Konttoristin huoneessa oli taas häkää. Niin tietysti, kukapa joutaisi
vähä väliä juoksemaan _vanhan_ konttoristin uunia korjaamassa!
Hän veti auki pellit ja heittäytyi sitten pitkälleen. Hän oli niin
väsynyt, niin uupunut ruumis ja sielu, ettei hän tuntenut mitään halua
lähteä joululle ylös kauppaneuvoksen luo.
Täytyi saada levätä ensin. Sillä nuo numerot, tuo nuivertaminen
pitkäin yksitoikkoisten laskujen ääressä väsytti häntä välistä niin
sanomattomasti. Välistä, niinkuin näin tilinpäätösten aikana, juhlien
tullessa, jolloin täytyi koettaa arkina korvata se, minkä pyhät
veivät...
Joulun aatto... nyt oli taas joulun aatto. Kumma, miten pian vuodet
vierivät numeroidenkin ääressä. Kymmenen... viistoista, kakskymmentä
ja yksi joulua hän oli jo tämän katon alla viettänyt. Kaksikymmentä
samallaista joulu-iltaa, ihan samallaista... Kaksikymmentä...
Ensimmäinen oli erillainen!
Hän oli vastikään päässyt puotipojaksi kauppaneuvokselle, eli
kauppiashan hän silloin vielä oli. Isävainaan harmaasta sarkapuvusta
tehdyissä vaatteissa hän seisoi uunin vieressä ja katsoi, kun kauppiaan
lapset tanssivat kuusen ympärillä. Hänellä oli niin ikävä, niin ikävä,
niin ikävä kuin ainoastaan lapsella voi olla, jonka isä on nykyään
kuollut ja jonka äiti on kaukana ja joka on joutunut yksin vieraaseen
paikkaan, jossa kaikki on hänelle vierasta...
Kauppiaan lasten ilo kirveli hänen sydäntään... hän oli niin yksin, ja
kun he joskus uteliaina katsoivat häneen päin, olisi hän mielellään
karannut ja piiloutunut jonnekin, vaan hän ei tohtinut...
Silloin nuorin tyttö, joka oli hyvin pieni ja joka jo on kuollut,
erkani toisista ja tuli hänen luokseen ja otti hänen kädestään kiinni
ja veti mukaan. Ja kun hän ei tahtonut mennä, puristi pikku tyttö
lujemmin hänen sormeaan ja veti, veti kaikista voimistaan ja katsoi
ylös hänen silmiinsä semmoisella suurella viattomalla katseella...
ja silloin hän tunsi iloa, joka melkein vivahti itkuun. Joku muisti
häntäkin...
Sitten oli kulunut monta vuotta, vaan ei ollut kukaan sen jälkeen
ottanut häntä kädestä ja taluttanut iloon ja riemuun... Iloa on
monenlaista. Kyllä oli hänkin maistellut ilon mehua, juonut tulista
viiniä tullakseen lemmenintoihin ja sitten intoisesti lempinyt... Nämä
seinät olivat nähneet paljon! Vaan miksei löytynyt ketään; joka olisi
taluttanut hänet pois yksinäisen miehen rumista huveista ja vetänyt
viattomaan, lämmittävään jouluiloon? Miksei hänellä ollut ketään...
Oli etsinyt tyttöjen joukosta. Vaan ne heistä, joita hän olisi
halunnut, ne eivät uskaltaneet ojentaa sormeansakaan hänelle päin....
köyhä konttoristi, sivistymätön! Ja ne taas, jotka olivat vapaita,
iloisia, ystävällisiä konttoristillekin, niitä hän epäili — hän olisi
ehken kelvannut hätävaraksi, paremman puutteessa. Ja se yksi laji,
joille hän olisi ollut hyvä saalis, jotka liehuivat ja juoksivat
jälessä, ne tympäsivät...
Miksei hänellä ollut ketään? Ei ketään, joka olisi nytkin tullut luo ja
pienellä kädellään hyväillyt ja kuiskannut hänen nimensä eli sanonut
rukoilevasti: isä!
Isä... olihan hänellä kerran ollut joku, joku, joka olisi voinut oppia
kuiskaamaan, niin. Hänen lapsensa... ei hänen, vaan Marin lapsi, joka
oli ollut viidellätoista markalla kuussa erään mökinmummon luona
maalla. Elättinä mökinmummon luona hänen lapsensa.... Sillä hänenkinhän
se kuitenkin oli ollut, vaikkei kukaan tietänyt, vaikka kaikki sitä
nimittivät Marin lapseksi. Silloin se ei hänen tuntoaan vaivannut, vaan
nyt... Miksei sitä ollut enää, että olisi löytynyt olento, jota hän
olisi saanut rintaansa puristaa ja sanoa omakseen?... Se oli kuollut ja
kuollut kauppiaan pieni tyttö; toinen, johon hänellä nyt olisi ollut
oikeutta, ja toinen, joka oli hänelle ojentanut pienen kätensä ja
vetänyt mukaan joulu-iloon... Molemmat olivat poissa... eikä löytynyt
ketään, joka olisi katsonut rakkaasti suurilla viattomilla silmillä ja
kuiskannut lempeitä sanoja...
Ja konttoristi teki jotain, jota hän olisi hävennyt tehdä päivän
valossa ja jonkun nähden, — hän itki katkerasti.
Silloin kuului ovelta naputusta ja palvelustyttö pisti päätään sisään.
— Kauppaneuvos jo vartoo!
Konttoristi nousi äkkiä ylös. — Aiai, kauppaneuvos ei saa odottaa!
Hän siisti itsensä ja seisoi kymmenen minuutin kuluttua kauppaneuvoksen
salongissa. Silmät olivat hiukan punaset ja kasvot kelmeät, muuten
virheetön, ja kauppaneuvoksetar ojensi hänelle sormuksiset sormensa ja
toivotti hymyillen runsasta jouluiloa.
Korvessa.
Korpeen, nythän on lakkojen aika! Korpeen, nevan laitaan!
Lähdemme talosta ruispellon ojan vartta ensin. Savikkoisen saran reuna
on tallautunut kovaksi kuin pöytä poutailmalla, tähät heiluvat hameiden
olkia sipaistessa, rapisevat ja lyövät kasvoille. Sitten on leveä
piennar; pitkän kukkivan heinän välistä kiiluu mansikoita, mehiläinen
surisee horsman ympärillä ja raunion raosta puikahtaa lintu ihan
jalkaimme eitse mustan aidan harjalle ja lirittää ilosesti jälkeemme.
Vähän matkaa viettäviä ahomaita kuljettua alkaa kangas. Pitkiä nuoria
puita, alhaalta oksattomia, latvat tuuheat, on sadottain vieri
vieressä, niin että metsä näyttää vilisevän. Merkkikirves ei ole niihin
vielä kajonnut vaikka näyttävät terveiltä jokikinen puu, ja koko
kangas on niin siistittyä kuin ruununpuisto. Aurinko heittää pitkiä
juovia runkojen välitse, jotka punertavat valossa; siellä täällä on
isot läntit puolukan vartta, muualta on maa kuivien havun-neuliaisten
ja käpyjen peitossa. Ilma on kuivaa ja lämmintä ja pihka tuoksuu ja
taivas on niin sininen siellä ylhäällä latvojen välissä. Tekisi mieli
heittäytyä siihen hongan juurelle ja jäädä ikipäiväksi.
Mutta täti rientää edellä kuivaa kangaspolkua, joka on leveätä ja
kivetöntä ja jossa hieno hiekka pölähtää esille neuliaisten alta. Sitä
viiltelevät ristiin rastiin syvälle uurtuneet muurahaisten maantiet.
Kangas alkaa loppua, sorjia kuusia kasvaa mäntyjen välissä, ja niiden
vaaleammat oksalatvat ovat vielä tuoreet ja pehmeät. Joku leppä
rehentelee suurilehtisenä tien varrella, joka alkaa muuttua jalan alla
kosteaksi.
Alaspäin vie tummeneva tie. Metsä molemmin puolin sakenee. Kuuset ovat
korkeita, oikein jättiläisnäreitä, tuuheat oksat lepäävät alaspäin
riipallaan latvasta tyveen, ettei runkoa näy, ja muodostavat alhaalla
suuren sateenvarjon, jonka laidat viistävät maata. Tiellä on siellä
täällä pitkinpäin puu ropakon kohdalla ja tienvierus mustikanvartta
paksunaan. Suuria, vetisiä marjoja saa riipaista kouran täydeltä
mättään ohi mennessä ja mätäs jää niitä kuitenkin vielä täyteen.
Kuusissa on jo paljon parroittuneita. Harvassa haroittavilta oksilta
riippuu korttelin pituista harmaata haventa ja juuret komottavat
koholla kuin nivelet vanhan sormissa. Märkä, vaalea sudensammal alkaa
voittaa alaa; kaatuneet lahopuut makaavat pehmeän peiton alla rinnan
ja ristissä, päällettäin ja poikittain; sammaltuneen kiven viereen
risukkoon on vesonut vattupensas; muutamassa kohden on joku kataja
korkeana kuin pieni puu, mutta kohta ei niitä enää näy ainoatakaan.
Vanhat räsäset kuuset ojentelevat vielä pystyssä havenisia oksiaan eli
ovat kallellaan mikä millekin suunnalle, kellistyneiden honkien suuret
juuret töröttävät kuin vallitukset jo puoleksi maatuneen sankarin
edessä, jonka latvapuoli on tykkänään hautautunut mättäiden väliin.
Täti on jo hyvän matkaa edellä, kumarassa keltaselle paistavassa
muuraimikossa. Me pyrimme perässä. Jalka vajoaa tyyten pehmoseen
sammaleeseen äänettömästi, ihan kuulumattomasti, ja joka puolella
houkuttelee pyöreillä muuramenlehdillä verhottu mätäs, josta kohoaa
monta marja vartta. Mutta ne ovat suppuja vasta eli kantoja. Näin
lähellä tietä ovat ohikulkijat riipineet kypsät pois. Joskus niljahtaa
jalka kuorettomalle puulle astuessa eli vajoaa syvälle sammaltuneiden
kivien ja puunjuurien väliin, jossa kylmä suovesi läpäsee kengän ja
sukan. Vaan vähätpä siitä, kun helottaa edessä punanen muurain eli
suuri keltanen lakka, jonka suojalehdetkin jo ovat auenneet, ikäänkuin
tarjoten; ja me poimimme, poimimme, poimimme.
Ei kuulu sanaakaan, ei linnun ääntä. Sieramiin tuntuu kostea, vähän
ummehtunut haju kuin vanhoista kirjoista, vaan ilma on väräjävän
kirkasta korpikuusten välissä. Hyttyset vain hiljaa suhisten
leijailevat vähän ylempänä päiväpaisteessa ja joku ampiainen
äkäsesti surahtaen antaa merkin, ettei tulla kovin lähelle hänen
pesäänsä. Tekisi mieli laulaa, mutta mikäpä laulu soveltuisi tuohon
sammaltuneesen ympäristöön ja erämaan hiljaisuuteen? Ei muu ääni kuin
juuri hyttysten vikinä eli — karhun vihellys.
Mutta me olemme eronneet toisistamme, kulkeneet mikä minnekin,
mättäältä mättäälle korven vajottavalla, viileällä sammalmatolla.
Täytyy oikaista selkää; ei näy ketään! Olen joutunut nevan laitaan,
mistä sen hyllyvä jäinen pohjattomuus vaivaiskoivupenkereen alta leviää
laajalle kuin soukka, pitkä järvi synkkien korpien keskellä. _Siellä_
ei näy marjaa eikä viheriää muurainmätästä. Harmahtavan keltanen on
se pohja, josta siellä täällä kohoaa pitkä, kuoreton honka, jonka
ylimmässä huipussa muutama kuiva oksa muistuttaa, että on siinä kerran
eloakin ollut, eli ontto, päästä hiiltynyt puun tynkä kuin poikki
rouhaistu pilari. Muuta ei mitään... Kaitasimmalla kohdalla kulkee
suon poikki sydänmaalaisten kirkkotie, kaksi pitkää pölkkyä rinnan
ja kun ne loppuvat, taas toiset kaksi, ja jossakussa kohti on niiden
tueksi kannettu risuja. Se on surullinen koko kuva ja kylmän autio. Ei
edes kettu luimi matalana pölkkytietä eikä lennä kurki suolle. Nehän
sopisivat väritykseen.
— Huhui!
Ei kuulu ketään... mihin lienevät kaikki joutuneet...
— Huhui!
Melkein säikähdän omaa ääntäni, niin kirkkaasti se helähtää kuultavassa
ilmassa leviten nevan yli korven mustaan laitaan ja puiden väliin.
Ja kotvan kuluttua tuovat ilma-aallot takaani metsästä vastauksen,
pitkän, soivan: huhu-i!
Ristolan Miina.
Oli ollut koko päivän ankaranlainen itätuuli, joka vaahtopäissä
loiskutti ison selän vettä. Arvelivat tuulevan sateeksi, vaan sadetta
ei ollut vielä tullut, vaikka jo oli päivä enemmässä kuin puolessa.
Harmaat repaleiset pilvet ajelivat toisiaan taivaalla kiitäen kaikki
yhteen suuntaan, idästä länteen; niillä ei ollut aikaa ruveta
vetistelemään; jos missä kasautui useampia yhteen raskaaksi tummemmaksi
laikaksi herutellen muutamia suuria pisaroita maahan, tuli taas
äkäsempi tuulenpuuska ja hajotti ne huimaa vauhtia ja kyyditsi kauvas
läntiselle taivaanrannalle.
Istuin ikkunassa ja katsoin, miten tuuli pelmuutti kukkapenkkien kuivaa
multaa ja komeita daalioita, jotka hädissään näyttivät lehtiensä
kiillottomat nureat puolet. Parista oli jo suuri heleä kukka taittunut,
toinen makasi suullaan sinisilmien joukossa, joiden hennot varret
tuuli oli retuuttanut pitkälleen käytävän hiekalle, toinen keltasen
orvokin vieressä, jonka terä katsoi kuin pelokkaat ihmiskasvot multaan
lyyhistetyn varren alta.
Ajattelin, että olisikohan siitä apua, jos sitaseisi isommat kukat
kovemmin pönkkään, vaan sitten ajattelin taas, ettei siitä ole apua —
kun äiti samassa tuli vasu kädessä ja sanoi:
— Meneppä sinä nyt viemään kahvia leikkuumiehille. Miina-rukalle
taitaisi tehdä hyvää!
Nousin kallion rinnettä ylös, jossa pienet vaivaiset mäntyhattarat
lakasivat latvoillaan jäkäläpeitteistä kiven kuvetta, pääsin raja-aidan
yli, laskeusin notkoon, missä lehmät olivat poljeskelleet satoja
kymmeniä jälkiä saviseen kevätpuron uomaan ja kiidin loppumatkan
aukeata kanerva-ahoa, melkein tuulen kantamana, metsäpellon veräjälle.
Ensimäisellä saralla leikkasivat toiset keskenään jutellen, vaan
toisella saralla oli Miina yksin, kyykötti otran takana, ei näkynyt
muuta kuin pää. Toiset tulivat heti veräjälle kahvinsa juomaan, Miina
tuli yksin jälestäpäin. Ei ollut tuulikaan saanut punan vivahdusta
kalpeille poskille, jäsenet olivat ohuet ja häiveröiset, kädet pienet
kuin lapsella, mutta kasvot olivat uupuneet, melkein tylsät ja käynti
oli käynyt entistäkin vaikeammaksi ja hengitys raskaammaksi. Kun hän
astui kellutellen saran reunaa, nykäsivät toiset vaimot toisiaan ja
nauroivat salaa.
Me olimme Miinan kanssa jokseenkin yhdenikäiset, hän vähän nuorempi,
ja lapsesta pitäin tutut. Toisella oli ollut posliininukki, toisella
riepunukki, ja toinen sai vähän useimmin uudet kengät, muuten olimme
molemmat huolettomia kuin taivaan linnut. Yhdessä kavettiin korkeimpiin
jälttäpuihin, yhdessä pulikoitiin rannalla kivikaloja tappamassa,
yhdessä juosta hiipaistiin vatturaunioille keskellä ison naapuritalon
ruisvainiota. Vaan sitten muuttivat Ristolaiset kirkolta pois ja minä
en sattunut näkemään Miinaa moneen vuoteen, ennenkun toissa talvena,
jolloin hän tuli palvelemaan uutta leipuria. Silloin hän kävi usein
meillä asialla.
Leipuri oli tullut kaupungista ja päässyt heti kaikenmoisten ansioiden
nojalla pitäjän säätyläisten joukkoon. Hänellä oli jommonenkin
ääni, — hyvä lisä lauluseuraan; oli näytellyt kerran Helsingissä
seuranäytelmässä, jota eräs suomalaisen teaatterin jäsen oli
harjoittanut, ja huudettu esille; piti aina kotona "ainetta" ja tuotti
sitäpaitse ylioppilaiden kanssa, jotka eivät kotonaan saaneet, yhtiössä
ankkurilla ja antoi heidän nielaista sen luonaan. Oh, siinä oli jo
yllin kyllin meriittiä! Ja kun hänellä sitäpaitse oli lihavanlainen
kukkaro ja lainasi auliisti, — varsinkin ensimältä.
Usein näin kesäiltoina valkolakin yhtäältä, toisenlaisen toisaaltapäin
puikkivan leipuriin, vaan vähän ajan päästä he tulivat pois ja lähtivät
kävelemään herrastyttöjen kanssa. Silloin tunki leipurin avonaisista
ikkunoista harmoonikan säveleet ja usein, kun äidin kanssa kannoimme
kaivosta vettä kukille, kuului sieltä iltamyöhään tanssinjytkettä. Ja
kun joskus satuin aikaseen heräämään ja riensin ulos aamua katselemaan,
sattui myös katse leipurin punaseen taloon kylvöheinäpellon takana.
Se kiilsi niin rauhallisena tuoreessa valossa, varjo nurkan takana
ja räystään alla oli niin jyrkkä, kartanolla ei liikkunut kissakaan,
valkoset puoliuutimet peittivät ikkunaa. Leipuri ja Miina nukkuivat
vielä.
Ihmeeksi eivät kylän kielikellot tietäneet sanoa Miinasta ja leipurista
mitään, ei edes että Miina olisi toivonutkaan isäntäänsä. Hän ei
kummitellut vaatteitaan entistä enemmän eikä puhunut leipurista kylällä
sitä eikä tätä; kun utelivat, niin paremmin moitiskeli.
Vaan kesemmällä alkoivat tyynet kasvonsa tylsyä tylsymistään, veri
katosi poskilta ja kun kerran hänelle maitoa mitatessa kysyin, muistiko
hän vielä, kun meitä oli lapsena kerran yhteisestä synnistä kuritettu,
- oli haukuttu ison naapuritalon ylpeätä tyttöä rimppakintuksi eikä
huolittu mukaan paukkulautaa hyppäämään, — niin hän nauroi ensin
makeasti, vaan sitten vetäytyi ikäänkuin harmaa kaihi kirkkaan teräsen
yli ja hän kääntyi äkkiä poispäin.
Ja sitten alkoivat akat juoruella, löytyi niitä, jotka olivat
nähneetkin, ja niitä, jotka olivat nähneet vissiä merkkiä pesuja
tehdessään ja muuten. Toiset hulluttelivat Miinaa, että oli ollut niin
löyhkä ja antanut tuon viekotella itsensä, luuliko Miina niin suuria
itsestään, että se hänet nai, ja nauroivat salakähmässä, etteivät
ketään niin surkean näköistä vielä ennen olleet nähneet. Toiset
houkuttelivat riitelemään eläkettä ja neuvoivat vieraitamiehiä...
Miina ei puhunut vieläkään paljo mitään, ei moitiskellutkaan enää.
Leipuri oli laittanut hänet pois, ei ilennyt nähdä silmäinsä edessä, ja
hän oli ollut pari viikkoa veljensä luona Ristolassa. Vaan sitten oli
veli köryyttänyt hänet kirkkokärryillä takasin leipuriin ja sanonut,
että poijittakoon, kun on kerran sellaiseksi saattanut, eli jos laittaa
pois, niin Miinan on annettava tämminki, on!
Perjantaina Miina tuotiin, lauvantain yli oli veli kirkolla ja sinä
pyhänä ei leipuria näkynyt Valkosissa etumuksissa ja keppi ilmassa
heilumassa maantiellä herrasväen seurassa. Vaan maanantaina Miina
muutti rannalle mökkiin; oli luvannut leipuri ottaa, kunhan nyt
maalauttaa huoneet...
Yhä olivat huoneet maalaamatta, ja syksy oli tullut. Miina kulki
ihmisissä töissä ja vaikka hän oli jo hyvin huono, pitivät he häntä
kuitenkin armosta. Vaan nyt he häntä vasta oikein hulluttelivat,
tämminkiaika oli loppumaisillaan ja Miina ei ollut vielä puhunut
lautamiehelle mitään oikeuteen haastattamisesta.
Metsäpellolla ei tuntunut tuuli niin kovasti ja aurinko ampui
muutamia säteitä pilven hattaran takaa; toiset sarat ja lehto pellon
kupeella olivat kuulakan valoisat. Otran pinta lainehti kymmenissä
vivahduksissa. Toisin paikoin se oli kypsyneempää, toisin paikoin,
kosteamman saran päässä, vihannan karvaista. Toisin paikoin seisoi
tähkä muutaman minuutin ajan pystyssä kullan kiiltävänä, toisissa
kohdin näkyi olki melkein tyveä myöten. Ensimäisellä saralla liikkui
taas sirppi sukkelasti ja minä kiersin piennarta sille puolelle,
missä Miina leikkasi. Tahi ei hän leikannut, hän sitoi. Verettömänä
kuin maahan kaatuva ruumis, ohut liina lepattaen tuulessa, kädet
kylmästä kontassa hän polvillaan siteli lyhteitä. Kun lähestyin yritti
hän nousta, vaan tottapa ei liene jaksanut koska vaipui uudelleen
polvilleen kosteaan sänkeen ja jatkoi työtään. Olisin tahtonut sanoa
jotain, vaan menin niin sanattomaksi, etten osannut mitään.
— Eiköhän ryökkynälle tule kylmä, kun on leninkisillään lähtenyt,
sanoi hän viimein ja katsoi minuun. Silmänsä, suuret haljakat silmänsä,
olivat tulleet vielä suuremmiksi ja niiden herkkä tunteellisuus teki
sydäntä vihlovan vaikutuksen rauenneissa kasvoissa. Olin joskus
käskenyt hänen sinuttelemaan minua kuten ennen lapsenakin. Olisin
tahtonut uudistaa saman pyynnön, vaan en voinut, en tiennyt miten sen
tekisin, ettei se johdattaisi hänen mieleensä valoisampia aikoja,
saattaisi häntä tekemään jotain vertauksia. Värähtelin säälistä, enkä
osannut sanoa yksinkertaisinta säälin sanaa...
— Ei minulle tule kylmä.
Hän nousi ylös ja nosteli nikulia kuhilaaksi.
Silloin meni aurinko jälleen piiloon ja sen paikan yli, jossa me
kirkkaassa valossa seisoimme, levisi nopeasti ikäänkuin suruharso,
hänen ylitsensä, minun ylitseni, ja lehdon ylitse pellon reunassa.
Se oli mustan pilven varjo. Ja sitten alkoivat riippakoivujen latvat
nuokkua rennommasti ja joka kerran kun ne retkahtivat maahan päin
kuului vihanen suhahdus joka tuntui sitten kohoavan ylöspäin ja
korkeimmista latvoista yhtyvän tuulen valittavaan requiemiin.
— Kuule Miina.... Miina lähtis nyt pois, kun täällä on niin kovin kylmä.
— Kyllä minä kohta, täytyy nämä ensin...
Tuuli sieppasi hänen liinansa, vaan hän sai nopealla liikkeellä nurkat
suuhunsa ja lyyhisty! taas polvilleen nikulia sitomaan.
— Kuule Miina,... huomenna menee tämminkiaika umpeen.... Eiköhän olisi
parasta, kun Miinan velikin tahtoo, riidellä siltä eläkettä? sanoin
äkkiä.
Hän nosti päätään ja katsoi minuun oudoksuen, ikäänkuin olisi
ajatellut: ettäkö sinäkin?
— Niin, lapsen tähden, lisäsin hiljaa.
Hän ei vastannut hetkeen, vaan näin jotain tippuvan kylmästä sinisille
käsilleen.
— Sanoihan veli Matti, ettei minulla.... eikä Innalla ole hänestä
elämän päivänä turvaa, jos en riitele eläkettä, vaan en minä
sittenkään...
Hän painoi päätään alemma ja silmistä tippui runsaammin ja runsaammin
olenkorsille ja kontettuneille käsille Ja tuuli pieksi hänen
hamettansa ja suhahteli vihasesti puiden latvoissa. Löytyikö hänessä
sellainen määrä ylpeyttä?... Tuskin, sitä ei mikään osoittanut... Vai
häveliäisyydestäkö hän ei tahtonut käräjille. Halusin tietää...
— Miks'ei?
Sain odottaa hyvän aikaa ennenkun tuli itkun tukahduttama, väräjävä
vastin:
— Sureehan sitä hänkin.
Lähdin astelemaan kotiin päin, vaan näin vielä pellon päästä hänen
kyyköttävän polvillaan saralla ja tuulen hulmuuttelevan vaaleata
huiviaan. Ja kuulin koko matkan korvissani hänen yksinkertaisen, tuulen
huokaukseen haihtuvan tunnustuksensa: sureehan hänkin!
Pollen kuolema.
Mies astui tuvan nurkatse lapio olalla ja pani sen tallin seinää vasten
pystyyn.
— Nyt se on valmis! huusi hän nuorelle herralle, joka istui kuistin
käsipuulla jalkojaan heilutellen. Sitten meni mies talliin, otti
naulasta päitset, pani Pollen päähän, joka yksin seisoi autiossa
tallissa, ja talutti ulos.
Nuori herra hyppäsi maahan, otti pyssyn takaansa penkiltä ja alkoi
astella Pollen ja rengin perässä karjakujaa pitkin. Kaalimaalta, tuvan
takaa, yhtyi heihin vielä talon rouva ja tytär.
Helmojaan kantaen astuskeli rouva viimeisenä surumielisesti katsellen
Pollea, joka siellä edellä pää riipuksissa jäykkäjalkaisena viimeiset
askeleensa otti.
— En minä hirviäkään lähteä perille — sanoi hän hiljaa tyttärelleen,
mene sinä jos menet, minä näen kyllä täältäkin.
— En minäkään, se on niin surkeaa, vastasi tytär, jonka kasvoilla äidin
alamielisyys kuvastui.
— Noustaan tähän kivelle, mamma.
Vaivalla hän kipusi kivelle ja istahti tytön viereen, joka häntä oli
nauraen kädestä vetänyt.
Yhtaikaa he käänsivät molemmat katseensa metsään päin ja tytär tuli
taas surulliseksi.
— Katso, tuolla se on aholla, näetkö äiti, mäntyjen välissä. Polle
parka, siellä on sinun hautasi... meidän kaunista Pollea ei ole kohta
enää.
— Mikäpä kaunis se nyt enää on; kauniina et sinä sitä muistakkaan. Etkä
sitäkään tiedä mimmonen se oli kun ostettiin. Karva seisoi pystyssä ja
jalat menivät melkein ristiin. Eikä siitä kukaan muu uskonut mitään
tulevan kuin minä. Minun houkutuksestani sen pappa osti ja kuinka minä
sitä sitten koetin pitää hyvänä... Monta kertaa päivässä minä kävin
tallissa katsomassa ja se hyrisi aina kun näki ja vaikka se olisi ollut
kuinka kaukana niin tunsi minut ja tuli aina pyytämään leipää.
— Niinhän se minultaki aina tahtoi ihan väkisin...
— Niin, kun oppi aina minulta saamaan. Vaan kerran se minut pahasti
säikäytti.... Juuri sinuapa minä olin kantamassa silloin. Se oli tallin
luona, enkä minä älynnytkään, kun se kiidätti kohti kuin ammuttu
ja minä töin tuskin pääsin rappusille. Miten minä lienenkään niin
säikähtänyt.... Mutta sitten minä en koko ajalla uskaltanut mennä
pihalle kun Polle oli irti.
— No nyt, katsohan mamma nyt! Eikös asettaneet sitä noiden näreiden
taa, etten näe mitään. Sitoivatko ne sen silmät? Nyt se toki väistyi
vähän...
Selvästi kuvautui Pollen runko vaaleata ahoa vastaan ja pää kohotettuna
se uteliaasti katsoi vastapäätä olevaan tiheään lepikkoon.
— Sieltä ne varmaan ampuu...
Silloin paukahti ja tupsahti savua pienen aukean täydeltä puiden
välissä.
— Nyt se on mennyt! Ei, hyvä Jumala, mamma, se seisoo vielä! Näetkö!
Mutta pää on riipuksissa.
Herran ihme, miten se saa kärsiä!... Polle, Polle parka!
Hän seisoi kädet ristissä ja vedet silmissä ja rouvakin oli aivan
vaalea.
— Voi, voi sitä poikaa! Eipähän totellutkaan, kun minä käskin
hankkimaan varmemman ampumamiehen... Polle, sekö nyt on sinun palkkasi!
Taas pamahti pyssy ja savun selvittyä he näkivät, että Polle ei
seisonut enää. Molemmat miehet juoksivat lepikosta sen luo ja
tarkastelivat hetken. Sitten tarttui toinen etu- toinen takajalkoihin,
vetivät haudan reunalle ja vieräyttivät hautaan. Toinen otti pyssynsä
maasta ja lähti poispäin tulemaan, toinen jäi luomaan umpeen kuoppaa.
— Sinne se nyt jäi!
— Niin, siellä se nyt lepää Polle!
Kauppalangot.
Hän istui mehevänä ja tyytyväisenä pöytänsä edessä. Paitahihasillaan
istui ja paperossia leuhuutteli katsellen ikkunasta huuruisten koivun
latvain muodostamaa hienoa pitsiverkkoa taivaan siintävällä pohjalla.
Hän kuuli että joku ajoi pihaan, vaan ei viitsinyt nousta pihanpuolesta
ikkunasta katsomaan, arveli että lie joku talonpoika, joka tulee
rotakolliaan hakemaan.
— Joutaa tulla, ajatteli, nyt kun olen jo virkakirjeistä ja muista
kuitti.
Silloin kajahti ihan ikkunan alla aika hirnunta. Ja hevon hörinään ja
huovuntaan yhtyi viihdyttävää puhelua.
— Mitä peijakasta! Eikö niiden konit enää pysy etempänä kuin tuossa
ihan minun ikkunani alla likaamassa?... Hän hypähti ylös, vaan
ennenkuin ennätti ikkunan luo, kuului askeleen narsketta ja sisään
astui roteva mies, pitkävartisissa saappaissa, puoleksi tukinuittaja,
puoleksi herra.
— Jassoo... Terve terve!... Pakkanen?
— Niin on. Tullut asetti kylmää löyhkävän turkkinsa naulaan. No,
kuuluuko mitä uusia? Hän käveli käsiään hieroen lattialla.
— Ei juuri.....vastasi vallesmanni hiukan hajamielisesti ikkunan luota.
Sillä on peijakkaanmoinen luurakennus tuolla!
— Liisallako? kysyi toinen, joka hänen ohitsensa katseli kun Liisa
rinnat hyvin vapaasti rellottaen ohuen karttuuni röijyn alla juosta
kapsutteli tupaan.
— Tuota oritta minä _tarkotin_. Vallesmanni nauroi ihan koukkusissaan
ja alkoi sitten avaimiaan housun taskussa helistellen astella hänkin
mattoa pitkin.
— Pöystisestä se nyt tulee rikas mies.
— Pöystisestä?... No, tiesihän setä uusia.
— Ota paperossi.... eli paa piippuun, paa! Se.... se Korpijärven
tukkipalsta on langennut hänelle jaossa ja taitaa olla pulskia puita,
ehkä kymmenen tuhannen edestä.
— Enemmän! Tunnen paikat. Rouvia metsää kaikki ja mainion nätti
vetomatka. Ja terveitä honkia että helisevät... Saakuli soittakoon...
Hän pudisti päätään. Joko ukko tietää tästä?
— Ei suinkaan. Minä sain yksityisessä kirjeessä tiedon... Mutta kai
siitä jonkun viikon perästä tulee virallinen ilmoitus.
Vallesmanni istua rehotti levollisena sohvan kulmassa heittäen tuon
tuostakin pikaisen silmäyksen toiseen, jonka kasvoilla kuvastui
heränneen ajatuksen, jota ei vielä uskalleta lausua, jännitys. Hän
tiesi että sieltä jotakin tulee.
— Setä, sanoi sitten toinen äkkiä pitkän vaitiolon perästä, ollappa
pojalla rahoja, — hän istautui vastapäätä vallesmannia ja lyödä
läiskäytti muhkeaan reiteensä, — niin nyt sitä tehtäisiin "Geschäftiä."
— Elä, luuletko että hän möisi sen?
— Möisi... myö, myö!... Hän tahtoisi päästä koko roskasta, sanoi vielä
toisella viikolla, ja ihan käyvästä hinnasta...
— Tuskinpa niinkään kun kuulee...
— Ei, mutta _ennen_ kun kuulee...
Hän aikoi jatkaa, vaan vallesmannin katse pysähdytti hänet. Nuhteleva
se katse ei ollut, olihan vaan pitkä ja tutkiva ja selkeä. Hän alkoi
ymmärtää.
— Setä ostaa sen..., jolla on rahaa, sanoi toinen hiljaa.
Vallesmanni nauraa hörähti. — Minä, ruunun virkamies...
— Saakuli soittakoon, se kävisi kuin tanssi! Ajaisi sinne, rahat
Pöystis-papan kouraan eli velkakirja, joka on yhtä hyvä kuin raha,
siirtokirjaan nimet ja puumerkit ja vot! — kymmenys tuhatta kuin
taivaasta...
Vallesmanni oli miettiväisenä katsonut kun toinen innokkaasti puhui
ja hänen kasvoilleen oli vähitellen kihonnut puna. Nyt hän löi toista
polveen ja sanoi vilkkaasti:
— Sopiihan sinun koettaa! Aja sinne ja jos onnistuu, niin pannaan
puoleksi...
— Mutta se Fribergin velka on paha velka. Jos se pyöveli kuulee, että
minä tämmöisiin ryhdyn...
— Noo, löytyyhän meillä toki vielä sen verran krediittiä. Ja jos kauppa
onnistuu, pannaan voitot tasan. Viisituhatta mieheen, nätti summa...
Peukalo päälle veikko, että ajetaan tämä asia kunnialla loppuun. — Hän
oli ihan punanen kasvoiltaan ja puristi voimakkaasti toisen kättä.
Mutta tämä oli nyt vuorostaan käynyt epäilevän näköiseksi.
— Vaan kuulkaa setä, eiköhän olisi viisainta ottaa metsäherra liittoon,
antaa sille vähän...
— Mitä? Se metsävoro? Sen roiston kanssa minä en tahdo olla missään
tekemisissä, sen minä sanon...
— Ei, mutta varovaisuuden vuoksi, ettei ennen aikojaan hölmäseisi....
Jos hän nyt esimerkiksi saa paperit, niin voisihan hän niitä pidättää
muutaman päivän.
— Ei, siitä ei tule mitään. Sille jakamaan; ja se mies ei niin vähään
tyytyisikään... Pannaan me vain asia toimeen, me kaksi vanhaa ystävää,
ja pistetään rahat omaan kukkaroon.
— Mutta parempi pitää pyy pivossa kuin kymmenen oksalla... Se mies voi
tehdä meille hiivatin haitan jos on vastassa, vaan yksistä puolin hänen
kanssaan on asia varma.
Vallesmanni käveli levottomasti sinne tänne ja pysähtyi viimein ikkunan
eteen.
— Vaikka eihän se ole sanottu että hän haluaisikaan, jatkoi toinen.
— Hänkö? — Vallesmanni kumartui huoneesen päin ivallisesti hymyillen.
Ole sinä siitä vaiti. Se mies ryhtyy vaikka mihin... Jaa no, jatkoi hän
sitten taas matolla kävellen, ehkä olisi varminta antaa hänelle pieni
viittaus.
— Parasta se on. Ja jos hän yhden tuhannen eli pari...
— Jaa, mutta ei, ei sittenkään! Minä en kärsi sitä miestä. —
Vallesmanni hipasi nenäliinalla otsaansa, joka kiilsi miltei rasvasena.
Pari tuhatta markkaa! Mitä siitä sitten meille jää?
Vieras oli noussut ylös ja ottanut turkkinsa naulasta. Hän naurahti
vähän pilkallisesti.
— Dubbelt opp, ainakin!
Vallesmanni seisoi kädet taskuissa, pää nuukallaan, miettiväisenä.
— No setä, minä ajan siis sinne ja tiedustelen ja jos soveltuu, teen
kaupat...
— Aja aja! Mutta ole varovainen, ettet kovin hätäile; ettei Pöystinen
huomaa mitään. Se on semmoinen vanha kettu.
— Kyllä _minä_ osaan.... Hyvästi setä!.... Joo joo! Mutta muistakaa se,
että jos metsäherra pääsee asian pilaamaan, ei syy ole minun.
Hän lähti ja hyppäsi parilla askeleella portaita alas ja alkoi
vikkelästi selvitellä ohjaksia, jotka hevonen oli jotenkin temponut
irti ja jalkoihinsa sotkenut.
Silloin ilmestyi vallesmanni rappusille.
— Jos sinä todellakin luulet että olisi parempi puhutella metsäherraa
ensin, niin voithan siellä käydä, tai jos ajamme molemmat, eli
olkoon... voinhan pistäytyä iltasella.
— Se on hyvä. Jospa hän nyt tuon tuhantensa pari saapikin, niin onhan
sitä siinä meillekin jäämään... Morjens, morjens!
Vallesmanni luikki sisälle kylmän kynsistä ja toinen hypähti sujakasti
kappirekeensä. Hän ajoi tikapuiden ympäri ja lähti vauhdilla porttia
kohden kun kiivas rumputus ikkunaan sai hänet tempasemaan oriin melkein
pystyyn.
Vallesmanni töytäsi vielä kerran rapuille.
— Ei ei, ei se sittenkään käy laatuun. Aja sinä vaan suoraan
Pöystiseen, heitetään koko metsäkarhu hiiteen, mutta ole varuillasi,
ettet laske liikaa sanaa; ole varuillasi.... Kuule, eläpäs aja! Voit
tarjota hyvästi, mutta ole varuillasi! Se on semmoinen lurjus se
mies... Kymmenen tuhatta markkaa kahteen mieheen on se sentään koko
nätti affääri!
Hän nauraa hikratti mielissään ja hykerteli käsiään.
Nyt pääsi kauppalanko vihdoin lähtemään ja hän lähtikin komeasti.
Kasvia tutkimassa.
Kesäpäivän helle paahtoi harmaita pärekattoja ja punasia seiniä ja
pihamaata, jossa jo hohti muutamia kellastuneita lämyjä. Pihlajat ja
koivut seisoivat lehteä liikauttamatta ja koreat asterit ja ruusut
antoivat väsyneinä lehtensä lerpahtaa vartta pitkin. Sinisilmät ja
orvokit niiden juurella katselivat viattomilla silmillään kummastellen,
etteikö tapahtuisi mitään, joka soisi heille siunaushetkeksikään
vilvotusta eli edes katkaseisi ikävän äänettömyyden. Eikö sadepisaraa,
eikö tuulen suhahdusta puissa, eikö kukaan tule viheriäisestä kannusta
heidän päälleen vettä ruiskuttamaan?.... Ei, taivas on pilvetön, ihan
puhdas ja kuulakan sininen, puissa ei kuulu suhahdustakaan, yksin
levottoman haavankin lehdet lepäävät kerran, ja viheriä kannu makaa
nuukallaan hiekalla portaiden edessä. Ei näy ristin sielua, ei kuulu
hengen hievahdusta...
Vaan jopa rapsahtaa eteisen lukko ja portaille hötkähtää tyttö.
Punaraitainen hame ja valkonen kirjaeltu kansallisröijy ja pitkä tumma
palmikko... Hän katsoo suu hymyssä oikeaan ja vasempaan ja kurkottaa
päätään.... Tyhjä on riippumattokin haapojen välissä!... Hän hypähtää
maahan ja lähtee juoksemaan, pihan poikki ja sitten ruispellon
piennarta metsään päin... Silloin kajahtaa saunan luota hänen
jälkeensä: Lyyli, minne sinä taasen hyppäät? Et viittä minuuttia malta
alallasi.
— Kasvia tutkimaan, hän huutaa hiukan kärsimättömästi vastaan ja
juoksee kahta kiivaammin. Nyt hän kipuaa sukkelasti aidan yli ja jatkaa
samaa vauhtia kulkuaan mäen rinnettä alas.
Tultuaan sinne, missä tie lähtee luikertamaan kanervikko ketoa,
poikkesi hän metsään ja käytyään muutaman sylen näki kivellä suuren
katajapensaan takana pojan, ylioppilas lakki päässä. Hän heittäytyi
hengästyneenä samalle kivelle, sammaltaneelle vanhalle paaselle, ja
ojenti nauraen nuorukaiselle kätensä.
— Sieltä kotoa on niin vaikea päästä! Sinä et usko, pikku siskot ja
kaikki ovat kuin takkiaiset jälessä...
— Jo minä odotinkin — nuorukainen katsoi kelloaan — runsaan puolen
tunnin. Mutta, lisäsi hän lämpimästi tyttöä katsellen, parempi myöhään
kuin ei koskaan!
Tyttö ei virkkanut mitään; tuo katse pani hänet aina hämille. Se tuntui
sydämmeen saakka ja teki rauhattomaksi samalla kuin lamautti hänen
vilppaan virkeytensä.
— Mitä sinä katsot? hän sanoi nauraen ja koetti olla väliäpitämätön.
— Sinua!
Tyttö painoi päänsä alas. Hänen kasvoilleen ja kaulalleen nousi heleä
puna ja hän tunsi toisen silmät itseensä kiinnitettynä, tunsi ne
hellinä, lämmittävinä, ihailevina.... Hän koetti nostaa silmiään ja
katsoi hetken noihin helliin, ihaileviin sinisiin silmiin ja kysyi
hiljaa:
— Mitä sinä katsot?
— Sinua!
Tyttö katseli taas hetken helmaansa. Hän tunsi lämmön toisen ruumiista
ja tunsi hänen silmäinsä yhä katselevan ja tunsi ympärillä vallitsevan
värähtelevän kirkkauden, kanervan tuoksun ja hiljaisuuden...
— Mitä sinä katsot?
— Sinua!
Silloin purskahti tyttö nauruun. Tämähän on kovin imelää! hän ajatteli,
ja tahtoen pudistaa kaiken imelyyden heistä pois hypähti hän koivun
luo, joka kasvoi kiven kolossa koukkusena ja vääränä, ja kiipesi sen
polvekkeesen istumaan.
— Aijaj! Kuka on nyt käynyt tästä tuohta repimässä... Katsos!...
Eikö sinustakin ole häijyä kun ne noin ovat turmelleet minun
vänkkyräraukkani...
— On. Se on hyvin sopimatonta noin raaskata nuoria puita. Ja koivuja
vielä... Minusta ovat koivut nuoria neitoja, niin kainoja ja
hempeitä ja naisellisia. Niiden hennot oksat ovat kuin juuri poikki
taittumaisillaan eikä niitä kuitenkaan voi mikään myrsky taittaa...
— Mitäs männyt ovat? keskeytti tyttö.
— Ne ovat miehiä, käytännöllisiä, jokapäiväisiä...
— Vaan kuuset sitten? Nehän ovat niin kauniita...
— Kuusi muistuttaa minusta aina pappia, se on niin ajatteleva, vakaa.
Ja sehän sopii, se vihkii yhteen männyn ja koivun...
Hänen silmänsä piirtyivät taas tytön kasvoja katselemaan; silmiä ja
taas silmiä ja väliin punasia huulia...
Tyttö heilutteli jalkojaan ja nojasi tyynenä koivun runkoon ja salli
pojan katseen silmiinsä vajota. Hän oli rauhallisempi nyt kun oli
etempänä. Hän tunsi että täällä hän hallitsi, vaan joutui lähellä
jonkun oudon, tuntemattoman tenhovoiman alaiseksi.
— Oletko sinä koskaan kuullut Virgiliota? kysyi ylioppilas viimein
yhä tuo lämmin, ihaileva katse silmissä ja ääni värähdellen hellyyttä
vakavuudessaankin.
— En. Mikä sitte?
— Hänellä on eräs laulu, joka alkaa... ja hän lateli pitkälti latinaa,
josta ei tyttö ymmärtänyt mitään; vaan kuitenkaan hän ei voinut kääntää
silmiään lausujan kasvoista, jotka kuin lumottuina hohtivat...
— Mitä se on?
— Kuinka sua nimittäisin neito, oi jumalatar! se alkaa, ja se on juuri
kuin sinulle tehty. Jos minäkin olisin runoilija, niin kohottaisin
sinut Parnassolle...
Tyttö nauroi, mielistyneenä, ja hyppäsi alas. — Mitä minä siellä
tekisin? Sano? Hän nipisti toista veitikkamaisesti korvasta. — Ja
lisäsi hiljempaa: jos ei sinua siellä olisi...
Ylioppilas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja puristi hänet
rintaansa.
— Saanko suudella sinua?
— Et. Hän nauroi ja puisteli päätään, vaan silmänsä säteilivät ja hän
vilkasi pikimältään pojan huuliin pienten vaaleiden viiksien alla.
Hänenkin teki mieli...
— Miksen minä koskaan saa sinua suudella? Tyttö nojasi päätään hänen
olkaansa ja katseli häntä hymyillen.
— Et, hän kuiskasi, vaan silmänsä olivat niin äärettömän halukkaat.
Ylioppilas painoi päänsä lähelle, aivan lähelle.
— Suutele nyt minua kerran, yhden ainoan kerran, hän rukoili.
— En, en en en, nauroi tyttö, vaan samassa hän kietoi kätensä pojan
kaulaan ja suuteli häntä, ensin toiselle poskelle, sitten toiselle ja
painoi viimeksi pitkään, hellästi suunsa hänen huulilleen.
Sitten hän riuhtaisi irti ja lähti juoksemaan kuin petoa pakoon
mäkitietä ylös.
Ylioppilas seisoi hetken huumautuneena tumma puna kasvoilla. Sitten
hän heittäytyi nojosiin kivelle ja katseli mäkitielle niin hohtavan
onnellisen näkösenä kuin olisi saanut omakseen kaikki maailman aarteet
ja kalleudet. Hän ei kuullut ei nähnyt... hän muisteli.
— Mitä maisteri siinä etsii?
Se oli heidän renki, joka oli tullut tietä alas, suitset olalla, ja
katajan takaa uteliaana kurkotti. Hän säikähti ja punastui.
— Ilman tässä vain — tutkin kasvia.
Hän nousi ylös ja lähti astuskelemaan yhä tuo autuas hymyily kasvoilla.
— Mahtaa olla helppo ja hupaisa virka se heinäntutkijan virka, ajatteli
renki mielessään.
Työtönnä.
Suupellit olivat selällään ja mustilla hiilillä nuukotti nokallaan
pieni kahvipannu. Uunin kylki oli kylmä, siitä ei lähtenyt enää
lämmintä, näytti päinvastoin siltä kuin se olisi imenyt itseensä
jokikisen lämmön pisaran huoneesta. Niin kolkolta ja täyttymättömän
tyhjältä näytti suuri musta uuninsuu.
Sängyssä, tilkkutäkin alla lepäsi huoneen haltija, ompelijatyttö. Hän
kytrötti kasvot seinään päin, peite korvia myöten, kädet piilossa;
pieni palmikko repotti kuin hiiren häntä tyynyllä.
Mahtoi jo olla yhdeksän tai kymmenen aika. Kylmä aamuvalo lankesi
kellahtavan uutimen läpi suojaan, nukkujan takaraivolle ja kirjavalle
peitteelle, ja vanhain huonekalujen kuluneille kulmille. Ikkunan alla
seisoi ompelukone, punanen villavaatetilkku neulan alla, ruosteelta
varjelemassa.
Päivä oli jo hyvällä alulla, kadulta tunki tänne pihan perällekin
kumeaa jyrinätä ja kartanolta kuului joskus joku kovempi ääni tahi
kolaus. Vaan ompelijatyttö ei välittänyt nousta. Maatessa ei tuntunut
niin nälkä ja oli lämpimämpi. Säästyi puita.
Mitäpä hän viitsi nousta kun ei ollut ruokaakaan. Eilen päivällisaikaan
oli syönyt viimeiset perunat ja leivänkannikan, eikä ruokapuodin emäntä
luvannut antaa enää, kun oli jo velka kasvanut niin suureksi, alulle
toistakymmentä. Eikä työkään liioin houkutellut nousemaan.... ei ollut
kukaan tuonut työtä viikkoon ja sitä ennenkin oli vain mitä lie ollut
vähän repposia, liinavaatteiden korjausta. Ja silläkään rouvarukalla
ei ollut edes heti maksaa. Voi voi, mikä se lie tänä talvena oikein
tullut?... Ja hän kun vielä, onneton, sattui muuttamaan syksyllä ihan
toiseen päähän kaupunkia ja useimmat vanhat työtutut haihtuivat pois.
Mitäpä ne viitsisivät näin kauvas, kun on likempänäkin... ja oikein
suuria makasiinia. — Mahtaakohan niissä aina piisata työtä?... Minkäpäs
tähden ei, rikkaat vievät vain niihin, eivät välitä, mitä se maksaa,
eivätkä muista että köyhätkin tarvitseisivat työtä... ja leipää...
Hän huokasi raskaasti ja kääntyi vuoteessa. Väliin olivat mustaluomiset
silmät suljetut, väliin jäi hajamielinen katse yhteen kohti
tuijottamaan, väliin se kiersi nopeasti pienen kolkon suojan.
— Voi voi, mitenkähän minun sydänalassani tuntuu niin pahalta,
oliskohan se siksi kun en saanut koko eilisenä päivänä suolakalaa?...
Vesi tuli hänen suuhunsa ajatellessa suolakalaa ja hän painoi
käsivarsillaan sydänalaansa.
Kyllä niillä on niissä makasiineissa hyvät palkat eikä ole aina sitä
huolta huomispäivästä kun näin yksinään ommellessa. Ja ovatkin ne
aina niin huolettoman näkösiä... Marikin niin iloisena hiipotteli
sirkkelissään Esplanaatikatua, valkonen harso silmillä ja kehui
lystiään. Mutta ei Marin palkka kuitenkaan semmoseen komeuteen
riittäisi, Mari saa siltä rikkaalta Viipurin maisterilta, joka maksaa
hyyrinkin... Voi voi, kyllä minulla on kumma luonto!
Hän huokasi jälleen ja veti peitettä alemma, sillä poskiin oli kohonnut
veri ja kaula tuntui hikiseltä.
Hyyrikin on maksamatta, koko tämän kuun ja puolet viime kuusta. Eiköhän
tulle herra kohta tahtomaan... vaikka eipähän hän sen tarpeessa ole.
Voisihan hän käydä siellä ylhäälläkin puhumassa, mutta on se sekin
niin ilkeätä kun herra on semmonen aina. — Kelpaisi hänenkin olla,
saisi hyyrin tyyten anteeksi ja vielä muutenkin... Voi jos kerrankin
saisi oikeat vaatteet. Mutta mikä hänellä lienee, hän on niin kumma
välistä; niinkuin silloinkin, kun oli kontrahtia tekemässä... Hän oli
ensin niin mielissään ja kuunteli lämpimänä kun herra tutusti jutteli
ja laski leikkiään. Ja kun hän sitten koukeroitti nimensä alle ja
herra nojasi kevyesti hänen olkapäähänsä, tuntui se varpaan neniinkin
saakka. Mutta sitten nojasi herra rennommasti ja pisti sormenpäät
hänen takin-nappiensa väliin. Hän katsahti lihavaa valkosta kättä
rinnallaan ja sitten syrjästä herran kasvoihin, ja hän näki väkinäisen
hymyn paksuilla värittömillä huulilla ja poskilihan värähtelevän....
Minkätähden hänellä on niin kumma luonto? Ei olisi silloin nälkä eikä
kylmä... Vaan ehkä ne muutkin tuntevat samallaista inhoa ja häpeää ja
vihaa kun heitä rahalla kositaan, mutta luovat silmänsä alas ja antavat
ottaa. Ja sitten tottuvat myömään ruumiinsa rahalla... Mistäpä köyhä
ompelutyttö miehenkään saa, ja jos saa jonkun juoppo-kisällin, niin ei
ole ilo eikä kunnia silloinkaan suuri. Kyllä ei tämmösellä työllä pääse
kunnon vaatteisiin, ei ikään, — tämmösellä työllä! — eihän tuota ole
työtäkään...
Hänen katseensa pysähtyi nuttuun, joka riippui naulassa oven suussa,
ja hän näki ajatuksissaan jokaisen salaisen paikan kun oli siihen
ommellut. Eilen viimeksi oli koettanut nahkapuuhkalla rikkinäisiä
napinkoloja peittää. Milloinkahan tuostakin pääsisi!
Silloin kuului porstuasta askelia ja joku lähestyi hänen oveaan. Nyt
naputettiin hiljaa, hitaasti, ikäänkuin koetteeksi.
Hän oli hypähtänyt istumaan ja nostanut jo toisen paljaan jalkansa
lattiaan.
Onkohan se työtä? Jumalan kiitos, ettei hän vienyt ompelukonettaan
panttilaitokseen!
Silloin kuului toinen koputus, verkalleen, vaan kovasti niinkuin miehen
rystysistä.
Mitä, jos se on herra! Hän päästää! Mutta ei.... taivaan nimessä, sänky
levällään ja hän näin alastonna. Jos se nyt pääsee, niin hänet perii
hukka... Mutta kuitenkin! Jos se on herra, ja hyyri on maksamatta, se
hyyri se hyyri...
Hänen päätään vieppasi yhtäkkiä ja hän istui sängyn laidalle. Taikka
jos se on poliisi? Jos herra on lähettänyt poliisin käskemään pois...
Hän pani kylmät kätensä ristiin ja kuunteli.
— Saakeli!
Se oli herra, herra oli, hän noin pehmosesti puhuu, ja nyt meni!...
Mikä hänen eteensä tulee siitä hyyristä, voi mikä hänen eteensä tulee?
Hän istui hetken aikaa, kosteat kädet ristissä helmassa, toivottoman
ja neuvottoman näkösenä. Sitten hän alkoi pukeutua, verkalleen ja
hajamielisesti. Ei tuntunut enää niin kovasti nälkä eikä kylmäkään,
mutta päätä kivisti kauheasti. Hän suki ohuet hiuksensa päälaelle ja
asetti pienen hatun kohdalleen ja veti sitten sen vanhan, useasti
muodistetun nutun päälleen.
Nyt hän lähtee ja käy jokaisen luona, joka hänelle on joskuskaan työtä
antanut, ja pyytää jotain, vaikka mitä, tekemistä. Vaikka liinaompelua
eli vaikka parsimista... Ja jos ei kellään ole eikä kukaan tahdo antaa,
niin silloin — Jumala häntä auttakoon!
Pieni pettymys.
Ylioppilaan piti matkustaa pois ja oli sentähden pyytänyt jatkolaista
viimeisen kerran kanssaan kävelemään. Nyt he astelivat verkalleen
Kaisaniemen syrjäisempiä syksyisiä käytäviä. Olivat jo astelleet kauvan
ja yhä vain heillä oli puhelemista.
Pää eteenpäin taivutettuna, hiukan kallellaan, ja kriitillinen pieni
ryppy kulmien välissä kuunteli jatkolainen. Tuossa asennossa ja koko
olennossa oli jotain tyystin tarkkaavaista ja punnitsevaa ja hänen
sanansa sattuivat aina niin kuin olisi hän hyvinkin arvostellut toisen
lauseita ja niissä löytänyt vastustettavaakin. Se vaan niin sattui.
Sisällisesti oli tyttö ihastusta ja kunnioitusta kukkurillaan.
— Hän on teoloogi — oli tyttö parhaalle, ystävälleen jatkolla kertonut,
mutta hän ei ole ensinkään tuollainen yksipuolinen jörri kun ne
tavallisesti ovat, vaan hän lukee ja tutkii kaikkia ja hänellä on omat
varmat mielipiteensä joka asiasta ja ne hän on itse itselleen luonut
eikä muilta lainannut. Ja sitten hän on aivan erilainen kuin ne muut
niine rakastumisineen, hän ei koskaan puhele joutavaa; hän _on_ aivan
erikoinen, niin kuohuva ja kumminkin niin syvä!
Verrattomalla katseella hän oli tätä ystävälleen kuvaillut, onnellisena
siitä että _hänellä_ oli tällainen ystävä, jonka kanssa sai aivan
vapaasti seurustella kuin toverin ikään, vaan jonka seura samalla
oli opettavaista. Äärettömästi oli hänen näköpiirinsä viimeaikoina
laajennut...
Ja siinä hän nyt taas kulki imien jokaisen sanan, jonka ylioppilas
lausui, varmalla tavallaan selitellessään ja vastustellessaan Tolstoin
"liioitteluja". Hän innostui, oli kaunopuheinen, heitti päätään
ylimielisesti joskus ja viittasi kädellään.
Sitten hän vielä puhui paljon muuta, ohimennen kosketti melkein
kaikkiin niihin kysymyksiin, joista he olivat lukukauden kuluessa
jutelleet. Tämä oli ikäänkuin yleis-silmäys, ikäänkuin hänen
ohjelmansa, jonka hän nyt viimeisen kerran kävellessä jätti ystävälleen
muistoksi. Ja sitte hän viho viimeiseksi, kun jo lähestyivät tytön
porttia, kertoi että hän oli valinnut itselleen mielilauseen.
— Oletteko?! Saanko minä.... ei, kuinkas? minä... ehkä te sentään
näytätte minulle!
— Kyllä. Teitä varten minä sen juuri valikoinkin. En kenellekään ole
sitä näyttänyt enkä tulekkaan sitä koskaan muille antamaan.
— Se varmaankin... on... hyvin syvä! sanoi tyttö hämillään ja
mielissään, kun hän on _ainoa_, joka saa heittää syvimmän silmäyksen
hänen aatemaailmaansa, jolle hän uskoo tuon salaisuutensa.
— Kyllä se sisältää paljon, sanoi ylioppilas ja heitti häneen
kummallisen käsittämättömän katseen.
Sitten he erosivat ja ylioppilas pisti hänen käteensä paperin. Ja hän
riensi portaita ylös ja meni heti suoraan kamariinsa yksinäisyydessä
miettiäkseen ja nauttiakseen niitä sanoja, jotka juurikuin olivat
hänen syvän henkensä avain. Hän istui keinutuoliin ja ponnahutti sen
kapealla kengänkärellään taapäin, että raakasi melkein pitkällään
siinä, ja avasi miettiväisenä paperin... Ja hienon hieno ivallinen väre
väikkelehti hänen suunsa sopessa, vaan häipyi pian punaan, joka kohosi
kauluksen alta kasvoille.
Kolme sanaa vain, hienosti, kauniisti piirretyt:
_Minä rakastan sinua!_
Lähtiessä ja palatessa.
Kun nyt on jo monta viikkoa tuota yhtä ja samaa asiata jauhanut!
Lähtisit jo!
Tolkki istui pyhäpukimissaan miettiväisenä pöydän päässä, eikä
virkkanut mitään.
— Vähätpä meistä, vaimostasi ja lapsestasi! -jatkoi vaimo, — lähde sinä
vain maailmata kiertämään. Ainahan siellä hupaisampi lie kuin täällä
pohjukassa.
— Vaan enhän täälläkään tuulella ja päivänpaisteella elä. Syksyllä ne
kyllä kaikki lupaavat uutisessa maksaa, mutta kukapa syksyyn joutaa
odottamaan. Ainoa, joka maksaisi palkan rahassa, on apteekkari, vaan
senkin satuin suututtamaan. Ei, pois sitä pitää!
Tolkki nousi ylös ja astui takan luo piippuaan kopistelemaan. — Ja
saatanhan minä sieltäkin laittaa teille rahoja, ja laitankinhan minä.
Vaimo ei ollut kuulevinaankaan, ei ainakaan leppyäkseen. Hän kiehutti
kahvipannua hiiloksessa ja näki, että hän oli tavattomasti tulistunut.
— Eikähän tuota ikävänkään luulisi sinua kovin rasittavan, kun työtä
vain piisaa. Ja miksipäs ei sitä sulla ole, kudo kangasta ja vaikkapa
menet talosiin heinäntekoon ja semmosiin.... Vaikka kyllähän se ikävä
on paha tauti, lisäsi Tolkki, kun näki, että vedet herahtivat vaimonsa
silmiin.
— Ikävä! Luuletko sinä, että minä sitä pelkään.
Ja katse, jonka hän heitti Tolkkiin, sanoi: tuota mokomaakin!
Mutta ikävää hän todenteolla pelkäsikin. Kun ei ollut vielä ollut
viikkoakaan Tolkista erillään sittenkun yhteen menivät, kuuteen
vuoteen. Kelle hän nyt ruuan keittää, kelle tilan laittaa, ketä hän
joka ilta odottaa työstä kotiin, kuka häntä aamusella kylkeen nykäsee,
että nousta einekahvia keittämään? Ja Tolkista se näytti olevan noin
helppoa; sillä oli tuommonen into päästä pois hänen luotaan...
— Annappa kun minäkin ruovin! — Se oli Tolkki, joka yritti ruopasemaan
hänen käsivarttaan, jota hehkusta alkoi kirveloida.
— Pois siitä sorkkinesi! huudahti vaimo kiivaasti. — Onhan siellä
kaupungissa parempia kuin minä...
Tolkki katsoi häneen hetken kulmien alta, teki äkkipyöräyksen, niin
että pieksun pohja suhahti siltaan, sieppasi laukun naulasta ja lähti
sillä voimalla, jotta ovet jälkeen paukkuivat.
* * * * *
Kesä oli sentään kulunut, vaikka pitkät olivat monesti päivät.
Kerran alkukesästä oli Tolkki kirjoittanut ja lähettänyt rahaa,
vaan nyt ei ollut pariin kuukauteen kuulunut mitään. Vaikeata oli
tuo tietämättömyys ja vielä vaikeampaa tytön ikävöiminen... "Äiti,
kukahan siellä isälle kahvia keittää?" kuului aamusella ja iltasella,
venytysten ja haukotusten lomassa: "voi voi, kun se isä jo tulisi!"
Mutta sitten eräänä iltana ilmestyikin Tolkki tupaan.
— Isä, isä! tyttö riemuitteli, hyppi ja huusi, mutta maahan katsoen
antoi vaimo kätensä.
— Kas kuin hennoit tulla!
Tolkki istui tyttö polvella penkillä ja alkoi kertoa Helsingistä,
niistä komeista rakennuksista ja höyryistä ja kirkoista ja kun siellä
katuja kulkee semmosia kummia vaunuja, "onnenpussiksi" ne niitä
sanovat, joiden edessä on neljä hevosta, ja sitte siellä on keskellä
yhtä kaunista toria semmonen vaskesta valettu mies, jolle ne kuuluvat
käyvän laulamassa, ja voi sitä kaikkea mitä siellä näkee...
Vaimo kuunteli ääneti, tehden mielessään vertailuja. Noin se oli
saanut nähdä, mutta mitäs hän? Oli vaan jätetty kuin kalamiehen koira
rannalle. Oli saanut koko kesän kitua siinä pelossa, että sillä
on siellä paha olla ja ehken ikävissään juo... Ja ehkä lieneekin
juonut!... Ja noin se nyt tuossa latelee mielissään, eikä edes kysy
millä täällä on eletty.
— Entäs sitä soittoa kun siellä kuuli. Muistatko sinä, kun Laukaan
soittokunta oli täällä? Semmoista se on ja vieläkin parempaa... Kun
minunkin vanhan miehen sydäntä oikein hipasi... ja se naisväki...
— Oisit sitten pysynyt siellä... Mitä tulitkaan tänne erämaahan.
Alkasit vaan laputtaa taivaasesi takasin.
— Ka, eiköhän nyt taas tee mieli tappelemaan, niinkuin silloinkin kun
isä lähti, — sanoi pikku tyttö viattomasti isänsä kaulassa kiikkuen.
Ja se sattui niin Tolkkiin että itku pääsi. Hiljaa valuivat vedet
poskia pitkin, valuivat valumistaan, vaikka hän kyllä olisi tahtonut
ne pysäyttää. Vaan kun ei jaksanut hillitä mieltään, laski hän tytön
lattialle ja lähti ulos.
— Äiti, näitkö kun isä itki?
Suuret silmät olivat pelkoa, hämmästystä, uteliaisuutta ja sääliä
täynnä. Kun isä itki!
— Pysy täällä! Puhalla valkeata uuniin.... Vaimo lähti etsimään
miestään. Hän etsi aitasta ja penkiltä maantien puolelta tupaa, vilkasi
latoon ja kävi kaivolla ja haki mäenrinteestä, missä Tolkki usein ennen
oli ollut pitkällään päiväpaisteessa. Viimein hän hänet löysi kivellä
istumassa aitan takana.
— Tolkki, sovitaan pois! hän sanoi reippaasti kyllä, vaan kun Tolkki
kääntyi päin, niin hän purskahti itkuun.
Yhtä paria huulet.
Leipämyymälä oli juuri avattu ja eräs naismyyjistä hääri tiskin takana,
poistaen hyllyiltä eilisiä muruja ja asetellen tuoreita leivoksia
sijaan.
Hän oli sievänlainen tyttö, lyhyt ja täyteläinen, otsa leveä ja
valkonen ja sen ympärillä kihartava hiusseppele; vaan hiukan
turhamainen myös. Olisikos hänellä muuten ollut sellaiset nauhat
päälaella, niin avonainen leninginkaulustin ja siinä pyöreällä kaulalla
samettinauha. Ja joka kerran kun hän meni suuren seinäpeilin ohi,
vilkasi hän siihen ja nosti leukaansa, ja sitä ei usko kukaan, miten
tyytyväiseltä hän näytti.
Sitten tuli ensimmäinen ostaja, pieni pojan napero, ja kysyi ihmeeksi
niin aikaseen aamulla punssitorttuja.
— Ovatko punssitortut valmiit? huusi tyttö komentavasti ovelta,
ja seuraavasta huoneesta kuului kysymys vierähtävän vielä toiseen
huoneesen, josta heti tuli pitkillä askelilla kisälli, kantaen peltiä
päälaellaan.
Hän oli valkosiin puettu kiireestä kantapäähän koko mies, niinkuin
leipurit ovat, valkonen kuin vehnäjauhosäkki, ja asetettuaan pellin
tiskille hän kumarsi kohteliaasti tytölle ja katseli ihastuneesti
uskollisilla silmillään.
Hän oli toinen tytön ihailijoista ja hänen nimensä oli Vuoltio.
Tekonimi luultavasti!
Poika sai pyytämänsä ja meni pois.
— Miksei neiti tullut illalla leipuriammattiyhdistyksen huvimatkalle?
— No en viitsinyt, vastasi tyttö olkansa yli, asettaen vastatuotuja
leivoksia lasivadille. — Olikos hauskaa?
— Ei ensinkään, vakuutti Vuoltio. En käsitä miten meidän
ammattiyhdistyksen huvit ovat muodostuneet niin ikäviksi. (Hän kuului
erääsen puhujaklubbiin). Illalla varsinkin oli kuivaa.
Mutta se oli valetta. Illalla oli ollut hyvin hauskaa ja Vuoltio oli
tanssinut aika lailla, vaikka nyt koetti tyttöä mielistyttääkseen
sanoa, että oli ollut ikävä.
— Oliko Ström siellä?
Tyttö tiesi varmaan, ettei Ström ollut; ilman vaan kysyi aikojaan.
— En minä häntä nähnyt, vastasi kisälli huolimattomasti. — Vaan jos
olisi hyvinkin ollut siellä juomapuolella.
— Hyi teitä!
Hän kääntyi äkkiä mennäkseen, vaan kun tyttö samassa hyppäsi ikkunan
luo ja kurkisti halukkaasti jonkun jälkeen, seisahtui hän ja katseli
tutkivasti tytön punastuvia kasvoja.
— Mitä te aina minulta sitä Strömiä kyselette ja — kyllä minä näin että
se oli hän, joka meni ohi — kurkistelette hänen jälkeensä. Ei teillä
kumminkaan ole yhtä paria huulet!
Hän teki kokokäännöksen ja marssi pois äkämystyneen näköisenä.
Tyttö jäi seisomaan paikalleen pää oveen päin käännettynä. Hän ei
ymmärtänyt tuota miestä — eikä tuota sanaa. Yhtä paria huulet! Sepä
vasta sana. Hän purskahti nauramaan ja nauroi niin, että punasena
leimusi, kädet ja pää tiskiin painettuna. Ei hän elämän päivinä ollut
sellaista kuullut. Yhtä paria huulet...
Ja hän nauroi niin armottomasti koko päivän ihan mitättömille asioille
ja oli hyvällä tuulella. Mutta väliin hän yhtäkkiä jäi miettimään
ja katsomaan leipiin, joita ostajille jakoi, eikä ollut oikein
hyvillään: silloin kun muisti, ettei heillä kuulema ollutkaan yhtä
paria huulet... Ehkei! Olikohan siinä perää? Ja hän mietti sitä asiata
niin paljon ja tutustautui siihen niin, että hänestä lopulta oli
kaikista luonnollisinta joku koe siihen suuntaan. Jos Ström yrittäisi,
niin ei hän ainakaan vastustaisi, ei, sillä silloinhan hän saisi
tietää, olivatko Strömin huulet luotu hänen huuliaan varten ja hänen
huulensa Strömin huulille pariksi. Ja sen jälkeen hän sitten eläisi
rauhallisesti toivossa, tahi unohtaisi pois — — —
Ja sitten hän monena päivänä koetti vähän niinkuin pakkautua Strömin
läheisyyteen, mutta ei sitä kukaan huomannut, jos ei ehkä Vuoltio
kateen silmällään. Vaan hänkin siinä aina pysytteli tienoilla ja
oppipojat ja muut, etteivät edes päässeet sopivaan keskusteluunkaan.
Viimein tuli päivä, jolloin eräälle vanhalle hovineuvokselle käytiin
tilaamassa "Göthen leipiä" — jolla niitä aina piti olla nakerrettavana
-ja tyttö hyppäsi kuin lintu, mielessään vanhaa hovineuvosta siunaten,
sokerileivoshuoneesen tilausta ilmoittamaan, sillä nyt oli _hän_ siellä
yksin.
Ström seisoi kiehuvata sokerikattilaa hämmentämässä valkoset hihat
ylöskäärittyinä ja valkonen lakki kallellaan korvallisella. Tyttö
ei lähtenytkään heti pois, vaan pysähtyi katselemaan hänen suonisia
vankkoja käsivarsiaan, joissa oli niin pitkät mustat ihokarvat.
— Mitä te tässä yhtenä aamuna niin Vuoltion kanssa juttelitte alhaalla
butiikissa? kysyi Ström ärsyttävästi.
— Milloin?
Tyttö ei ollut muistavinaan.
— Viikon alusta. Se oli maanantaina, huvimatkan jälkeen. Mitä te
sanoitte hänelle kun hän tuli niin äkäsenä minua vastaan, ettei
tervehtinytkään.
— Mitäpä minä olisin hänelle sanonut!
— Taitaa olla mustankipeä, jatkoi Ström ja katsoi niin häpeämättömän
rohkeasti tytön silmiin, että tämä punastui ja kiekahti kantapäällään
ympäri, vaan pysähtyi taas Strömin käsivarsia katselemaan.
— Ei ollenkaan, sanoi tyttö kärkkäästi, vaan hän arveli jotain teistä.
— Noh?
— Että te lienette ollut siellä _juomapuolella_.
Strömin partaiset kasvot venyivät huomattavasti ja hän kysyi äkkiä:
— Sanoiko hän niin, se "finnumaani"? Näkihän hän minut tässä portilla
kun niin nauravana saattoi Mimmiä kotiin.
— Ohoh! pääsi tytöltä. Ja Vuoltiolla kun muka oli niin ikävä siellä!
Hän pyörähti taas ympäri, kuin jotain etsien, jotain tahtoen, ja astui
askeleen lähemmäksi.
— No, nyt minä otan "sokeriprofvin"!
— Kohta, ihan kohta!
Ström tuli iloiseksi, sitä hän oli aina tahtonut juuri hänelle opettaa,
vaan tyttö ei ollut koskaan uskaltanut. Hän kohensi valkeata ja pian
kiehui sokeri kuplasena harmaana vaahtona kattilan laitoja myöten.
— No nyt!
Hän ojensi tytölle vesiastian ja tämä pisti siihen sormensa. Vaan
jäähdyttyä oli sormi pistettävä kuumaan keitokseen ja silloin rupesi
tyttöä taas jänistämään. Hän oli aivan pelästynyt ja häpesi samalla
arkuuttaan.
— Ei, ei, en... minä taidakaan sentään.... uskaltaa.
— Pian!
Ström kietoi toisen kätensä lujasti hänen vyötäisilleen ja seisten
takana tarttui toisella pelkurin oikeaan käteen, piti sormea hetken
vedessä ja tuikkasi sitä sitten sokerikeitoksessa ja pisti jälleen
vesiastiaan.
Tyttö oli aivan huumauksissa, punasena kuumuudesta ja muusta — ja hänen
aivojensa läpi välähti ajatus: yhtä paria huulet.
Ström nosti käden lähelle silmiään, tarkasti sormessa riippuvaa
sokeria, joka oli kirkasta ja venyvää.
— Hyvä on!
Hänen liikkeensä olivat nopeat ja varmat heilauttaessaan kattilan
reijältä ja sitä tukkiessaan; vaan vasemmalla kädellään hän yhä piti
tyttöä kiinni.
Sitte hän kääntyi ja ennenkun tyttö tiesikään oli häntä suudeltu, niin
nopeasti, ettei hän ennättänytkään huomata, olivatko "ne" yhtä paria ja
sentähden hän ihan arvelematta ojensi suunsa esille, ja Ström suuteli
häntä toisen kerran.
Vaan ei hän vielä sittenkään puotiin palatessaan tietänyt ihan
varmasti, oliko heillä yhtä paria huulet. Hän ei _ymmärtänyt_, siinä se
oli... Vaan kyllä ne taisivat olla!
Hän oli kuin huumauksissa ne päivät ja kysyi lakkaamatta itseltään,
olivatko ne vai eivätkö olleet, eikä saanut varmaa vastausta.
Kihlauspäivänään hän sen kumminkin jo lienee tietänyt, sillä hän ei
näyttänyt enää yhtään niin syvästi ajattelevalta kuin joskus ennen
ostajille leipiä antaessa. Iloselta vaan!
Vuoltio oli laittanut heille kuuliaislahjaksi hohtavista
sokerilangoista kiedotun linnunpesän, jossa oli dragantti-taikinasta
tehtyjä valkosia munia, ja pesän % laidalle linnun — harvinaisen
hyvästi muodostetun sokerileipurin työksi — ja linnun suuhun paperin,
johon oli kirjoitettu: kestäköön onnenne!
Se oli hienon hieno pisti, sillä Ström oli huikentelevainen
luonteeltaan ja juopotteleva, mutta sitä ei kukaan silloin huomannut.
Täperän Heikki.
Eipä ollut Täperän Heikki syönyt moneen vuoteen niin hyviä ruokia kuin
mennyt-talvena. Ei sitten kuin lähti kotikyliltä Annansa kanssa. Koko
perhe, yksin vanha vaarikin, rupesi näet kovaksi siitä, että Heikki
kosioi Virsu-Mikon Annaa. Mutta Heikki oli luvannut ottaa Annan ja
hän otti Annan, vaikkei tytöllä ollut kunnon körttiä päällään. Ja
laiskaksikin häntä mainittiin... Vaan kyllä hän silti keitti, kun
Heikki antoi keittämistä.
Keittämistä — niin mitäpä niistä. Keitottakin se roppikunta tuli
aikaan. Jos sai kerran viikossa halkoperuja, oli hyvä. Tiesihän Anna
Heikin tienaavan hyvät päiväpalkat, mutta otappas. Anna kun oli
kerrankin pyytänyt rahaa ostaaksensa puolipitoiset kengät, sanoi Heikki
vaan: ei niitä semmosia tarvita. Enemmältä Anna arveli, että jos tuo
lie salajuoppo, mutta pian hän sen huomasi ihan perättömäksi. Sinne
ja tänne hän arssiloi ja luuli viimein arvanneensa asian. — Vanhoja
velkojapa sillä täisikin olla! — hän sanoi itselleen. Velkaa on, ja
Kuittisen Jussille vielä. Sinnepä aina lähti tilin saatua. Kyllä hän
tosin toi niiltä matkoilta jauhoja tai muuta, mutta eihän se semmonen
summa mitenkään niin vähiin mennyt. Viiteenkymmeneen markkaan oli aina
kuukauden lopulla, joskus vähän päällekin.
Ja Heikki kulki edelleen metsässä, kaatoi honkia ja karsi latvoja.
Joukko retusti mukana, milloin milläkin pitäjän kulmalla. Kun ei heillä
vakituista olopaikkaa ollut, niin Heikistä oli saman tekevä, missä he
olivat. Kunhan aika kului.
Mutta toisen talven aikana rupesi Annasta tuntumaan, että Heikin
mielestä mahtoi aika kulkea hyvin hitaasti. Usein hän mainitsi, että
tuo tukkilaisena olo alkoi jo maistua puulle. Annan pisti oikein
vihaksi, kun hän maata kutmotti tuvan penkillä pitempään kuin muut
miehet, vaikka aina ennen oli ensimmäinen.
Siksipä Annaa kummastutti, kun hän yhtenä aamuna ylös noustuaan kuuli,
että Heikki oli jo aikoja lähtenyt kirkolle. Kuittisen Jussilta oli
eilen tullut sana, mutta ei hän sitä niin kiireiseksi arvannut.
Vasta toisena päivänä Heikki ajoi kotiin. Kenen lie tullut kyläläisen
reessä. Ja hän oli niin oudon näkönen ja hänellä oli niin kummia kaluja
matkassa, että jos oli toinen mies, niin olisi saanut juopuneen nimen.
Oli sillä havurauta ja kaksi uutta kirvestä ja pulskat hevosvaljaat.
— Kenenkä nuo ovat? — kysyi Anna, kun Heikki laittoihe kirveitä
tahkoamaan.
— Kenenkäpä muun kuin minun.
— Elä joutavoi...
— Niin, niin! Nämät ovatkin nyt tärkeimmät pääkappaleet tässä
sakramentissa.
Sinä iltana Heikki sitten puhui Annalle, että hän nyt oli ostanut
talon, Täperän perintötalon Keiteleenpohjasta. Oli antanut kuusisataa
käteistä rahaa ja veli Junno ja Kuittisen Jussi olivat taanneet lopun
hinnan. Sitä rahaa hän oli niin kauvan säästänyt. Arvasihan hän, että
kyllä veli Junno leppyy, kun hän talon hommiin rupeaa. Ja niin kävikin.
Ei yhtään empinyt, kun takaukseen pyydettiin. On se oma suku sentään
vähän nöyrempätä avunkin antoon kuin ventovieras, vaikka sitä väliin
suututaankin.
— Sitähän se on, — myönsi metsävahtikin, jonka mökissä he nyt asuivat,
— mutta kyllä taisi olla Täperäisellä nyt rahan hätä, kun antoi talonsa
niin helppoon hintaan.
— Sanoivat jo vallesmannin siellä käyneen kirjoittamassa lehmät ja
kaikki...
— Mutta mitenkäs? Minä muistelen kuulleeni, että siinä talossa on
intekki.
— Eikä ole. Eipähän Kuhmoniemen kauppamies virkkanut siitä mitään.
— Kunhan ei vaan lie. Milloinkas kauppamiestä on puhuteltu?
— Illalla minä siellä pistäysin ja kyllä kait Kuhmolainen sen tietää...
— Kyllä kait. Mutta eiköhän olisi sentään hyvä kysyä pastorilta.
— Saishan tuota kysyä, — lupasi Heikki. Mutta huomenna hän taas meni
Kuittisille, jossa puumerkit pistettiin, ja sitten se asia unohtui.
Ja niin tuli Heikistä Täperän isäntä ja nyt hän sai tehdä isännän
töitä. Ei hän laiska ollut, mutta ei toki tarvinnut olla ojalla eikä
semmoisessa. Hän pani itse katon latoon, joka oli harjapäilleen jäänyt,
korjasi hakaveräjän ja nikerteli yhtä ja toista.
Tyytyväinen hän oli Annaansakin. Kyllä hän osasi pitää hyvän komennon
kaikin puolin. Ei hän kahvia salaa särpinyt, niinkuin moni emäntä
tekee ja varastaa yhteistä tavarata. — Ja tytöistäkin näytti tulevan
tavallisia ihmisiä; hyväluontoisia ja taitavia. Ei Heikki ainakaan
ollut älynnyt Täperällä yöjalkalaisia. Ei ollut hyvä tulla. Silloin
saavat korennosta, jos hän vaan yhyttää!
* * * * *
— Tuleppas tänne, — sanoi Eeva tuvan ovelta Juhannuksen edellisenä
Perjantai-iltana.
Kaisu pyyhkäistä hutaisi pöydän pään, väänsi vedet luutusta ja asetti
sen uunin nurkalle kuivamaan. Sitten hän hyppäsi ulos, vilkasi
ympärilleen ja lippasi Eevan perässä saunallepäin. Helmat vähän
suhahtivat nurmien latvoihin, kun he perättäin juoksivat. Eeva otti
pitkän hypyn saunan edessä, kiskasi rivasta ja ovi läiskähti kiini
hänen jälkeensä. Siinä oli iso sammakko kynnysalla. Niin ilettävän
kostea. Isot silmät vain murjottivat kuin härän päässä. Kaisu käänsi
sen kepillä. Siinä se seljällään räpäköi ja ojenteli sääriään. Sillä
oli oikein reidet ja vyötäinen niin hoikka. Ilmankos sanotaan sadussa
sen ennen olleen kuninkaan tyttären...
— Tokko tulet! Mitähän se nyt jäi sinne koko päiväksi?
— Kahviahan se särpii! Ähäts! Ja vehnäistä.
— He. Nurkan Juho oli vienyt vispilöitä kauppamieheen ja saanut
vehnäistä.
— Taitaa olla hyvä antamaan se Kuhmoniemen akka...
— Miten sinä sanoit, — rouvahan se on.... On se. Melkein oli naula.
Äiti antoi Nurkan Justiinalle liinan sormauksia ja kahmalollisen
suoloja. Kuuluivat olleen ihan ilman.
— Jokos isä joi?
— Äiti sanoi, ett'ei se joka pannusta kaipaa. Eihän ne miehet
semmoisista.
— Ei ne semmoisista — myönsi Kaisu. — Hyyp! -hän veti viimeiset pisarat
kupin pohjalta. — Imekööt piippujaan!
— Niinpä niin. Mutta kuule! Mitäs minun pitikään sinulle puhua. Niin,
tosiaan. Että isä menee maanantaina myllyyn ja sitten ei jää hinkaloon
jyvän päätä. Kuule, hanki sinä pussi, niin minä iltasella kihvellän...,
kun miehet menevät saunaan.
— Entäs jos isä älyää?
— Vielä mitä! Ei suinkaan me näillä resuilla iletä mennä Juhannuksena
kirkkoon. Ilmankin olivat Maukun tytöt — senkin kärsäkkäät —
haukkuneet, että "nuo Täperän mampselit kulkevat lainaryysyillä
kirkossa..." Mokomatkin!
— Phyh! Noista nyt väliä. Ylpeilevät rikkauksillaan.
— Eivät ole meitä rikkaampia, vaikk'ei meillä ole kaiken maailman
rojakkata orret täynnä... Mutta nyt kun minä ostan karttuunia ja teetän
vähän mahtavan nutun. Kiinni istuvan...
— Eikös seisovan sinä teetät...
— Sitä punakukkaista karttuunia Esperistä.
— Ja millä?
— No. Niillä jyvärahoilla. Vai ilmanko edestä sinä luulet minun niitä
kirkolle riehuvan.
— Voi tokkiisa! huokasi Kaisu.
— Mitä sinä hohailet? Tämä ei ole synti eikä mikään, että yhteistä
tavarata ottaa, kun kerran riehuu ja tekee työtä taloon. Toista
on kuitenkin Kerppulan Liisan kähveltäminen! Näitkö sinä ne uudet
tasaruutuiset muhrilanka vaatteet?...
* * * * *
Lauvantaina lähti Täperän Heikki tyttärineen kirkolle. Hän kantoi
jyväpussin Kuhmoniemen puodin lattialle. Arveli siinä kauppamiehelle:
että kyllä se Kerppulan Liisa tekee koloa veljensä jyvähinkaloon.
Tytöt olivat näet selittäneet, että Liisa mokoma oli tuonut pussinsa
heidän raahatakseen. Ja Heikki uskoi kuin pyhä poika, että se oli
Kerppulan Liisan pussi. Sitten kun hän tuli tyttöjä vastaan maantiellä,
häntä vähän pakkasi naurattamaan. Olivat niin pulskia nuo Täperän tytöt
uudet jäykät keltaiset huivit päässä. Ja hänellä itsellään oli 5 pennin
sikarossi hampaissa. Eihän sitä kirkkoreilassa viitsinyt nurkantakaista
polttaa. Talon mies ja vielä vallesmannin pakeille menossa. Oli
käskenyt. Mitä lienee asiata?
Mutta tytöt mennä leikuttelivat isossa tyttöparvessa. Oli siinä
Kerppulankin Liisa tasaruutuiset vaatteet päällä ja Maukun tytöt, jotka
olivat soimanneet, että Täperän tytöt koreilevat lainahetuloissa.
Sillan korvassa tuli vastaan poikalauma. Heiltä tytöt makeisia
marnuamaan.
— Ostakoot tytöt kerran vuorostaan meille.
— Ei ole millä ostaa.
— Rahalla, ja jos loppuu, niin Helsingissä tehdään toista.
— E-e-i. Käykää tuonne kahvikauppiaan luo ja viekää meitäkin!
— Ette näpäse.... Kiikuttaahan tuossa yksi etusormellaan makeistötteröä.
— Kiveen iskit. Ei ole kuin nuttuvaate.
— Vattunuute...
— Sillä on vähän leikkisä nenä tuolla Kallella.
— Ja se on vähän ylpeä tuo Täperän Kaisu!
— Ei ole siksikään ylpeä kuin on korea..... Tyyveri, määveri, myyveri...
— Kah, ruotsihan tämän Kaisun on pilannutkin!
— Sian saksaa tuo lie, arveli toinen poika.
— Eivät tuotakaan tiedä. Se on riankieltä, kollot...
Täperän tytöt eivät nähneet isäänsä ennenkuin rannassa kirkonmenojen
päätyttyä. Äänettömästä päästä hän nosti veneen kokan olalleen ja
työnsi sen yhdellä nytkäyksellä järvelle.
— Aukihan se tappi olikin.
Eeva hyppäsi kiveltä perään ja löi melalla tapin kiinni. Sitten hän
hyppäsi uudestaan rannalle ja odotti, että isänsä menisi perään. Mutta
Heikki vaan piti kokasta kiinni.
— Menkää perään isä!
— Kyllä minä soudan. Istu Kaisu perätuhdolle, että ajat vettä.
Äänetönnä hän sitten kiskoi, että vesi valui pitkin otsaa. Keskeytti
kerran soudun, viskasi takkinsa kokkaan ja pyyhkäsi käsiselällä
kasvojaan.
Isot kolmilaidat ajoivat ohitse, että pouhina kävi. Niissä näkivät
tytöt monta tuttua ja paljon oli heillä puhetta niistä. Eeva katseli
perästä isän olkapään yli, niin kauvan kuin vaan niitä näkyi. Vaaleita
päähineitä ja avopäitä, punottavia kasvoja ja perämiehen selkä. Airot,
kymmenet airot, kohosivat ja vaipuivat kuin koneen liikuttamina. Yhtä
aikaa, ylös, alas. Niistä näytti vuotavan oikea vesiköysi järveen. Se
kimalteli ja siellä hohtivat valkoiset paidanhihat. Eeva katseli sinne,
että silmistä rupesi vettä tulemaan, ja sitten hän käänsi katseensa
isään, joka oli siinä vieressä, niin lähellä, mutta Eevasta tuntui niin
kummalta, kuin isä olisi ollut kaukana, siellä kolmilaidassa, jota
tuskin erotti enää kivisen salmen suulla. Niin oli isä nyt vieraan
näköinen, eikä Eeva voinut arvata sinnepäinkään mitä isän mielessä oli.
Hän vaan kiskoi ja katsoi koko ajan tuhdon alle, perätuhdon, jolla
Kaisu istui syrjin.
Kaisunkin mieltä painoi omituinen ahdistava tunne. Mitä jos lie isä
päässyt sen jyväjutun perille. Siitä kait hän enimmän suuttuu, että
pantiin kantamaan...
— Tiesikö Kerppulainen mitään uusia? — kysyi hän.
— Eikä. Mitä sen olisi pitänyt?...
— Ei mitään. Ilman minä vaan kysyin.
— Toulaudella on kuulemma jo pakkanen pannut perunvarsia. Toissa yönä.
— Varoivat tulevan huonon vuoden, kun on niin kuivannut...
— Se vielä puuttuisi... — Mitä isä sanoi?
— Ilman tässä vaan.
Ääneti he taas kulkivat ison matkaa.
— Noustaisiinko tuohon saareen syömään, isä? On siellä vielä vähän
voita vakkasessa.
— Mitäpä tuosta — ilman aikojaan viivyttelemään. — Heikki kurkisti
veneen laidan yli. Olivatpa vähällä laskea kivelle.
— Minulla on niin nälkä — sanoi Kaisu haikeasti.
Heikki ojensi nyytin kokasta. Vene luisti ison matkaa äskeistä
vauhtiaan, vaikka olivat airot ylhäällä. Täytyi laskea ihan saaren
alaitse, sillä salmen täytti tukkilautta. Salmen toiselle rannalle
olivat puomat köytetyt ja ponttuulla näkyi miehiä ja naisia täydessä
työssä. — Hei! — huusivat. — Soutakaa ulkopuolitse saaren. Ei siitä
taida päästä.
Eivät lähteneet kiertämään. Ennen pujottelivat siitä puiden alatse,
koska ranta oli tarpeeksi syvää. Siinä kasvoi runsaasti lumpeita.
Suuria lehtiä ihan päälletysten, jotka niin kauniisti vajosivat
veteen, kun airolla painoi ja siellä täällä suuri valkoinen kukka. Ja
rannalla oli puuta, jos jonkinlaista. Siinä oli haapa, jonka lehdet
aina vapisevat, ja raita. Niemukalla, aivan kaatumassa veteen, kasvoi
muutama koivu. Niin mehevän näköisinä siinä olivat. Pyyhkäisivät liinan
Eevan päästä, kun Täperäläiset siitä pujottelivat. Se tarttui oksaan ja
heilui siinä. Eeva kumartui taappäin, mutta ei ylettynyt. Isän täytyi
huovata ja sitten sen Eeva sieltä sai.
* * * * *
Oli taas tungospyhä tulossa. Ihmisiä käveli edestakaisin maantiellä,
seisoskeli parittain ja ryhmissä kirkonkylän talojen porteilla.
Muutamat istuivat kauppapuotien portailla, ja puodit kihisivät väkeä.
Varsinkin oli Kuhmoniemen puoti täynnä. Kauppias siellä itse heilui
ja mähläsi miesten kanssa, joita seisoi kuin seipäitä huone mustana.
Muutamia naisia oli lähinnä tiskiä kankaita katsellen, joku löhötti
kyynäspäillään tiskillä.
Siellä oli kovasti tupakan haikua. Rouva sulki varovaisesti kamarin
oven jälkeensä. Hän haki lautasella keksiä vieraalleen, naapurin
rouvalle. Kahvitarjotin oli vieraan edessä pöydällä, joka oli ikkunan
alla, puotikamarissa. Siinä istuivat kahden puolen pöytää katsellen
kirjavaa liikettä maantiellä. Ihmiset aina hajosivat, kun joku ajoi ja
sitten yhtyivät taas.
Juuri kun rouva laski tarjottimen pöydälle, huomasi hän ihmisten taas
vilkuvan taakseen ja hajautuvan tiepuoliin. Eräs vaimo veti tyttöään
kädestä ett'ei joutuisi hevosen alle.
— Kukahan siellä nyt niin päästää — arveli naapurin rouva, kun alkoi
kuulua tiukujen helinää ja kolinaa.
— Eipä nyt uskoisi, miten Täperäinen minun ruunallani vilistää! sanoi
kauppiaan rouva keikauttaen päätään.
— Sehän se oli entinen liinakkonsa, — ihmetteli toinen.
— Ilman minä sanoin. Omansahan se on tuo hevonen kuitenkin. Ja hyvähän
tuo on, että jää edes koni, kun kaikki muu menee.
— Mitä ihmettä?