hitaisuuteni. Se on perintö äidiltäni, joka ei myöskään koskaan
saa mitään valmiiksi, ei ainakaan oikeassa ajassa. Samoin on
minunkin laitani: suunnitelmia voin tehdä, mutta kun on ryhdyttävä
suunnitelman toteuttamiseen, silloin tunnen sisässäni merkillisen
hitausvastuksen, ja jos minun onnistuukin voittaa se, niin sorrun
kuitenkin tavallisesti myöhemmin vastuksen alle, joka kieltää
minua täydentämästä mitä olen alottanut. Kun tähän tulee lisäksi
toinen suuri vikani, epäröiminen (obeslutsamhet), jonka luulen
perineeni isältäni, niin on toiminnan mahdollisuus murrettu. Mitä
voi epäröivältä ja hitaalta odottaa! Mutta kun tiedän, että voisi
ja pitäisi tehdä paljon, niin kärsin sitä enemmän itsekseni, mutta
varon myöskin seurustelua toisten kanssa, syystä etten _voi_ viedä
mukanani sitä iloisuutta, jonka reipas työ tuottaa, enkä _tahdo_
viedä mukanani ikävyyttä.
"Erittäin olen tänä syyslukukautena ollut hyvin tyytymätön itseeni
hitaisuuteni vuoksi. Prof. Granfelt on luvannut (sanon sen vain
Sinulle) tutkia minua teologiassa ja antaa minulle todistuksen
teologiankandidaattiarvolauseella. Olin toivonut voivani tänä syksynä
tehdä jotain asian hyväksi, mutta ei mitään, ei rahtuakaan ole
tullut tehdyksi ja ainoastaan sentähden että ensin oli suoritettava
kaikenlaisia pikku tehtäviä, jotka onnettoman hitaisuuteni vuoksi
olivat jääneet kesken.
"Niin, rakas Hilda, on sulhasesi laita. Kumminkaan en ole vielä
laannut toivomasta, että minäkin ihmistyn, ja vahvistaakseni toivoani
kätkemällä huoleni uskolliseen sydämeesi olen uskaltanut paljastaa
Sinulle heikkouteni, vaikka hyvin ymmärrän, että nämä tunnustukset
eivät voi Sinua ilahduttaa. On kuitenkin, luullakseni, parempi,
että Sinä edeltäkäsin vähän tunnet minua kuin että jälestäpäin teet
epämiellyttäviä huomioita.
"Mutta eräs hyväkin puoli täytyy minun esiintuoda: minulla on elävä
oikeudentunto, ja siltä puolen olen aina saavutettavissa, jos muuten
olisinkin saavuttamaton. Vetoa siihen ja minä taivun! Muistuta
minua oikeasta, niin Sinä olet kosketellut kieltä, joka toivoakseni
ei koskaan taukoa soimasta sydämessäni. Sentähden kun Sinä
kirjeessäsi 25 p:ltä varoittaen lausut: 'Sinun tulee aina muistaa
kuinka riippuvainen minä olen Sinusta', ja minä luin nämä minulle
osoittamasi sanat, silloin soi se äänekkäästi sisässäni: niin, Sinä
uskollinen tyttö, sen olen aina, aina muistava.
"Niin, vieläkin on minulla yksi hyvä puoli: minä pidän ankarasti
kiinni totuudesta ja kaikki teeskentely ja valhe on minulle
vastenmielistä. Kun siis olen lausunut sanan taikka antanut
lupauksen, on minulle omantunnon asia pysyä siinä. Olen sentähden,
syystä että tahdon pitää lupaukseni, säästäväinen niiden antamisessa.
Mutta luullakseni tulet huomaamaan, että minä, mikäli ihmiselle on
mahdollista, tahdon olla sanassani pysyvä." -- --
Kuulkaamme nyt mitä morsian vastaa (18/11): "Vai niin, Sinä
olet niin epäröivä ja hidas! On kyllä totta, että ihminen on
jäävi arvostelemaan itseänsä, eikä minun senvuoksi pitäisi
kiinnittää huomiotani todistuksiisi itsestäsi. Mutta on myöskin
totta, ettei kukaan ihminen voi tuntea toista niin hyvin kuin
rehellinen ja itseään tutkiva saattaa tuntea itseänsä. Luulen
senvuoksi, että itsestäsi langettamasi tuomio on oikea ja otan osaa
tyytymättömyyteesi niihin vaikeuksiin ja esteihin, joita vastaan
Sinun on taisteltava suorittaessasi elämäntyötäsi. Sillä tiedän,
että Sinä taistelet näitä vaikeuksia vastaan ja että Sinä toivot
vielä 'ihmistyväsi'. Saa nähdä miten minun käy tässä kohden. Sillä
Sinun tulee tietää, etten minäkään ole päättäväinen, vaikka melkein
luulen olevani vähemmin epäröivä kuin Sinä. Mitä taasen hitaisuuteen
tulee, luulen olevani sinun edelläsi. Hitaus on ryöstänyt minulta
paljon, _sen_ vuoksi olen laiminlyönyt paljon sekä sisällisessä että
ulkonaisessa suhteessa. Toinen meistä ei siis voi jakaa toiselle
mitä toiselta puuttuu. Mutta me voimme auttaa toisiamme, me voimme
työskennellä toistemme hyväksi, kun me työskentelemme parantaaksemme
itseämme.
"Aikomasi tutkinto ilahduttaa sydäntäni: Sinä pääset siten
toiminta-alalle, jolle voimasi yksistään ovat uhrattavat ja jolla
olet oikeassa työssäsi. Voimasi ovat uhrattavat, yksistään uhrattavat
pyhemmälle ja siunauksellisemmalle kuin kielenopetus. Niin olen
Sinusta ajatellut ja iloitsen sentähden, että ura yhä enemmän
aukenee. Hyvin ymmärrän, että Sinusta on ikävää, että työ siihen
suuntaan tänä syksynä on ollut seisahduksissa; mutta tokko sentään
hitautesi on syynä siihen? Onhan sinulla ollut muutakin työtä, jota
ei ole käynyt laiminlyödä." -- Näkyyhän jo näistä otteista, että
näillä tulevilla puolisoilla oli edellytyksiä semmoiseen keskinäiseen
ymmärtämykseen ja sopusointuun, joka on onnellisen avioelämän
välttämätön ehto. Siinä vakaumuksessa Kihlman kirjoittaakin (15/11)
tavallista lennokkaammin:
"Terve tultua siis, oi kuningatar, pieneen valtakuntaasi! Hallitse
hyveilläsi, ja valtasi on oleva suuri! Hallitse hyveilläsi, ja
valtakuntasi on oleva onnellinen, sillä hyveiden ilmassa ihmisen
sielu tuntee sitä sanomatonta mielihyvää, joka yksistään ansaitsee
onnen nimen.
"Uneksinko, kun puhun onnesta maan päällä, maan, joka on kärsimyksen
ja onnettomuuden asunto? Ei, en minä uneksi, sillä minä en puhu
onnesta, joka on kärsimystä vailla, vaan onnesta, joka pysyy keskellä
kärsimystäkin ja kenties parhaimmin juuri silloin, onnesta hyveessä,
onnesta Jumalassa. Onnea meille!" --
Ensimäisenä adventtina kuulutettiin avio ensi kerran, ja häät
oli määrätty tammikuun 8 p:ksi. Joulun vietti Kihlman kuitenkin
Kruununkylässä äitinsä luona, mutta kolmantena joulupäivänä hän
Hannan ja Emma tädin kanssa lähti Turkuun, minne saavuttiin 30 p:nä
iltapuolella. Lokakuulla oli Forssellin perhe muuttanut Kemiöstä
Kakskerran Möllbyhyn, ja sinne Pohjanmaalta tulijatkin uuden vuoden
aattona matkustivat. Turusta oli sinne vain noin penikulma, mutta
kun heikkoa jäätä oli ajettava, "olivat kaikki kovin peloissaan";
kuitenkaan ei onnettomuutta tapahtunut.
Uuden vuoden 1858 vastaanotti siis Kihlman morsiamensa kodissa.
Tässä kodissa olisivat häätkin oikeastaan olleet vietettävät, mutta
se oli liian ahdas, puhumatta siitä, että jäiden heikkous teki
vieraiden matkustamisen sinne arveluttavaksi. Sen vuoksi päätettiin
toimeenpanna häät Turussa erään rouva Ladden luona, jolla oli tapana
vuokrata huoneustonsa semmoisiin tarkoituksiin, ja niin sitte
tapahtuikin ennen mainittuna päivänä. Itse häistä mainittakoon vain,
että ne olivat mielialaltaan vakavat, vaikkei mikään muistuttanut
sulhasen ensimäisten häitten "seuroja". Kutsuttuina olivat ainoastaan
Forssellin perheen ja Kihlmanin lähemmät tuttavat; pappina toimi
Renvall.
Kihlmanin aikomus oli ollut päästä kotia lukukauden alkuun, mutta
huono keli esti sen. Hän tahtoi palata reellä niinkuin oli tullutkin,
mutta almanakan lupauksista huolimatta maa pysyi paljaana. Vasta 19
p:nä tapahtui lähtö, sillä silloin oli vähän lunta satanut, mutta
kumminkin täytyi monesti käyttää rattaita ja kuljettaa rekiäkin
rattailla. Eräänäkin päivänä päästiin vain puolikolmatta penikulmaa
eteenpäin, ja koko matkaan meni seitsemän päivää. Ainoastaan
pikimmältä poikettiin Vaasaan, ja Isossakyrössä käytiin F. O.
Durchmanilla ja L. Stenbäckillä.
Itsestään on ymmärrettävää, että Kihlmanin kotielämä tästä lähtien
melkoisesti erosi ennen kuvaamastamme. Hän vei kyllä puolisonsa
entiseen asuntoonsa, mutta sen kalustus oli osaksi uudistettu,
osaksi täydennetty, ja asessorin pienemmässä rakennuksessa oli
vuokrattu eri huone Hannaa, Lydia Bergrothia ja Emma tätiä varten.
Nämä mainitut oleskelivat kuitenkin enimmäkseen "ylhäällä", mutta
öisin he nukkuivat omassa huoneessaan; Lydia v. Essen ja Thilda
Grönvall olivat jo lopettaneet koulunsa. Mitä seurusteluun tulee,
muodostui sekin toisenlaiseksi. Hilda Kihlmanilla oli paljon
sukulaisia Pietarsaaressa, joista mainittakoon enot: rovasti
Johan Höckert (kuoli 80-vuotiaana 1859), kauppias Herman Höckert
ja alkeiskoulun rehtori August Höckert, sekä tädit: Margret
Höckert (naimaton) ja kauppaneuvos P. Malmin rouva Charlotte.
Sen vuoksi ja Kihlmanin aseman johdosta lukion opettajana eivät
puolisot voineet olla käymättä useissa kaupungin alkuperäisistä
ja oppilaitosten kanssa sinne muuttaneista perheistä. Kihlman
kirjoittaa kyllä äidilleen, että hänellä olisi ollut parempaakin
tehtävää kuin "käydä visiiteillä", mutta pikku kaupungissa on
vaikeampi rajoittaa seurusteluaan kuin suuressa, ja olihan siinä
ystävyydessä, millä puolisoja kohdeltiin, aihetta tyytyväisyyteenkin.
Tavallisten kutsuiltojen ohella oli toisia erikoisempiakin. Niin
esim. kun musiikki-intoilija toht. Cannelin tuli viulunsa kanssa
ja lehtorin rouva Bergrothin tai jonkun muun säestämänä koko illan
soitti sävelmiä Preciosasta, Normasta y.m. taikka kun Hanna oli
syntymäpäivänään kutsunut 41 koulutoveria ilon pitoon. Kihlman
nautti suuresti soitosta eikä vähemmin lapsilaumasta, kun se
leikkien ja riemuiten sai salin muistuttamaan mehiläispesää. --
Rouvasta lisättäköön erityisesti, että hän hyvin viihtyi "kauniissa"
kodissaan ja että hänen suhteensa Hannaan ja anoppiin kehittyi mitä
parhaimmaksi. Anoppi oli näet niin kokenut ja viisas, että hän ei
sekaantunut lastensa asioihin. Sitä vastoin Emma täti, miten olikin
avulias, ei voinut olla joissakin määrin häiritsemättä nuoren rouvan
vapautta, ja sen vuoksi hän syksyllä 1859 muutti pois (Essenille).
Kysyä saattaa, oliko Kihlman nyt niin onnellinen kuin hän kihlausajan
kirjeistä päättäen oli kuvitellut? Ettei hänen onnensa ainakaan heti
ollut ehdoton, sen näkee rouva Fabritiuksen vastauksesta (11/1 1858)
kirjeeseen, jonka sulhanen oli joku päivä ennen häitä kirjoittanut
hänelle. Siitä huomaa näet, että Kihlmanin itsetutkiskelu, oliko hän
valinnut oikein vai eikö, oli kehittynyt melkein sairaalloisuudeksi.
Hän oli luonut itselleen fantasiakuvan morsiamestaan ja kun hän
havaitsi jonkun piirteen, joka ei vastannut tuota kuvaa, häiritsi
se hänen rauhaansa ja aiheutti jatkuvaa levottomuutta. Ystävättären
muistutukset ja neuvot olivat kuitenkin erinomaisen viisaita, eikä
ole syytä epäillä niiden vaikuttaneen Kihlmaniin, sillä ne vetosivat
juuri niihin voimiin joita hän piti suurimmassa arvossa: oikeuden ja
totuuden tuntoon ja luottamukseen Jumalan isälliseen johtoon. Mutta
juuri se tosiasia, että Kihlman oli omilla tunnustuksillaan osottanut
olevansa semmoisten huomautusten tarpeessa, todistaa, ettei se onni,
joka tuli hänen osakseen toisessakin aviossa, rakentunut itsestään
ilman sisällisiä taisteluja. -- Lähteemme eivät salli meidän luoda
syvempiä katseita näihin taisteluihin, eikä sitä kaivattanekaan,
koska näet lopputulos oli hyvä, mutta viittaus niihin ei kuitenkaan
ole ollut vältettävissä. Varma asia on, että Kihlmanin toinen avio
on suuresti edistänyt hänen kehitystään voimalliseen, terveeseen
miehuuteen, ja siinä hänen Hildansa uskollisella rakkaudella ja
henkevällä ymmärtämyksellä ei liene ollut vähäinen ansio.
* * * * *
Keväältä 1858 on merkittävä eräs todistus siitä, miten Kihlman
seurasi yleistä kotimaan elämää. Toukokuun 2 p:nä hän näet kirjoitti
Oskar Forssellille siitä mielten kuohusta, jonka Snellman oli
aikaansaanut eräällä taholla kirjoituksellaan "suomalaisesta
siirtolaisuudesta Ruotsissa": "Olen tarkkaavaisuudella seurannut
kirjallista [? valtiollista] elämää Helsingissä tänä keväänä,
mikäli se ilmenee sanomissa ja aikakauskirjoissa. En tiedä
mitä sinä ajattelet esim. protestanttisesta kysymyksestä (!),
mutta minun mielestäni on J. V. S. jälleen esiintynyt miesten
miehenä (kara-karl). Sydämeni oikein keventyi, kun luin S:n
kirjoitukset, ensin siirtolaisuudesta ja sitte vastauksen
vastaväittäjille (protestanterne). Minua on aina pistänyt vihaksi
tämä ylioppilaspoikien kärsimätön meluaminen (sqvadronerande)
kansallisuudestamme sekä siihen yhtynyt muka ymmärtäväinen nykyisten
olojen moittiminen. Luullakseni voi Suomi ja suomalainen kansallisuus
in spe semmoisista _puhuvista_ fennomaaneista [Nimitys fennomaani
on tässä ivallisesti käytetty; 'protestantit', jotka esiintyivät
Snellmania vastaan olivat n.s. 'verettömiä'. -- Ks. Th. Rein J. V.
Snellmanin elämäkerta. II. 4:jäs luku.] sanoa: Jumala varjelkoon
minua ystävistäni, vihollisistani suoriudun kyllä. Minun vakaumukseni
on, että semmoiset ystävät, jotka juuri eivät tee muuta kuin likaavat
omaa pesäänsä, taikka toisin sanoin elävät vain oppositsionista, ovat
maan asialle vaarallisempia kuin avonaiset viholliset. Olen kuullut
niiden olemassaoloa pidettävän välttämättömänä samoin kuin kuhnurien,
mutta kyllä kai siinä tapauksessa joukko niistä aina väliin on
otettava hengiltä, niin etteivät laiskurit näännytä yhteiskuntaa, --
Mutta sinä, joka olet lähempänä, sano missä kohden ovat nämä herrat
vastustajat käyneet Snellmanin edelle. He tahtovat luulotella hänen
olevan ajastaan jälessä. On sangen paha, että nämä herrat ovat niin
salaperäisiä taikka niin vaatimattomia, mutta mielelläni haluaisin
tietää jotakin siitä [mitä he ovat aikaansaaneet]."
* * * * *
Kevätlukukauden jälkeen matkusti Kihlman perheineen Vaasaan, mihin
häntä oli pyydetty pitämään puhetta Pipliaseuran vuosikokouksessa.
Tällä matkalla päätettiin jäädä kesäksi Vaasan läheisyyteen.
Sandvikissa oli näet vuokrattavana asunto -- "tavallinen pappilan
rakennus, semmoinen kuin Härbärge [Kruununkylässä]", kirjoittaa
Kihlman äidilleen -- ja siihen asetuttiin. Levónin perhe asui nurkka
nurkassa, uimapaikka oli lähellä, ruokaa saatiin kaupungista, ja
uudenkaupungin alueelle sopi tehdä mielenkiintoisia kävelyretkiä.
"Puuvillakehräämö nousee yhä korkeammalle Brändön rannalla.
Jonkun viikon päästä ollaan katonharjalla, mikä ei ole ihme,
kun 300 miestä on työssä. -- Räätäli Sambergin hotelli on jo
valmis, ja saa hän siitä hyvän vuokran (2 à 300 rupl.); Revell on
rakennuttanut suuren ulkorakennuksen; Levón rakennuttaa paraikaa
melko suurta puurakennusta. Arkkitehti Setterberg laskee perustusta
tiilirakennukselle; ja 'residensin' [hovioikeuden ja lääninkanslian]
perustus on niinikään tekeillä. Viehättyneenä kaupungin ihanasta
asemasta olisin minäkin taipuvainen ostamaan tontin ja alkamaan
rakentaa. Aluksi rakentaisin vain pakarituvan, jota vastedes
käyttäisin kesäasunnoksi, kunnes muutamme Nikolainkaupunkiin. Mutta
rakentaminen on suuri asia, ja minä pelkään siihen liittyviä huolia
ja kustannuksia, jonka tähden siitä arvatenkaan ei tule mitään(!)"
-- Huomaa, niin kirjoitti 34-vuotiaana mies, joka 70-vuotiaana ei
epäillyt ryhtyä rakentamaan suuren suurta kivimuuria Helsingissä!
Ainoa huomattava tapaus tänä kesänä oli se, että Kihlman maalla
ollessaan sai vastaanottaa kaukaisen vieraan, teologiankandidaatti L.
Wagnerin Stuttgartista, joka Beckin "uskollisena oppilaana" oli tämän
kehotuksesta "elävänä kirjeenä" lähtenyt häntä tervehtimään. Wagner
seurasi perhettä myöskin Pietarsaareen, kun sinne palattiin elokuun
loppupuolella, ja Kihlman vei hänet vielä Kruununkyläänkin äitinsä
luokse, jotta hän saisi nähdä suomalaisen pappilan. Paluumatkalle
vieras lähti 14 p:nä syysk., ja Stuttgartista käsin hän sittemmin
vakuuttaa Suomesta ja Kihlmanin kodista saaneensa pitkän matkansa
pysyvimmät muistot.
Toinen kahta vertaa huomattavampi seikka tuli syksyn osalle. Lokakuun
4 p:nä synnytti rouva Kihlman esikoisensa, jolle ristiäisissä 20
p:nä annettiin nimi: Alfred Oswald. Mitä tämä merkitsi pienen
perheen elämässä on helppo kuvitella. Lydia Bergroth, joka jo
keväällä oli päättänyt koulunkäyntinsä, mutta vuotta myöhemmin
kävi Pietarsaaressa, todistaa: "Oswald oli tietysti koko perheen
keskipisteenä."
Samoin kuin muuttunut kotielämä samoin laajentunut seurustelu,
puhumatta koulutoimesta, esti tästä lähtien Kihlmania etsimästä
yksinäisyyttä, jota hän leskenäolo-aikanaan oli niin rakastanut.
Sitä vastoin hän alkoi entistä enemmän kääntää huomionsa julkisiin
asioihin ja osottaa toimeliaisuutta, jota tuskin oli häneltä
odotettu. Tämä käänne voidaan lukea v:sta 1859, jollei suorastaan
toisen avion alusta. Sanalla sanoen Kihlman ikäänkuin havahtui
ei ainoastaan huomatakseen vaan myöskin ottaakseen osaa siihen
vilkastuneeseen yritteliäisyyteen, joka maassamme oli ilmaantunut
sodan jälkeisinä vuosina, ja mainitulta vuodelta on pari tosiasiaa
merkittävänä, jotka ehdottomasti todistavat muutoksen tapahtuneen.
Lukuunottamatta Kihlmanin merkitsemiä osakkeita 1857 perustetussa
Vaasan Puuvillateollisuus oy:ssä oli hän tähän saakka sijoittanut
omat ja tyttärensä puolesta hoitamansa rahat ainoastaan lainoihin,
joita yksityiset häneltä pyysivät; mutta 1859 hän Viktor Schaumanin
kanssa perusti "luujauhomyllyn", joka itsessään olematta mikään
suurenlainen laitos kumminkin oli maanviljelykselle tärkeä ja
tiettävästi ensimäinen laatuaan Suomessa. Että Kihlman oli
yrityksessä osallinen muutenkin kuin rahojen antajana, näkee siitä,
että hän asiaan kuuluvista teknillisistä seikoista vaihtoi kirjeitä
lehtori Fabritiuksen kanssa. Tämä oli kohta sen jälkeen, kun Kihlman
1857 oli käynyt Viipurissa, perheineen matkustanut Leipzigiin,
ja sieltä hän nyt saattoi lähettää ystävälleen asiantuntijoilta
hankittuja tietoja ja neuvoja. Kesällä 1859 mylly olikin valmis,
ja heinäkuun 17 p:nä suoritettiin ensimäinen tilaus (Österbotten
höyrylaivalla 135 leiv. 9:ssä säkissä maanviljelyksen harrastuksesta
kuuluisalle vapaaherra J. A. Bornille Helsinkiin). Mutta koska
mylly kävi tuulen voimalla (se oli alkuaan vanha tuulimylly) ja
sen tuotantokyky riippui ilmoista, rakennettiin seuraavana vuonna
Ähtävänjoen Kiiskikoskelle (Gersfors) vesimylly samaa tarkotusta
varten, ja sen jälkeen oli tuotanto sekä runsaampi että varmempi.
Eräästä Schaumanin uutena vuotena 1870 tekemästä taulukosta otamme
seuraavat numerot molempien myllyjen toiminnasta kymmenvuotiskaudella
1859-69: perustamiskustannukset ja juoksevat menot 56,451 mk,
jauhettu luita 174,906 leiv. ja saatu jauhoja 162,943 leiv., voitto
paitsi myllyjä 39,324 mk. Tästä näkyy, että Kihlmanin ensimäinen
liikeyritys oli sangen menestyksellinen.
V. 1859 Kihlman myöskin osti tontin uudessa Vaasassa, saman,
jota hän jo edellisenä kesänä oli tuuminut, mutta jonka hän nyt
omistajan (apteekkari J. H. Lindebäckin) kuoltua sai huokeammasta
hinnasta. Tontti (n:o 6 2:sen kaupungin osan 2:sessa kortteerissa)
sijaitsi kauniilla paikalla Ranta- ja Vuorikadun kulmassa, josta
rantapuiston lävitse ja ylitse näkyi melkoinen osa kaupungin ulappaa.
Tietysti Kihlman pian ryhtyi rakennuspuuhiin, ja se selittää,
että hän lähinnä seuraavina vuosina usein teki matkoja Vaasaan.
Lähimpinä neuvonantajina ja apumiehinä hänellä siellä oli arkkitehti
Setterberg, ja vanha ystävä Levón, joka oli kehittynyt paikkakunnan
yritteliäimmäksi liikemieheksi ja jolla muutenkin aina oli tekemistä
uudessa kaupungissa. Levón oli näet sieluna puuvillatehtaan johdossa
(joka oli hänen alotteestaan syntynytkin) ja hän omisti naapuritontit
(Vuorikadun pohjoispuolella), joilla myöskin rakennustyö oli
käymässä. Tammikuulla 1859 oli senaatti määrännyt, että vanhan
Vaasan kaupunginoikeudet lakkaisivat heinäkuun ummetessa 1862, mutta
milloin lukio ja realikoulu muutettaisiin takaisin Pietarsaaresta
oli vielä tuntematonta. Vasta myöhemmin näet määrättiin, että näiden
oppilaitosten oli alotettava toimintansa Vaasassa syksystä 1863.
Vielä mainittakoon, että Kihlman jo 1858 oli ruvennut ajattelemaan
maatilan ostamista. Aiheena oli toiselta puolen arvelu, että rahojen
sijoitus maatilaan olisi edullinen, toiselta puolen aikomus valmistaa
hovioikeudenneuvoksetar Forssellille perheineen tilaisuus muuttaa
takaisin Pohjanmaalle. Varsinkin rouva Kihlman toivoi sydämestään,
että äiti asuisi lähempänä. M.m. oli välipuheita Mullolan talosta
Isossakyrössä, Åminnesta Maalahdella ja erittäinkin Norrminnesta
Koivulahdella. Viime mainitussa paikassa kävi Kihlman V. Schaumanin
kanssa, mutta tämä asiantuntija oli sitä mieltä, että tila ei voisi
tulla kannattavaksi, ja niin ostotuuma raukesi. Kuitenkin Kihlman
perheineen asui siellä pari kesäkautta.
* * * * *
Kesällä 1859 Kihlman omaisineen oleskeli anoppinsa luona Möllbyssä.
Turkuun tultiin juhannuksen jälkeen, jolloin siellä paraikaa oli
pappeinkokous. Kihlman ilmoittautui osanottajaksi kokoukseen ja
hänen vaimonsakin seurasi keskusteluja, ennenkuin he lähtivät
maalle. Äidilleen hän siitä kirjoitti: "Minäkin esiinnyin
muutamia kertoja, mutta ehkä olisi ollut parempi, että olisin
vaiennut. Mielipiteeni eivät kuitenkaan päässeet määrääviksi minun
kauttani. Minä ujostun helposti, kun minua vastustetaan. Kumminkin
tapahtui minulle se ilo, että sääty hyväksyi useat kannattamani
mielipiteet". [Ks. Handlingar i anl. af prestmötet i Åbo d. 28
juni -- 1 juli 1859. Åbo 1860. Siitä näkee, että Kihlman esitti
laajempia, perusteellisia lausuntoja seuraavista kysymyksistä: (1)
raamatun saattamisesta yleisempään käytäntöön, (2) kotiopetuksen
parantamisesta, (7) rippikouluista, (9) katekismussaarnoista, (14)
pyhäpäivien viettämisestä. S.p.s. 312, 313 huomaa, että Kihlman
kokouksessa, jonka lukion opettajat Pietarsaaressa pitivät 10/3 1859
valmistaakseen aineita pappeinkokouksen käsiteltäväksi, ehdotti,
että ranskan ja venäjän kielten opetus poistettaisiin lukion
ohjelmasta ja lykättäisiin yliopistoaikaan, joten elävistä kielistä
ainoastaan suomi "maan omana kielenä" ja saksa "enimmin kehitettynä
tieteellisenä kielenä" säilytettäisiin. Varsinkin oli luonnotonta,
että kaikkien oppilaitten, jopa tulevien pappienkin täytyi lukea
venäjää. -- Pappeinkokouksista 1859 ja 1860 huomauttaa _Martti
Ruuth_ (Kirkollinen alkeisopetus aikakautena 1800-1860, Piispa H.
Råberghille omistetussa julkaisussa 1913), "että suuri osa niistä
papeista, jotka nyt ovat Turun papiston neuvotteluissa johtavana
kantajoukkona -- C. G. von Essen, F. O. Durchman, J. Grönberg, C.
F. Stenbäck, A. Kihlman, F. G. Hedberg, E. M. Rosengren y.m. --
joko olivat 1842 vuoden Turun pappeinkokouksessa syytettyjen ja
nuhdeltujen penkillä olleita 'nuoria pappeja' tai olivat heidän
hengenheimolaisiaan."] --
Heinä- ja elokuun vaihteella teki Kihlman Hannan kanssa viikon matkan
Kirkkonummelle tavatakseen Saksasta palannutta Fabritiuksen perhettä,
joka oli kesäksi asettunut Westerkullan tilalle. Möllbystä Kihlman
kirjoitti Emma Riskalle: "En tunne itseäni koskaan onnellisemmaksi --
kuin milloin Kristuksen totuus on saanut sijaa sisässäni. Semmoista
onnellista aikaa olen taas saanut kokea maalaiselämän hiljaisuudessa,
jossa olen saanut käyttää päiväni sanan tutkiskeluun. Tämä sana
on ihmisen terveyslähde ja tätä kaivoa tahdotaan sulkea ja korvata
ihmiskirjoituksilla, jotka ovat kurjia kaivoja (usla brunnar)!"
-- Terveinä palattiin Turun matkalta, mutta melkoinen osa syksyä
elettiin vähemmän tyydyttävissä oloissa. Kihlmania vaivasi näet
pitkällinen henkitorven tulehdus, jonka tähden hänen täytyi pysyä
kotona ja jättää koulutuntiensa hoito muille. Kumminkin hän
joulukuulla oli niin toipunut, että saattoi perheineen lähteä
jouluksi Kruununkylään.
Yleensä nämä vuodet eivät tarjoa merkillisiä tapahtumia, jotka
suorastaan kuuluisivat Kihlmanin elämäkertaan, ja pienemmille,
joskin ajoittain syvästäkin tuntuville, seikoille jokapäiväisessä
elämässä tässä ei ole tilaa. Siten mainittakoon v:lta 1860 ainoastaan
seuraavaa: kesänsä vietti perhe Kruununkylässä Kihlmanin äidin luona.
Juuri tällä ajalla Kihlman huomasi yrityksensä saada ostaa sopiva
maatila turhaksi ja sen johdosta hän kirjoittaa humoristisesti
äidilleen: "Kenties onkin parempi, että pysyn kiinni kirjassa
kuin aurassa." Kun kumminkin anopin kanssa oli sovittu, että tämä
tyttärineen muuttaisi Pohjanmaalle, vuokrasi Kihlman heille uudessa
kaupungissa huoneuston, johon perhe jo syksyn alussa asettui.
Vaasassa käydessään elokuulla teki Kihlman "setä Grönvallin"
kanssa retken Molnträskille, joka muinoin oli ollut hänen isänsä
lempipaikkoja. "Ah! kuinka kaikki oli autiota! Haan kautta johtava
tie kytömaalle, joka ennen oli niin kaunis, on kokonaan häviön
alainen ja puut kaadettu. Itse kytömaa on metsittynyt, ojat kasvaneet
umpeen taikka täynnä vettä. Riihi voitaisiin sentään helposti saada
kuntoon. Täällä olisi tarpeeksi tilaisuutta maanviljelykseen, jos
sitä kaipaan". --
Tänä vuonna puuhattiin paljon oppilaitosten takaisinmuutto-asiassa.
Vaasan porvaristo laati anomuksen, jossa esitettiin toivomus, että
muutto tapahtuisi jo 1861. Kun sitten arkkipiispa syksyn alussa kävi
Vaasassa, pyydettiin häntä puoltamaan anomusta. Bergenheim olikin
valmis kannattamaan asiaa ja lupasi Pietarsaaressa tiedustella mitä
siellä arveltiin, mutta nähtävästi hän ei saanut suoraa vastausta.
Rehtori Odenvall, koulujen tarkastaja (Vöyrin rovasti) toht.
Estlander y.m. olivat ehdottomasti muuttoa vastaan; toiset olivat
kyllä sen puolella, mutta nekin vaativat varmuutta siitä, että
lukio saisi laajemman huoneuston kuin Pietarsaaressa, että uudessa
Vaasassa olisi tarpeeksi huoneita opettajille ja oppilaille, että
siellä olisi kirkko, lääkäri, apteekki ja postikonttori y.m. Näin
luetaan Wasabladetiin (17/11) painetussa lausunnossa, jonka Kihlman
oli esittänyt opettajiston kokouksessa 3 p:nä marrask. ja johon G.
Boehm, Osk. Blomstedt, J. G. Hedman, L. L. Laurén, Aug. Lilius ja G.
Cannelin pääasiassa olivat yhtyneet. Sitte mainitussa lehdessä vielä
julkisesti väiteltiin asiasta (kirjoittajat olivat: åäö ja xyz,
edellinen merkki Osk. Ranckenin, jälkimäinen Alfr. Kihlmanin), mutta
ilman muuta tulosta kuin että vaasalaisten toiveet pettyivät ja että
koulujen palauttaminen lykkääntyi, niinkuin jo ennen on sanottu,
v:een 1863.
Mitä Kihlman lepoaikoina lueskeli siitä ei ole tarkempia tietoja,
mutta yhä näkee, että hän oli Beckin opin välittäjä niille,
jotka olivat siihen mieltyneet. Kirjeistä näemme, että Nauklér
ja Favorin olivat jäljentäneet Kihlmanin kääntämät osat Beckin
etiikkaa ja pyysivät saada jatkoa. Varsinkin haluaa sitä Favorin,
jonka joulukuulla oli muuttaminen Kuusamosta Inariin; hän lähettää
Kihlmanin kautta terveisiä Beckille: "hän on minulle rakas ja
kallis". L. Stenbäck puolestaan kysyy vielä kerran, missä Beckin
saarnojen käännökset viipyvät? Syynä siihen, etteivät ne ilmestyneet
julkisuuteen oli tietenkin Kihlmanin usein mainittu hitaus. Niistä
käännöksistä, jotka vielä ovat olemassa hänen jälkeenjääneiden
paperiensa joukossa, olisi syntynyt sievonen julkaisu, mutta hänessä
ei ollut rahtuakaan sitä antamisintoa, joka on kirjallisen toiminnan
perusedellytyksiä. -- Muita syvemmin oli Ingman perehtynyt Beckin
teologiaan, mikä tuli näkyviin kun hän syyslukukaudella 1860 julkaisi
teologiantohtorinarvoa varten väitöskirjansa: "Om det bibliska
trosbegreppet och dess historiska utveckling". [Raamatullisesta
uskonkäsitteestä ja sen historiallisesta kehityksestä.] Hän
kirjoittaa Kihlmanille (14/12): "Väittelytilaisuudessa, joka kesti
k:lo 1/2 3:een i.p. suoriuduin jotenkin hyvin: vastaväittäjä
(Granfelt) vastusti enimmäkseen dogmaattiselta kannalta,
minä vastasin raamatulliseneksegeettisesti -- kumpikin pysyi
mielipiteessään. Teologiemme vastenmielisyys Beckiä kohtaan on
suuri. Hyljätä väitöskirjaani he eivät voi -- sen oppineisuusansiot
tunnustetaan, mutta sen bengel-beckiläinen eriuskoisuus herättää
'herrojen' ihmettelyä. Schauman ja Lille irvistelivät ja
liikahtelivat pilkallisesti joka kerta, kun vastaväittäjä vastusti
beckiläisiä mielipiteitä." Seuraavana vuonna Ingman kirjoittaa (28/11
1861): "Beck on minun etevin (förnämsta) inhimillinen opettajani.
Voin sanoa, että minä nyt rakastan häntä koko sydämestäni, vaikka
en katso ansaitsevani edes hänen oppilaansa nimeä." -- Vasta nyt
sai siis Kihlman kuulla ystäviltään tunnustuksia, jommoisia hän oli
toivonut jo kohta palattuaan ensi kerran Tübingenistä.
* * * * *
Vuoden vaihteella oli kaksi suurta liikeyritystä tekeillä, joihin
Kihlman kiinnitti melkoista huomiota. Tammikuulla 1861 oli näet
osakkeiden merkintä päättyvä sekä "Maanviljelyspankkiin" (maamme
ensimäinen yksityispankki, joka perustavassa kokouksessa helmikuulla
sai nykyisen nimensä: Suomen Yhdyspankki) että Tampereen Pellava- ja
rautateollisuus oy:öön. Jälkimäiseen osakemerkintään olivat
A. Törngren ja G. A. Wasastjerna kehottaneet kansalaisia, ja oli
heidän tarkotuksensa yhtiölle luovuttaa omistamansa tehdaslaitokset
-- Wasastjerna: masuunin, konepajan ja sahan sekä Haverin talon ja
rautakaivoksen ja Törngren: pellavakehräämön ja -kutomon Tampereella.
[Rautatehtaat olivat vanhemmat, salaneuvos Aug. Ramsayn, vuorimestari
G. Idestamin ja laamanni N. J. Idmanin 1842 muodostaman yhtiön
perustamat; Wasastjerna osti ne v. 1856 50,000 ruplasta ja uudisti ja
laajensi liikettä seuraavina vuosina. Pellavatehtaan perustamiseen
ryhtyi ensin Törngren kuitenkin pian yhtyäkseen Wasastjernaan.
Tehdasrakennukset valmistuivat 1859. Ks. _Elias Lodenius_, Tammerfors
Linne och Jern-manufaktur Aktie-Bolag 1856-1906, Helsingfors 1908.]
Yhtiön kanta-pääoma oli oleva 1,000,000 ruplaa; maanviljelyspankin
taasen 1,500,000, joten siis molemmat merkinnät yhteensä tiesivät
puolenkolmatta miljoonan ruplan samanaikaista sijoitusta. Kihlmanista
oli tämä sen ajan oloihin katsoen merkkitapaus, niinkuin olikin, ja
muistiinpanoista näkee, että hän kriitillisesti tarkasti yritysten
suunnitelmia. M.m. hän huomauttaa, että Törngren ja Wasastjerna
eivät lähemmin selittäneet, miksi he luovuttamastaan omaisuudesta
vaativat juuri 736,000 ruplaa, niinkuin kutsumuskirjoituksessa
sanottiin. Kumminkin Kihlman merkitsi 80 osaketta Yhdyspankissa ja
"pari" osaketta Tampereen pellava- ja rautateollisuus oy:ssä, jonka
jälkimäisen toiminnassa ja kehityksessä hänellä tulevaisuudessa oli
oleva erittäin tärkeä osa.
* * * * *
Olemme jo ennen huomanneet, että Kihlman ei enää pitänyt valtiollisia
kysymyksiä yhdentekevinä kristitylle. V. 1861 saamme siitä entistä
merkittävämmän todistuksen eräässä kirjeessä, jossa hän arvostelee
10 p:nä huhtik. annettua julistuskirjaa n.s. Tammikuun valiokunnan
kokoonkutsumisesta. Nyt, kun tunnemme tämän asian seikkaperäisen
historian, [Ks. _Th. Rein_, Johan Vilhelm Snellman II, luvut 6
ja 7.] pistää kohta silmään, että Kihlman lähtee siitä väärästä
olettamuksesta, että kyseessä oli tahallinen valtiokeikaus.
Erehdys oli kuitenkin hyvin luonnollinen ja yleinen, eikä vähennä
kansakunnassa nousseen vastustuksen merkitystä, sillä juuri se
johti julistuskirjan pikaiseen "selvittämiseen" s.o. muuttamiseen.
Kihlmanin kirjeestä on olemassa ainoastaan jäljennös, josta ei näe
milloin ja kenelle se on kirjoitettu. Kumminkin on päätettävissä,
että se oli osoitettu langolle, maisteri Oskar Forssellille,
Helsingissä ja päivätty 26/4 1861. Se seuraa tässä:
"Päivän suuri uutinen: qvasi-valtiopäivät, saa minut jälleen
katkaisemaan hiljaisuuden keskenämme.
"Tämä äärettömän tärkeä uutinen on täälläkin täydellisesti käsitetty.
Olen puhunut siitä tämän pikku yhteiskunnan ymmärtävimpien kanssa,
niiden, joiden mielipide tavallisesti määrää yhteiskunnankin, ja
nämä ovat samoin kuin minäkin hämmästyksissä. Tällä ajalla, jolloin
kansallistunto Euroopassa on herännyt, kun kansakunnat, joilla ei
ole ollut eduskuntalaitosta, ovat taistellen hankkineet itselleen
semmoisen, tahdotaan kiertää, väliaikaisesti lakkauttaa meidän
perustuslaillinen valtiosäädäntömme ja pyydetään vielä lisäksi, että
kansakunta itse antaa tälle keikaukselle vahvistuksensa. Meidän
tulee itse osaltamme miinoittaa esi-isiltä peritty valtiosääntömme,
joka on tukemme ja toivomme siitä saakka kun meidät yhdistettiin
perustuslaittomaan keisarikuntaan ja jonka me suomalaisina
kansalaisina olemme valalla vahvistaneet. Korkeampien valtiollisten
päämäärien vuoksi, joita emme tunne ja joista meidän ei edes sallita
tietää, siis hyvässä uskossa on meidän viattomina lapsina annettava
pois kallein omaisuutemme, perustuslakimme. Yhtä viattomasti tulee
meidän uskoa tuleviin valtiopäiviin, vaikkeivät olosuhteet enemmän
kuin puolen vuosisadan aikana ole myöntäneet semmoisia. Meidän on
luottaminen siihen, vaikkei meille suoda tietoa siitä, mitkä nämä
olosuhteet ovat, jotka ovat estäneet täyttämästä tätä kansakunnan
kauan kytenyttä toivoa, ja mitä mahdollisuuksia on olemassa, että
olosuhteet tulevat muuttumaan. Meidän on oltava mukana säätämässä
lakeja, jotka kasvavat laittomuuden pohjalla. Meidän tulee myöntyä
laittomuuteen, meidän tulee tehdä pahaa, jotta siitä koituisi
hyvää. Mitä hyvää? Kenties muutettuja perustuslakeja ad interim
s.o. ensimäisiin valtiopäiviin, jotka tulevat kun olosuhteet ovat
muuttuneet. Mutta olkoon niin, että paljon hyvääkin saattaisi koitua
ehdotettujen valtiopäivien kautta, sillä pahakin voi aiheuttaa
hyvää, niin voiko tämä otaksuttu hyvä korvata sitä alennusta, mihin
vajoaa kansakunta, samoinkuin yksityinenkin, joka pelkuruudesta
taikka välinpitämättömyydestä halveksii ihmisen kalleimpia oikeuksia
ja velvollisuuksia. Samalla kun kansakunta vastaanottaa sille
pyytämättä heitetyn armolahjan, tunnustaa se itsensä kerjäläiseksi,
se on luopunut uskomasta ihmiselliseen ja valtiolliseen oikeuteensa,
se antautuu armoille ja saa syyttää itseään, kun sitä kohdellaan
armoilla-eläjänä. Seuraus on toisten kansakuntain ylenkatse, oman
hallitsijan ylenkatse, oman itsensä ylenkatse. Siinä voitto.
"Tähän suuntaan täällä ajatellaan. Kuitenkin on myöskin olemassa
lyhytnäköisiä, jotka tahtovat selittää kaikki parhaimpaan päin ja
välittämättä laittomista muodoista kiinnittävät huomionsa siihen
hyvään, jonka ehdotettu toimenpide mahdollisesti voisi maalle
tuottaa, toivoen, että lainmukaiset valtiopäivät pian seuraisivat.
Näiden tunnuslause näyttää olevan: parempi jotain kuin ei mitään.
Tämän ajattelutavan löyhyys on ilmeinen.
"Mutta mitä on tekeminen? Koska seisomme laillisuuden pohjalla ei
meidän tarvitse kiivastua. Meillä on hyvä asia eikä meidän pidä
pilata sitä millään laittomuudella. Ei mikään olisi mieluisampaa
niille, jotka eivät suo meille hyvää, kuin että hairahtuisimme
menettelemään laittomasti. Mutta lähinnä olemme sitä mieltä, ettei
meidän tule komeilla vakaumuksellamme, joskin julkilausumme sen.
Luottaen totuuden voimaan toivomme, että tämä julkilausuminen ei
ole turha. Mielipide on kehittyvä ja olkoon se kyllin voimakas
kuuluakseen Pietariin asti! Jos maassa kerran tullaan toivottuun
selvyyteen, niin on Suuriruhtinaskin tietävä, mitä maa ajattelee.
Olisiko avonainen adressi taikka lähetyskunta mahdollinen? Tämä
menettelytapa olisi rehellinen ja johtaisi kenties siihen, että
esitys peruutetaan taikka jonkun verukkeen nojassa jätetään
toimeenpanematta. Mutta jollei sitä peruuteta, pitäisi kai jokaisen
suomalaisen kansalaisen voida kevään ja kesän kuluessa tulla
käsittämään velvollisuutensa olla ottamatta osaa vaaliin. Jollei
vaaleja voida kaikkialla välttää, niin pitäisi kai ilman suurempaa
vaivaa voida saada valitut, maamme ymmärtäväisimpiä miehiä,
oivaltamaan, että heidän tulee joko luopua taikka ensimäisessä
istunnossa, joka myöskin olisi oleva viimeinen, selittää, etteivät
he voi sekaantua säätyjen oikeuksiin. Pääasia on mielestämme, että
oikea käsitys asiasta tulee mahdollisimman yleiseksi. Jos se kerran
on olemassa, niin tietää jokainen toimia velvollisuutensa mukaan.
"Osatkoon Suomen kansa antaa arvoa perustuslaillisille oikeuksilleen
ja tyynesti, miehekkäästi pitämällä niistä kiinni herättää
kunnioitusta asianomaisissa!" --
Samana päivänä kirjoitti Kihlman samasta asiasta myöskin
tehtaanisäntä G. A. Wasastjernalle, joka vastauksessaan (Tampere
7/5) kertoi, miten julistuskirja oli vastaanotettu senaatissa
sekä kansalaiskokouksesta, jossa hänkin oli ollut saapuvilla, ja
adressista, jonka perille saattamisen "selitys" teki tarpeettomaksi.
-- Forssell, jota silmätauti vaivasi, ei kyennyt vastaamaan ennenkuin
syksyllä (10/10), jolloin olot olivat melkoisesti muuttuneet. Hän
tunnustaa hyväksyvänsä Snellmanin mielipiteen valiokunnasta ja jatkaa
sitten: "Mitä tulee käsitykseeni Snellmanista itsestään ja häneen
kohdistetuista kunnottomista hyökkäyksistä, niin tiedät mielipiteeni,
kun mainitsen, että minulla oli kunnia olla 'niiden muiden
henkilöiden' joukossa, jotka olivat saapuvilla kun hrat T. Renvall,
G. Ehrström ja A. Meurman allekirjoittivat tänä päivänä [Finlands]
allmänna Tidn:ssä julkaistun kirjelmän Aug. Schaumanille." -- [Ks.
_Rein_, m. p. Myöskin _A. Meurman_ kertoo tästä: Muistelmia
I s. 184 ss. Snellmanilaisten kokous oli Catanilla ja oli niitä
läsnä 17.]
Osoitteena miten kysymys valtiopäivistä oli Kihlmanin mielessä
mainittakoon lopuksi, että hän opettajiston jäähyväiskekkereissä
toht. G. Cannelinille, joka keväällä 1861 muutti Sääksmäelle
kirkkoherraksi, piti siitä lämpimän puheen: Paha haltia oli kauan
vainonnut Suomea hallan ja sodan muodossa, jopa oli se "korkeampien
valtionetujen" nimisenä estänyt valtiopäivien kokoonkutsumista ja
hidastuttanut maan kehitystä; vihdoin oli rakas suuriruhtinaamme
kuitenkin ilmoittanut tahtovansa tehdä totta valtiosäännöstämme, ja
meillä on syytä luottaa hänen sanoihinsa. Nyt tarvitaan vain kunnon
miehiä, jotka osaavat puhua ja vaieta eivätkä välitä ruhtinaan eikä
kansan suosiosta: heidän tulee voittaa paha haltia. Eläköön Suomen
hyvä haltia!
* * * * *
Kihlmanin kotielämästä on kerrottava, että 11 p:nä helmik. 1861
syntyi pikku Oswaldille veli, joka sai nimen Lorenzo. Tämä
tapaus sekä toisten lasten kivuloisuus teki alkuvuoden jotenkin
levottomaksi. Kihlman itsekin tunsi semmoista raihnaisuutta, että
kysyi asessorilta neuvoa. Fontell kehotti häntä lähtemään Böhmiin,
jossa muka Ferdinands Qvellen vesi olisi hänelle otollista; Essen
taasen, joka lähti Sundsvalliin kylpemään, pyysi häntä yhtymään
seuraansa. Kesä vaikutti kumminkin niin virkistävästi, että
matkustaminen ei enää tuntunut välttämättömältä: "Saada kerran
jälleen oikein elää hiljaisuudessa itsensä ja perheensä kanssa --
silläkin on melkoinen vetovoimansa." Nämä sanat Kihlman kirjoitti
Essenille Koivulahden Norrminnestä, jossa hän omansa ja Forssellin
perheen kanssa vietti kesänsä. Mikä työ häntä täällä kiinnitti, siitä
kohta alempana.
Kohta juhannuksen jälkeen Kihlman kävi Tampereella oppiakseen
lähemmin tuntemaan Pellava- ja rautateollisuus oy:n tehtaita.
Essenille Kihlman kirjoittaa (13/7): "Tampereen matkasta ainoastaan
tämä: Mahdotonta on voida tarkastaa tätä suurenmoista liikettä.
Tässä täytyy luottaa perustajien tietoihin, arvostelukykyyn ja
rehellisyyteen. Ja näissä kohden tekee Törngren erittäin hyvän
vaikutuksen. Hän sanoi yrityksestä: jollei erinomaisia onnettomuuksia
tapahdu, voivat osakkeenomistajat toivoakseni odottaa 10 prosenttia.
Sen ohella hän puhui suoraan omista kohtaloistaan, erehdyksistään
y.m. Mies on hyvin miellyttävä." Valitettavasti ei monta vuotta
kulunut ennenkuin kirjoittajan käsitys Törngrenistä oli kokonaan
muuttunut. -- Kysyen äidiltäänkin, tahtoiko tämäkin ottaa jonkun
osakkeen, Kihlman sanoo: "kehräämössä kehrätään niin paljon lankaa
kuin viisikymmentätuhatta akkaa voisi aikaansaada."
Tässä yhteydessä mainittakoon vielä Kihlmanin liikemiespuuhista, että
hän tänä vuonna Levónin näkymättömänä toverina oli mukana hankkimassa
Vaasaan höyrypurren, jonka tehtäväksi tuli toimittaa hinauksia ja
välittää liikettä vanhan ja uuden kaupungin välillä. Se maksoi
Tukholmassa 7,700 riksiä, ja sen nimi oli "Svalan" (Pääskynen).
-- Mitä rakennustyöhön uudessa Vaasassa tulee, oli Kihlman ensin
ajatellut kaksikerroksista kivirakennusta tornineen, ja Setterberg
oli semmoisen jo suunnitellutkin. Mutta silloin selvisi, että ne
8,000 ruplaa, jotka Kihlman oli ajatellut voivansa panna taloon,
eivät läheskään riittäisi. Nyt hän päätti rakentaa vaatimattomasti --
puusta, ja sitä varten Levón syksyllä 1861 huutokaupassa huokeasta
hinnasta (1,611 r.) osti hänelle Hjertmanin talon vanhat rakennukset,
jotka sijaiten hovioikeuden puistokäytävän eteläpuolella olivat
säästyneet vanhan Vaasan palossa.
Paitsi muita tavallisempia asioita oli Kihlmanilla tänä syksynä
aivan erikoinen mietiskelynaihe. Uuden Vaasan kappalaisen virka
oli julistettu avonaiseksi ja monelta taholta kehotettiin häntä
hakemaan sitä. Kihlman oli, niinkuin tiedämme, aina pitänyt
kielenopettajavirkaansa väliaikaisena, eikä hän sentähden voinut
olla välinpitämätön, kun tilaisuus päästä oikealle alalle tarjoutui
hänelle. Se mikä häntä enimmin epäilytti oli hänen ruumiillinen
heikkoutensa, mutta kumminkin hän vihdoin saatuaan tietää, että Essen
ei tulisi hakemaan, lähetti "paperinsa" Turkuun. Hakijoita oli 40
ja niistä pantiin 12 ehdolle -- näiden joukossa Kihlmankin, ja tuli
hänen pitää vaalisaarnansa 9 p:nä maalisk. 1863. Sen päivän kohdalle
on hän merkinnyt almanakkaansa: "Saarnasin ruotsiksi ja suomeksi
Vaasan lautakirkossa ['Brädkyrka' s.o. se Tilapäinen rakennus,
jota Vaasassa palon jälkeen käytettiin kirkkona.]; julkilausuin
toivomuksen että minut jätettäisiin lukuunottamatta vaalissa."
Siis oli Kihlman sittenkin lopulta tullut siihen päätökseen, ettei
virka ollut hänelle otollinen, ja hänen syynsä olivat kylläkin
päteviä. Hän oli nimittäin vasta viran haettuansa saanut tietää,
että kappalaiselta vaadittiin suomenkielenkin taitoa, sekä että
virkatoimet olivat moninaisemmat kuin hän oli aavistanutkaan. Niin
hän kirjoittaa Levónille, joka omasta ja muitten puolesta oli
kysynyt, oliko hänen vakaa toivomuksensa, ettei häntä valittaisi? --
Valituksi tuli K. W. Wegelius, Kruununkylän kappalaisen poika.
* * * * *
Nyt on huomio käännettävä siihen Kihlmanin erityiseen tehtävään,
johon hän ryhtyi Norrminnessa, ja jota hän jatkoi koko loppupuolen
vuotta. Tämä tehtävä oli 1857 ilmestyneen virsikirjaehdotuksen eli
n.s. Runebergin virsikirjan tarkastaminen. Ansio siitä että Kihlman
kävi siihen käsiksi on Essenin. Essen oli näet jo kevätpuolella
päättämäisillään saman tehtävän ja hän pyysi (kirjeessä 12/5)
Kihlmania "läpilukemaan" virsikirjamuistutuksensa, jotka olivat
pian lähetettävät Turkuun sensuroitaviksi. Kihlman myöntyi, mutta
ei ennättänyt alottaakaan ennenkuin Norrminnessa. Sieltä hän
kirjoittaa (13/7): "Lauantaina viikko sitte tulin kotia [Tampereen
matkalta] enkä ole tällä viikolla suorittanut enemmän kuin 38
virttä." Kumminkin oli Essen, siinä luulossa, että Kihlman jo oli
läpikäynyt käsikirjoituksen, pyytänyt saada sen Sundsvalliin, missä
hän kylpyparannuksilla ollessaan painattaisi kirjansa [näin tehden
ei myöskään sensuurilupaa olisi tarvittu]. Jos Essenin määräys
lähettämisestä olisi ollut ehdoton, olisi hän tietysti saanut koko
käsikirjoituksen, ja Kihlman olisi luopunut tarkastuksesta, mutta
kun Essen oli katsonut tärkeäksi, että hän sen suorittaisi, ja hän
itsekin "työn aikana oli siihen mieltynyt, niin että hänellä ei
ollut mitään jatkamista vastaan", lähetti hän vain sen vähäisen
osan käsikirjoitusta, joka oli valmistunut. Tästä johtui, että
Essenin tuuma painattaa muistutukset Sundsvallissa raukesi ja että
Kihlman yhä enemmän syventyi tehtäväänsä. "Minä teen työtä aamusta
iltaan", hän kirjoittaa (24/7), "ja vaimoni toruu minua siitä, että
istun liikkumatta, mutta tuskin saan sentään enemmän kuin 20 virttä
päivässä valmiiksi. -- Osuuteni työssä on varmaan tullut laajemmaksi
kuin Appi-isä on tarkoittanut, alan nyt käsittää sen. Kuitenkin
tahdon jatkaa koska olen asiaan ryhtynyt ja toivon, että Appi-isällä
ei ole mitään sitä vastaan."
Näin tapahtui, että Kihlman, sen sijaan, että hän olisi ainoastaan
"läpilukenut" Essenin muistutukset, tuli tämän rinnalla kirjan
varsinaiseksi tekijäksi. Hän jatkoi näet tarkastustyötä pitkin
syksyä, ja kun se vihdoin oli päättynyt, huomasivat molemmat, että
todellinen _yhteistyö_ oli välttämätön, jos tahtoivat aikaansaada
eheää kokonaisuutta. Sen johdosta Kihlman päätti pyytää virka
vapautta yhdeksi kuukaudeksi, ja kun hän 11 p:nä. tammik. 1862
perheineen oli palannut Kruununkylästä, missä joululoma oli
vietetty, lähti hän viipymättä Ylihärmään, ja siellä alkoi nyt
ankara työ. Pappilan vinttikamarissa, missä Kihlman asui, Essen
ja hän työskentelivät k:lo 6:sta aamulla k:lo 10:een tai 1 l:een
illalla, eikä heitä nähty alhaalla muuta kuin ruoka-aikoina, jollei
sattunut vieraita tulemaan. "Ellei pelko, että työ ehkä ei valmistu
oikeaan aikaansa, tuottaisi huolta, voisin sanoa, että kaikki on
hyvin", kirjoittaa Kihlman (30/1) vaimolleen. "Työ on meistä sangen
hupaista; ei kukaan teoksemme lukija saata uskoa kuinka erinomaisen
hauskaa meillä on ollut. Toisinaan nauramme niin että vatsaa
pakottaa. Toivottavaa olisi, että lukija saisi edes kymmenennen
osan hupiamme. Mutta naurettava häviää, kun se tulee paperille.
Juuri synnyttyään on vitsi kirpein. -- Älä sentään usko, että me
ainoastaan laskemme leikkiä: on meillä pimeätkin hetkemme. Semmoinen
oli meillä eilen, kun työstä ei tahtonut loppua tulla, ja kaikki
tuntui vaikealta." Edelleen Kihlman kertoo seisovansa koko päivän
pulpetin edessä kirjoittamassa. Aamuin hän joi kaksi kuppia kahvia ja
iltapäivin yhden, mutta ei tavallista, vaan "Garibaldikahvia" s.o.
ohrakahvia. Voittaakseen aikaa oli hänellä tapana jo päivällisen
jälkeen alhaalla sanoa hyvää yötä ja illaksi juoda vain teetä, joka
tuotiin yläkertaan. -- Tämä voimien ääretön jännitys vei toivottuun
tulokseen. Työ tuli ajoissa valmiiksi, ja 19 p:nä helmik. Kihlman
jälleen oli Pietarsaaressa, missä hänen omaisensa olivat häntä
suuresti kaivanneet. Ponnistus ei ollut laisinkaan vahingoittanut
hänen terveyttään. Essenin, virsikriitikon kielellä lausuttu,
Hilda Kihlmanille osoitettu arvostelu hänen miehestään oli: "muoto
huononnettu, sisällys säilytetty" -- mikä kai merkitsi, että hän oli
laihtunut.
Tämä yhteistyön kautta syntynyt kirja tarkastettiin lopullisesti
10-19 p:nä heinäk. Ilmajoella, johon Essen keväällä oli muuttanut
pitäjän kappalaiseksi. Sen jälkeen se lähetettiin Turkuun
sensuroitavaksi ja painettavaksi, ja ilmestyi se kirjakauppaan
ennen vuoden loppua [_Förslag till Svensk Psalmbok_ för de
Evangeliskt-Lutherska församlingarna i Finland (Hfors 1857 Den s. k.
Runebergska psalmboken) granskadt af _C. G. v. Essen_ och _Alfred
Kihlman. _ Åbo, 1862.]. Kaikesta päättäen ei Essenin alkuteos
ollut kovin laaja, kenties samoin kuin J. H. Roosin ja A. Mobergin
samanlaatuiset noin puoli sataa sivua; sitä vastoin käsittää Essenin
ja Kihlmanin yhteinen julkaisu 240 sivua. Että jälkimäisellä on
suuri ansio siitä, että tarkastus tuli niin perusteelliseksi, ettei
yksikään muu vedä sille vertoja, on ilmeistä, mutta luonnollisesti
on mahdotonta tarkemmin osoittaa mikä on toisen, mikä toisen osuutta
työssä. Kumminkin monessa kohden tuntuu Kihlmanin kirjoitustapa,
samoin kuin sisällyksessäkin tapaa mielipiteitä, jotka helposti
tuntee hänen omikseen. Esimerkkinä semmoisista kohdista mainitsemme
selityksen, mitä Jumalan seurakunnalla raamatun mukaan oikeastaan
on ymmärrettävä (s. 130 ss), sekä kahden Runebergin alkuperäisen
virren puolustuksen Roosin ahdasmielistä kritiikkiä vastaan (s. 178
ja s. 181). Nämä virret ovat 312 Hur skön är än ej jorden ja 321
Bevara, Gud, vårt fosterland. Edellisen johdosta sanotaan: "Roos ei
tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten
viritetään maallista mieltä: maata rakastavia on muutenkin liian
paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onkohan todella vaarallista
rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahduttaa taipumustaan
siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja
päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei näkymätön ole
tuleva meille rakkaaksi ummistamalla silmämme siltä, joka näkyy.
Päinvastoin lausutaan: Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe,
jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette? Niin myös: kuinka
voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen
ihana mitään vaikuta? Ettei edes Vanh. Testamentissa peljätty
maan kauneutta, näkyy Davidin psalmeissa tavattavista ihanista
luonnonkuvauksista. Ja kuinka vähän Kristus tahtoi, että silmät
ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän
itse sanoo: 'Katsokaat kedon kukkia, ei Salomo kaikessa kunniassansa
ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä'." -- Jälkimäisestä virrestä
taasen: "On totta, että tämä virsi muistuttaa 'Maamme-laulua', mutta
että se sen vuoksi on hyljättävä, ei ole itsestään selvä. Kun virsi
käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme että yhtäläisyyttä on olemassa.
Jos yleensä aihe: _isänmaa_ on virsikirjassa käsiteltävä, niin
missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja
voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Onhan totuus, jota ei
kenkään tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain
sille, jonka ei ole onnistunut tukahduttaa luonnollista tunnettaan
syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita parempina
monessa suhteessa, saattaa niitä rakastaa, jopa etsiä niissä uuden
isänmaankin; mutta aina rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku
rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella
kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla
tiedoton, mutta tarvitaan vain, että hän joutuu joksikin ajaksi
sen ulkopuolelle, ja palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan
toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on
sykkivä lämpimästi ei ainoastaan rakkaiden puolesta, jotka täällä
asuvat, vaan myöskin rannan, kallion, manteren, maan ja kaiken sen
puolesta, joka siinä on." -- -- -- Epäilemättä oli Essen yhtä mieltä,
mutta koska Kihlman kirjeissään on ylistänyt luonnon ihanuutta (esim.
käytyään saksilaisessa Sweitsissä) ja myöskin tunnustanut, että
isänmaa ulkomailla oli käynyt hänelle entistä rakkaammaksi, saattaa
pitää varmana, että nämä otteet ovat hänestä lähtöisin.
Essenin ja Kihlmanin teos herätti melkoista huomiota ja sitä
arvosteltiin sekä sanomalehdistössä että yksityisissä kirjeissä.
Moni lukija vainusi siinä beckiläisiä mielipiteitä, ja vielä useampi
loukkaantui sukkeluuksista ja ivallisista käänteistä, joilla
tarkastajat olivat esitystään höystäneet. Muistutukset vähemmän
arvokkaasta kirjoitustavasta koskivat kipeästi kumpaankin, ja
varsinkin näyttää Essen tunteneensa syylliseksi: "Jokainen, joka
meidät tuntee", hän kirjoittaa Kihlmanille, "tietää, että minä olen
irvihammas (spefågel), sinä vakava". Ja totta onkin, että Essenillä
oli synnynnäinen taipumus ivaan ja kokkapuheiden latelemiseen, jota
vastoin Kihlman, olematta vailla ivanlahjaa, oli enemmän huvitettu
sukkeluuksista kuin tottunut niitä esittämään. Kumminkin on ilmeistä,
että asiasta tehtiin liian suuri numero. Pääasiassa oli kritiikki
tarkoitukseltaan mitä vakavinta ja yleensä pätevääkin -- se täytyi
vastustajienkin myöntää, ja ainoastaan pedanttinen ahdasmielisyys
saattaa väittää Kihlmanin olleen väärässä, kun hän Essenille
muistutti, että "eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti
vastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä
parantumattomia ennakkoluuloja". Erittäinkin Essen kumminkin katui
sitä tapaa, jolla Runebergin virsi 148 oli arvosteltu (ja oli kai hän
itse siinä kohden syyllinen).
Koska yksityisissä kirjeissä, tekijöille suorastaan esitetyillä
arvosteluilla on erikoinen arvonsa, mainitsemme tässä muutamia
semmoisia. -- A. W. Ingman, joka nyt oleskeli Helsingissä,
syystä että oli määrätty syksystä 1862 hoitamaan raamatun
eksegetiikan professorin virkaa (1864 hän nimitettiin varsinaiseksi
professoriksi), lausui ensin useissa kirjeissä Essenille omat
mielipiteensä ja muittenkin. Hän paheksui suuresti ystäviensä
kirjoitustapaa ja erityisiä heidän väitteitäänkin. F. L. Schaumanin
arvostelun hän selosti näin (huomaa! ote ei ole Ingmanin
alkuperäisestä kirjeestä, vaan Essenin kirjeestä Kihlmanille): "En
pidä kirjan tyylistä: se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän
ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat
liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa
heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä.
Mutta mitä kirjan sisällykseen tulee, ovat he minusta käsittäneet
tehtävänsä vakavalta kannalta: muistutukset ovat usein perusteellisia
ja päteviä, joskin monessa kohden minun mielipiteistäni eroavia."
Sittemmin (2 p:nä huhtik. 1863) Ingman kirjoitti Kihlmanille erittäin
sydämellisen kirjeen, jossa hän tunnustaa olleensa niin ankara
ainoastaan sen vuoksi, että hän pelkäsi julkaisun vahingoittavan
Beckin mainetta.
[Otamme mielenkiintoisen kirjeen tähän kokonaisuudessaan:
"Rakas Lanko! Kauan olen ajatellut kirjoittaa Sinulle muutamia
sanoja, jotta et mahdollisesti väärinkäsittäisi arvosteluani
Essenin ja Sinun teoksestasi.
"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani
lauseita kirjassasi, sillä, koska minulla pääasiassa on sama
peruskäsitys kristinuskosta kuin Sinulla, niin ymmärsin
Sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki
minuun tuskallisen vaikutuksen -- oli se osaksi ylpeä, osaksi
kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee, -- ja
koska olen ystävänne _täytyy_ minun suoraan julkilausua Teille,
etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte
korkeaa pyhitystä, ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte
itse lihallisina ja veitikkoina (putslustiga)? Semmoisilla
aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia;
päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja
hengellisen harrastuksenne sangen epäiltäväksi. Ja se mikä
enimmin tuskastuttaa minua on se, että myöskin ukko Beck, jonka
oppilaana Sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee
väärinkäsitetyksi. Kaikki tämä yhteensä teki, että minun oli
katseltava teostanne ikäänkuin _vastustajienne_ silmillä. Minä
puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset (tvetydiga) lauseet --
minä tunsin muutamin paikoin Sinun dogmaattiset mietelmäsi
-- että tunsin myöskin varsin hyvin Teidän persoonalliset
tyyppinne, niin etten _minä_ mitenkään harmistunut; mutta
nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol.
Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin
y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani,
niin et Sinä suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani.
Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni Teidän teoksenne
_ulkonaista_ muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani
sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei
yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri
tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään)
tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas
veli, _se_ -- teki minut murheelliseksi.
"Mutta nyt piste ja loppu sille asialle. Uskallan toivoa, että
suoruuteni vain on vahvistanut ystävyyttämme. Sinä olet kuitenkin
se, joka uskonnollisissa ajatuksissa olet minua lähinnä tässä
maassa. Sinä olet myöskin hyvin väärinkäsitetty ihmisten kesken;
mutta ole varma siitä, että minä, se sama, joka kirjoittaessani
Essenille, niin ankarasti moitin kirjaasi, aina puolustan Sinua,
kun kuulen hengellisten tai hengettömien Sinua moittivan.
"Osoitteeksi jatkuvasta ystävyydestäni Sinua kohtaan lähetän
Sinulle tässä muotokuvani. Sum tuus totus And. Wilh. Ingman.
"J. K. Hyvin harvat niistäkin, jotka ovat minua lähinnä,
näyttävät ymmärtävän minua."
* * * * *
Vahinko että Kihlmanin vastaus on hävinnyt. Siinä kuvastui kai hänen
luonteenlaatunsa samoin kuin Ingmanin hänen kirjeessään, ja niin
olisi selväksi käynyt, että ivan käyttäminen ja ymmärtäminen on
luonteenlaadussa (temperamentissa).]
Mutta moitteiden ohella tuli kauniita tunnustuksiakin. Prof. B. O.
Lille, virsikirjakomitean jäsen, kirjoitti Essenille ehdottomasti
kiittävän, jopa ylistävän kirjeen, joka samalla kertaa ilahdutti ja
"nöyryytti" vastaanottajaa. Hyvää se teki Kihlmanillekin: "Minulla
on harvoin elämässäni ollut niin iloista hetkeä kuin saadessani
Appi-isän tiedonannon Lillen kirjeestä." -- Toinen kaunis tunnustus
luetaan toht. (sitten piispa) A. J. Hornborgin Aug. Liliukselle
osottamassa kirjeessä (20/2 1863): "Kiitä häntä [Kihlmania] samalla
siitä Runebergin virsikirjan arvostelusta, jonka hän yhdessä ystävä
v. Essenin kanssa on aikaansaanut. Perusaatteisiin ja enimmäkseen
yksityiskohtiinkin nähden olen ja olen aina ollut ihan samaa mieltä
kuin he. Että he ovat tehneet _oikeutta_ Runebergille ei ole
vähimmin ilahduttanut minua. Sekä Roos että Moberg ovat tässä kohden
tehneet syntiä, ja varsinkin jälkimäinen on liian yksipuolinen ja
epärunollinen antautuakseen sille alalle. Vielä kerran: Essenin ja
Kihlmanin näköpiiri on osoittautunut sekä laajaksi että kirkkaaksi,
heidän totuudenrakkautensa ja tietonsa on erehtymätön, ja minä
kiitän heitä sydämestäni erittäin arvokkaasta avustuksesta tärkeän
kysymyksen selvittämiseksi, jonka he ovat antaneet suomalaiselle
kirkollemme ja seurakunnalle." -- [Uudempi arvostelu ei ole suinkaan
tinkinyt mitään samanaikuisten kiitoslauseista. _V. T. Rosenqvist_
(Runebergs insats i arbetet för åstadkommande af en ny svensk
psalmbok i Finland Ruots. Kirjallisuusseuran juhlajulkaisussa:
J. L. Runebergs minne 1904) sanoo sitä etevimmäksi ilmestyneistä
arvosteluista. Arvostelijat osoittavat laajoja hymnologisia tietoja,
runollista ymmärtämystä, hyvää ennakkoluulotonta arvostelukykyä,
eivätkä epäilleet antaa täyttä tunnustusta Runebergille.]
* * * * *
Kesä vietettiin jälleen Norrminnessa, mutta vähemmällä nautinnolla
kuin vuotta ennen. Näin kirjoittaa Kihlman (31/8 1862) äidilleen
ilmoittaen, että hän perheineen oli palannut Pietarsaareen:
"Kesäkausi on siis loppunut. Mutta mikä kesä! Harvat ne päivät,
joina olen voinut käyttää kesävaatteita. Ainoastaan jonkun kerran
kesä- ja elokuun keskivaiheilla olen uinut. Kaiken päätteeksi
tulivat kylmän ja kostean kesän lopulla kovat hallayöt. Mitä koko
kesän oli peljätty, on tapahtunut: vuoden sato on suureksi osaksi
hävinnyt. -- -- -- Kaikkialla parkua ja valitusta! Häpeäkseni täytyy
minun tunnustaa, että olen ollut yhtä varomaton kuin enemmistö. Sen
vuoksi ei meillä ole näkki- eikä reikäleipää talossa eikä täällä saa
mistään ostaa ei ruista eikä jauhoja eikä leipää. Emma Riskalta sai
Hilda eilen illalla lainaksi 7 naulaa leipää. Muuten olisimme tänään
olleet ilman leipää: ensi kerran eläissäni. Kauppiaat odottavat
joka päivä jauhoja ja jyviä: kun niitä tulee, saa kuitenkin rahalla
mitä tarvitaan, mutta nyt väliajalla täytyy säästää leipää. Jos
oikein tunnen hyvän äitini, niin on hän ollut varovaisempi. Toivon
sentähden, että Äidillä on, mitä Äiti tarvitsee. Näissä oloissa en
voi kutsua Äitiä tänne, niin mielellämme kuin näkisimmekin Äidin
täällä, jollei Äiti tuo leipää muassaan. Viikon päästä lienee
kuitenkin puutteemme ohimennyt." -- Jotenkin yleisen kadon vuoksi
kärsittiin nälkää laajoissa osissa maatamme, joskin rahankeräyksillä
koetettiin hätää vähentää. Kihlman puolestaan antoi puutteenalaisille
50 ruplaa, sillä määräyksellä, että ne käytettäisiin Kruununkylän
köyhien hyväksi.
Juur'ikään mainitun kirjeen lopussa oli toisenlainenkin surullinen
uutinen: "Isäntämme, asessori Fontell, on kuolemaisillaan. Ukko
raukka on jo ruumiin näköinen, eikä hänellä ole monta päivää jälellä.
Minä suren rakkaan ukon poismenoa. Hän on monta kertaa auttanut minua
ja omaisiani ja tuhansia muita! Jumala siunatkoon häntä!" -- Fontell
kuoli 2 p:nä syysk. k:lo 3 a.p., yleiseksi suruksi ja kaipaukseksi.
Ja kaipaus oli sitä suurempi kuin Pietarsaari pitkäksi aikaa jäi
kokonaan ilman lääkäriä. Vasta kahden ja puolen kuukauden päästä
tehtiin sopimus Uudenkaarlepyyn lääkärin kanssa, että hän kerran
viikossa(!) kävisi Pietarsaaressa antamassa sairaille apua. Kaksi
eri kertaa Kihlman lähetti Vasabladetiin (nimettömiä) huomautuksia
tästä arveluttavasta asiaintilasta. -- Vielä mainittakoon erikoinen
seikka, joka puolestaan oli painanut mitä surullisimman leiman
muutenkin kolkkoon kesään, nimittäin Oskar Forssellin sairaus. Hän
oli näet täksi suveksi tullut omaistensa luokse, mutta ei terveenä.
Päinvastoin hänen pitkällisestä silmätaudistaan y.m. johtunut
hermostumisensa kehittyi täydelliseksi mielipuolisuudeksi. Kihlman
oli enimmin kiintynyt tähän nuorimpaan lankoonsa ja tehokkaasti hän
avusti Forssellin perhettä sairaasta huolehtimisessa, kunnes kuolema
toi parannuksen.
* * * * *
Tänä syksynä alkoi lukion viimeinen lukuvuosi Pietarsaaressa, ja
tapahtui se uudella johdolla. Vanha rehtori Odenvall, joka v:sta
1844 saakka oli ollut oppilaitoksen päällikkönä, oli viimeisinä
vuosina säännöttömällä elämällään ja pahennusta herättävällä
käytöksellään tehnyt itsensä mahdottomaksi, ja siitä syystä
hänen virka toverinsa toukokuulla 1862 valitsivat lehtori J. E.
Bergrothin rehtoriksi ja lehtori Aug. Liliuksen vararehtoriksi.
Edellinen oli kumminkin juur'ikään saanut matkarahan ulkomailla
valmistuakseen 1862 perustettavaksi päätetyn ja sittemmin 1864 avatun
normaalikoulun yliopettajaksi matematiikassa eikä hän sen vuoksi
koskaan toiminut Vaasan lukion rehtorina, vaan jäi tämä tehtävä
alusta pitäen jälkimäisen osaksi. Lilius astui siis syyslukukauden
alussa uuteen arvoasemaansa, ja oli arkkipiispa Bergenheim saapunut
siihen tilaisuuteen. Kun arkkipiispa onnitteli oppilaitosta uuteen,
parempaan johtoon, olivat oppilaat näkevinään, että entinen,
mahtavuudestaan kuulu rehtori kalpeni, mutta toiselta puolen puhuja
ei laiminlyönyt tunnustaa eroavankin johtajan (aikoinaan suuria)
ansioita, joten katkeraan sekottui sopiva annos makeata. Yleensä
oppilaat eivät voineet olla säälimättä langennutta suuruutta, ja
näyttää melkein siltä kuin olisi Odenvall vaistomaisesti vedonnut
nuorten luontaiseen myötätuntoon. Lahjoittaessaan yhden ruplan
tänä syksynä lukioon tulleelle, puujalalla kulkevalle J. E.
Wefvarille (sittemmin filos, maisteri, kansanmuistojen kerääjä ja
kolportööri) hän lausui: "Int' e' ja' så barsk som ja' ser ut!"
(En ole niin ankara, kuin miltä näytän). [Virkaveljet tahtoivat,
että Odenvall olisi jättänyt erohakemuksen, mutta hän jäi kuin
jäikin lehtorinvirkaansa. Vaasassa hänen elämänsä ei suinkaan ollut
nuhteetonta, mutta oppilaita kohtaan hän oli sävyisä ja tarjosi
halukkaille ylimääräisillä tunneilla johtoa latinaisten kirjailijain
kääntämisessä suomeksi.] Varmaa on, että lukion elämä tästä lähtien
muodostui rauhallisemmaksi kuin lähinnä edellisenä aikana, ja siitä
oli epäilemättä kiittäminen uuden johtajan lempeämpää luonteenlaatua.
Kihlmanin suhteesta Odenvalliin ei ole tarkkoja tietoja, mutta
kuitenkin voi kirjeistä päättää, että hän ei ollut rehtorin
suosiossa. Toiselta puolen huomaa oppilaiden isien Kihlmanille
osoittamista kirjeistä, että tämä rettelöiden sattuessa oli
koettanut rauhoittaa oppilaita ja myöskin oli saavuttanut näiden
luottamuksen. Kun Essen, jolla itsellä oli poika lukiossa -- eikä
suinkaan kiltimpien joukkoon luettava --, kertoo Odenvallin, jonka
hän eräänä loma-aikana oli tavannut, syytäneen valheita Kihlmania
kohtaan, niin on sangen luultavaa, että kyseessä oli jälkimäisen
suhde oppilaisiin. Miten lieneekään, keräsi Kihlman tällä ajalla
kokemuksia siitä, miten nuorten kanssa on parhaiten meneteltävä,
kokemuksia, joista hänellä kyllä oli oleva hyötyä tulevaisuudessa.
-- Niistä monesta lukiolaisesta, joita Kihlman -- tavallisesti isien
pyynnöstä -- erityisesti piti silmällä ja avusti ahdingon sattuessa,
mainittakoon tässä vain Gustaf Malmberg, herännäisjohtajan poika.
N. G. Malmberg oli kuollut 21 p:nä syysk. 1858 (tuskin enemmän kuin
51 ja puolen vuoden vanhana) ja jättänyt jälkeensä 7 lasta. Tämän
entisen ystävänsä pojalle Kihlman yhdessä Essenin, Frans Bergrothin,
Jul. Berghin y.m. sukulaisten ja ystävien kanssa hankki tarpeelliset
varat lukion ja ylioppilastutkinnon suorittamiseksi.
Tässä yhteydessä myöskin pari sanaa Kihlmanista saksankielen
opettajana -- nyt vasta sen vuoksi, että tämän kirjoittaja juuri tänä
syksynä (1862) oppi hänet opettajana tuntemaan. Kielenopetuksessa
hän ei harrastanut mitään uudistusta. Menettely oli näet sama kuin
vanhastaan kouluissamme tavallinen. Ensin luettiin kielioppia, sitten
alettiin kääntää saksasta ruotsiksi tehden selkoa sanoista j.n.e.
Puheharjoituksia ei yritettykään. Kihlmanin päämääränä oli saada
oppilaansa lukemaan ja ymmärtämään saksalaista kirjakieltä, ja sen
päämäärän hän yleensä saavuttikin. Pääansio menestyksestä tulee hänen
tyynelle, tasaiselle, vakavalle opettajaolemukselleen. Ei tullut
kysymykseenkään hutiloida hänen aineessaan. Aine oli tosin semmoinen,
että hänellä ei ollut mainittavaa tilaisuutta vaikuttaa oppilaiden
sydämiin, mutta hänen esiintymisensä herätti aina kunnioitusta, ja
kunnioituksessa oli tarpeeksi kiihoketta oppilaille.
* * * * *
Tänä Pietarsaaren viimeisenä aikana eli Kihlman ajatuksissaan
yhtä paljon jollei enemmän Vaasassa. Kun hän, niinkuin ylempänä
on mainittu, oli luopunut aikeesta rakentaa "kivilinnaa", alkoi
hän suunnitella kaksikerroksista puurakennusta, ja sitä varten
oli jo perustus laskettu ennenkuin hänellä oli käsissä tarkka
kustannusarvio. Sen hän näet sai vasta tammikuulla 1863 Vaasassa
käydessään, ja tuotti se hänelle suuren yllätyksen. Palattuaan kotia
hän kirjoittaa (24/1) äidilleen: "Kadun katkerasti talonrakennustani.
Toivoin saavani sen kaksikerroksisena valmiiksi 6,000 ruplalla.
Mutta kustannusarviosta näen, että se nousee -- voiko sitä
kuvitellakaan? -- 11,000 taikka mahdollisesti 10,000 ruplaan.
Joudunhan siten vararikkoon!" Koska toisen kerroksen vuokra ei olisi
tuottanut kohtuullista korkoa kustannuksille, jätti Kihlman senkin
sikseen. Näin mahdollisimman mukaan rajoittamalla suunnitelmaansa
ja hankkimalla Kruununkylästä ahkeran, taitavan työnjohtajan sai
hän vihdoin asiat sujumaan tyydyttävästi, ja sen jälkeen elettiin
toivossa, että ennen vuoden loppua voitaisiin asettua uuteen taloon
uudessa kaupungissa.
* * * * *
Miten paljon Essenin ja Kihlmanin virsikirja-arvostelua olikaan
moitittu, olivat he kumminkin siinä näyttäneet semmoisia tietoja
ja semmoista kykyä, että he kumpikin sillä avasivat itselleen uran
laajemmille toimialoille. Huolimatta vastustuksestaan kutsuttiin näet
Essen keväällä 1863 jäseneksi suomalaiseen virsikirjakomiteaan, jonka
piti kokoontua Turkuun kohta juhannuksen jälkeen, samalla aikaa kuin
ruotsalainen virsikirjakomiteakin. "Ajatteles, että tulen istumaan
saman pöydän ääressä kuin Porvoon piispa, joka 25 vuotta sitten ajoi
minut ulos hiippakunnastaan, ja että minulla on oleva sama sananvalta
kuin hänellä! Tempora mutantur" -- kirjoittaa Essen Kihlmanille.
Samaan aikaan tahtoi arkkipiispa kutsua Kihlmanin katkismuskomiteaan,
vaikka asia jäi sikseen Kihlmanin vastauksen johdosta. Tässä lähemmät
tiedot.
Ensin arkkipiispa (10/4) kirjoitti ja kysyi, eikö Kihlman ottaisi
kirjoittaakseen niitä kahta oppikirjaa -- toinen kristinopin
päätotuuksia esittävä, järjestelmällinen kokoelma raamatunlauseita
ja virsikirjaotteita, toinen katekeettinen kristinuskon oppikirja
--, jotka papisto kokouksessaan 1859 oli toivonut aikaansaataviksi.
Kihlman ei kieltäytynyt kummastakaan tehtävästä, vaikka varsinkin
jälkimäinen häntä arvelutti; olivathan tuhannet Ruotsissa ja
Saksassa epäonnistuneet siinä yrityksessä. Onnistuakseen, ajatteli
hän, pitäisi olla enemmän yleisön suosima kuin hän, jonka teos
luultavasti jo edeltäpäin herättäisi epäluuloa. Sitä paitsi olisi
työ suoritettava hiljaisuudessa; julkista määräystä hän ei mitenkään
tahtonut vastaanottaa. -- Tyytyväisenä vastaukseen kirjoitti
arkkipiispa sitten (8/5) samasta asiasta, sanoen tahtovansa kutsua
Kihlmanin katkismuskomitean jäseneksi. Kiittäen luottamuksesta
vastasi Kihlman nyt laajemmin ja luultavaa on, että seuraava kohta
hänen kirjeessään vaikutti, että arkkipiispa luopui aikeestaan:
"On selvää, että uskonnon oppikirja luterilaiselle seurakunnalle
ei voi sisältää oppeja, jotka ovat ristiriidassa tämän seurakunnan
tunnustuksen kanssa. Siinä olen täysin samaa mieltä kuin hra
Arkkipiispa. Mutta tämä on ainoastaan asian toinen puoli ja sillä
on toinenkin. Käsitys kristinuskosta ei ole kuluneena kolmena
vuosisatana pysynyt muuttumatta. Juuri luterilaisessa kirkossa
on koetettu tulla selvyyteen erinäisistä kohdista, jotka vielä
uskonpuhdistuksen aikana jäivät jonkunlaiseen hämärään, eikä
harrastus ole ollut turha. Esimerkkinä mainittakoon sakramenttioppi.
Varsinkin lapsenkaste oli 16:nnella vuosisadalla eräs crux
theologorum. Siitä esitettiin väitteitä, jotka olivat ristiriidassa
kirkon omien perusaatteiden kanssa: oletettiin esim. että lapsi
kasteen kautta saapi kristillisen uskon, uskon Kristukseen, vaikka
ennen uskottiin ja tunnustettiin: 1) että sakramenttien autuuttava
vaikutus oli riippuvainen sakramenttia nauttivan henkilön uskosta,
ja 2) että tämä usko aikaansaatiin ainoastaan evankeliumin
saarnaamisella. Jos nyt on onnistuttu selvittämään tämä ristiriita,
niin eikö sitä ole huomioonotettava uudessa oppikirjassa, eikö
ole saavutettuja tuloksia hyväksikäytettävä, ainoastaan sentähden
ettei niihin tultu jo uskonpuhdistuksen aikakautena, ovatko ne
jätettävät sikseen, vaikka ne ovat sopusoinnussa kirkon yleisten
periaatteiden kanssa, ja sen sijaan semmoiset pysytettävät, jotka
ovat ilmeisessä ristiriidassa näiden kanssa? Ei yksikään ajatteleva
kristitty usko enään, että pienellä lapsella on taikka voi olla
erikoista kristillistä uskoa: onko nyt uudessa oppikirjassa, tästä
kristillisestä tietoisuudesta huolimatta, opetettava päinvastoin,
ainoastaan sen tähden, ettei täydellisempi ja oikeampi käsitys ole
merkitty konkordiakirjaan (Formula Concordiae)? Onko seurakuntamme
oleva pakotettu oppikirjoissaan aina pysymään siinä, mitä esi-isät
16:nnella vuosisadalla olettivat, vaikka seurakunta sittemmin onkin
tullut parempaan vakaumukseen? Ja jos edistyminen on mahdollinen,
kuka on astuva etupäässä ja johtava sitä, jollei opettajat? Minun
mielipiteeni on sen vuoksi, että oppikirjaa laatiessa ei ainoastaan
ole pidettävä silmällä tunnustuskirjoja vaan myöskin oltava
oikeutettu ja velvollinen hyväkseen käyttämään mitä vuosisatojen
kuluessa on saavutettu kristinuskon puhtaammassa ja täydellisemmässä
käsittämisessä, vaikka se ei olisi tunnustuskirjoissa (symboliskt)
vahvistettu, jos se vain on yhtäpitävää kristinuskon perustotuuksien
kanssa ja johtuu kirkon yleisistä perusaatteista. Siten pysymällä
tunnustuskirjain hengessä ja uskonpuhdistuksen suuressa perusaatteessa,
Jumalan sanan kuuliaisuudessa, täytetään, käsittääkseni, kaikki
vanhurskaus kirkon tunnustukseen nähden samalla kuin huomioon otetaan
kehittyneempi kristillinen tietoisuus. Mutta jos vaaditaan enemmän,
jos vaaditaan että ankarasti on noudatettava tunnustusta myöskin
yksityiskohdissa, jopa siinäkin, missä se on ristiriidassa Jumalan
sanan ja itsensäkin kanssa, silloin olen sitä mieltä, että arvossa
pidetään vain asian toista puolta, ja olen minä sielustani ja
sydämestäni liian paljon protestantti voidakseni tulla käytetyksi
niin epäprotestanttiseen tehtävään.
"Mitä oppikirjan muotoon tulee, on minun mielipiteeni, että
Luteruksen vähää katkismusta, kuinka suuria ansiopuolia sillä
voikaan olla, kumminkaan ei vahingotta voida panna uuden oppikirjan
perustukseksi. Minun mielestäni on geneettistä menettelyä
noudatettava s.o. kristinuskon sisällys esitettävä niinkuin se itse
aikojen kuluessa on kehittynyt, siis tässä järjestyksessä: luominen,
lankeemus, synti, laki, armo Kristuksessa, jos laki, niinkuin
Luteruksen katkismuksessa asetetaan etupäähän, niin on se väärässä
paikassa. Tulisi liian laajaksi lähemmin perustella mielipidettäni,
katson riittäväksi, että ainoastaan olen esiintuonut sen."
Kihlman jättää arkkipiispan ratkaistavaksi, voiko hän tulla
kutsutuksi komiteaan. "Jos yllä oleva lausuntoni ei ole tarpeeksi
kirkollinen, niin toivon, että hra arkkipiispa vapauttaa sekä
komitean että minut sovittamattomista väittelyistä." -- Arkkipiispa
ilmaisi oman kantansa ainoastaan siten, että hän _ei_ kutsunut
Kihlmania komiteaan.
* * * * *
Erosta ja muutosta Pietarsaaresta mainittakoon ainoastaan
seuraavaa. Lukiossa oli tutkinto toukokuun 29 p:nä, tyttökoulussa
["fruntimmerskolan"], jossa Kihlman piti päättäjäispuheen ja joka
kokonaan lakkautettiin [Koulu oli toiminut 10 vuotta. Korkein
oppilasluku oli ollut (1856) 36, sittemmin 25 à 30. Väheneminen
johtui siitä, että valtio perusti tyttökouluja Ouluun ja Vaasaan.
Tämä yksityinen koulu suljettiin ilman vaillinkia. Opettajain palkka
oli vaihdellut 17-30 kop. välillä tunnilta. Kihlmanin palkka oli
ollut 18-20 ruplaa vuodessa. "Kun palvelee semmoisesta palkasta,
on oikeutettu torjumaan kaikki puheet omanvoiton-pyynnistä."],
syystä että opettajat lähtivät pois, 30 p:nä ja realikoulussa
kesäkuun 1 p:nä, jonka saman päivän iltana kaupunkilaiset pitivät
jäähyväiskekkerit koulujen opettajille ja heidän perheilleen.
Sen jälkeen tehtiin hyvästijättö-käynnit ja pakattiin omaisuus
lähetettäväksi Vaasaan. Kihlmanin tavarat menivät purjealuksessa,
rouva ja lapset matkustivat maitse 11 p:nä kuskina luotettava
"Luu-Kalle", joka muutoin oli luumyllyliikkeen varsinainen
hoitaja, mutta Kihlman yhdessä virkaveljiensä kanssa Österbotten
höyrylaivalla 13 p:nä. Silloin olivat kaikki Pietarsaaren "herrat,
rouvat ja lapset" laivasillalla hyvästijättämässä. "Me erosimme
kaikki vilpittömällä kaipauksella", kirjoittaa Kihlman äidilleen.
"Minä ainakin olen viihtynyt hyvin Pietarsaaressa enkä voi koskaan
muistella sitä paikkakuntaa muuta kuin ystävyydellä." Ilma oli mitä
herttaisin, ja 7 tunnin päästä oltiin Vaasassa.