Pietarsaareen-muutto merkitsi Kihlmanin elämässä ratkaisevampaa
käännettä kuin hän itse aavistikaan. Vaikka hän ainoastaan paremman
puutteessa oli hakenut saksankielen opettajanvirkaa Vaasan lukiossa,
tuli hän sitä hoitaneeksi toista kymmentä vuotta eikä hän senkään
jälkeen enää palannut käytännölliseen papintoimeen, uralle, jolle
alkuaan oli antautunut. Tämä tosiasia ja se, että hän aikaa voittaen
yhä enemmän kietoutui liike-elämään, herättänee monessa ajatuksen,
että ulkonaisen elämän muutos mahtoi aiheutua sisäisen elämän
muutoksesta, toisin sanoen, että kristinusko ja totuudenetsintä,
jotka tähän asti olivat hänessä olleet päävaikuttimina, jolleivät
kokonaan hävinneetkään, kumminkin väistyivät syrjään maailmallisten
harrastusten tieltä. Miten luonnolliselta ja perustellulta sellainen
olettamus näyttäneekään, on se todellisuudessa väärä. Sen tulee
seuraava kertomuksemme todistamaan, ja joskin lähteemme monelta
ajalta ovat niukemmat kuin tähän saakka, on niitä kuitenkin sen
verran tarjona, ettei ole vähintäkään syytä epäillä Kihlmanin aina
pysyneen sisällisesti ei entisenä, sillä hänen kehityksensä oli
taukoamaton, vaan perustuksiltaan samana miehenä, jolle edistyminen
totuudessa muuttumatta oli ihmiselämän korkein päämäärä.
Lukuvuodelta 1855-56 ei ole paljon muuta sanottavana kuin että se
kului Kihlmanin perehtyessä uuteen tehtäväänsä ja ympäristöönsä.
Asunnon hän vuokrasi asessori K. W. Fontellin talosta Pohj.
Kanavakadun varrella: ison salin, kaksi kamaria ja keittiön,
kaksikerroksisen, punaiseksi maalatun rakennuksen yläkerrassa;
alakerrassa asui talon isäntä itse, etevä, kuuluisa, tähän aikaan
61-vuotias herttainen lääkäri perheineen. Kihlmankin eli täällä
alusta alkaen perheellisenä miehenä. Tuskin oli hän näet itse
Kruununkylästä saapunut Pietarsaareen, kun elokuun viimeisellä
viikolla sinne tuli Essen Ylihärmästä tuoden muassaan nyt 8-vuotiaan
Hanna Kihlmanin, oman 13-vuotiaan Lydia tyttärensä ja "Emma
tädin", joka koko pitkän eronajan oli Hannaa hoitanut. Nämä kolme
naishenkilöä jäivät Kihlmanille, tytöt käydäkseen koulua ja mamselli
Candelin emäntänä. Seuraavana vuonna tuli vielä kaksi tyttöä
lisää, ja siltä ajalta on piirteitä muistiinpantuna kodin alempana
luettavaan kuvaukseen.
Miten vaatimaton Pietarsaaren pikkukaupunki näihin aikoihin yleensä
olikaan, elettiin siellä kumminkin niin sanoaksemme korotettua
elämää. Se johtui siitä että Vaasan kaupungin palon jälkeen syksyllä
1852 sinne oli väliaikaisesti sijoitettu kolme oppilaitosta, lukio,
teknillinen realikoulu ja kauppakoulu. Näiden laitosten opettajat ja
oppilaat lisäsivät huomattavasti henkistä voimaa ja elämän vilkkautta
semmoisella paikkakunnalla, jossa ennestään oli olemassa ainoastaan
pieni ala-alkeiskoulu, ja siitä seurasi myöskin, että Kihlmanille,
joka kuitenkin tuli verraten suuresta Turusta, täällä oli tarjona
työtä ja seurustelua vähintäin yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin
arkkipiispan kaupungissa. Saksankielen opettajana oli hänellä
lukiossa 8 tuntia viikossa, mutta sitä paitsi otti hän hoitaakseen
uskonnontunnit (4 viikossa) realikoulussa ja niinikään uskonnon ja
raamatunhistorian opetuksen yksityisessä tyttökoulussa. Viimemainittu
koulu, ensimäinen laatuaan Pohjanmaalla, oli lukionopettajain L.
L. Laurénin ja Osk. Ranckenin perustama ja oli toiminut syksystä
1853. Kihlmanista koulun perustajat saivat hartaan, kykenevän
avustajan, ja heihin -- etenkin Lauréniin -- hän ystävänäkin
liittyi lähemmin kuin muihin lukionopettajiin. Tiedoiltaan
monipuolinen ja kirjallisesti tuottelias, mutta sairaalloinen ja
senvuoksi vaihdellen iloinen ja synkkämielinen Laurén lienee ollut
ainoa lukion opettajistosta, jossa Kihlman tapasi myötätuntoa ja
vastaanottavaisuutta sisäiseen, uskonnolliseen elämäänkin nähden.
Toisissa, enimmäkseen vanhemmissa, nimittäin rehtorissa ja latinan
kielen lehtorissa F. J. Odenvallissa, kreikan kielen lehtorissa G.
Cannelinissa, matematiikan lehtorissa J. E. Bergrothissa, uskonnon
lehtorissa Aug. Liliuksessa ja historian lehtorissa Ranckenissa
joko ei ollenkaan ollut edellytyksiä sensuuntaiseen keskinäiseen
ymmärtämykseen taikka jäi se kehittämättä. Sitä vastoin sanotaan
Kihlmanin suhteen viittä vuotta nuorempaan Georg Z. Forsmaniin
-- Yrjö Koskiseen -- joka v:sta 1854 oli muutamia vuosia lukion
apulainen, muodostuneen varsin ystävälliseksi, ja oli kai syynä
siihen toiselta puolen nuorekas intomieli, millä hän harrasti
suomalaisuutta ja kaikkea isänmaallista, toiselta puolen hänen
ja hänen vaimonsa vakava suhtautuminen kristinuskoon. Edelleen
mainittakoon realikoulun opettajat: F. E. Conradi -- johtaja --
harvinaisen kykenevä ja kunnon mies alallaan, ja J. L. Lindskog,
syntyään vermlantilainen; molempien kanssa Kihlmanin oli mieluista
toimia yhdessä, ja myöhemmin, Vaasassa, jälkimäinen asui hänen
talossaankin. Opettajiston ulkopuolella oli Kihlmanilla apteekkari
Viktor L. Schaumanissa "lapsuudenystävä", joka monipuolisesti
toimelias mies oli paikkakunnan johtavia ja joka nähtävästi tuli
paljon vaikuttaneeksi häneen, kun hän jonkun vuoden päästä otti
ensimäiset askeleensa liikemiehenä. Keskinäisen kunnioituksen
pohjalla pysyi heidän ystävyytensä muuttumattomana Schaumanin
kuolemaan asti 1872. [Schauman oli syntynyt Taivassalossa 1822, mutta
tuli jo noin 12-vuotiaana oppilaaksi Lindebäckin apteekkiin Vaasassa.
Siltä ajalta alkoi Kihlmanin ja hänen tuttavuus.]
Niistä kirjelipuista, jotka Kihlman ensi syksynä lähetti äidilleen,
näkyy, että ainoat tapahtumat, mitkä häiritsivät kodin hupaisuutta,
olivat milloin Hannaa milloin Lydiaa kehdanneet pääasiassa
tilapäiset pahoinvoinnit. Mutta kun lääkäri asui samassa talossa,
ei koskaan oltu neuvottomia. Vielä liikkui vihollisten sotalaivoja
Pohjanlahdella ja Pietarsaarenkin edustalla, ja toisinaan jymähti
kanuunan laukauskin, mutta Kihlman oli siihen jo niin tottunut,
ettei hän enää suunnitellut varokeinoja niinkuin edellisenä vuonna
kirjoittaessaan Turusta.
Talvikelillä, kun saaristoselät olivat jäässä, oli tie Kruununkylään
lyhempi kuin kesällä, ei kahta penikulmaakaan. Sentähden on
luonnollista, että Kihlman omaisineen kohta lukukauden päätyttyä
matkusti vanhan äitinsä luokse joulun ja uudenvuoden ajaksi, ja
helppoa on kuvitella miten hän nautti vapaudestaan, hiljaisesta
maalaiselämästään ja kirjoistaan.
Kuukauden päästä palattiin Pietarsaareen ja ensimäisestä kirjeestä,
16 p:ltä tammik. 1856, huomaa, kuinka kaikki oli viihtyisää.
"Tullessamme olivat huoneet lämpimät ja miellyttävät. Asessorin
rouva kutsui meidät paikalla kahville, ja illalla olin uudestaan
kutsuttu alas. Eilen ehtoolla tuli Lydia Essen äitinsä seurassa.
Tänään päivällisiksi tuli [Kruununkylästä] Thilda [Grönvall] terveenä
ja hyvissä voimissa. Siten on minulla nyt koti täynnä. Thilda on,
Emman mukaan, nauranut siitä asti kuin tuli. Voiko ajatella parempaa
todistusta, että Thilda, pituudestaan huolimatta, vielä on lapsi?"
Thilda, joka nyt oli 15 vaiheilla, oli hänkin tullut kaupunkiin
käydäkseen koulua, ja käsitti siis Kihlmanin "perhe" tästä lähtien
kolme tyttöstä. -- Kevätpuolen merkkitapaus oli sodan päättyminen
Parisin rauhaan 30/3 1856.
* * * * *
Jo edellisenä kesänä oli Kihlman ajatellut lyhempää ulkomaanmatkaa;
tänä vuonna hän päätti panna sen toimeen. Olipa hän nyt koko
kolme kuukautta vapaa, ja sillä ajalla hän kyllä ennättäisi käydä
Tübingenissä. Mutta lähteä ainoastaan huvimatkalle, jos kohta
tavatakseen kunnioitettua opettajaansa, ei ollut Kihlmanin luonteen
mukaista; hän asetti päämääräkseen perehtymisen saksankielen
opetusmenettelyihin ja tietojen hankkimisen kansakoulun laadusta ja
tuloksista Ruotsissa ja Saksassa. Että niin oli laita ilmenee hänen
hajanaisista muistiinpanoistaan. Aihetta kansakoulun tutkimiseen
oli Kihlman saanut siitä, että kysymys juuri tähän aikaan oli
meilläkin tullut julkisen keskustelun alaiseksi. Hänen ystävistään
oli varsinkin Yrjö Koskinen kohdistanut huomionsa asiaan, niinkuin
muutamat kirjoitukset Suomettaressa todistavat.
Nähtävästi aikoi Kihlman ensin heti kun lukukausi oli päättynyt
lähteä ulkomaille, mutta sittemmin selvisi, että hänen täytyi sitä
ennen tehdä matka Itä-Suomeen, joka vaatisi miltei keko kesäkuun,
eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin pyytää virkavapautta syyskuun
ajaksi, saadakseen tarpeeksi aikaa ulkomaita varten. Syynä tuohon
kotimaiseen matkaan oli huoli kiinteästä omaisuudesta, jonka maisteri
Fabritius vainajan Pohjanmaalle joutuneet perilliset vielä omistivat
Itä-Suomessa. Maaliskuulla 1856 oli Essen kyllä vaimonsa ja muitten
perillisten puolesta 11,000 ruplasta "todellista" hop. Joensuun
kauppiaille A. J. Mustoselle ja S. Parviaiselle myynyt Utran sahan
Liperin pitäjän Kontiolahden kappelissa, mutta jälellä oli Puhoksen
saha ja mylly tiluksineen Kiteellä ja niiden myyntimahdollisuuksia
tutkimassa oli jonkun perillisten edustajan käytävä siellä. Kun
ei Essen eikä kukaan muukaan ollut matkaan halukas, oli Kihlman
pakotettu lähtemään. Lykkäystä asia ei sietänyt, sillä nyt; kun rauha
oli palannut maahan, näytti aika olevan otollisin tilusten myymiseen,
joita N. L. Arppe ei enää tahtonut vuokrata ja joita ei mitenkään
voitu Pohjanmaalta käsin hoitaa.
Neuvoteltuaan matkansa tarkoituksesta kauppaneuvos P. Malmin kanssa,
joka puolestaan ei pitänyt aikaa suotuisena kyseessä olevalle
myynnille, Kihlman kesäkuun 4 p:nä lähti Pietarsaaresta yöpyäkseen
Kruununkylään. Äidin terveys oli niin huono, että pojassa heräsi
tuskallinen ajatus, että äiti saattaisi kuolla hänen matkalla
ollessaan samoin kuin isä oli päättänyt päivänsä hänen edellisen
ulkomaanmatkansa aikana. Viipurista hän kirjoitti siitä Essenille ja
pyysi, että tämä, jos pelottava aavistus toteutuisi, kohta lähtisi
Kruununkylään järjestämään asioita ja turvaamaan Hilma parkaa.
Todellisuudessa oli äidillä vielä toistakymmentä vuotta elettävänä,
mutta seikka kuvaa Kihlmanin luonteenlaatua: hänen tapansa ei ollut
ottaa asioita kevyesti.
Seuraavana päivänä Kihlman poikkesi Ylivetelin pappilaan, minne
A. W. Ingman edellisenä vuotena oli tullut kappalaiseksi, ja
jatkoi matkaa 6-8 p:nä Perhon, Saarijärven, Rautalammin kautta
Kuopioon. Ilmat olivat kauniinlaiset, mutta matkustajan mieli ei
laisinkaan siitä parantunut, sillä tie kulki miltei lakkaamatta
autioiden seutujen läpi, "autioiden ei ainoastaan sen vuoksi että
olivat asumattomia, vaan sentähden että laajat, laajat alat olivat
kulovalkean hävittämiä, joka viime kesänä näyttää tehneen ääretöntä
vahinkoa maallemme. On jälellä tyhjä erämaa, missä tämä vihollinen
on raivonnut". Kuopioon Kihlman saapui sunnuntaina. "Julius [Bergh]
oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä
näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua
todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään
uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut
uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista
mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia,
mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä
vallitsee toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että
tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä;
tarkoitan vain, että on olemassa todellinen erotus Juliuksen ja esim.
minun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa
toistensa rinnalla, onhan sekin sydämessä ja vaikuttimissa. Mutta
yhtä asiaa pidän minä välttämättömänä: das ist die Sauberkeit (se
on siisteys)." -- Bergh oli iloinen vieraan tulosta, [Palattuaan
ensimäiseltä ulkomaanmatkaltaan oli Kihlman jo kerran ennen tavannut
Berghin. Luultavasti tapahtui se 1853 (syksyllä?), jolloin menojen
joukkoon on merkitty: "Puhoksen matka 35 r." Eräs Berghin tyttäristä
muistelee isänsä silloin hyvin iloisena eteisessä vastaanottaneen
Kihlmanin. He olivat suudellen tervehtineet toisiansa, ja Bergh
oli taputtanut ystävää hartioille, sanoen: "Nu skall jag klappa
kathederdammet af dig" (nyt taputan päältäsi kateederipölyn). --
Kumminkaan ei Bergh ollut niitä, jotka hyväksyivät Beckin opin.
Kirjeistä huomaa, että vanha luottamuksellinen veljellisyys
Berghin ja entisten ystävien -- Kihlmanin, Ingmanin, Essenin y.m.
-- välillä oli laimentunut, ja sen huomaa Kihlmanin kertomuksesta
Kuopiossakäynnistäänkin.] ja Inga, vanha palvelijatar Suonenjoelta,
sanoi "että teki oikein hyvää sydämelle vielä saada nähdä
Pohjanmaankin pappia". Iltapäivällä juteltiin Stenbäckin, Essenin
ja Ingmanin viimeaikaisesta julkisesta esiintymisestä, [Tarkoittaa
L. Stenbäckin professorin väitöskirjaa ja Essenin polemiikkia J.
V. Snellmanin kanssa saman väitöskirjan johdosta sekä Ingmanin
kirjoitusta: Om den föregående bättringen i anledning af A. F.
Granfelts skrift om nådens ordning. Helsinki 1856.] ja oli Bergh
yleensä suosiollinen heitä kaikkia kohtaan. Granfeltin taistelussa
oli hän pääasiassa Ingmanin puolella, joskaan ei kaikessa. Myöskin
"tuon onnettoman kysymyksen" Martensenin välitilasta Bergh otti
puheeksi, ollen sitä mieltä, että paras oli jättää semmoisten
asiain aprikoiminen syrjään, ne kun olivat vähemmän oleellisia ja
esteenä tärkeämmille. "Nun, man kennt schon diese Stimme (tämä ääni
on jo tunnettu)!" -- Illalla Kihlman yhdessä Berghin kanssa kävi
saksankielen opettajan And. Helanderin luona tiedustelemassa, miten
tämä oli järjestänyt aineensa opetuksen lukiossa. Hän tapasi myöskin
rouva Helanderin ja hänen sisarensa (C. G. von Essenin sisaria), ja
erittäinkin rouva miellytti häntä: "hänen olennossaan oli jotakin
perin naisellista". Heidän palatessaan Bergh kysyi, eikö rouva
Helander ennen ole murehtinut [sielunsa tilaa]; hän ei tiennyt miten
nyt oli, sillä rouva ei käynyt heillä. "Minä ajattelen, että yksi ja
toinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia olematta sentään huvitettu
sikäläisten n.s. heränneitten seurustelusta." --
Tiistaiaamuna (10 p:nä) Kihlman saapui Joensuuhun, missä hän oli
Mustosen ja Parviaisen vieraana, noiden liikemiesten, jotka olivat
ostaneet Utran ja nyt miettivät Puhoksenkin sahaostoa. Mustonen
asui hyvin mukavasti omassa talossaan, "joka oli uusi niinkuin
muutkin tässä kaupungissa", ja Parviainen ehkä vieläkin mukavammin.
Kihlmanista he olivat kunnon miehiä, joiden seurassa hän viihtyi,
vaikka Parviaisen kanssa oli ainoastaan suomea puhuttava. Mustonen
puolestaan oli ihastunut oloonsa Essenillä Ylihärmässä, kun oli
käynyt siellä sahanosto-asialla: ei missään hän ollut pikemmin
vapautunut vieraisuuden painosta. Neuvottelut veivät Kihlmanin
seuraaviin päätelmiin: tilusten arvo on vähintäin 40,000 rupl. hop.,
Mustonen ja Parviainen ostavat mielellään ja maksavat ehkä 45,000,
jollei enemmänkin, mutta ei koskaan perillisten ajattelemaa hintaa,
60,000.
Lähdettyään Mustoselta varhain aamulla Kihlman keskiviikkona
iltapuoleen tuli Kiteen Koivikkoon, N. L. Arppen luokse. Talon
emäntä, miehensä toinen vaimo, oli kuollut viime marraskuulla ja
jättänyt jälkeensä 6 lasta ja 2 lapsipuolta, joita nyt hoiti vainajan
äiti, rouva Porthan. Tämä, joka jo tyttärensä eläessä oli tutustunut
Kihlmaniin, alkoi itkeä nähdessään hänet, ja vastaanotto muodostui
hyvin sydämelliseksi. Eno itse oli Puhoksessa, ja Kihlmankin ajoi
kohta sinne ja herätti esiintymisellään suurta hämmästystä; eno näet
ihmetteli, että Kihlman, joka muka oli "vähimmin liikemies" kaikista
perillisistä, oli lähetetty tälle matkalle! Kun sitte oli vähän
katseltu laitoksia palattiin Koivikkoon -- "enkä sen jälkeen enää
nähnyt Puhosta", Kihlman kirjoittaa, "joka Gela vainajan kertomusten
johdosta hänen viattomilta lapsuudenajoiltaan aina väikkyy edessäni
suloisen runollisessa loisteessa. Asuntorakennus seisoo siellä
nykyään melkein valkoisena: oi, kuinka minä rakastan sitä rakennusta.
Ohimennen olisin tahtonut sitä syleillä." -- "Eno kohteli minua", hän
jatkaa, "ylen ystävällisesti ja suorasti. Suoruus meni siihen saakka,
että hän sanoi minun olevan yltiöpäisimpiä uskonnollisia henkilöitä,
joita hän oli tavannut, nimittäin ei nyt, vaan kun ensi kerran
kävin hänen luonaan. Vaikka eno oli sairastanut vilutautia, oli hän
paremmalla tuulella kuin koskaan ennen olin nähnyt. Mutta hyvällä
tuulella olikin hyvät syynsä: l:ksi menestyivät asiat oivallisesti.
Värtsilä tuotti 600 puutaa takkirautaa päivässä. Möhköä rakennetaan
paraikaa tuottamaan yhtä paljon. Eno on myynyt kaikki rautansa,
jonka tänä kesänä voi saada, Pietariin ja hyvistä hinnoista. Hän
sanoi viime vuonna myyneensä rautaa 270,000 ruplasta; tänä vuonna
140,000:sta. Lautoja hänellä oli 3 à 400,000 ruplan arvosta, ja
toivoi hän saavansa ainakin osasta edullisen hinnan. Jollei hän saa
edullista hintaa, odottaa hän mieluummin. 2:ksi oli eno sulhanen ja
aikoi viettää häitä elokuulla." Morsian oli mamselli Amalia Kristina
Seitz, joka useita vuosia oli ollut lasten kotiopettajattarena. Hän
oli matkustanut vanhempiensa luokse samana päivänä kuin Kihlman
tuli, joten tämä ei nähnyt häntä, mutta kuuleman mukaan hän sanoo
häntä hyvin miellyttäväksi ja kunnioitettavaksi naiseksi. Eno oli
tyytyväinen valintaansa, mutta rouva Porthan ja naiset yleensä olivat
pahoillaan pikaisesta kihlauksesta. "Naiset näyttävät katsovan
pikaista kihlausta loukkaukseksi heidän sukupuoltansa kohtaan."
-- Vielä Kihlman kertoo silloin 53-vuotiaasta Arppesta, että tämä
kerättyään enemmän rahaa aikoi perustaa kankirautapajan, "ja sillä
hän arvelee suorittaneensa kutsumuksensa maailmassa".
Mitä matkan tarkoitukseen tulee, sai Kihlman Koivikossa tietää,
että Arppe ei halunnut ostaa Puhosta; hän oli saanut tarpeekseen
puutavaraliikkeestä. Hintaan nähden eno sanoi: "jos saatte 40,000,
niin myykää; jos voitte saada enemmän, niin ottakaa!" Kihlman kysyi
ja kysyi ja pani kaikki yksityisseikat muistiin, tullakseen siten
loppusummaan: 48,000. Nyt hän tiesi mistä hinnasta tarjoaisi Puhoksen
Viipurin pohatoille, jos joku niistä oli halukas tekemään kauppoja.
Koivikosta hän lähti 13 p:nä ja poikkesi seuraavana aamuna
Ruokolahden pappilaan toht. Joos. Wegeliuksen luokse: "pitkä laiha
mies, tukka pitkä, valkea, taapäin kammattu, kunnioitettava ukko".
Vieras vastaanotettiin herttaisesti; ukko Wegelius oli näet ollut
Fabritiuksen perillisten ensimäinen holhooja ja kuuli mielellään
uutisia heistä. Hän oli naimaton ja hänen sanottiin käyttävän
melkoisen osan tuloistaan pitäjän köyhien hyväksi. Täällä Kihlman
myöskin tapasi everstiluutnantinrouvan Elise Fieandtin (o.s.
Hallonblad), joka riemastui nähdessään Gela vainajan miehen ja
hyvin muisti Essenin Puhoksen ajoilta "erinomaisen kauniina ja
rakastettavana miehenä" ("mihin", kirjoittaa Kihlman leikillisesti
asianomaiselle, "minä yhdyin hänen kanssaan"). -- Samana päivänä
Kihlman ihaili Imatraa, joka ei kuitenkaan tehnyt häneen niin syvää
vaikutusta kuin Trollhättan 4 vuotta ennen.
Viipuriin tuli Kihlman 15 p:nä ja viipyi hän siellä useita päiviä
vaimovainajansa sukulaisen, kreikan ja heprean kielten lehtorin Joh.
Gabr. Fabritiuksen luona, joka hotellista vei hänet omaan kotiinsa.
"Täällä olen viettänyt ylen miellyttävää elämää; minua on kohdeltu
mitä herttaisimmin. Lehtorin rouva (kauppiaantytär Emilia Dannenberg
Pietarista) on hyvin ymmärtäväinen ja mieltäkiinnittävä nainen, ja
lapset varsin viehättäviä. Lehtori on oikea mekaanikko ex professo,
ja kullakin lapsella on varma taipumus johonkin erikoiseen: yhdellä
tekniikkaan, toisella maalaukseen, pienellä 5-vuotiaalla tytöllä
musiikkiin ja hän soittaa jo hyvin täsmällisesti. Heidän asuntonsa
on Viipurin esikaupungissa keskellä puutarhaa meren rannalla.
Valoisa, ilmava veranta, akkunat täynnä kukkia, on kokoushuoneemme.
Fabritius laittaa par'aikaa pientä suihkukaivoa tähän verantaan." --
Unohtamatta matkansa tarkotusta Kihlman kävi tarjoamassa Puhoksen
sahaa suurimmille Viipurin toiminimille: Wahl & kumpp:lle, Rosenius
& Sesemanille ja Hackmanille, joista kuitenkin ainoastaan ensin
mainittu oli taipuvainen asiaa miettimään. Kun hintaa kysyttiin,
vastasi hän: "50,000 ruplaa".
Näin suoritettuaan tehtävänsä Kihlman laati Essenille seikkaperäisen
kertomuksen saamistaan tiedoista, havainnoistaan ja laskelmistaan,
kertomuksen, joka on tekijälleen varsin kuvaava. Hän sanoo näet
kyllä eräässä kirjeessä (Emma Puskalle) tästä matkastaan: "Minun
täytyi esiintyä liikemiehenä, mikä ei ollenkaan sovi yhteen luontoni
kanssa ja siihen tapaan, jolla nykyaikana asioita toimitetaan";
mutta silti hän tässäkin menetteli sillä tarkkuudella ja pienimpiä
seikkoja huomioon ottavalla älykkäisyydellä, jotka olivat hänen
luonteensa tunnusmerkkejä. Hän tekee päätelmiä puhuteltavan henkilön
ulkomuodosta (esim. eräästä Viipurin liikemiehestä: "lihava ja
hyvinvoipa, ulkonäöltään kevytmielinen"; toisesta: "laiha, oikean
liikemiehen näköinen") ja panee merkille, millä äänen soinnulla
hänelle vastataan, puhumatta siitä, ettei hän unohda verrata
toisiinsa eri tahoilta ja eri tiloissa saamiaan tietoja. Siten
Essen varmaankaan ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen siihen
selvitykseen, jonka Kihlman oli hankkinut. Miten oikeaan tämä oli
osannut, todistaa se, että koko juttu lopulta päättyi niin, että
Mustonen ja Parviainen ostivat Puhoksen sahan, myllyn ynnä siihen
kuuluvat tilukset täsmälleen 50,000 ruplasta! Kaupan välittäjänä oli
Arppe, joka vaivoistaan pyysi ja saikin noin 300 ruplaa maksavan
Huhtilammin uutistalon. Luultavaa on, että etevä, nerokas liikemies
Niilo Ludvig Arppe, tarkkasilmäinen ihmistuntija kun oli, tämän
kesäisen yhtymän jälkeen piti Kihlmania parempana liikemiehenalkuna
kuin ennen oli kuvitellut. Sen voinee päättää siitä vilpittömästä
ystävyydestä, joka aina leimaa hänen myöhemmät kirjeensä nuorelle
sukulaiselleen ("frände"). Kihlman puolestaan osottaa osaavansa
arvostella liikemiestä liikemiehenä, kun hän moittimatta huomauttaa,
miten Arppe Fabritiuksen perillisten holhoojana näiden ollessa
turvattomina oli Utran ja Puhoksen sahoista maksanut sangen runsaan
vuokran, mutta sittemmin alentamalla vuokran 3,000 ruplaan oli
_liikemiehenä_ kohdellut entisten holhottiensa miehiä -- jolleivät
miehet pystyneet katsomaan puoliaan, oli heidän siitä syyttäminen
itseään!
* * * * *
Samoin kuin Pietarsaaresta Viipuriin matkusti Kihlman edelleen
Helsinkiin -- yhteensä 110 à 115 penikulmaa -- yhdenistuttavissa
kieseissään. Viimemainitussa kaupungissa hän 22 p:nä astui
Örnsköld höyrylaivaan, jolla, Turun kautta mennen, juhannuspäivänä
saapui Tukholmaan. Samana päivänä tuli sinne Yrjö Koskinenkin
höyrylaivalla Hernösandista, minne oli päässyt Merenkurkun yli
kurjassa "tervahaahdessa". Yhdessä he kävivät 25 p:nä kunink.
kirjastonhoitajan A. I. Arvidssonin luona. Vanha suomalainen oli
"iloisa ja uljas" (fryntlig och bussig), puhui suomea ja oli varsin
valmis hankkimaan Koskiselle tilaisuutta harjoittamaan tutkimuksia
arkistoissa. Kansakoulusta Arvidsson lausui: "Minun täytyy tunnustaa,
että olen liiaksi aikaani jälessä ollakseni kansakoulun ystävä. Olen,
kenties ikäni vuoksi, tyytymätön ei ainoastaan siihen väärään tapaan,
millä se on toimeenpantu, vaan myöskin kansakouluun yleensä. Sen
kautta vapautetaan vanhemmat kasvattamasta lapsiaan, ja niin jäävät
lapset ilman kasvatusta; sillä eihän kansakoulu kykene korvaamaan
vanhempien antamaa kasvatusta."
Tietenkin Kihlman kävi tapaamassa entisiä ystäviään, mutta, sanoo
hän, "ainoastaan parin kanssa olin sisällisessä sopusoinnussa".
Viittaus tarkoittanee nuorempia Bergmaneja (Carl Henrik ja Robert),
joiden kanssa hän oli vaihtanut kirjeitä ja joista ainakin toinen oli
käynyt Tübingenissäkin. Muuten Kihlman lehtori Elfvingin avulla, joka
Tukholman lukiossa opetti saksan, ranskan ja englannin kieliä, koetti
perehtyä tutkimusaloihinsa. Täällä opetettiin uudenaikaisia kieliä 20
tuntia viikossa (6 alimmalla osastolla, 5 toisella, 5 kolmannella ja
4 ylimmällä), ja oli Elfving sitä mieltä, ettei tällä ajalla voinut
aikaansaada enempää kuin opettaa pojat kirjoittamaan ja puhumaan yhtä
kieltä (ranskaa). Muissa kielissä hän rajoittui siihen, että sai
oppilaat ymmärtämään kieliä semmoisina kuin ne esiintyvät kirjoissa.
Oli siis selvitettävä itselleen, mitä oppilaille oli tarpeen;
jolleivät tarvitse käyttää kieltä puheessa eikä kirjoituksessa, on
suullisiin harjoituksiin uhrattu aika jotenkin hukkaan mennyttä.
-- Kansakoulua moitti Elfving siitä, että katkismusta luetettiin
ulkoa sekä että äidinkieltä käsiteltiin liian tietopuolisesti.
-- Ruotsalainen kansakoulu jakaantui kahteen osastoon: _alempi_
(jokaisen lapsen käytävä) käsitti: 1) sisälukua, 2) uskontoa
(katkismus, raamatunhistoria, suullinen kristinuskon opetus), 3)
laskentoa (kokonaisluk.), 4) kirjoitusta, 5) kirkkolaulua; _ylempi_
(vapaaehtoisia varten): 1) laskentoa päätös- ja korkolaskuun saakka,
2) maantietoa, 3) yleistä ja isänmaan historiaa, 4) luonnonoppia, 5)
viivapiirustusta. Sitä paitsi kummallakin osastolla voimistelua.
Kesäkuun 28 p:nä on almanakkaan merkitty: "W(ilhelm) Tell."
Arvatenkin kävi Kihlman silloin teatterissa katsomassa Schillerin
kuuluisaa näytelmää, ja johti kai hänet siihen kysymys, josta
edellisenä vuonna oli kirjoittanut Ingmanille: miten oli kristittyjen
alamaisten suhtauduttava vapautta sortavaan esivaltaan, miten
arvosteltava vapautussotaa?
Vaikka Kihlmanin Tukholmassa-olo kesti yhdeksän päivää, ei siitä
ole enemmän sanottavaa, ja muutenkaan ei ole paljon tietoja tältä
matkalta. Essen, jolle hän seikkaperäisesti kuvasi mitä oli nähnyt
ja kokenut, on tiettävästi hävittänyt nämä niinkuin enimmät muutkin
kirjeensä, ja sen vuoksi ei meillä ole muita lähteitä kuin harvat
kirjeet äidille, yksi kirje Emma Riskalle ja jo mainitut hajanaiset
muistiinpanot. -- Heinäkuun 3 p:nä Kihlman lähti höyrylaivalla
Lyypekkiin, minne saapui 6 p:nä. Eräs laivalla (4/7) tehty
muistiinpano ilmaisee, että hän luultavasti vähän ennen lähtöään oli
Tukholmassa tavannut Fjellstedtin Lundista: "Toht. Fjellstedt arveli,
että kansakoulu ei ollut tuottanut semmoisia hedelmiä kuin toivottu
oli", ja oli siihen syynä: 1:ksi että seminaarien opettajiksi
oli nimitetty parhaimmilla todistuksilla varustettuja, mutta
kristilliseltä kannalta katsoen sopimattomia henkilöitä. Nämät olivat
istuttaneet epäkristilliset mielipiteensä kansakoulunopettajiin
ja jälkimäiset vuorostaan kansaan. Siten oli kansakoulu useissa
paikoin vaikuttanut pahaa. 2:ksi on papisto laiminlyönyt kansakoulun
silmälläpidon, joten se on saanut vapaasti kehittyä omaan suuntaansa.
"Fjellstedtin mietteet olivat, niinkuin näyttää, aivan tosia, mutta
kuitenkin puutteellisia (bristfälliga)."
Lyypekistä matkusti Kihlman viipymättä Hampuriin ja sieltä
parin päivän päästä Berliniin. Hampurissa hän kävi sikäläisessä
Pestalozzilaitoksessa, jonka muuan vapaamuurari-osasto oli perustanut
1847 vanhempien kuoleman kautta tai muuten turvattomiksi joutuneiden
lasten kasvattamiseksi. Nykyään täydessä laitoksessa oli 45 lasta: 30
poikaa ja 15 tyttöä. Aamupäivin luettiin, iltapäivin tehtiin työtä
puutarhassa tai pellolla, ja tytöt harjoittivat käsitöitä. Kihlmanin
katsellessa laitosta olivat tytöt kiinni käsitöissään, jota vastoin
pienemmät pojat (7 vuotta nuorempia ei oteta vastaan) harjoittelivat
kirjoitusta tauluille. "Käsialat sangen hyviä." Uskontoa ei opetettu
katkismuksesta vaan selittämällä evankelioita (saarnatekstejä).
Vasta ripille päästyään lapset erosivat laitoksesta. Johtaja (Grele)
mainitsi, että laitoksen päämäärää kasvattaa lapset hyviksi ja
kelvollisiksi ihmisiksi ei oltu saavutettu kaikkiin nähden, jotka jo
olivat sieltä lähteneet.
Berlinistä on enemmän muistiinpanoja ja niistä näkee, kuinka
ahkerasti Kihlman taas käytti tilaisuutta nähdä ja kuulla
opettajia, joista saattoi hyötyä. Kahtena ensimäisenä päivänä,
heinäkuun 11 ja 12, hän kuuli seitsemän teologista luentoa (proff.
Hengstenberg, Vatke, Twesten, Imm. Nitzsch) ja kolmantena, joka
oli sunnuntai, neljä saarnaa. Paitsi kunkin luennon tai saarnan
ainetta hän usein panee muistiin jonkun arvostelevan ja kuvaavan
sanan esiintyjän ulkonaisesta olennosta. Souchon Kolminaisuuden
kirkossa: "viittoili paljon, mutta viittoilut ja meluaminen eivät
korvaa hengen puutetta"; toht. Nitzsch Nikolainkirkossa: "erittäin
ihana saarna, missä liha henkisessäkin haamussaan, tieteen ja
taiteen koristamana, paljastettiin ja tarkoin erotettiin ruumiista";
toht. W. Hoffman tuomiokirkossa: "käsivarsia käytettiin ahkerasti
-- näytti olevan oikea hovimies, joka oli ottanut näytelläkseen
kristillisen saarnaajan osaa, syystä että se nykyään on kannattavaa";
kenraalisuperintendentti Büchsel Mattheuksen kirkossa: "esitystapa
teeskentelemätöntä ja yksinkertaista, mutta toisinaan liian
tuttavallista, oli kuin saarnaaja olisi unohtanut, että der liebe
Gott myöskin on pyhä Jumala."
Viimemainitun saarnan jälkeen Kihlman katseli, miten ensin
6 lasta yhdellä kertaa kastettiin ja sitte 2 morsiusparia
vihittiin. Tämä näyttää erikoisesti kiinnittäneen hänen mieltään,
arvatenkin sen vuoksi että hän Turussa oli perinpohjin tutkinut
kirkkokäsikirja-ehdotusta. Buchsel, joka toimitti kasteen ilman
käsikirjaa, piti ensin puheen Mark. 16: 16:n johdosta: "Joka uskoo ja
kastetaan, se tulee autuaaksi; mutta joka ei usko, se kadotetaan.
Hän selitti kasteen tarkoituksen olevan tehdä lapset Jumalan
lapsiksi ja taivaanvaltakunnan perillisiksi. Kumminkin myönsi hän,
että lapsilla ei nyt ollut uskoa, vaan saisivat he sen kasvatuksen
kautta. Oli merkillistä huomata, miten ujostelematta hän puhui
tästä lauseesta ikäänkuin hän ei olisi tiennytkään olevansa 'mellan
skål och vägg' [s.o. käsittelevän riidan alaista kysymystä]. Sen
ohella hän painokkaasti huomautti kummin velvollisuuksista ja kuinka
kevyesti ne tavallisesti käsitettiin. Sitten tehtiin ristinmerkki
kasvojen ja rinnan päällä: ota tämä pyhä ristinmerkki kasvoihisi
ja rintaasi, merkiksi että olet lunastettu (toistettiin 2 kertaa
kullekin lapselle). Sen jälkeen sanat opetuslasten nuhtelusta, kun
lapsia tuotiin esiin. Sitte Isä meidän, jolloin ainoastaan kummit
laskivat kätensä lasten päälle, ja uskontunnustus. Nyt seurasi
kysymys, oliko lapsi kastettava ja sitoutuiko se noudattamaan
kasteen velvollisuuksia ja luopumaan kaikesta pahasta, jonka
jälkeen kaste, rukous ja siunaus." -- Vihkiminen toimitettiin
samoin ilman kirjaa. "Puhe eräästä raamatun lauseesta: nöyryyttä,
lempeyttä, kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta terotettiin. Sitte
kysymys: tahtoivatko esille tulleet ottaa toisensa avioksi ja
rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä? Sen jälkeen sulhanen
ja morsian papin avustaessa vaihtoivat sormuksia ja antoivat
toisilleen kättä, samalla kun pappi julisti avioliiton solmituksi
kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Sitte laskeutui aviopari polvilleen,
ja Isä meidän rukoiltiin. Nyt antoi pappi kummallekin raamatun,
johon molempain puolisojen nimet oli kirjoitettu, ja kehotti heitä
pitämään kirjan tämän hetken muistona, jolloin olivat luvanneet
toisilleen uskollisuutta, käyttämään sitä ahkerasti aamuin ja illoin
sekä etsimään siitä lohdutusta kun toinen palaa haudalta, mihin on
jättänyt toisen. Viimeiseksi siunaus. Kokonaisuudessaan oli toimitus
vakava ja sydämellinen. Näytti kuitenkin siltä, ettei vaikutus
kuulijoihin ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla." --
Maanantaina Kihlman kävi paitsi yhdellä teologisella luennolla
kuulemassa filosofian prof. K. L. Michelet'ä ja historian
prof. Leopold von Rankea. Edellinen oli "erittäin viehättävä,
toisinaan leikillinen", mutta miten mainio Ranke olikaan
historiankirjoittajana, ei hän luennoitsijana tehnyt edullista
vaikutusta. "Pieni mies, ulkonäkö jotenkin vähän suositteleva; vaikka
istuin toisella penkillä kateederista ja koetin kuunnella mitä
tarkimmin, en tiedä sinnepäinkään mitä hän puhui," -- Samana päivänä
Kihlman tapasi seminaarinjohtajan Thilon ja kuuli hänen vastustavan
korkeaa sivistystä seminaarin (? kansakoulun) opettajissa: "heidän
on oltava kansan kesken ensimäiset eikä herroista viimeiset". Syystä
että koulut olivat suljetut, kehotti hän vierasta palaamaan syksyllä.
Myöskin erään uusien kielten opettajan, toht. Mohnin, puheilla
Kihlman kävi ja pani merkille, miten hän äänsi erinäisiä saksalaisia
sanoja.
Dresdenissä, minne matkustajamme tuli heinäkuun 15 p:nä, olivat
koulut avoinna, ja hän kävi useissa oppilaitoksissa, joista tässä
mainittakoon Friedrichstadtin kansakoulunopettaja-seminaari.
Siinä oli 80 oppilasta, ja oli oppikurssi 4-vuotinen. Samalla kun
oppilaat harjoittivat omia opinnoitaan, kuuntelivat he kahtena
ensimäisenä vuotena opetusta seminaariin yhdistetyissä köyhäin- ja
porvarikouluissa ja kahtena toisena ottivat itse osaa opetuksen
antamiseen. Köyhäinkoulussa Kihlman kuunteli saksankielen
tuntia: "Lapset olivat tarkkaavaisia, mutta minusta oli se tapa
loukkaava, että lapset viittasivat kädellään, kun tahtoivat
vastata." Luultavasti hän silloin ensi kerran näki tämän sittemmin
meilläkin käytäntöön otetun tavan. -- Eräässä toisessa koulussa
Kihlman mielenkiinnolla huomasi, miten muuan opettaja hupaisella
opetustavallaan osasi pitää lapset virkeinä ja hilpeinä; toisinaan
naurettiin ääneen ilman että tarkkaavaisuus väheni.
Heinäkuun 18 ja 19 p:nä teki Kihlman kävelyretken n.s. saksilaiseen
Sweitsiin: "ensimäinen todella iloinen päiväni [matkalla]."
Wehlenissä hän kävi "vanhan kunnianarvoisan" kansakoulunopettajan
luona, joka seurasi häntä osan tietä; sitte hän yksin jatkoi. "Täällä
hiljaisessa luonnossa, korkeiden, rosoisten kallioiden keskellä puhui
minulle Jumalan näkymätön olemus tavalla, joka käy yli inhimillisen
voiman ja taiteen. Voi, nuo suuret, loistavat kaupungit komeine
palatseineen, pystykuvilleen, taidetuotteineen, mitä ne ovatkaan
verrattuna luonnon yksinkertaiseen suuruuteen! Ja miten erilainen
onkaan vaikutus! Siellä mieli hajaantuu, täällä palaa välittömästi
itseensä." Saavuttuaan Basteivuorelle, josta on ihana, maailmankuulu
näköala 600 jalkaa alempana leviävän Elbelaakson yli, Kihlman jäi
sinne yöksi ja näki auringon sekä laskevan että nousevan. "Jos
yleensä on herkkä luonnonvaikutuksille, niin ei auringonnousu, tältä
paikalta nähtynä, ole jälkiä jättämättä. Minulle oli tämä retki
kaikkine yksityiskohtineen todella nautintorikas, jota en voi sanoa
matkastani ylimalkaan."
"Aamulla 20 p:nä matkustin Leipzigiin", Kihlman kirjoittaa
äidilleen, "ja viivyin siellä 22:een, jolloin tulin Erlangeniin.
Täällä samoin kuin Leipzigissä kuuntelin luentoja yliopistossa.
Kävin myöskin [saksan kielen ja kirjallisuuden] prof. R. H. G. von
Raumerin luona, jonka perheessä vietin kaksi iltaa. 25 p:nä saavuin
Nürnbergiin, lelujen kaupunkiin, ja matkustin 26 p:nä Nordlingenin,
Augsburgin, Ulmin, Esslingenin kautta Stuttgartiin, johon tulin
k:lo 9 illalla. Tällä paikkakunnalla, jonka hyvin tunnen, vietin
sunnuntain tuttavieni seurassa. Maanantaiaamuna (28/7) istuin
jälleen vaunussa, ei kuitenkaan höyry- vaan postivaunussa, joka 4
tunnissa vei minut Tübingeniin, matkani varsinaiseen päämäärään.
Minä menin vanhaan majatalooni, jossa minut kohta tunnettiin ja
sanottiin tervetulleeksi. Viipymättä lähdin prof. Beckin taloon,
missä minua edellisellä matkallani oli niin hyvänä pidetty. Minä
yllätin perheen päivällispöydässä: huudahdus hämmästyksestä, ja --
sen uskallan sanoa -- isä ei voi koskaan sydämellisemmin syleillä
poikaansa kuin prof. Beck syleili minua. Kohta minut kutsuttiin
muuttamaan heidän luoksensa ja syömään heidän pöydässään. Niin olen
jo tehnytkin ja olen nyt kotiutunut, kun vihdoin olen saanut purkaa
kapsäkkini. Olen vakuutettu siitä, että täällä tulen viettämään
miellyttäviä ja hyödyllisiä päiviä, ja siten virkistyneenä, jos
Jumala sallii, syksyllä palaamaan [kotia]." -- Kirjeessä Emma
Riskalle Kihlman sanoo: "Beck on aivan näköisensä, paitsi että hän on
tullut harmaammaksi. Olen viimein jälleen kerran tullut hiljaisuuteen
ja tunnen kuinka hyödyllinen ja tarpeellinen hiljaisuus on. Ilman
hiljaisuutta ei voi todella lähestyä Jumalaa." --
* * * * *
Kihlman viipyi Tübingenissä Beckin vieraana kokonaisen kuukauden.
Tästä ajasta ja olostaan hän äidilleen kertoo kaikenlaista.
Samoin kuin Suomessa olivat ilmat Saksassakin heinäkuuhun
saakka kylmänlaiset ja niin epäsuotuisat kasvullisuudelle, että
edellisessä maassa viljanvienti kiellettiin; jälkimäisessä maassa
loppukesän lämpö (elokuulla oli Tübingenissä toisinaan +34° Cels.
varjossa) kyllä sai viljan nopeasti kypsymään, mutta osaksi tuli
sielläkin katovuosi (esim. omenapuut eivät antaneet mitään).
Itse Tübingenin kaupunki miellytti Kihlmania nyt yhtä vähän kuin
ennen. Tunkiot kaduilla, joista kanat ja ankat etsivät ravintoaan,
sikojen ja vasikkain teurastaminen ulkona avonaisilla paikoilla ja
sänkyvaatteiden tuulettaminen akkunoissa ja talojen edustalla (kerran
oli viides osa kaupungin päätoria patjojen y.m. vaatteiden peittämä)
vaivasivat häntä tavattomasti. Sanalla sanoen "Tübingen on kaupunki,
jossa siivottomuus menee tavattoman pitkälle; mutta tapasin juurikään
papin Marseillesta, joka sanoi, että olot siellä olivat kahta vertaa
pahemmat."
"Yleisestä rähjäisyydestä ja sopivaisuuden tunteen puutteesta",
jatkaa hän sitten, "ei kuitenkaan saa päättää, että kaikki perheet
ovat samanlaisia. Beckin talossa olen kaikkialla huomannut
kiitettävää siisteyttä. Mutta osoitteena tapojen vanhanaikuisuudesta
tahdon mainita, että tässä kodissa käytetään posliinia ainoastaan
kahvia ja teetä tarjotessa. Päivällispöydässä käytetään tinalautasia
ja tinakulhoja, semmoisia joita Äiti muinoin ripusti koristuksena
keittiöön. Mitä ruokiin tulee, on vaihtelevaisuus suurempi kuin
Suomessa; varsinkin tarjotaan monenlaisia liemiruokia, jotka ovat
hyvin yksinkertaisia, mutta kuitenkin maukkaita. Toivoisin että
voisimme niihin vaihtaa kehnon hernerokkamme(?). Ehkä täkäläinen
elämänjärjestys huvittaa Sinua. K:lo 8 aamiainen: kahvia taikka
maitoa nisuleivän ja voin kanssa (minä juon maitoa); k:lo 1
päivällinen: 1:ksi liemiruokaa, 2:ksi naudanlihaa (keitettyä), 3:ksi
papuja, herneitä tai muita vihanneksia perunain kanssa tai joku laji
jauhoruokaa; k:lo 4 Vesper eli väliateria: kahvia nisuleivän kanssa
ja hedelmiä (istutaan oikein pöydässä, joka sentään ei ole katettu);
illallinen k:lo 9. Tavallisesti olemme illastaneet maalla perheen
omistamassa huvimajassa ja on silloin syöty voileipää teen taikka
oluen kanssa. Kotona tarjotaan liemiruokaa ja pannukakkuja (s.o.
pannukakkuja laajuudeltaan, lättyjä paksuudeltaan). Huomaathan, ettei
poikasi ole ollut nälkäparannuksilla."
Ennestään tiedämme, että Kihlman ei omaisilleen kirjoittanut mitään
Beckin opista eikä siitä teologisen kannan muutoksesta, jonka se oli
hänessä aiheuttanut. Nytkään, kun isä oli poissa, hän ei menetellyt
toisin, vaikka hän kyllä yleensä tunnusti mitä Beck hänelle merkitsi.
Syynä miksi hän niin kauan viipyi Tübingenissä hän mainitsee:
ensiksikin että prof. Beck ja koko hänen perheensä niin erinomaisen
ystävällisesti kohtelivat häntä, toiseksi että hän Beckissä oli
oppinut tuntemaan niin harvinaisen miehen. "En vielä koskaan ole
hänen seurassaan tullut houkutelluksi puhumaan taikka tekemään
mitään, josta omatuntoni jälestäpäin olisi minua soimannut. Tämä on
jotain tavatonta: saattaa tavata oppineita, sivistyneitä, sukkelia
ja nerokkaita ihmisiä, eivätkä myöskään semmoiset ihmiset, joilla
on taipumusta ja lämpöä uskontoa ja kristinuskoa kohtaan, ole aivan
harvinaisia, mutta kuinka usein tapahtuukaan, että nämäkin puhuvat
sellaista, jota ei Jumalan sana eikä omatunto voi hyväksyä ja joka
senvuoksi saastuttaa tunnollista. Tästä syystä siis, saadakseni
seurustella ankarasti siveellisen miehen kanssa, olen minä viipynyt
Tübingenissä." --
Niinkuin 1852 oli Beckillä ja Kihlmanilla nytkin tapana kävellä
yhdessä keskustellen milloin mistäkin. Lähes joka päivä jälkimäinen
pani muistiin mitä huomattavinta Beck kulloinkin oli lausunut, ja
siten syntynyt 12-sivuinen vihkonen "J. T. B:n lauselmia 1856" on
ainoa, asiakirja, josta näemme mistä ystävykset vaihtoivat ajatuksia.
Tässä seuraa valikoima näitä lauselmia.
29/7. Olen yhä enemmän oppinut käyttämään niitä raamatun osia,
jotka tavallisesti sivuutetaan muka hedelmättöminä. Varsinkin olen
oppinut ymmärtämään, kuinka Kristus kuolemansa edellä koettaa
rakentaa uskoa ja luottamusta Jumalaan, eikä ainoastaan viittaamalla
tulevaan sovituskuolemaan, vaan sen pohjalla, joka jo oli olemassa.
Juuri se onkin yksi vanhan dogmatiikan päähaittoja, että se poistaa
luottamuksen Jumalaan, ja tämä haitta on niin tunkeutunut vereemme,
että se pysyy siinä sittenkin kun puhtaampi tieto on valaissut
ihmisen.
Vainajainpalvelus (Todten-Cultus) tulee yhä yleisemmäksi. Muinoin ei
ollut ainakaan kansan kesken tapana koristaa vainajien hautoja: nyt
näkee harvoin koristamattoman haudan. Luulisi, ettei siinä ole mitään
pahaa, vaan päinvastoin hyvää. Mutta niin ei ole laita. Runouden ja
fantasian kautta on kuolemanpelko kadonnut, eikä kuolemassa enää
nähdä mitään peljättävää; sen vuoksi voidaan oleskella hautojen
keskellä, jota vanhaan aikaan vältettiin. Tämä pelko on jotain
luonnollista niissä, jotka eivät Kristuksen kautta ole vapautetut.
Sen tuleekin olla olemassa luonnonihmisessä, joka ei ole tullut
osalliseksi Kristuksen rauhasta, mutta jollei sitä ole, on hän
kaksinkerroin turmeltunut ja vielä enemmän saavuttamaton tosirauhalle
kuin puhdas luonnonihminen.
31/7. Raamatun tutkiminen on jokaisen velvollisuus. Itsekunkin
tulee harjoittautua siihen, muuten ei ihminen pääse lujuuteen
eikä todelliseen yhtenäisyyteen. Toinen ei voi tässä tehdä työtä
toisen puolesta. Inhimillisiä apuneuvoja voidaan tosin käyttää,
jopa hyödylläkin, mutta aina täytyy ihmisen itsensä harjaantua
näkemään omin silmin ja välittömästi vastaanottamaan raamatun
vaikutusta. Jos nyt, huolimatta rukouksesta ja tutkimisesta, paljon
jää käsittämättömäksi, niin ei tämä käsittämätön ole välttämättömän
tarpeellista tietää.
1/8. Kristuksen kirkkoa ja seurakuntaa ei _rakenneta_
joukkokääntymyksillä. Tätä eivät uskonpuhdistajat huomanneet, ja sen
vuoksi protestanttinen kirkko alusta alkaen ei tullut congregatio
sanctorum'iksi (pyhien yhteydeksi), jota sen olisi pitänyt olla,
vaan ulkonaiseksi maailmankirkoksi niinkuin katolinenkin. Mutta
Kristuksen kirkko ei myöskään jatku lihallista tietä vanhemmista
lapsiin, vaan hengellistä tietä niissä, jotka vapaaehtoisesti
ja mielellään vastaanottavat evankeliumin ja taipuvat sen alle.
Kristuksen kirkko muuttaa sen tähden asuntoa paikasta paikkaan.
Tätä taasen eivät böhmiläiset veljet huomanneet, vaan luulivat he
voivansa kirkkokurillaan ylläpitää elämää seurakunnassa ja tahtoivat
silloinkin, kun elämä jo oli kadonnut, omistaa elävän seurakunnan
etuoikeuksia. Lapseni voin minä kasvattaa hurskaiksi ja hyviksi
ihmisiksi, mutta en voi enkä tahdo tehdä heitä kristityiksi. Se on
Herran asia ja ihmisen vapaassa tahdossa.
2/8. Merkillistä on, miten omituisesti Herra menettelee puheissaan.
Hän ei puhu niin selvästi, että jokainen ilman mitään vaikeutta
ymmärtäisi sitä, ja kuitenkin niin selvästi, että tutkiva voi löytää
totuuden. Siten ovat Hänen sanansa tuomio ihmisen ylitse (minun
sanani on teitä tuomitseva). Jos ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa
sitä, niin ei tapaa sisällystä, vaan sen sijaan ristiriitaisuuksia,
mutta jos uhraa jotakin totuudelle, niin tulee palkituksi löytämättä
rikkaita aarteita. Tässä on siis sama olosuhde kuin luonnossa, missä
ei myöskään aarteet makaa maan päällä, vaan maan sisällä, ja tulee
niitä sentähden kaivamalla etsiä.
3/8. Eräässä sanomalehdessä oli kirjoitus yliopiston muuttamisesta
Tübingenistä Stuttgartiin. Tekijä on muuttoa vastaan, mutta yrittäen
tyynesti ja puolueettomasti käsitellä asiaa sekä tunnustaen syitä,
jotka puhuvat muuton puolesta, menettää todistelu voimansa eikä
kirjoitus kykene, niinkuin se kumminkin tarkoittaa, vaikuttamaan
ratkaisevasti vakaumukseen. Sen johdosta Beck moittivasti puhui
tästä uudenaikaisesta kirjoitustavasta. Kun minä puolustin sitä,
huomauttaen että tekijän velvollisuus kaiketi oli tehdä oikeutta
jokaiselle ja siis myöskin ottaa vastaväitteet arvostelunalaiseksi,
vastasi Beck: On kyllä niin, että jokaiselle henkilölle ja
asialle on tehtävä oikeutta, mutta oikeutta ei harjoiteta äänten
enemmistöllä, eikä siten että toiseen vaakaan pannaan myötäsyyt
ja toiseen vastasyyt. Sellaisella matemaattisella menettelyllä ei
löydä totuutta, vaan on joka asialla yksi päänäkökohta, jolta sitä
yksistään on katseltava. Muut näkökohdat eivät ole päänäkökohtia
ja sen vuoksi eivät ne saa muuttaa sitä, joka on osoittautunut
todeksi päänäkökohdalta katsellen. Täytyy siis ennen kaikkea koettaa
löytää päänäkökohta ja pitää kiinni siitä eikä antaa sivuseikkojen
eksyttää itseään. Siten tekee oikein ja on uskollinen totuudelle.
Niin menetteli Luterus arvostellessaan katolista kirkkoa. Paavi,
sanoi hän, on Antikristus: me eroamme toisistamme perustuksia myöten.
Mutta Hengstenberg sanoo: katolinen ja protestanttinen kirkko ovat
perustuksiltaan yksimielisiä. Miksi sanoo Hengstenberg niin? Hän on
pelkkien sivuseikkojen vuoksi menettänyt kyvyn huomata sitä, joka on
oleellista.
5/8. Niinkuin Kristuksen itse tulee meidän tehdä erotus sen välillä,
joka on sanottu vanhoille (laissa), ja sen välillä, jota Kristus
vaatii. Jos lakiin pannaan liian paljon, tullaan onnettomaan
kysymykseen: voiko ihminen täyttää lakia? ja vielä onnettomampaan
vastaukseen: ei, ihminen ei voi täyttää lakia. Raamattu puhuu
kuitenkin ihmisistä, jotka vaelsivat Jumalan käskyissä, esim.
Zacharias ja Elisabet, joista sanotaan, että he olivat vaeltavaiset
kaikissa Herran käskyissä ja säännöksissä nuhteettomasti (Luk. 1:
6). Saattaa siis nyt niinkuin ennenkin elää nuhteettomasti lain
mukaan. Ja niin tahtoo Jumala meidän tekevän: sen vuoksi on Hän
ilmoittanut meille tahtonsa laissa. Mutta miten heikontuukaan Jumalan
lain vaikutus, kun alinomaa toistetaan: lakia ei voi täyttää. Siitä
ihminen tylsistyy ja koko hänen siveellinen harrastuksensa häviää.
Ja kun nyt lisäksi tulee toinen lause: että me sentähden armosta
tulemme vanhurskautetuksi Jumalan edessä, niin ei enempää tarvita
täydellisesti turmellakseen ihmistä.
Kun mainitsin erään kirjailijan väittävän, että joka ihmisellä
on suojelushenki, vastasi Beck, että se kyllä oli mahdollista,
mutta emme tiedä siitä mitään varmaa. Päin vastoin on uskomatonta,
että sellainen koneellinen olosuhde (joka ihmistä varten yksi
suojelushenki) on olemassa.
Vähän vakavuudella on parempi kuin paljon ulkokullaisuudella.
Ratsionalisti, joka vakavasti opettaa jumalasta, hyveestä ja
kuolemattomuudesta, voi olla parempi kuin kuollut oikeauskoinen.
8/8. Se majesteetti, jota vastaan meidän aikana ei saa rikkoa ja jota
vastaan tehty rikos on anteeksiantamaton, on _ihminen_. Jos Jumalaa
loukataan, ei se merkitse mitään.
9/8. Minä kysyin, tuleeko ihminen, joka ei vielä ole saanut pyhää
henkeä ja siis ei vielä ole uudestisyntynyt, ehtoollisessa todella
osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, taikka ainoastaan
niiden vaikutuksesta. Beck vastasi: Miten tarkka täytyykään olla
oppiin nähden, niin ei kuitenkaan saa mennä liian pitkälle opin
sovelluttamisessa yksityiseen henkilöön, kaikkein vähimmin kaavojen
mukaan määrätä mitään. Suuressa kääntymyksessä (Ap. T. 2) saattaa
kai olettaa, etteivät kaikki kastetut tulleet osalliseksi pyhästä
hengestä ja kuitenkin sanotaan heidän murtaneen leipää.
Juuri paraikaa suorittivat kokeita ne, jotka päättivät teologisen
kurssinsa yliopistossa. Beck lausui: Tämä tutkintopuuha hävittää
(borttager) joka kerta kaikki mitä minä edellisenä puolena vuotena
olen saavuttanut.
15/8. Beck kertoi lapsuudestaan, kuinka hän koulussa meni
alaspäin ja kuinka opettajat kohtelivat häntä kelvottomana; hän
harjoitti opintoja itsekseen. Jo silloin esiintyi Beck _miehenä_,
jo silloin näyttäytyi itsenäisyys. Kuinka on _voimakkaasti_
saarnattava? Kun sanoo asian suoraan semmoisena kuin se on. Siinä
on voima, että kaikki sivuseikat asetetaan syrjään, niin että asia
esiintyy selvästi. Niin ilmenee omantunnon voima siinä, että se
yksinkertaisesti osoittaa mikä on tosiasiallista. Ei enemmän eikä
vähemmän kuin totuus, se on voima, se on sisään tunkevaa.
20/8. Päävirhe vanhassa oppijärjestelmässä on se, että Isä Jumala
asetetaan Pojan taakse: Pojan ulkopuolella pelkkää Jumalan vihaa,
vaikka kuitenkin Isä Jumala isänrakkaudesta on lähettänyt Pojan.
Jos minun täytyisi elää teologisessa ilmanalassa, niin menettäisin
uskoni. Tieteellisyyden nimellä harjoitetaan täällä käsityön
tapaisesti mitä kaikkein vähimmin olisi ammatillisesti harjoitettava.
21/8. Jos vertaa tasavaltaa ja yksinvaltaa hallitusmuotoina
toisiinsa, ei toista voi sanoa toista paremmaksi. Ei ole se maa
onnellisin, jossa valta on kansan käsissä, vaan on tavallisesti
semmoisen hallitusmuodon alla sorto pahempikin, syystä että
yksityiset tempaavat itselleen vallan ja harjoittavat sitä
säälimättömämmin kuin ne, jotka ovat saaneet sen perintönä; mutta
toiselta puolen ei sekään maa ole onnellisin, jonka hallitusmuoto on
yksinvaltainen. Sitä vastoin on se maa onnellisin, missä valta on
hyvillä, ja huomaa! todellisesti _hyvillä_, olkoon hallitusmuoto mikä
tahansa, ja se maa onneton, jota hallitsevat pahat taikka -- lapsi.
1/9. Pahentaa ja pahentua (gifva och taga förargelse), ovat sanoja,
joiden merkitys on tavallista tarkemmin merkittävä. On tapauksia,
jolloin tulee sekä pahentaa että pahentua. Kristus on esim.
pahentunut Pietarin vuoksi (Matth. 16) ja hän on usein pahentanut
farisealaisia.
2/9. Mitä pääasiallisesti ajaltamme puuttuu, on käsitys
vanhurskaudesta, että oikea ei koskaan saa tulla vääräksi eikä väärä
oikeaksi, että Jumala armossaan ja anteeksiannossaankin on vanhurskas
eikä menettele väärin. Sen tähden ei nyt myöskään ymmärretä, että
Jumalan armonosoituksessa täytyy olla järjestystä, ja että kaikki on
päättyvä tuomioon, missä kukin saa tekojensa palkan.
Nämä lauselmat riittänevät osoittamaan, miten vakavaa laatua Beckin
ja Kihlmanin seurustelu oli, ja ettei jälkimäinen syyttä kiittänyt
sitä, niin sanoaksemme, henkisenä terveyslähteenä. Ainoastaan
poikkeukselta hän niissä vilahtaa kysyjänä, mutta me voimme sittenkin
helposti kuvitella, miten hän tarkkaavaisena ja nöyränä kävelee
kunnianarvoisan opettajan rinnalla kiitollisesti kätkien sydämeensä
viisaat sanat, joihin tämän syvä henkisen ja maallisenkin elämän
kokemus pukeutui.
* * * * *
Elokuun 27 p:nä Kihlman matkusti Stuttgartin kautta Esslingeniin,
württembergiläiseen tehdaskaupunkiin, jossa siihen aikaan oli
noin 10,000 asukasta. Siellä hän muutamia päiviä k:lo l/2 6:sta
aamusin kuunteli opetusta kansakoulunopettaja-seminaarissa ja
sitä paitsi myöskin eräässä tyttökoulussa ja n.s. latinakoulussa.
Seminaarinjohtajan puolelta hän sai osakseen suurta kohteliaisuutta
ja ystävällisyyttä, ja tyytyväisenä matkaansa hän syyskuun 1 p:nä
palasi Tübingeniin, ottamaan matkatavaransa, jotka oli jättänyt
sinne. Hänen aikomuksensa oli -- niin hän kirjoittaa äidilleen
Esslingenistä -- 10 p:nä lähteä Württembergistä paluumatkalle,
mutta almanakka-muistiinpanot todistavat hänen muuttaneen
suunnitelmansa. Oltuaan vielä kaksi päivää Beckin luona erosi hän
sieltä syyskuun 4:nä ja teki viikon kestävän huvimatkan Sweitsiin,
käyden Konstanzissa ja Bodenjärvellä, missä ennenkin oli ollut.
Täältä hän palasi 9 p:nä Stuttgartiin, josta 12:na oikea paluumatka
alkoi. Hän matkusti näet Frankfurtin kautta Berliniin, mihin tuli
varhain aamulla 14 p:nä, ja sieltä Lyypekkiin, josta Gauthiod
laivalla pääsi Tukholmaan. Tukholmassa täytyi hänen jälleen
odottaa laivaa kokonaisen viikon, sillä vasta 28 p:nä hän sieltä
lähti Örnsköld laivassa. Matkalla tapahtui 29 p:nä, että laiva
Ahvenanmaan saaristossa törmäsi karille. Oli niin varhain aamulla,
että matkustajat vielä nukkuivat ja heräsivät kovasta täräyksestä.
Säikähdys oli suuri, mutta pian huomattiin, ettei hengenhätää ollut;
sillä laiva oli lähellä rantaa. Kun sittemmin eräs purjelaiva tuli
avuksi, ja osa lastia oli muutettu siihen, keventyi laiva, niin
että se irtautui karilta. Vuorokauden viivytyksen jälkeen saapui
Örnsköld 30 p:nä illalla Turkuun. -- Lokakuun 7 p:nä Kihlman terveenä
ja hyvissä voimissa tuli kotiinsa Pietarsaareen -- siis viikkoa
myöhemmin kuin määrä oli.
* * * * *
Viipymättä ryhtyi Kihlman koulutyöhönsä, ja kun ensin hänen äitinsä
ja sitten Essen olivat käyneet Pietarsaaressa tapaamassa pitkältä
matkalta tullutta, tasaantui elämä hiljaiseen menoonsa. Kodissa
oli se muutos tapahtunut, että lukukauden alussa 11-vuotias Lydia
Bergroth [Lydia Bergroth nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall
nyk. rouva Forsgård.] Keuruulta oli tullut lisäämään nuorisoa, joka
muodosti Kihlmanin lähimmän ympäristön. Ja koska juuri tämä viimeksi
saapunut samoin kuin hänen edellään tullut Thilda [Lydia Bergroth
nyk. rouva Hällfors ja Mathilda Grönvall nyk. rouva Forsgård.]
ovat antaneet tietoja tästä kodista, lienee tässä oikea paikka
lupaamallemme kuvaukselle.
Kihlman, joka niinkuin isänsäkin oli vakava ja harvapuheinen,
herätti tytöissä ensi sijassa kunnioitusta, mutta toiselta puolen
hänen isällinen hyvyytensä sekä jokapäiväinen tottumus vaikuttivat,
etteivät he koskaan hänen tähtensä olleet sydän kurkussa, vaan
päinvastoin luottamuksella valittivat hänelle vaivansa ja
vastuksensa. Heillä oli se käsitys, että hän ymmärsi heitä ja aina
valvoi heidän parastaan. Milloin kumminkin sattui että vanhemmat
tytöt epäilivät esittää hänelle jotakin ehdotustaan, silloin
lähetettiin Hanna airueena alkamaan keskusteluja. Ainoastaan kerran
esiintyi Kihlman tosiankarana. Lydia Bergroth ja Hanna olivat
muutamana iltana olleet viettämässä erään toverin syntymäpäivää, ja
palatessaan sieltä he, jotka ennen eivät olleet kortteja nähneetkään,
hengästyksissään kertoivat oppineensa hauskan leikin s.o. pelaamaan
korttia. Mutta silloin he eivät kohdanneet hymyilevää ymmärtämystä,
vaan saivat päinvastoin mitä vakavimman käskyn olla koskaan ottamatta
kortteja käteensä. Varoitus jättikin pysyvän pelikorttien kammon
nuoriin sydämiin.
Yleensä puuhasi Kihlman kaiken päivää omissa töissään; ainoastaan
illat hän uhrasi perhe-elämälle. Silloin kokoonnuttiin illalliselle
saliin, joka oli samalla kertaa vastaanottohuone ja ruokasali. Kun
yksinkertainen ateria -- johon säännöllisesti kuului "olutjuustoa"
(ölost) -- oli syöty, luki Kihlman ennenkuin noustiin pöydästä
kappaleen eräästä Roseniuksen hartauskirjasta taikka käänsi jonkun
kohdan samantapaisesta vanhasta saksalaisesta kirjasta. Sen jälkeen
vietettiin tavallisesti iltaa "sänkykamarissa", joka oli Emma
tädin ja tyttöjen hallussa. Nuorten tehdessä käsitöitä Kihlman
käveli edestakaisin milloin sanatonna, milloin puhuen vakavasti,
milloin toistaen pienimpien oppilaittensa koomillisia vastauksia.
Niin esim. hän kerran sanoi kysyneensä kahdelta pojalta, mitä he
kuiskasivat keskenään, ja saaneensa vastauksen: "Lindqvist säjer, at
han int' sku' vila bli kung!" (L. sanoo, ettei hän tahtoisi tulla
kuninkaaksi). Kun tytöille tuli uni, sanoi Kihlman hyvää yötä ja meni
kamariinsa toiselle puolen salia, missä hän vielä kauan lueskeli ja
kirjoitti ennenkuin pani maata.
Vanhempia vieraita nähtiin harvoin, mutta tytöt saivat toisinaan,
esim. syntymäpäivinään, kutsua luokseen parhaat ystävänsä. Silloin
juotiin teetä ja tavallisesti toimeenpantiin näytäntö, jota ennen
"teatterikappale" varta vasten tekaistiin. Tällaisiin illanviettoihin
ei Kihlman sentään ottanut osaa. Sitä vastoin hän tyttöjen seurassa
teki käyntejä toht. Ranckenilla, jonka kaunis rouva (o.s. Asp) ja
suloiset lapset nuorten vieraitten kuvittelussa olivat ikäänkuin
vähän korkeampaa lajia olentoja, ja Yrjö Koskisella, joka varsinkin
suomalaisessa ympäristössä kasvaneista Lydioista oli henkilöksi
muuttunut isänmaanrakkaus. Suuren aatteen kannattamina hän ja
hänen jalo vaimonsa, miten vaatimattomasti esiintyivätkään, heidän
silmissään elivät tasaista arkielämää ylempänä. Luonnollisesti
Koskisen vaikutus koulussa oli suuri isänmaallisen hengen
sytyttäjänä; hän näet oli (opettaen Suomen historiaa ja suomenkieltä)
myöskin niitä vapaaehtoisia, jotka täällä harrastivat tyttöjen
kehittämistä perinnäistä kantaa korkeammalle. Tietenkin yksin
Kihlman usein kävi Laurénin luona, joka, luulosairas kun oli,
kuvitteli potevansa kaiken maailman tauteja. Kihlman tahtoi saamalla
hänet unohtamaan itsensä lyhentää hänen ikäviä hetkiään ja myöskin
valmistautua ranskan kielen tunneille, joita hän lukiossa hoiti
ystävän puolesta. [Eräs päiväämätön (luultavasti tammikuulta 1856 l.
57) kirje Laurénilta Kihlmanille on oikein tyypillinen luulosairaan
kyhäämäksi. Hän toivottaa Kihlmanille onnellista uutta vuotta siinä
luulossa, ettei saisi enää koskaan häntä tavata. "Olen nyt taas
alati sidottu vuoteeseeni ja saan jälleen _uusissa_ tuskissa maistaa
kaiken kärsimyksen katkeruutta ja siten kokea, etteivät tuskani
koskaan ole olleet kyllin suuria, ettei seuraava päivä olisi voinut
tuottaa vielä vaikeampia." Hän rukoilee Jumalaa siunaamaan Kihlmania
hänen hyvyydestään ja ystävyydestään j.n.e. ja päättää: "Sinun kurja
Leonardisi."]
Vihdoin kertoo hyvämuistinen Lydia Kihlmanista uskonnon opettajana
tyttökoulussa: "Nyt tiedetään, että hän oli Suomen etevin
uskonnonopettaja; niin jo silloinkin. Raamatun historiaa opettaessaan
hän muutamilla sanoilla, pienellä piirteellä toi kertomuksen ytimen
päivän valoon, niin että oppilas hämmästyen ihmetteli, miksei itse
ollut tuota ennen huomannut. Varsinaisilla uskonopin tunneilla ei
meillä ollut muuta oppikirjaa kuin raamattu, jota saimme oppia
tuntemaan ja rakastamaan. Saimme neljä, viisi raamatunlausetta
kerrallaan ulkoa luettavaksi, ja näihin perustuen Kihlman lyhyesti
selitti meille uskonopin pääpiirteet ja teroitti muistiimme joitakin
tärkeimpiä määritelmiä. Joka tahtoi, sai tunnin ajalla kirjoittaa
muistiin minkä ennätti; opetus ei sen vuoksi keskeytynyt. Minä
tahdoin, ja kirjoitin vähitellen raamattuni kannet ja tyhjät
kansilehdet täyteen. Olen sittemmin, itse uskonnonopettajana ollen,
ihmeekseni huomannut, että muistiinpanoni monessa kohden ovat
melkein sanasta sanaan yhtäpitävät usean J. T. Beckin 'Leitfaden der
Glaubenslehre' nimisessä kirjassa esitetyn määritelmän kanssa. --
Tämähän on todistus Kihlmanin erinomaisesta opettajakyvystä, että
hän osasi tehdä Beckin syvämieliset mietteet niin selviksi meille
tyttösille, että pystyimme panemaan niitä paperillekin." -- Että
Kihlman alusta alkaen ja sitten yhä edelleen uskonnonopetuksessa
seurasi mainittua Beckin teosta, sen todistaa jälkeenjääneiden
paperien joukossa oleva vihkonen, jonka irtonaisilla lehdillä hän
on lyhyesti ja vapaasti mutta sentään täydellisesti kirjoittanut
yhteenvedon siitä. Lehdissä huomaa vuosikymmenien käyttämisen jälkiä.
Päättääksemme tämän kuvauksen Kihlmanin ensi ajoista Pietarsaaresta,
lisättäköön vielä, että hänen kasvattava huolenpitonsa tytöistä,
jotka asuivat hänen kodissaan, aina oli valveilla. Samoin
kuin hartaushetket olivat jatkona uskonnonopetukseen koulussa
hän aterioidessa ja kävelyillä kauniina kevätaamuina taikka
ensimäisellä jäällä syksyllä sekä Kruununkylänmatkoilla pääsiäis- ja
helluntaijuhlina aina koetti rikastuttaa heidän tietovarastoaan
ja kehittää heidän huomiokykyään. -- Että Kihlman oli niin
sanoaksemme synnynnäinen opettaja tuli siis ilmi jo tällä varhaisella
kehityskaudella.
Tämä kuvaus Pietarsaaren elämästä ulottuu osaksi v:een 1858,
osaksi vielä edemmäskin. Kumminkin on tässä v:lta 1856 taikka
tarkemmin sanoen siltä syyslukukaudelta, jona Kihlman palasi
toiselta ulkomaanmatkaltaan, lisättävä, että hänessä silloin kypsyi
ajatus mennä uusiin naimisiin. Yksinäinen elämä oli näet alkanut
häntä painaa -- sillä eihän pikku tyttöjen tuottama huvi estänyt
kaipaamasta tasa-arvoista seuratoveria -- jota paitsi hän ymmärsi,
että 11:llä oleva Hanna yhä enemmän tarvitsi äidillisen silmän ja
käden johtoa. Oman tyttönsä kasvatuksesta Kihlman näet erityisesti
huolehti, niinkuin eräs muistiinpano tältä ajalta osoittaa. Hän
mainitsee siinä, että Hannalla oli tapana tulla hänen huoneeseensa
selailemaan kirjoja, ja aina kun löysi niistä jonkun kuvan, hän pyysi
isää kertomaan siitä. Huomattuaan kuinka kertomuksen pienimmätkin
piirteet painuivat lapsen mieleen hän arveli, eikö hän ehkä voisi
kertomalla opettaa hänelle kalliimpia uskonnollisia totuuksiakin,
ja niin hän alkoi tarkasti mutta sittenkin laajemmin kuin uudessa
testamentissa kertoa Jesuksen kuolemasta, hautaanpanosta,
ylösnousemisesta, ja oli iloinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla
Hanna kuunteli. Toisella kerralla isä kertoi Tuomo sedän surullisen
tarinan (Harriet Beecher-Stowen maailmankuulu romaani oli ilmestynyt
ruotsinnettuna 1853), ja se liikutti Hannaa niin, että hän itkien
painoi päänsä isän rintaa vasten, kunnes hetken perästä lausui: "jos
se paha herra olisi täällä (joka ruoski Tuomon kuoliaaksi), niin minä
löisin häntä!" Nyt oli isällä suuri vaiva tyynnyttäessä tyttönsä
kuohuvia tunteita. Muistiinpano päättyy tunnustukseen, että hän
tahtoisi syvästi istuttaa lapseensa siveellisyyttä ja jumalanpelkoa,
mutta oli huolissaan siitä, ettei oikein tiennyt kuinka oli
menetteleminen, sillä hän oli huomannut, että alituiset kehoitukset
voivat viedä aivan vastakkaiseen tulokseen. -- Ei ole ihme, että
tällaiset mietteet veivät yllä mainittuun päätökseen etsiä itselleen
uusi elämäntoveri, johon äiti ja muut läheiset jo aikoja olivat häntä
kehoittaneet.
Päättäen Essenin kirjeestä (17/12 1856) oli Kihlman hänelle
salaisuutena ilmaissut _päättäneensä_ mennä naimisiin, mutta siitä,
ketä hän kosisi, oli hän vielä niin epävarma, että hän arveli
mahdolliseksi, että valinta-aika tulisi kestämään 6 vuotta niinkuin
hänen tähänastinen leskenäolonsa! Essenistä oli tämä hupainen
"eriskummaisuus".
* * * * *
Koko alkuvuodella 1857 Kihlman jokapäiväisten toimiensa ohella
lienee enemmän kuin muuta miettinyt juuri mainitun päätöksen
toimeenpanoa. Keväällä hän kirjoitti yksinäisestä elämästään m.m.
lehtori Fabritiukselle, ja seuraava ote vastauksesta -- kaiku hänen
kirjeestään -- ilmaisee, mihin äänilajiin hän siitä puhui. "Minun
täytyy tunnustaa, että Sinä ja Sinun lohduton erakkoelämäsi usein
on ollut keskustelunaineena minun ja vaimoni välillä, ja että me
vilpittömällä osanotolla kirjeestäsi näimme, kuinka Sinä kaipaat
sitä elämäniloa, jota tunteellinen sydämesi niin hyvin ansaitsee.
-- -- -- Kenties löytäisit Sinä parannusta sairaalle sydämellesi juuri
Viipurissa, jossa kieltämättä naisen kasvatus on paljon korkeammalla
kuin missään muussa kaupungissa meillä, sillä [täällä] häntä
kasvatetaan enemmän perhe-elämää kuin maailmaa varten."
Alkukesällä Kihlman oleskeli pari viikkoa Ylihärmässä. Vapaina
hetkinä näyttää hän ruotsintaneen Beckin saarnoja, joiden
julkaisemista hän yhä ajatteli. Runomuotoiset otteet, jotka hän
tapasi saksalaisessa alkutekstissä, lähetti hän L. Stenbäckille
käännettäväksi. Sen todistaa tämän kirje 26 p:ltä heinäk.
Palauttaessaan käännetyt säkeet Stenbäck lausuu: "Ilahduttavaa on
saada joitakuita Beckin saarnoja ruotsinkielelle; ne ovat olleet
rakkainta sitä lajia luettavaani, enkä minä mistään saarnakokoelmasta
ole saanut niin paljon hyvää." Heinäkuun 9 p:nä lähti Kihlman
ratkaisevalle matkalle. Keuruulle asti saattoivat häntä Essen ja
Hanna, ja jälkimäisen olisi hän mielellään edelleenkin pitänyt
seuranaan, mutta lapsen itsekkäisyydellä tämä sanoi, että hänellä
olisi hauskempi jäädä Lehtiniemeen [Bergrothin perheeseen]. Matkan
ensimäinen päämäärä oli -- Viipuri -- ei minkään liiketehtävän vaan
kaikesta päättäen Fabritiuksen kirjeen johdosta. Kihlman tahtoi
katsoa, voisiko hän ehkä siellä löytää elämäntoverin. Kulkien melkein
samoja teitä kuin edellisenä kesänä, mutta poikkeamatta mihinkään
tien varrella, hän saapui perille 15 p:nä ja jäi kahdeksi viikoksi
Fabritiuksen luo, missä hän viimeksi oli niin hyvin viihtynyt. Mitä
täällä yritettiin Kihlmanin onneksi on tuntematonta; Essenille hän
luultavasti kaikki kertoi, mutta säilyneistä kirjeistä näkyy vain,
että "näköalat olivat pimeitä". Äidilleen, joka ei tiennyt mitään
matkan tarkoituksesta, poika kirjoitti: "Täältä [s.o. Fabritiuksen
perheestä] erosin vähemmillä harhaluuloilla (illusioner), mutta
muuttumattomalla kunnioituksella. Talon emäntä saavutti erinomaisen
luottamukseni. Semmoinen tulee kuvitelmani mukaan naisen olla: mitä
hellin ja ymmärtäväisin äiti ja puoliso. -- -- -- Usein muistin
koulutyttöjäni ja toivoin, että he saisivat nauttia niin sivistyneen
naisen johtoa." -- Tästä huomaa, että Kihlman vähän alakuloisena
lähti Viipurista, mutta varmaan erehtyisimme, jos luulisimme sen
johtuneen pettyneistä toiveista. Jos elämänkertojalla on oikeus
arvata kuvattavansa salattujakin tunteita, niin sanoisimme, että
käynti Fabritiuksella oikeammin on käsitettävä viimeiseksi uhriksi
unohtumattoman Angelikavainajan muistolle. Toukokuulla oli rouva
Fabritius saanut tyttölapsen, jolle annettiin nimi Angelika Irene
ja jonka kummiksi Kihlman oli kutsuttu, vaikka hän oli estetty
ristiäisiin saapumasta. Lapsen edellisen nimen olivat vanhemmat
varmaan valinneet osoittaakseen ystävyyttään Kihlmania kohtaan ja
samalla kunnioitusta hänen ensimäisen vaimonsa muistolle. Näin
ollen piili menevän alakuloisuudessa sitä tunnelmaa, joka seuraa
hyvästijättöä kadonneelle onnelle.
Lähdettyään heinäkuun viimeisenä Viipurista Kihlman elokuun 2 p:nä
höyrylaivalla saapui Turkuun, jossa sai asunnon lehtori Renvallin
luona. Nyt oli hänellä mielessä Hilda Forssell, keskimäinen
niistä kolmesta sisaruksesta, joiden kanssa hän Turunaikanaan oli
seurustellut, ja kun ottaa huomioon mitä nykyään tiedetään heidän
suhteestaan, ei voi olla ihmettelemättä, miten Kihlman niin kauan
epäili, kenen puoleen hänen oli kääntyminen. Siinä jos missään tulee
hänen hidas, mietiskelevä luonteenlaatunsa näkyviin. Sisarista oli
Hilda ei ainoastaan lahjakkain, vaan myöskin henkisesti kehittynein
ja tiettävästi ainoa vakavasti uskonnollinen. Olematta mikään
loistava kaunotar, niinkuin hänen äitinsä nuorena kuuluu olleen, oli
hän kuitenkin ulkonäöltään viehättävä, kasvonpiirteet säännölliset,
sielukkaat. Luonteeltaan hän oli enemmän yhtäläinen kuin vastakkainen
Kihlmanille. Hänkin oli tyynesti, älykkäästi miettivä, joskin naisen
luonnon mukaan hieman haaveksivaisuuteen taipuva, hänkin osasi
hillitä tunteensa, mutta myöskin tarpeen tullen osoittaa suurta
tarmoa. Nämä tämän vakavan tytön ominaisuudet lienevät syynä siihen,
että kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka tunsivat sekä
hänet että Kihlmanin, tavattomalla yksimielisyydellä iloitsivat
heidän liitostaan: he olivat muka niin "sopivat" toisilleen. --
Ensi kerran Hilda Forssell näki Kihlmanin taikka ainakin kuuli
hänen saarnaavan eräänä rukouspäivänä toukokuulla 1854 Turun
tuomiokirkossa. Silloin oli hänen esiintymisensä ja olentonsa tehnyt
kuulijain joukkoon kätkettyyn tyttöön syvän vaikutuksen, joka,
kun Kihlman alkoi useammin käydä perheessä, muuttui rakkaudeksi.
Kuitenkin hän visusti kätki salaisuutensa muilta, koettaen koko
sielunsa voimalla tukehduttaa vaarallista tunnetta. Kihlman taasen
oli saanut ensimäisen vaikutelman Hilda Forssellista, kun Ingman
1853 palattuaan kylpyparannuksilta Turussa oli (arvatenkin kiittävin
sanoin) puhunut hänestä. Sittemmin seurustellessaan perheessä
hän aivan luonnollisesti enimmin kiintyi Hildaan, jopa niin että
ajatteli kosinnan mahdollisuutta, mutta siihen asia pitkäksi aikaa
jäi. Ensimäisen rakkauden aika oli häneltä jo mennyt -- oliko
se kunnioitus, oliko se sydämensuosio, jonka tyttö oli hänessä
herättänyt, oliko se sitä oikeaa rakkautta, jolle elämänonni oli
perustettavissa, sitä hän niin kauan itseltään kyseli. Hän oli näet
kehittynyt kauas siltä herännäisten kannalta, joka katsoi "maallista
rakkautta" tarpeettomaksi, jopa hyljättäväksi aviota perustettaessa.
Kesällä 1855, kun Forssellin perhe oli muuttanut Kemiöön (paikan nimi
oli Nordanå), Kihlman ja Hilda vaihtoivat kirjeitäkin, mutta niissä
käsiteltiin vain uskonnollisia kysymyksiä m.m. Kihlmanin esitelmän
johdosta Pipliaseuran vuosijuhlassa. Hän oli näet lähettänyt
esitelmänsä tulevalle morsiamelleen luettavaksi.
Myöhemmistä kirjeistä näkyy, että ratkaisu tapahtui Titus Reuterin
luona Lofsdalin tilalla Paraisten kauniissa saaristossa. Turusta
oli Kihlman siis lähtenyt ei Kemiöön, missä Forssellin perhe nytkin
asui, vaan Lofsdaliin ystävänsä Reuterin luo. Että Hilda Forssell
oleskeli täällä ei ole ihmeteltävää, sillä rouva Aline Reuter oli
hänen läheinen, uskottu ystävänsä [Tämä ystävyys oli jo alkanut
1844, jolloin Hilda Forssell lähetettiin Turkuun, missä hän sai
kasvatuksensa setänsä, senaattori Reinh. Forssellin, kustannuksella
rouva Salmbergin pensionaatissa.] mutta tiesikö Kihlman lähtiessään
sinne, että hän siellä tapaisi hänet, sitä emme voi sanoa. Miten
ollakaan, elokuun 17 p:nä illalla he menivät kihloihin. Sen jälkeen
Kihlman kävi Kemiössä morsiamensa kodissa, missä sovittiin, että häät
vietettäisiin joululomalla.
Koko kihlausajan ylläpidettiin vilkasta kirjeenvaihtoa. Kirjeet ovat
säilyssä ja ansaitsisivat suurempaakin huomiota kuin tässä voi niiden
osaksi tulla. Jos Kihlman oli tavaton kirjeentekijä, niin oli sitä
hänen Hildansakin, eikä sulhanen voinut olla julkilausumatta iloansa
siitä, että morsian osasi niin hyvin sanoiksi pukea mitä tunsi ja
ajatteli. Vaikka Hilda tunnustaa: "Onneni sielu on yhtymisemme
Jumalassa", eivät kuitenkaan uskonnolliset selvittelyt olleet
kirjeissä pääasiana, vaan, niin sanoaksemme, valmistus yhteiselämään.
He olivat siksi vähän olleet yhdessä, että kummallakin oli paljon
sanottavaa itsestään ja oloistaan, jota toisen tuli tietää. Tietenkin
suodaan rakkaudellekin sananvuoroa, ja erittäin on Kihlmanista
mainittava, että hänen rakkautensa näyttää kasvamistaan kasvaneen:
hän "tuntee itsensä viisi vuotta nuoremmaksi ja juoksee portaitansa
ylös kuin poika", ja hän istuu puoliyöhön tutun postimestarin luona
odottamassa postin tuloa, saadakseen heti morsiamensa kirjeet ja
rientääkseen juoksujalassa kotia niitä lukemaan. Joitakuita piirteitä
ja kohtia täytyy kuitenkin ottaa näistä kirjeistä. -- Paluumatkalla
Turusta pysähtyi Kihlman Vaasaan. Eräänä iltapäivänä hän seurasi
Levónia veneretkellä Sandvikiin, missä tällä oli kesähuvila. Sieltä
hän illalla teki kävelyn uuteen kaupunkiin, "jonka asema on mitä
ihanin. Siellä on oikea paratiisi mitä luonnonympäristöön tulee.
Siellä rakensin suurimmassa kiireessä meille ilmalinnan ja näin
meidät niin onnellisina kuin täällä maan päällä voi olla. Mutta
onnemme on Jumalan kädessä. Kuitenkaan en toivoisi miellyttävämpää
paikkaa asuakseni kuin Klemetsöön niemi."
Suurta huolta tuotti morsiamelle ajatus, miten hän kykenisi
saavuttamaan sijan sulhasen lähimpäin, hänen tyttärensä ja äitinsä
sydämissä. Ensimäisiä uutisia, joita Kihlman kertoi, olikin tieto,
miten nämä vastaanottivat sanoman hänen kihlauksestaan. Kun hän
sopivan valmistuksen jälkeen kysyi Hannalta, mitä tämä pitäisi
siitä, jos saisi oman äidin, oli vastaus: "Kyllä minä pitäisin
siitä, kun hän vain olisi kiltti ja rehti" (beskedlig och präktig).
"Präktig" on sana, selittää kirjoittaja, jota Pietarsaaren koulutytöt
käyttävät tarkoittaakseen: hyvyyttä, lempeyttä, kelpoisuutta y.m.
Isä sanoi sitte, että äiti todella oli tulossa ja tietenkin oli
hän rehti. Siitä Hanna ihastui ja hän vaati isää seikkaperäisesti
kuvaamaan tuntematonta äitiä, eikä tyttö siitä lähtien enää muuta
ajatellutkaan. Kun hän myöhemmin sai kirjeenkin uudelta äidiltään,
oli hän täysin tyytyväinen ja ikävöi vain hänen tuloaan. Joku
päivä myöhemmin lähtivät molemmat, isä ja tytär, viemään uutista
Kruununkylään. Siellä oli Kihlman ensin illallista syödessä
kierrellen kaarrellen kysynyt, mitä äidin mielestä meidän maassamme
kunnon emännältä oli vaadittava. Äiti oli luetellut koko joukon hyviä
ominaisuuksia ja m.m. sanonut, että hänen tulee osata tehdä sahtia
(kaljaa) ja leipoa. Poika väitti vastaan arvellen, että voidaanhan
meilläkin, niinkuin esim. Saksassa on tapana, _ostaa_ leipää ja
sahtia y.m.; mutta sitä ei äiti myöntänyt, se tulisi liian kalliiksi.
Sittemmin Kihlman kysyi, mitä äiti sanoisi, jos hän todella hakisi
itselleen puolison, niinkuin äiti usein oli kehottanutkin. "Kyllä
sinä tiedät", vastasi äiti, "että se olisi minulle mieluista, mutta
sen minä sanon, että hänen, minun miniäni, täytyy osata leipoa." --
"Mutta, lausuin minä, jos olisin unohtanut tiedustella morsiameni
leipomataitoa, ja jos, olettakaamme pahinta, hän ei osaisi leipoa,
mitä sitten? 'Silloin', virkkoi äiti hymyillen, 'silloin täytyisi kai
minun ottaa hänet oppiin.' Näiden valmistusten jälkeen annoin hänelle
kirjeesi, ja Hanna otti myöskin esiin saamansa kirjeen, ja kun
Mummo oli päättämäisillään kirjeesi Hannalle, sanoi hän: 'kyllä hän
osaa leipoa' ja siunasi meidän liittoamme." Ehkä merkillisin näistä
kirjeistä on eräs (6/11), jossa Kihlman morsiamelleen kuvaa omaa
luonnettansa. Siitä teen pitemmän otteen, sillä jollei kuvaus olekaan
täysin oikea taikka paremmin sanoen oikein täydellinen ja siis meidän
käsityksemme mukaan tyydyttävä, niin on se kuitenkin syvällisen
itsensätutkimuksen tulos: -- -- -- "Jos luen jotain suuresta miehestä
taikka jotain suuren miehen kirjoittamaa (ja sitä teen mielelläni),
niin tunnen itseni niin äärettömän pieneksi. Minä näen ja tunnen
mikä on suurta, sydämeni sykkii sitä katsellessa, enkä voi tyytyä
keskinkertaiseen, mutta -- suuruus -- se ei ole tullut eikä koskaan
tulle osakseni. Jokaiselle menneelle ajanjaksolle jätän hyvästi
syyttäen itseäni siitä, etten ole suorittanut mitään huomattavaa
ihmisyyden hyväksi. Toisinaan painaa minua tunto siitä, että olen
laiminlyönyt ja menettänyt aikani -- -- --