tämä kirje eräälle neidille, joka asuu Henrikinkadun
varrella, numeroa en muista, kuului hetken päästä ovelta. Se oli talon
neiti, joka oli aina niin hyvä.
— Kummanko Henrikinkadun?
— Kyllä se on itäinen, samassa kartanossa on kirjapaino ja nimen näet
kirjeestä. Osaathan lukea?
— Kyllä! ja silloinpa Fanny lähti. Tuuli oli asettunut, oli taitanut
sataakin koska asfalttikäytävä kiilsi kuin peili, kuvastaen kaasuliekit
pitkinä valojuovina.
— Tiedättekö, missä täällä on kirjapaino? kysyi Fanny poliisilta, joka
vaelsi Bulevardin päässä.
— Tässä "extra" Henrikinkadulla on yksi, Weilinin ja Göösin, kuului
kopeasti; poliisi viittasi päällään sinnepäin...
Neiti ei taitanut olla kotona. — Menes sentään katsomaan! kehoitti
rouva pientä poikaansa, jolla oli niin kaunis musta tukka ja sininen
kaulus harmaassa takissa.
— Doma, sanoi poika palattuaan ja Fannyä käskettiin menemään neidin
omaan suojaan.
Hän seisoi kuvastimen edessä, kaksi kyntteliä palamassa, ja hiveli
pienellä penselillä kulmiaan. Miten kaunis hän oli! Niin komea, ja
posket punaset. Hän kääntyi, ojensi kätensä ja vilkasi Fannyn kenkiin
kun tämä astui arastellen kauniille matolle. Miten suloinen hän oli
siinä kirjettä lukiessaan, niska sievästi taivutettuna, ja miten rikas
hän mahtoi olla kun asui niin komeassa huoneessa; miten se tuoksusi...
Fanny katseli peiliin neidin taitse. Mitenkähän hänkin nyt oli niin
sievän näköinen, mutta neiti oli kuitenkin toista. Miltähän näyttäisi
tukka noin ylhäälle nostettuna ja — mitähän punasta tuossa pöydällä on?
Ja leninki tuossa naulassa; melkein kokonaan sametista. Voi, jos saisi
semmoisen! Voi, jos saisi olla kerrankin kauniina!
Vastineen saatuaan hän astuskeli Esplanaadille päin, mistä kuului
soittoa. Sielläkös oli kansaa. Edestakaisin niitä käveli kappelin
edustalla, missä tulet loistivat, passarit häärivät, vesi lotisi
kimaltaen suihkulähteestä. Siinä käveli miestä, naista, herraa ja
narria; tuossa meni tuttu tyttökin, keltähän lienee saanut vanhan
hatun? Ja kas, olihan siellä mestarin Mantakin. Kulki niin pää kenossa
sotapoikansa rinnalla, että pois tieltä. Voi sitä kyytiä; valkoset
esiliinan nauhat vaan liehuivat ilmassa... Ja lasi-lavalta, missä
kapellimestari heilui pää hiessä ja pojat puhalsivat posket pullollaan,
virtaili säveleitä. Ne aaltoilivat tasaisissa tahdeissa kansan
keskelle, kohosivat vähitellen ja vahvistuivat, ylenivät taivaille asti
muuttuen surullisen vienoiksi, lempeiksi... ja silloin kuului taas
alhaalta säestys, häilyvä, levoton, kaihoa täynnä...
Fanny istui syrjäpenkillä silmät kiini. Hän oli tyytyväinen; olihan
hyyry saatu maksetuksi, eikähän ollut taas ruuastakaan puutetta — ja
kuitenkin hän oli onneton — yksinäinen. Ei ainoata ystävätä, eikä
sukulaista, äitikin sairas. Voi jos hän nukkuisi siihen, ainiaaksi,
säveleet kantasivat hänen sielunsa kauvas... Ja tuossa kun menee taas
mestarin Manta sulhasineen. Jospa hänelläkin olisi joku, jonka kanssa
saisi kävellä!
— Elkää nyt vielä menkö, sanoi mies, joka oli istunut samalla penkillä,
kun Fanny äkkiä nousi ylös — nuo Kuopiolaiset soittavat niin helkkarin
hyvin.
Fannyllä oli kiire; äiti kun oli aivan yksin... Pimeän syrjäkadun
kulmassa seisoi mies. — Saisko luvan tulla följaamaan?
Fanny ei virkkanut mitään, kiiti vaan ohitse. — No, kyllä minäkin
jaksan juosta, sanoi mies ja, pysytteli rinnalla.
Fanny pelkäsi, häntä oikein vapisutti; ei hän ollut ennen niin arka
ollut. Hän juoksi minkä jaksoi ja mies perässä.
Kotitalon portilla seisoi suutarin matami jutellen erään tuttavan
kanssa. — Mitä sinä noin juokset? Ja mies kintereillä. Eipä uskoisi,
tuommoinen lapsi! No; mikähän siitä tuostakin tulee!
Fanny raukka, lapsi parka!
Pappilan tytöt.
Kuvaus mummin nuoruuden ajoilta.
Pärevalkeat paloivat pihdissä tuvan mustilla seinillä. Karsinaan Anna
Liisan ja Eliinan rukkien välille oli asetettu "renki" päre nenässä.
Rukit pyörivät vinhaa vauhtia. Pappilan rengit käsittelivät kirveitään
keveästi kuin leikkikaluja ja lastut sinkoilivat lattialle. Anna Liisa
herkesi kehräämästä ja työnsi rukin luotaan.
— Joko sait rullan täyteen? kysyi Eliina.
— Eikös, puuttuu kymmenkunta leperettä, — vastasi Anna Liisa sitoen
karkean vaatteen eteensä ja alkoi seata villojaan. Kädet, jotka niin
joutuisasti ja samalla pehmeästi käsittelivät karttoja, olivat hyvin
pienet ja päivettyneet. Pää oli pitkään solakkaan vartaloon verraten
pieni ja ruskeat silmät sekä hiukset eroittivat hänet toisista tuvassa
olijoista, jotka olivat haaleasilmäiset, valkotukkaiset.
"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy, kun ei enää oma kulta
kotosalla säily" — — kuului raikas laulu porstuasta. Ovi aukeni ja
tupaan astui Laura neiti, leskikirkkoherran ainoa tytär.
— Hyvä Laura, kartatkaa minulle muutama lepere! — rukoili Anna Liisa
— tuossa tuokiossa saisin rullan täyteen ja nousevalla viikolla olisi
kangas reivattu. Kas sitte saisimme uusia! Mekin piika pahaiset saamme
uudet pitovaatteet.
— Kuulkaas tytöt, uusista hameistanne ette saa tehdä noin kapeita,
eikä tuonlaisia leveitä hihoja. Ne ovat jo vanhanaikaiset. Laittakaa
tämmöiset leveät helmat kuin minulla on ja sutkum-hihat. Sittenkös
olette somia! Vai miten, pojat? Katsos Eliina, kuinka he ovat
mielissään, ja entäs Anna Liisa!
"En minä huoli hutikoista
enkä renki rutikoista,
sen pitää olla talonpoika,
pitkä, hoikka, kippuranoukka" — —
lauloi Anna ja ruskeat silmät välähtelivät ylpeästi kohotetussa päässä.
— Niin, ethän sinä välitä muista kuin lukkarin Lassista —
— Entäs itse! Mitähän Vertti herra sanoo kun kesällä näkee miten
pulskaksi Laura on kasvanut!
— Suu poikki korvia myöten — nauroi Laura ja painoi kätensä Anna Liisan
suulle.
"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy" — mutta nyt taitaa
pappa tulla tänne!
Porstuasta kuului kolinaa ja kirkkoherra astui keppi kädessä tupaan. —
Laura oli isänsä näköinen. Samanlaiset tumman harmaat älykkäät silmät
ja ystävälliset kasvot. Pitkät palmikot olivat tumman ruskeat niinkuin
isänkin hiukset. Että hän oli rakas lapsi kuuli heti äänestä, jolla
kirkkoherra puhutteli häntä:
— Täällähän olet lapsi! Minä etsin sinua joka paikasta. Mitäs nyt
niin ahkeraan karttaat? — — Kuules Anna Liisa, huomenna viinapannut
kiehumaan. Entinen on lopussa ja mitähän pitäjäläiseni tuumisivat,
jos eivät saisikaan ryyppyä Helluntaiaamuna, kun tuovat pappilaan
aprakoita. — — Se on koko tyttö tuo Anna Liisa — ja hän asettui kädet
selän takana tyttöjen eteen — monta kymmentä tynnyriä kantaa vuoteensa
minun eloaitastani.
— Niin, paljon enemmän kuin ikänäni ennen olen nähnytkään. Me kun emme
saaneet puhdasta leipää kuin köyrinä ja jouluna. Petäjäistä silloin
syötiin ja terveitä oltiin.
— Ei taitanut olla monta taloa tässä seurakunnassa, joissa puhdasta
leivottiin? — kysyi kirkkoherra.
— Oli kaksi, Kauppila ja Ritoniemi. Kuinkas itkin ilosta, kun kerran
sain Kauppilan emännältä marjoista ruisleivän. Viinan rankkiin
leivottiin silloin — ja äitipä osasi tehdä oikein maukasta petäjäistä.
Hän imelöitti taikinan. — Kerran äiti sai tynnyrin rukiita kun paransi
Kauppilan lehmän. Se oli noussut suureen sammioon, jossa oli kiehuvaa
vettä, ja nahka etujaloista jäi sinne. Vaan paranipa se. Voi, voi,
kuinka se äiti oli hyvä palovoiteen tekijä. Oikein maan mainio!
— Kaiketi hän osasi loitsujakin?
— Mitenkäs muuten! Muistan alun yhteen: tuleppa tulinen käärme,
tulisesta kalliosta, tulen lientä lakkimaan! Heitä hyytä, heitä jäätä,
heitä rautaista rajaa! — enempää en muista. Nykyiset ihmiset eivät ole
enää niin viisaita! Eikä hänen vertaistaan ollut eikä ole!
— Eikä sinun vertaistasi, sinä pappilan piioista parhain! — nauroi
Laura. — No, nyt on rulla täysi. Tule nyt, niin tanssitaan, taputellaan
taitavasti. Ja hän pyöritteli Anna Liisaa että kapea hame seisoi kuin
tiuku ja näkyivät pyöreät pohkeet ja pienet jalat. Lastut lentelivät
lattialla heidän jaloissaan, päreistä putoilivat palaneet karnat ja
ne leimahtivat kirkkaammasti; kirkkoherra nauroi, että pää nyökkyi,
Eliinan rukki alkoi pyöriä samaan tahtiin ja rengit katselivat
ilosilmin tyttöjen tanssia.
* * * * *
— Kyllä on helmoja, vaikk'ei ole hihoin räkännyt, tuumailivat
vaimot kirkkomäellä, ihaillessaan Anna Liisan uusia, santelipohja,
viheriärantuisia vaatteita. Kyllä hän pistikin silmään uudessa
puvussaan. Hame oli hyvin, hyvin laaja, vaan hihat kapeat. Hänellä
oli tykkilakki, niinkuin muillakin, ja avosuu kengät ja valkoset
sormikkaat. Ja vaikka hän herättikin niin suurta huomiota, ei hän
kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen. — Lukkarin Lassin täytyi lähteä
Savon puoleen riitelemään vaarivainajan perintöosuutta. Kenties hän ei
sieltä palaakkaan! Kyllä hän tosin oli luvannut tulla, sitte kun riita
oli voitettu, vaan se voi kestää niin kauvan, ja eipä niihin miehiin
taida olla aina luottamistakaan. — — Ja Lassi oli lähtenyt Kömiläisten
kolmilaidassa. — — Anna Liisa istui aittansa kynnyksellä hiljaa
soittaen kannelta, mikä oli hänen polvillaan. Mielensä oli raskaampi
kuin koskaan ennen ja surulliset ajatukset puhkesivat surullisiksi
sanoiksi ja viereilivät huulilta ja yhtyivät kanteleen vienoon
valitukseen.
Hän ei luullut kenenkään kuulevan, sillä rengit nukkuivat loitompana
nurmikolla ja toiset tytöt olivat menneet uimaan. Vaan Laura neiti oli
jo hetken kuunnellut nojautuen huoneen seinään. Hänenkin silmissään
välähteli kyyneleitä ja pää riippui surumielisesti kallella. Vaan
kyynel ei päässyt putoamaan. Laura pyyhkäsi sen pois hiipiessään aitan
ovelle.
— Elä soita noin surullisia, Anna Liisa, vaikka Lassi läksi, niin kyllä
hän palajaa pian. Soita nyt jotakin oikein iloista.
— Kyllä, jos Laura tahtoo:
"Likat ne makaa aitassansa
villavaipan alla,
pojat pitkin pihoja
ja tallin lattialla.
Ja mikäs on likkana ollessa
kun on vielä nuori,
yksi poika jos jättääpi
niin uuden edes tuopi!"
— Ei, ei se ole hyvä laulu. Jos kulta oli jättänyt täytyy uskollisesti
odottaa hänen takaisin tuloaan — sanoi Laura.
— Entäs, jos ei tulisikaan?
— Niin täytyy kumminkin odottaa. Jos oisit uskoton ja menisit toiselle
ja se oikea sitte palajaisi ja soimaisi sinua. — Kuule etkös silloin
olisi onneton, onnetonta onnettomampi?
— Kaiketi. Vaan jos ei tulisikaan. Siinä me sitte olisimme vanhoina
piikoina.
— Mitäpä se tekisi. Ei ole mikään häpeä olla vanha piika.
— Ei ole teistä, mutta talonpoikain on toista — Kuinka kauvan sitte
täytyy odottaa?
— Kuolemaan asti — ja Lauran silmässä välähti kuolemattoman rakkauden
säde; — vaan lähde nyt uimaan — huolia huuhtelemaan.
He kulkivat rantapolkua uimapaikalle. Tyynet salmet siintivät edessä.
Saaret katselivat koivikkokupeitaan kultakuvastimessa. Neitosten saari,
muutaman sylen päässä rannasta, oli oikea lintujen pesimäpaikka.
Sieltäkös viserrystä kuului! Linnut kaareilivat sen ympärillä,
laskeusivat lähelle, lähelle veden pintaa ja palasivat taas pesilleen.
— Kuka tytöistä ui saarelle? — sanoi Laura hetken katseltuaan ulapalle.
— Mitäs saamme palkinnoksi? — nauroivat tytöt.
— Punaista karttuunia tykkilakiksi. Sitä kaunista, jota ostin Kokkolan
markkinoilla käydessäni.
— Näkki maalle, minä järveen! Näkki maalle, minä järveen! — loihtivat
tytöt heittäen kädellä vettä rannikolle ja silloin alkoi kilpailu.
Kirkas vesi pölisi valkoisten hartioiden ympärillä. Muutamia pisaroita
kimalteli hiuksissa ja punasilla poskilla. Anna Liisa kääntyi puoli
salmesta takaisin, vaan Eliina ui saarelle, levähti hetken ja palasi.
— Eliina saa vaatteen! Eliina on paras uimari! — Riis rais!
— Ja minä kanss'!
— Viimein kun ma näin, oli harmaat vaatteet päällä, harmaa lakki päässä
ja harmaata lakinkin alla. Arvaas Anna Liisa, kuka se on!
— Jos lienee Ritoniemen isäntä.
Ja leikkiä laskien he palasivat pappilaan.
* * * * *
Arveltiin Ritoniemen isännän käyvän Anna Liisan tähden pappilassa.
Ja ehkäpä kävikin. Sillä hän pestasi Anna Liisan palvelukseensa,
vaan Eliina hänen rahoissaan oli ja komeatpa ne kihlat olivatkin. —
Anna Liisa hoiti taloutta ja hoiti sen hyvästi. Eliina oli oikein
tyytyväinen käydessään rukinsijaa katsomassa. Kyllähän Ritoniemessä
oli olemista ja elämistä. Kolmekymmentä lypsävää ja aitat eloa täynnä;
mutta isäntä oli vanhanpuoleinen.
— Miltä sinusta tässä oleminen tuntuu? kysyi Eliina ollessaan kahden
kesken Anna Liisan kanssa maitohuoneessa.
— Mikäpä minun on ollessa. Pääsenhän pois, jos on paha olla. — En
enempätä puhu, sen vaan sanon sinulle: ota kirja turvaksesi tähän
taloon tullessa. — — Vaan kummiahan ihmiset sinusta puhuvat. Minä en
niitä usko, olen vaan arvellut joko ne jutut ovat pappilaisten korviin
kuuluneet.
— Huutakoot! En minä niistä paljoa välitä — — mutta kyllä välistä
tuntuu tukalalta kun viattomasti joutuu joukon suuhun.
— Niin, niin, paha on pärjääjän kieli, pahempi parjattavan mieli! Elä
huoli kuitenkaan itkeä. Onhan yksi, joka kaikki tietää — —
— Voi sentään, miksi ihmiset ovat niin pahoja? Katsos noita pääskysiä
tuossa räystäällä, kuinka iloisesti ne livertelevät. Luuletko niiden
seassa löytyvän kateutta ja riitaa?
— Etkö tiedä ketä pääskynen syyttää?
— En.
— Se laulaa: Ihmiset sanovat että minä olen varastanut neitsyt Maarian
saksit ja silkkikerän, vaan itse sen Kristus tietää... Niin se laulaa.
— — Onkohan siinä puheessa perää että Vertti herra on ruvennut
ryyppimään siellä Helsingissä ja siksi ei tullut kesäksikään kotiin.
— Ei siinä jutussa taida liikoja olla. Laura on välistä niin
surumielinen, vallankin kun ei kirjeitä kuulu. — — Mutta nyt täytyy
lähteä. Hyvästi vaan, ja Jumala jääköön vanhimmaksi vieraaksesi!
Ja Anna Liisa jäi yksin ja itsekseen hän hyräili pyttyjä kuoriessaan:
"Ei saa olla surullinen, iloinen olla pitää,
jos ei olisi hyvä olla, niin kehumalla lisää."
* * * * *
Eliina tuli emännäksi Ritoniemeen, eikä aikaakaan, niin naapuritalossa
vietettiin Anna Liisan häitä. Hän oli aikansa odottanut, vaan kun Lassi
ei Savosta saapunut, eikä mitään tietoja tullut, niin hän meni siihen
taloon miniäksi. Häähuone oli koristeltu mitä komeimmasti. Peräseinä,
pitkän pöydän takana, oli peitetty lakanoilla ja silkkihuivilla.
Morsiuspari oli vihitty huivin alla, jota kannatti kahdeksan paria.
Ateria oli kestänyt monta tuntia, virsiä veisattu, otrakahvia juotu,
katrillit ja polskat tanssittu ja monta, monta ryyppyä ryypätty. Ulkona
oli kirkas kesäilta, mutta tuvassa alkoi hämärtää, sillä ihmisiä
istui ikkunoilla ja ikkunoiden edessä. Ja yhä tulvaili kuokkaria
tupaan. Rupesivatpa siinä viisauksiaan virittelemään. Eräs emäntä
kaatoi poroa kahvipannuun, vaan se huomattiin ja hänet kutsuttiin
ensimäiseksi juomaan sotkemaansa kahvia ja sitte he häpesivät ja
käyttäytyivät kauniisti. Viulut soivat, ryyppyjä ryyppäeltiin, tupakan
savu nousi kattoon ja ilo oli ylimmillään. Morsiustytöt valkosissa
vaatteissaan leijailivat kuin perhoset yössä ja morsiamen suuri ruunu
välkähteli hänen valssissa pyörähdellessään. — — Pitkä mies mustissa
verkavaatteissa tuli tupaan. Hän seisoi kynnyksellä tähystellen
ympärilleen. Häntä ei hämärässä kohta huomattu, eikä tunnettu,
ennenkuin tunkeusi morsiamen luo, jota sieppasi vyötäisiltä kiinni ja
sanoi:
— Saako matkustavainen morsianta tanssittaa!
Ja hän piti korkealla morsiamen kättä, jotta jokainen näkisi hänen
tanssittavan paperiruplilla. Vaan morsian oli kuolon kalpea, ja suusta
suuhun kävi kuiske:
— Lukkarin Lassi on tullut!
Yhä kiivaammin hän pyöritteli morsianta, joka vapisi yhä kovemmin ja
rukoili rukoilemistaan:
— Päästä irti, päästä minut pois! Nyt en jaksa enempää.
Vaan se oli turhaa.
— Sinun täytyy jaksaa tämä viimeinen tanssi, että sen ikäsi muistat —
koska et jaksanut minua odottaa, vaikka lupasit. Niin hän lausui, —
vaan silloinpa riuhtasi sulhanen morsiamen irti ja siinä alkoi tappelu,
joka ehkä olisi päättynyt pahoin, jollei puhemies päässyt väliin.
Morsian makasi huoneessa vuoteellaan ja itki että sydän oli haljeta.
Laura koetti lohduttaa, vaan hän tunsi, ett'ei siinä lohdutus
auttaisi, ei niin mitään. Kirkkoherra tuli hakemaan Lauraa. Hän oli
vakaisen näköinen ja nähdessään itkevät naiset nousi syvä huokaus
hänen rinnastaan ja hän katseli heitä äännetönnä. Eliina, Ritoniemen
emäntä, istui arkun kannella ja itki hiljaa niinkuin se, joka usein
itkee. Anna Liisa väänteli käsiään ja kovat nyyhkytykset värisyttivät
hänen ruumistaan. Mutta tukka oli painunut otsalle ja hän katseli
tuskallisesti ruunua, joka oli lattialla, sängyn jaloissa. Laura
oli kalpea ja murhemustassa puvussa, vaan kasvoillaan lepäsi rauha
ja silmät ilmaisivat tunnetta ja sydämmellistä sääliä. Hän syleili
kauvan molempia jäähyvästiksi ja kirkkoherra puhui heille isällisiä
lohdutuksen sanoja.
Eliina saattoi heidät rantaan, jossa soutumiehet jo odottivat.
Kirkkoherra istui venheen perään ja Laura hänen viereensä. Miehet
soutivat paitahihasillaan että venhe nytkähteli. Vesi pölisi kokan
edessä ja airoraudan koskiessa hankaan siitä aina pääsi pieni,
valittava vingahdus. Se oli ainoa ääni häiritsemässä luonnon
kesäyön-unelmaa — ja pieni loiskahdus kun kalat hyppelivät veden
pinnassa. Muikkuparvi leikitteli niin lähellä, kunnes ahnas hauki
karkoitti sen. Laura katseli tuota elämää veden kalvossa ja sitten
vaipui hänen katseensa syvälle, syvälle, missä taivas pilvineen
kuvastui. Ja hän muisti lapsuutensa kadonneet ajat, valoisat kuin
päivän paiste veden tyynellä pinnalla, vaan sitte kasvoivat ajatukset
ja kysymykset ja elämä antoi niille vastimensa. Hän sai tuntea
rakkauden runsaimman riemun, vaan synkkä surun pilvi peitti sen pian.
Hän muisti kasvattiveljensä, Vertin, jota hän oli rakastanut niin
uskollisesti, niin hellästi; koko elämänsä oli rakkautta, ja se petti,
— ja hän ajatteli ja muisteli; mitäpä ovatkaan muistot kuin kuolleita,
joille emme voi eloa antaa, vaan joiden hautoja kukilla koristelemme,
niinkuin hän kaunisteli Vertin hautaa kalmiston kulmassa koivun alla...
Hän tunsi ett'ei hän enää ollut ainoastaan pappilan pikku Laura, hän
oli ihminen, ajatteleva, tunteva ihminen, joka silmät auki katseli
elämän kirjavaa kulkua; suri sen surut, eli sen ilot, ja molemmat
olivat sen juoksussa toistensa täytteinä. Ja hän katseli ympärilleen
keski-Suomen suuremmeistä, ihanaa luontoa, minkä helmasta kotitalon
tummat piirteet alkoivat esiintyä, ja hän tunsi että elämä toki on
ihanaa, vaikka se on niin surullista.
Bukefalo.
Pienenä varsana se jo oli kaiken talonväen lemmikki. Joka vain
liikkui haassa päin, missä se emänsä kanssa asusti, niin aina sitä
ystävällisesti puhutteli: Puke, Puke, pikku Puke. Ja väliin se tuotiin
emineen pihaan ja jokainen tahtoi silitellä sen harmaata hienoa
pystykarvaa tai ruopotella korvan takaa. Isäntä sitä aina silloin
tahtoi itse sukia Pukelle omistetulla uudella harjalla ja tarkasteli
sitä silloin tuntijan silmällä ja kaikki, istukaspojasta isäntärenkiin
asti, olivat hänen kanssaan yhtä mieltä, että kyllä Pukesta täytyy
tulla hyvä hevonen. Suottako sille olisi valittu isäksi kauneudestaan
kuulu Pirttilän ori ja äitikin oli tuollainen sipevä päinen, pyöreä ja
vilkas, joka tavattoman hoikilla jaloillaan kiiti eteenpäin kevyesti
kuin höyhen ja nopeasti kuin lintu. Ja emää pidettiin hyvänä, annettiin
jauhojuomista ja muuten kestailtiin, kaikki vain Puken tähden.
Mutta ei kukaan sittenkään ollut Pukelle niin hyvä kuin talouden
hoitajatar, Elsa neiti. Hän oli köyhä orpotyttö, joka ilmoituksen
kautta oli joutunut emännöitsijäksi nuorelle herralle kun tämän äiti
kuoli. Elsa ihaili rajattomasti isäntäänsä, vaan ei hän sitä koskaan
näyttänyt. Ei hän pukeutunut kummemmin kuin ennen eikä hautonut turhia
unelmia, hän tunsi ettei siitä koskaan voisi mitään tulla. Isäntä oli
ystävällinen ja hyvä hänelle ja hän oli aina tasainen käytöksessään
ja koetti olla isännälle mieliksi. Ja kun isäntä niin suuresti suosi
Pukea, oli Elsalle rakasta hoidella Pukea, hyväillä sitä, jota
isäntäkin hyväili. Varsinkin siihen aikaan kun Puke eroitettiin
emästään, koetti sitä Elsa hemmotella, miten paraiten taisi. Hän luki
kaikenmoisia hevoshoitokirjoja, vaan kysyi kuitenkin aina isännältä,
ennenkuin pani toimeen jonkun uuden kirjassa neuvotun asian. Isäntä
neuvoi naurahdellen ja uskoi mielellään Puken huolellisen hoitajansa
haltuun.
Ja niinkö lienee tämä naisellisen hellä kasvatus vaikuttanut vai
olisiko Puke jo luonnosta ollut niin sävyisä, vaan kuria se ei
kaivannut melkein ollenkaan. Kesattovarsana ollessa siinä tosin
ilmaantui vallattomuuden oireita, mutta ne katosivat melkein
puhuttelemalla. Se Elsan sitä juottaessa haamasi purrakseen kättä,
joka piti kapan korvasta, ja oli niin valmis potkasemaan muita
hevosia, joita se leikitellen lähestyi, vaan silloin Elsa sitä lyödä
läppäsi turvalle ja vei juomisen pois tai oikein vitsaa käytti ja pian
haihtuivat pahat tavat.
Ja niin kasvoi Pukesta pulska hepo. Pää sirotekoinen; liikkuvat
sieramet ja aina vilkuttavat korvat antoivat sille eloisan ja tulisen
näyn, vaikka silmät olivat suuret, lempeät, melkein tunteelliset. Jalat
kuin valetut, solakat, hienot, voimakkaat. Ja sen joka liikunto oli
kuin kaunoluistelijan sulava. Kun se irrallaan juoksenteli, näki sen
ikäänkuin huvikseen ja omaksikin ihmettelykseen tekevän mitä kauneimpia
kaaria ja käänteitä nopeasti kiitäen edes takaisin kentällä ja sitten
hetkeksi pysähtyi pää koholla ja taas lähti kevyesti juoksentelemaan
heitellen päätään kahdenpuolen, ikäänkuin olisi tahtonut iloissaan
jotain sanoa.
Eikä sitä tarvinnut lapsenkaan pelätä. Maailmassa ei löytynyt niin
hyväluontoista eläintä. Elsa kun sille vanhaan tapaan tuli joka
päivä leipää tuomaan, riensi se heti ottamaan, tuuppi vallattomasti
Elsaa päällään, pyytäen hyväilemään ja antoi hänen mielin määrin
laitella harjaansa ja otsatukkaansa penkoa, josta toki muut hevoset,
ja neitoset, ovat niin arkoja. Ja kun sitten isäntä tuli päitsineen,
ei Puke yhtään vastustellut. Pantiimpa reen eteen tai oli kärryillä
lähteminen, yhtä taipuisa se oli, vähän vain kummastellen ensimmältä
katseli outoja esineitä, ja pari kertaa aisoissa oltua, se oli koulut
koulittu. Juoksemaan sitä ei tarvinnut käskeä, ei toki.
Nyt Puke ikäänkuin siirtyi Elsalta isännälle. Kyllä Elsa sitä vielä
joka päivä kävi ruokkimassa ja taputtelemassa, mutta isännällä oli
_omistusoikeus_ siihen. Joskus Elsakin sai sillä ajella, joskus kun
isäntä sattui muistamaan, että se ehkä olisi hänestä hupaista, vaan
itse hän otti sen milloin tahansa tallista ja se tapahtui joka päivä.
Isännästä ei asunut autuus viisauden kirjoissa eikä yksinomaan naisen
helmassa, vaan naisen helmassa ja hevosen reessä. Semmoisen hevosen
kuin Puke oli! Huoletonna istua, miettiä suruttomia asioita ja nauttia
siinä niin vaikka kuinka kauvan. Ei kiirettä kotiin, kyllä siellä asiat
luistavat, vaikka on isäntäkin päivän poissa; eikä taas pakkoa viipyä,
kyllä katkeaa taival, jos vain kiinnittää ohjaksia. Onnellinen oli
Puken isäntä.
Mutta eräänä iltana tuli isäntä hyvin tyytymättömänä kotiin. Hän ei,
kuten tavallisesti, itse riisunut Pukea eikä antanut kauroja eteen.
Jätti sen rengille ja meni suoraa päätä kamariinsa.
Hän oli tyytymätön ja väsynyt. Puke oli vauhko, pelkäsi pimeässä, ja
hän oli lyönyt sitä. Kun hän iltahämärässä lähti kotiinpäin ajamaan,
alkoi Puke heti vilkua ja olla levoton. Joka kiveä, joka kantoa tien
vieressä se pelkäsi ja väisti niin että oli usein työntää kärrit
kumoon. Sitten se metsässä varmaan oli näkevinään jotain kauheaa. Nousi
pystyyn ja hyppi työntäen takaperin, eikä olisi mennyt eteenpäin, ei
vaikka. Isäntä käänsi ja ajoi takasin hyvän matkaa. Sitten hän taas
käänsi, yritti hirmupaikan ohi. Mahdotonta. Silloin hän suuttui, riisui
Puken aisoista, sitoi tien toisella puolen olevan halmeen aitaan ja löi
muutaman kerran. Se peljästyi hirmuisesti, pyrki sieramet levottomasti
liikkuen, pärskyen ja silmät kauhistuneina aitaa kohti, että se
rysähdellen kallistui, ja vapisi kokonaan. Se oli surkeata nähdä, mutta
isäntä antoi vielä muutamia siimauksia ja valjasti sitten uudelleen.
Mutta turhaa oli vaiva ollut. Puke ei vaan uskaltanut mennä. Vaikka se
olisi tapettu siihen paikkaan. Se värisi vaahtosena ja keikkui koholla,
epätoivon voimalla pani vastaan, kunnes isäntä turvasta taluttaen
koetti sitä kuljettaa. Se auttoi. Mutta kun isäntä sitten pääsi kärriin
hyppäämään, mentiin sitä vauhtia, karkaamalla mäkeä ylös, mäkeä alas,
kuin kaikki metsän pedot olisivat Pukea ajaneet.
Huomenna lähti isäntä heti noustuaan ajamaan. Nyt se taas juosta
helkytteli kuin ennenkin, vilkkaana ja iloisesti hirnahdellen,
illalliset peljättävät olivat kadonneet, hirmupaikkaa ei metsässä
ollut. Sitten hän lähti hämärässä toisen kerran koettamaan ja nyt oli
Puke taas pelkuri, kammoi joka kiveä, joka kantoa, joka pientä varjoa
puiden välissä. Missä isäntä ei nähnyt mitään erinomaista, näki Puke
tuhansia uhkaavia mustia; metsä oli mörköjä täynnä.
Tuskaisena ja harmistuneena sai isäntä houkutellen ja talutellen
Puken vihdoin kotiin. Hän oli taas niin väsynyt ja kyllästynyt, ettei
viitsinyt itse riisua koko konia. Mokoma itsepäinen! Pitääkö hänen
mukautua sen oikkuihin, ajella vain päivällä, ellei tahdo saada päätään
halaistuksi jossain ravissa. Hän päätti kuitenkin antaa jälkeen, mitäpä
hänen tarvitseekaan niin illoin olla liikkeessä. Onhan Puke niin oiva
hevonen muuten, pitäköön tuon pienen vikansa, ei hän henno sitä enempää
ruoskia.
Mutta miten olikaan, tuli hän usein juuri illoin lähteneeksi ajamaan,
hän aina lähti koettamaan, vieläkö siinä asui se pelko, ja tuli sitä
ruoskaakin joskus koetetuksi. Ne matkat olivat kiusa isännälle ja
kauhistus eläimelle. Viimein Puke, kun sitä illan tullen talutettiin
tallista, valjastettavaksi, tuli jo kotona levottomaksi, ei tahtonut
antaa valjastaa ja katsoi niin rukoilevasti ja käänteli päätään kahden
puolen, ikäänkuin olisi tahtonut puhua. Ja kun he palasivat, isäntä
suutuksissa ja tuskissaan tuosta vastustuksesta, Puke vapisevana ja
vaahdossa, olivat he onnettomia molemmat. Olkoon, ajatteli hän viimein
kyllästyneenä, tottapa se on sillä polosella veressä!
Ja niin kului kesä edelleen. Puken vika melkein unohtui isännän
mielestä, hän kun harvemmin nyt ajeli eikä pimeää ollutkaan.
Vaan eräänä elokuun ihanana iltana hän palasi häistä. Toinen hevonen
oli edellä ja laulellen ja huudellen milloin mitäkin ajoivat miehet
perätysten. Mikään vaara ei muistunut heille nimeksikään mieleen,
lämpimänä kuutamoisena yönä laskiessa tasaista kovaa tietä kotiapäin.
Ja vielä kun mielet olivat hehkuvat tanssista ja maljoista. Ja Puke
näytti alkutiestä sekin unhottaneen kaikki metsän kauhut. Köykäsesti
ravaten virstan virstan perästä se pyyhki vallattomasti päristellen
eteenpäin; linjaalit notkuivat ja isäntä lauleli huoletonna, nauttien
vilposesta, ihanasta illasta... Hän piti molemmin käsin tanakasti
ohjaksia, sillä jo oli Puke muutaman kerran, missä kuu heitti pitkän
puun varjon tien poikki, hypännyt syrjään, mutta kuitenkin pelkonsa
voittaen seurannut toista hevosta.
— Anna huhkia, veikko! "Honkain keskellä mökkini seisoo", lauloi isäntä
että metsä raikui. Ja sitä mentiin. Puke katsoi toverin perään, eikä
joutanut vilkumaan tiepuoleen, missä möröt olivat, jotka aina panivat
joka jäsenen vapisemaan, ehkei niitä nyt siellä ollutkaan. Missä vain
oli musta pitkä varjo... mutta pääsihän siitä toverikin eikä Puke ollut
milloinkaan tuntenut sellaista rauhallista turvallisuuden tunnetta kun
nyt toverin tuolla edellä kiitäessä. Anna huhkia! Alamäkeä, niin että
kivet iskevät tulta ja musta metsä mörköineen lentää ohitse, vieden
mukanaan pelottavat Valkoset koivunrungot, jotka kuutamossa vilkkavat.
Ei niitä nyt jouda pelkäämään!
Mutta mäen alla on silta pienosen kuivuneen puron poikki. Kaksi
harmaakivipatsasta on molemmin puolin kaiteena. Suoraan niiden välitse
vilistää edellinen ajaja että silta kumisee, suoraan niiden välitse
tähtää jälkimmäisen silmä ja käsi ohjaa Pukea. Se lähestyy jo siltaa,
törmää täyttä vauhtia... Patsaskiven pää hohtaa valkosena ja sillalle
se luo mustan varjon. Siinähän uhkaa Pukea turmio kaikessa kauhussaan,
se hyökkää hänen päälleen, musertaa hänet. Raju hyppäys sivulle,
räsähdys ja huuto... Isäntä lensi kauvas kaiteen yli puron penkereelle,
kärrit tarttuivat akselistaan kiveen, ja Puke makasi koristen purossa,
pää ylhäällä, valjaissa riippuen.
Kun edellä ajaja sai hevosensa kiinni puuhun ja tuli sillalle, oli
isäntä jo siksi tointunut, että kykeni Puken luo. He aukoivat valjaat
ja koettivat saada sitä kyljelleen käännetyksi. Silmät olivat nurin
päässä ja veristä vaahtoa purskui suusta.
— Parasta on että lopetetaan, näkyy vetävän viime henkiään.
— Parasta lie. Onko sulla mitään asetta? Vapisevin käsin otti isäntä
toiselta puukon ja pisti sen Puken rintaan, valtasuoneen.
— Säikähtikö se vai miten tää tapahtui?
— Säikähti.
— Onko se ennenkin ollut niin vauhko?
— Onhan se polonen. Lienee ollut sillä veressä.
Hiljasina lähtivät miehet ajamaan loppumatkaa, eivät laulelleet enää,
ja isäntä oli hyvin alakuloinen pitkät ajat, ja aina kun hän surumielin
muisteli Pukea sekaantui hänen suruunsa jotain omantunnon tuskan
tapaista. Ikäänkuin hän ei olisi sille ollut tarpeeksi hellä tahi
tahtonut sitä ymmärtää.
Ystäväni.
Rakas pieni ystäväni, kuinka suloista lepoa olen nauttinut, miten
kauniita ja puhtaita unia uneksinut sinuun päätäni nojaten!... Ja
siksipä aina niin hartaasti iltaa vuotan, että luoksesi pääsisin. Sillä
se on ainoastaan iltasella ja yöllä — oi, minä pyydän, elkää ajatelko
mitään pahaa! — ainoastaan yöllä kun ystäväni luokse pääsen. Mutta
silloinpa se mulle sitten palkitseekin kaikki päivän kuumat ja helteet.
Jos kuinka väsynyt öisin, jos kuinka murheellinen, jos kuinka katkerana
mieli, niin pianpa tunteet tasaantuvat, kun saan hetkisen poskeani
ystävääni hivellä.
Välistä kun rajun riemun, aiheettoman ilon polttava vihuri rinnassa
riehuu ja semmoisena saavun ystäväni luo ja painan otsaa sen
viileyteen, niin pian tyyntyy mieli ja povi jäähtyy; ja minä voin
ajatella selvään, paremmin kuin konsanaan päivällä. Ja jos minä
tulen ystäväni luo surumielin, tyytymättömänä tulen, niin eipä viivy
kovinkaan kauvan kun ovat vedet silmistä kuivuneet ja minut vähitellen
täyttää hiljainen sisällinen hymyily. Melkeinpä nautinnolla katselen
ympärilleni: katulyhdyn valojuovia seinillä, katossa, ovenpielessä,
valkoisten uutimien poimuissa, sen välkettä kuvastimen pinnalla,
miellyttävää hämärää huoneen etäisimmässä nurkassa, — melkeinpä voin
nautinnolla silloin ajatella elämää ja nauttia suruistani, jotka
sentään ovat niin mitättömiä kaiken hyvän rinnalla. Niin silloin tunnen
kun olen iltasella ystäväni luona ja kun hiljainen lempeä hymyily koko
olennon valtaa.
Ja uskollinen on ystäväni mulle — ja minä sille. Jos missä
päivät remuaisin ja kenen kanssa niin illoin kuitenkin sitä aina
viimeksi ikävöin ja sen luokse riennän. Eikä kukaan muu saa siihen
sormellaankaan koskea, ei kukaan. Minä sen puen uuteen valkoseen
viittaan, omin käsin ompelemaan, minä sidon nauhat solmulle, minä
silittelen poimut pois, minä kouhottelen ja minä siihen pääni painan.
Ja uskollisia olemme me aina olevat. Kulukoot kuukaudet, vierikööt
vuodet sen takaan, että yhtä hyviä me aina ollaan. Ei voi meitä ajan
vaiheet eroittaa, ei se ole hyljäävä mua koskaan. Yhäti uskollisena
se aina odottaa illan tuloa, jolloin sen ystävä palaa... Ja se se mun
lämpöistä poskeani viimeisen kerran hivelee, se sille kylmänä viimeisen
hyväilyn antaa. Niin, kenties saa se minua hautaankin seurata, niin,
kukapa tietää...
Rakas pieni päänaluinen!