edellämainittu vanhempi kasvattinsa hukkui. Kamalaksi tuli tämä surkea
tapaus sen kautta, että Lönnrot itse piti perää, kuin venhe hänen
virtaa laskiessaan törmäsi vedenalaiselle kivelle ja kaatui. Tämä
tapahtui eräsnä Juhannus-aamuna, luultavasti v. 1839. Hän oli silloin
ollut yötä Polvilassa ja lähtenyt tapansa mukaan venheellä kaupunkiin
päin, jonne häntä olivat seuranneet, kirkossa käydäksensä, tuo
nuorukainen ja eräs palvelustyttö. Nämät molemmat hukkuivat, ja
ainoastaan väkivoimauksilla oli Lönnrot itse päässyt hengissä maalle,
turhaan ponnisteltuaan koettaessansa pelastaa toisia. -- Monta vuotta
myöhemmin kohtasi häntä täällä se surkea tapaus, että eräs hänen
puolisonsa likeinen sukulainen, joka oli ylioppilas ja hyvillä
luonnonlahjoillansa sekä vakavilla opinnoillaan herätti paljonkin
toiveita itsestänsä, onnettoman rakkauden houreissa surmasi itsensä. --
Raskainta lienee hänen kuitenkin ollut kantaa niitä hävityksiä, joita
surma teki hänen perheessänsä, ottaen pois ensin hänen rakkaan
puolisonsa[12] ja sitten, pitemmillä ja lyhemmillä väliajoilla, kolme
tytärtä.[13] Kauan ennen näitä kuolemantapauksia oli Tuoni temmannut
hänen esikoisensa vuoden vanhana pois.
Minkälaiset hänen mielipiteensä tämmöisten kohtausten suhteen olivat,
näkyy parahiten eräästä kirjeestä, jonka hän kirjoitti huhtikuussa
v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli kuollut kaksi
lasta. "Olen kokenut itseksi", sanoo hän muun muassa tässä kirjeessä,
"sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei
auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet,
sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi
lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kun minulle
hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi semmoisissa
tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisasen hallintoon,
mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"[14]
Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti
suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein
aina tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen
mielestänsä kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia kuin
hän oli ei suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut
jos joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri
sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä
keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurunalaiset) puolet, ja
tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita
hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli
nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän,
olletikin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin
häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana.
Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian
ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä
myöskin se _incognito_ (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne
_qui-pro-quo't_ (erhetykset), jotka siitä seurasivat.
* * * * *
Tällainen oli meidän rakas opetus-isämme.
Hänen poislähtönsä täältä tapahtui 19 p. maalisk. v. 1884. Hänen
terveytensä oli jo pitkin talvea heikonnut heikkonemistaan, jonka
tähden kuolema sitten oli helppo ja hiljainen, ikäänkuin uneen
nukahdus. Huhtikuun 3:na päivänä laskettiin ruumis Sammatin
kirkkomaahan, lepäämään samassa paikassa, johon vainaja eläessään oli
saattanut rakkaitansa, puolisonsa ja kolme tytärtänsä. Hautajaiset
olivat niin juhlalliset, että niiden vertoja Suomessa sitä ennen tuskin
oli nähty. Paitse maakansaa, jota kappelin seurakunnasta ja ympärillä
olevista pitäjistä oli kokoutunut suuri paljous, oli sinne tullut
lähetyskuntia ja edusmiehiä melkein kaikista maamme kaupungeista
ja monesta paikkakunnasta maaltakin. Näiden tuomia laakeri- ja
kukkais-seppeleitä oli lähes satakunta; näistä oli kolme hopeaistakin,
nim. Kuopion kaupunkilaisilta, Savokarjalaiselta Osakunnalta
yliopistossa ja Pietarin suomalaisilta. Viimeksi nimitettyyn
seppeleesen olivat vainajan sen sisaren lapsetkin, josta tässä edellä
on mainittu, saaneet tilaisuuden ottaa osaa. Ruumiinsaatossa
kansankoululta kirkkoon nähtiin lähetyskuntien etunenässä
edusmiehiä Kenraali-kuvernöörin, Suomen Senaatin, Yliopiston, Turun
Tuomiokapitulin, Suomen Sotaväen, Ylioppilaskunnan ja sen eri
Osakuntien, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Tiedeseuran
kuin myös monien muiden seurain puolesta. Tämä juhlallinen loisto
yhdessä tyvenen kauniin maiseman kanssa, jonka jo ohennutta lumipeittoa
keväinen lämmin aurinko vielä enemmän ohensi, pienen kellon ääni
vähäisen kirkon tapulista, itse tämä köyhä kirkko, joka nyt kuitenkin
oli kaunistettu kuusilla ja köynnöksillä, maahanpanijan vakavat ja
lämpimät sanat, kaikki nämät yhdessä tekivät läsnäolijain mieleen syvän
vaikutuksen. Tilaisuuden ulkoasukin tuntui toimittavan sitä, että tässä
pantiin maan poveen Suomen suurinta miestä, joka oli syntyessään ollut
Suomen köyhimpiä lapsia!
Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai,
Kanssa laakerin kuin maahan se laskettiin:
Waan Sun henkesi heelmät
Meille ainainen aarre on.
Wierkööt wuos'sadat waan toinen toisensa taa',
Wanhat unhottukoot, uudetki muuttukoot:
Ei sun muistosi muutu,
Eikä unhotu ansiotyös'.
Peittyipä Hellaankin kirkka'us peittoon yön,
Kaune'us karkkosi pois, raakuus wallan sai,
Mutt' ei laulut Homeeron
Unhotuksihin jääneet, ei.
Näinpä Wäinämön myös wirret ja wiisaus suur',
Ilmarin ihmetyöt, Kullerwon kauhea tie,
Lemmin sankarin uljaus
Unhoon Suomessa eivät jää.
Aina, ain' yhä waan nuoriso niistä juur'
Urhoon woimoa juo, intoa laulun saa,
Äitin-rakkauden töitä,
Tiedon tenhoa ihmehtii.
Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs'
Kansaas' kirkastaa; itse Sä loistat myös
Niinkuin Alppien huippu
Loistaa laajojen maiden taa'.
Viiteselitykset:
[1] Elias Lönnrot oli syntynyt 9 p. huhtik. v. 1802, Paikkarin torpassa
Haarjärven kylää ja Sammatin kappelia Karja-Lohjan pitäjässä. Hänen
vanhempansa olivat pitäjän-räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja
rusthollarin-tytär Ulrika Antintytär. Ristimänimensä kerrotaan hänen
saaneen siten, että se vieras henkilö, joka vei lapsen kirkolle
kastettavaksi, oli matkalla unhottanut ne kaksi komeampaa nimeä, jotka
oli käsketty lapselle antaa, ja pappi pani sille sen päivän (17:n
huhtik.) nimen _Eliaksen_, jolloin kastaminen tapahtui.
[2] Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä _Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran_ perustamiseen. Se rahavahinko, joka L:lle tuli
"Kanteleen" painattamisesta, saattoi näet hänen kaksi ystävätänsä
tohtori Martti Lindforsin ja lehtori Reckmanin ajattelemaan sitä, että
tämmöisten kirjojen kustantamiseen olisi varat otettavat, ei köyhän
kirjantekijän kukkarosta, vaan useammilta asiaa harrastavilta
kansalaisilta, jotka yhdistyisivät seuraksi. Täten päättivät nämät
kolme miestä perustaa semmoisen seuran; heihin yhtyi pian muitakin
nuorempia tieteenharjoittajia, niin että Seuran ensi kokouksessa 16 p.
Helmik. v. 1831 jo oli 12 jäsentä; pian lisäytyi tämä määrä ja Seuran
perustajina pidettiin 31 sen ensimmäistä jäsentä, joista tällä hetkellä
(kesäkuun alkupuolella vuotta 1883) 4 vielä on elossa.
[3] Kantelettaren 1:seen osaan liitti L. myöskin viidettä kymmentä
runojen ja muiden kansanlaulujen laulantoa. Nämät olivat ensimmäiset
laulannot Suomen kansan huulilta, jotka sivistynyt maailma tuli
tuntemaan, jos emme ota lukuun niitä paria kymmentä "paimenlaulua"
(laulantoa), jotka Gottlund sitä ennen oli julaissut Otavassansa.
Laulantojen ylösottamiseen tarvitaan taitoa soitannossa, ja onneksi oli
se siis, että L. nuorena joltakulta musiikki-paturilta oli oppinut
puhaltamaan huilua, jonka avulla hän otti laulannot kirjaan. Myöhemmin
oppi hän soittamaan kantelettakin, jonka hän alkuperäisestä
viisikielisestä laajensi moni-oktaviseksi.
[4] Harvennukset ovat A. Ahlqvistin tekemiä.
[5] Heidän olinajaltansa Arkangelissa kertoi Castrén useinki tapauksen,
joka tavallansa myöskin antaa valoa Lönnrotista. Sinne tultuansa
pitivät he ensimmäisenä tehtävänänsä käydä kunnioitus-tervehdyksellä
kuvernöörin luona. Tänne mennessänsä näkivät he muun muassa torilla
vasun, jossa oli vanhoja kirjoja myötävinä, mutta jota sillä hetkellä
ei ollut muita kuin iso koira vartioimassa. L. oli aina kärkäs
katselemaan kirjoja, eikä tässäkään kohdin voinut olla tyydyttämättä
uteliaisuuttaan; hän läheni vasua ja rupesi siitä ottamaan yhtä kirjaa
käteensä, kuin koira yht'äkkiä tarrasi hänen pohkeesensa ja repäsi
hänen mustiin housuihinsa suuren reijän. Arvattavasti jäi kuvernöörin
luona käyminen sillä kertaa tekemättä. Se tapahtui kuitenkin seuraavana
aamuna, sillä siksi oli L. omakätisesti korjannut housunsa, ja työ oli
ollut kuin parhaan räätälin tekemää. Jo pienenä oli hän isältänsä
oppinut ompelijan työtä tekemään, ja matkoillansa piti hän aina
tarpeellisimmat tämän työn neuvot kanssaan. Kenkäsepän työtä osasi hän
myöskin tehdä hätätilassa. Kajaanissa ollessaan harjoitti hän
kirjannitojankin ammattia. Nikkaroimisessa oli hän samoin taitava.
Tämän ohessa oli hänellä taipumus tekemään kaikenlaisia keksinnöitä,
jotka jotenkuten keventäisivät hänen työntekoansa tahi edistäisivät
mukavuutta. Tämmöinen oli hänen keksimänsä kirjoituslauta, jonka avulla
voi kirjoittaa pitkälläänkin ollen; piipunkannatin, joka vapautti käden
tupakkapiipun pitelemisestä; eräs erittäin näppärä laitos, joka oli
yhdistetty tavallisen Schwarzwaldin-seinäkellon kanssa yhteen ja jonka
kautta yöllä, valkeata ottamatta, kellon luotivitjoista voi
käsikopelolla saada tietää ajan kulun; j.m.s.
[6] Sekä lääkintö-laitoksen päällikkö (valtioneuvos E.D. von Haartman)
että Senaatti ehdottelivat, että L:lle annettaisiin joko ero virasta ja
400 ruplan vuotuinen eläkeraha taikka virkavapauden jatko vielä
neljäksi vuodeksi. Kenraali-kuvernöörinä oli silloin ruhtinas
Aleksander Menschikoff.
[7] Hänen puolisonsa oli Maria Piponius, värjälin Elias Piponiuksen
tytär.
[8] Tämä tapahtui 22 p. tammik. v. 1870 Nokkalan kestikievarissa
Perttulan kappelissa, hänen reestä noustessansa. Seurakunnan lukkari
sitoi jalan miten-kuten ja Lönnrotin piti nyt maata liikahtamattomana,
ilman mitäkään mukavuuksitta, kolme viikkoa kestikievarissa, ennenkuin
hänet saatettiin muuttaa Loimaan pappilaan, jonne menemässä hän olikin
ollut. Siellä sai hän vielä maata muutaman aikaa. Vuoteen omana
ollessansa oli hän kaiken aikaa yhtä hyvällä mielellä, kuin jos ei
mitään olisi tapahtunut, ja kaiken aikaa kirjoitti hän pitkällänsä
virsiä. Vaikka hän tällöin jo oli 68 vuoden vanha, parani jalka ihan
terveeksi. Oli se luonne, oli se mies!
[9] Alussa menetteli hän liian vapaasti oppisanojen sepitsemisessä.
Täten tehtyjä ovat esim. _tiedoitsema_ filosofia, _tähtilöimä_
tähtitiede, _maidelma_ maantiede j.m.
[10] Kotiopettajan paikan yliopisto-kaupungissa. Semmoinen on helposti
arvattavista syistä ylioppilaalle paljoa edullisempi kuin
kotiopettajana olo maalla tahi muissa kaupungissa.
[11] Ulkomaalla huomaittiin hänen arvonsa jo aikaiseen. Niin kutsuttiin
hän jo v. 1850 Berlinin tiede-akatemian kirjeenvaihtaja-jäseneksi,
kunnia, jota kukaan muu Suomalainen tuskin lienee saanut.
Sitten kutsuttiin hän samanlaiseksi jäseneksi v. 1859 Unkarin
tiede-akatemiaan ja v. 1876 Pietarin samanlaiseen akatemiaan.
Ruotsista annettiin hänelle Pohjantähden ritarinristi v. 1865.
Erinomaisen kunnian-osoituksen sai hän v. 1872 Preussistä,
kun hän hän kutsuttiin _Pour-le-mérite_-ritarikunnan jäseneksi.
Arvataksemme oikein tämän kunnioituksen arvon tulee meidän tuntea
tämän ritarikunnan omituinen laitos. Siinä ei saa yhden ajoin olla
useampia kuin 55 jäsentä, joista 30 saksalaista ja 25 ulkomaalaista,
ja siihen otetaan sekä tiedemiehiä että taideniekkoja. Kuin joku
ritari kuolee, määrää kuningas, kummastako luokasta, tiedemiestenkö
vai taideniekkojen, uusi ritari on valittava. Jokainen ritari
lähettää tällöin sen miehen nimen, jonka hän katsoo ansainneimmaksi,
ritarikunnan kanslerille, ja tämä sitten lähettää kaikki vaaliliput
kuninkaalle, joka nimittää enimmät äänet saaneen ritariksi.
[12] Hän kuoli 21 p. heinäk. v. 1868.
[13] Heidän nimensä olivat _Maria, Elina ja Thekla_. Ainoastaan yksi
tytär, vanhimman jälkimmäinen, _Ida_ jäi vanhukselle hänen elämänsä
lopun iloksi ja suloksi.
[14] Kuin Herra G.W. Edlund otti tämän kirjoituksen kustantaaksensa eri
kirjasena, päätti hän paitse kuvia teettää siihen myöskin mukauksen
Lönnrotin käsialasta. Täksi valittiin juuri se kirje kokonaisuudessaan,
josta ylläoleva ote on otettu. Mukauksen näkee lukijan tähän vihkoseen
liitettynä.