väärin ymmärretyiksi, taikka, toisin sanoen, hänelle ovat muutamat
lukeneet ansioita vääriltä kohdin, samalla kuin hänen oikeita
ansioitansa ei ole kyllin korkeiksi arvattu. Suurin hänen ansionsa on
Kalevalan luominen (jos minäkin kerran rohjennen käyttää tätä sanaa
inhimillisistä toimista). Sitä likinnä on muiden runojen ja
sananlaskujen ilmisaattaminen. Näihin teoksiin, Kalevalaan ja vanhoihin
runoihin ylipään, perustuu Suomen nykyinen ja vastainen taiderunous; ja
vielä enemmänkin: niihin ja sananlaskuihin perustun kaikki korkeampi
kirjallisuus tällä kielellä. Runoista ja sananlaskuista rikastui näet
kirjakieli tuhansilla uusilla sanoilla ja lauseenparsilla, jotka
useinkin ovat korkeamman siveyden ja jalompien tunteiden onnistuneita
lausuimia kuin mitä olisi saattanut aavistaakaan tällä kielellä
voitavan lausua. Tämmöisiä sanoja ja lauseenparsia, jotka vanhemmalle
kirjallisuudelle olivat tuntemattomat, on _nyt_ jokaisen sivistyneen
Suomalaisen huulilla ja kynässä, olkoonpa hän sitten syntyjäänkin minkä
murteen alalta tahansa. Runoista ja sananlaskuista rikastui kirjakieli
myöskin siihen asti tuntemattomilla taivutusmuodoilla, joiden
käyttäminen on meille tullut niin tarpeeksi, että me pitäisimme niiden
katoamista, jos tämä olisi mahdollinen, suurimpana kansallisena
vahinkona. Tämmöisten, n.k. itäsuomalaisten, muotojen käytännön
joudutti se seikka yleiseksi, että Lönnrot kielitieteellisissä
tutkimuksissa järjesti ja selitti kieliopillisesti kielen
taivutusmuodot, niiden seassa nämät oudotkin (Suomi-nimisessä kirjassa
ruotsin kielellä). Suuren avun teki hän myöskin tämän kielen
käyttämiselle tieteellisissä esityksissä niillä oppisanoilla, joita
sepitsemään hän, olletikin vanhemmalla ijällänsä, oli mestari.[9] Tämä
kaikki on kielemme viljelyksen kohdassa Lönnrotin ansiota. Mutta
suomalaisen proosan "isäksi" en minä häntä kuitenkaan tahtoisi sanoa.
Sillä kielen suorastaan käyttämisessä ajatusten ja tunteiden pukuna,
olipa tämä sitten proosaa tahi runoa, ei Lönnrot -- paitse
virrenseppyydessä, josta jäljempänä enemmän -- jättänyt jälkeensä
käsialoja, joita voisi sanoa esikuvallisiksi. Tämä ei voinut tapahtua
jo vaan siitä syystä, että hänellä runolliseen tuotteliaisuuteen
(paitse virrentekoon) ei ollut kylliksi taipumusta, ja että hän
proosallistakin itsenäisesti tuotti varsin vähän, vähän ainakin
semmoista, jossa esityksen ylhäisyys, alkuperäisyys ja viehättäväisyys
olisivat enemmälti tulleet kysymykseen. Kuitenkin on Lönnrotin ansioksi
proosan suhteen vielä sanottava sekin, että hän rohkeasti ryhtyi
puhdistamaan kirjakieltä ruotsinmukaisesta lauserakennuksesta, työ,
jonka kumminkin v. Becker oli alottanut ja jota Gottlundikin oikeastaan
tarkoitti, Savon murteen tavoin, mutta vaan liian savolaisesti,
kirjoittaessansa kirjakieltä. Tässä oli Lönnrot kuitenkin joutua
toisesta muukalaisuudesta toiseen. Suomen kielen monilukuiset
participi- ja infinitivi-muodot viehättivät häntä näet vanhain
klassillisten kielten (olletikin kreikan) lauserakennusta mukailemaan.
Tämä pistää silmään jo Kalevalan esipuheessa, mutta esiytyy enimmin
hänen Mehiläisen kanssa antamassansa suomennoksessa saksalaisen
Beckerin maailman-historian 1:tä osaa (nimellä "Muistelmia
ihmisen elosta kaikkina aikoina"). Osoittaakseni, mitä tällä
kreikanvoittoisella lauserakennuksella Lönnrotin aikaisemmassa
proosassa tarkoitan, panen tähän muutamia lauseita "Muistelmista".
Niin kuuluvat sanat eräässäkin paikassa näin.
Tätä (Sanheribin sotajoukon häviämistä) kuvasivat he (Egyptiläiset)
jousen jänttä poikki kaluavalla hiirellä. Asia sillä kyllä tuliki
jälkimuisteltaviin, vaan toisella tavalla: rukoilleen Aigypton
senaikuisen kuninkaan jumalilta apua ja näiden, rukouksen kuultua,
lähettäneen hiirilauman vihollisten sota'aseita muutamana yönä rikki
järsimään (s. 4).
Eräässä toisessa paikassa on taas kirjoitettu seuraavalla tavalla.
Tyttärensä pojan puolesta eli Kyron, kuni nimellänsä häntä tästälähin
sanomma, kysy uudelleen tietäjiä. Astyagi, kertoen heille, jo hänen
kisassa vähä aika kuninkaana olleenki. Vastasivat tietäjät, jos niin
lienee kuninkaaksi sattunut, ei peljättävän, toiste tulevan. Sillä
ennenki olisi monta heidän ennustelmista pian mitättömään mennyt ja
unet tienneet kaikenlaisia joutavia. Niin hänestäki näyttävän, lausu
kuningas, tiedustellen jos mitä onnensa ja valtansa vakuudeksi vielä
olisi tehtävätä. Heilläki itsellä hänen onnensa ja valtansa pysyväisyys
huolena olevan, vastasivat tietäjät, eikä toivovansa tätä
Persialaisesta isästä syntynyttä nuorukaista konsa jälkeenkän
kuninkaaksi pääsevän, josta sekä heille että muille Meidialaisille
olisi orjuus ja ylenkatse silminnähtävänä seuruuna. Ei heidän sentähden
neuovankan, josta kuninkaan vallalle olisi pienintään vaaraa pelkona
(s. 58).
Myöhemmin, jo Kantelettaren esipuheessa, tulee hänen kirjoitustapansa
luonnollisemmaksi, ja muuntuu vielä myöhemmin siksi vaatimattomaksi ja
yksinkertaiseksi, vaikka vähän jäykänpuoliseksi proosaksi, jota hän
lopummalla ikäänsä kirjoitti; mutta kirjoitustavan rikkaudessa ja
kauneudessa on moni nuoremmista kirjoittajista jo ammoin mennyt hänestä
edelle. Toinenkin omituisuus kuin tuo kreikkalaisuus haittasi alussa
Lönnrotin proosaa, mutta katosi siitä hänen myöhemmissä teoksissansa.
Se oli, ei karjalaisuuden tavoitteleminen, niinkuin nykyjäänkin
vielä sanottiin siitä, sillä liiallista karjalaisuutta ei hänen
kirjoituksissansa koskaan ole ollut, vaan pohjolaisuus eli, likemmin
määräten, _oululaisuus_, joka ilmoittihen osaksi siinä, että hän jätti
t:n pehmennyksen d:ksi merkitsemättä (Kalevalan esipuheessa), osaksi
siinä, että hän liiaksi hylki i:tä sanan sisässä ja lopussa, niinkuin
sanoissa: _sillon, julkasta, tilasuuden, jommosetki, pysy_ (pysyi),
_tapahtu_ (tapahtui). "Muistelmien" lopulla tulee vielä tuokin
oululaisuus esiin, että kirjoitetaan inessivi yksi-ässäisenä, esim.
_oikiasa pääsä_, mutta loppupuoli tätä kirjaa ei olekaan Lönnrotin
suomentama.
Vaikka Lönnrot näin muodoin ei ollut mikään erinomainen ja loistava
proosankirjoittaja, on hän, niinkuin edelläsanotusta näkyy,
välillisesti koko joukon auttanut suomen proosaa sille kannalle,
jolla se tätä nykyä on. Sama on sanottava hänen toiminnostansa
nykyis-muotoisen runoudenkin eteen, ehkä vaan tässäkin enemmän muodon
kuin sisällyksen suhteen. Suomenkielinen taiderunous ennen Lönnrotia
liikkui joko vanhan runon muodossa taikka siinä vaillinaisessa
uudempiaikaisessa, joka virsikirjassa ilmautuu. Onnistunein teos
edellistä laatua on Salamniuksen tunnettu "Ilolaulu Jeesuksesta";
itä- ja pohjais-Suomessa oli runoileminen vanhan runon tapaan tämän
vuosisadan ensi vuosikymmenillä vielä jommoisessakin kukoistuksessa
kansan seassa; Paavo Korhonen Rautalammilla (v. 1840) oli
talonpoikaisten taiderunoilijain etevimpiä. Taiderunous virsikirjan
tavoin taas kukoisti enimmästi länsi-Suomessa ja ilmautui painosta n.k.
arkkiveisuina, jotka muodon puolesta enimmäkseen ovat yhtä huonoja kuin
virsikirjankin runous. Uudempi-aikaisessa muodossa onnistui ainoastaan
joku tuottamaan jotain miellyttävämpää, niinkuin esim. Jaakko Juteini
(k. v. 1855) ja Abraham Poppius (k. v. 1866). Mutta ylipään vallitsi
siinä vähässä, mitä täten runoiltiin, taidottomuus. Poistaakseen tätä
jälkimmäistä olletikin julkasi Lönnrot 1845 vuoden Suomi-kirjassa 15
käännöstä, enimmät Runebergin runoelmista ja enimmät ne näistä, joita
Ehrströmin laulannoilla yhteen aikaan niin hartaasti laulettiin meidän
sivistyneemmissä kansanluokissa. Näitä käännöksiä seurasi, paitse
runousopillinen sanasto, niiden runomitallinen selitys, joka on
ensimmäinen metriikin yritys Suomen kielellä. Arkkiveisujen runoudesta
poikkeavat nämät käännökset jyrkästi siten, että sanat eivät ole
typistetyt, että loppusoinnut ovat jokseenkin hyvät ja että runomitta
perustuu laajuudelle. Viimeksimainittu seikka olletikin oli uutta ja
outoa. Runomitan laajuudelle perustaminen oli kuitenkin Lönnrotille
aivan luonnollista; laajuushan runoissakin ja laajuushan klassillisten
kieltenkin runoudessa oli mitan perustuksena. Vielä ankarammin kuin
näissä oli Lönnrot jo ennen tätä viljellyt laajuutta niissä
kuusimittaisissa runonpalasissa, joita hän Homeeruksen teoksista käänsi
"Muistelmien" kaunistukseksi. Niissä oli laajuuden käyttämiseen
kuitenkin ehkä enemmän syytä alkuperäisen laajuudellisesta
runomuodosta. Mutta laulurunossa! "Laulussa kuin korko poljetaan",
sanoivat laajuuden vastustajat, "saavat sanat kokonaan luonnottoman
äänen ja tulevat ymmärtämättömiksi." "Niinpähän vanhassa runossakin",
sanoivat Lönnrotin puolelaiset, joita ilmautui paljokin, "koron
polkeminen ei ole vika, vaan päin vastoin välttämätöin vaatimus, ja
näiden runojen sekä laulajille että kuulijoille on se antanut suuren
nautinnon." Tämä oli kieltämätöintä, mutta kieltämätöintä oli
sekin, että kaikkien nykyisten kansojen runomitta perustuu korolle,
ei laajuudelle, ja että suomalainenkin korva tuntui, ainakin
nykyis-muotoisissa runoissa, rupeavan vaatimaan korolle edes
rauhoituksen, jospa ei täyttä yksinvaltaakaan. Laajuuden puolustaminen
vaikeni ja koron polkeminen katosi runoelma-yrityksistä; siinä
runonlajissa, jota Lönnrot hartaimmin, ja loppupuolella ikäänsä
yksinomaisesti, viljeli, nim. _virsissä_, ei hänkään polje korkoa
muualla kuin säkeen alussa, jonkalainen koron polkeminen ikään kuin
sovinnaisesti runoilijain kesken on tullut luvalliseksi.
Lönnrotin virrenseppyyteen oli ulkonaisena syynä se, että hallitus
v. 1863 asetti uuden komitean tekemään suomalaisen virsikirjan
ehdotusta, ja Lönnrotkin tuli tämän komitean jäseneksi. Pian oli hän,
vaikka ijältänsä jo seitsemännellä kymmenellä, kaikista virein komitean
töissä. Uusien, omien virsien teosta kieltäytyi komitea jo alussa, ja
piti korkeinna toivomuksenansa niistä kallisarvoisista virsiaarteista,
joita jumalisempina ja uskovaisempina aikoina kuin meidän on syntynyt
ruotsin, tanskan ja saksan runoutten alalla, onnellisesti valita ja
taitavasti kääntää Suomen seurakunnalle sopivia virsiä. Tämmöiseen
työhön olikin Lönnrot ihan omansa. Hänessä eli uskonnollinen hartaus,
jumalanpalveluksessa kävi hän mielellään, toimittipa sitä itsekin
oikein tuomiokapitulin luvalla monta vuotta Sammatin silloin
papittomassa kirkossa, ja tunsi kirkollisen ja raamatunkielen hyvin.
Tämän lisäksi tuli, että hän paremmin kuin kukaan muu tunsi suomalaisen
runoudenkin kielen ylipäänsä. Ei siis kumma, että komitean tehtävä
enimmäkseen joutui Lönnrotin hartioille. Sen muut jäsenet kyllä
suorittivat myöskin osansa alkutyöstä. Mutta yhteis-istunnoissa
sai hän usein tehdä niihinkin korjauksia, ehkä hekin toisinaan
keksivät semmoisia Lönnrotin virsiin. Komitean olinaikaa kesti
yhteensä kahdeksan vuotta, ja tällä ajalla kiihtyi vaan Lönnrotin
virrentuottamisen into, niin että hän komitean toisesta ehdotuksesta,
jota hän ei kaikin paikoin hyväksynyt, v. 1872 antoi oman laitoksensa,
nimellä "Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi", joka
sisältää 413 virttä, saman määrän kuin vanhakin virsikirja, jonka
sijaan se oli aiottu. Hänen tuotteliaisuutensa tällä alalla ei tauonnut
vielä tähänkään. Yhä korjaeli hän entisiä virsiänsä ja laittoi uusia.
Vielä kuolinvuoteellansakin harrasti hän tätä työtä; viimeiset rivit,
valitettavasti niin vapisevalla kädellä kirjoitetut, ett'ei niitä voi
lukea, on hän piirtänyt paria kolmea päivää ennen kuolematansa. Vuotta
ennen tätä sai hän tilaisuuden antaa 1872 vuoden virsikirjastansa
uudennetun laitoksen, nimellä "Wäliaikainen Suomalainen Wirsikirja",
johon hän otti 500 virttä; tämän komean painoksen varusti sen
kustantaja herra kirjankauppias G.W. Edlund myöskin nuoteilla. Tähän
laitokseen on Lönnrot tehnyt tarkan luettelon virsien alkuperäisistä,
muukalaiskielisistä kirjoittajista, ja toisessa luettelossa osoittaa
hän, mikä komitean jäsen minkin virren on laittanut suomenkieliseen
asuun. Tämän mukaan on kirjan 500 virrestä 136 Lönnrotin käsialaa.
Näistä ilmoittaa hän saaneensa noin pari kymmentä arkkiveisuista eli
"arkkivirsistä", joiksi hän kutsuu arkkiveisuja hengellisestä
sisällyksestä; noin puolikymmentä on hän varustanut kysymysmerkillä,
joka tietää, että Lönnrot ei ole muistanut niiden lähdettä eli
alkuperäistä; ja 6 virttä seisoo ilman muutta osoituksetta kuin hänen
nimimerkkinsä; ne ovat siis Lönnrotin itsensä tekemiä. Luku 136 ei
kuitenkaan ilmoita hänen laittamiensa virsien oikeata määrää. Se on
lisättävä ainakin puolella niitä likemmäksi 70 virttä, jotka ovat
merkityt L:llä, professori von Essen'in merkillä, sillä enimmät näistä
ovat syntyneet Lönnrotin ja von Essen'in yhteistyöllä edellisen luona
Sammatissa. Ja näinkin saatu lukumäärä on vielä lisättävä jollakulla
satasella semmoisia virsiä, jotka jäivät käyttämättömiksi niihin
sanomalehtiin tahi virsivihkoihin, joissa hän ne ensin julkasi.
Lönnrotin kynän kautta kulkeneita virsiä on siis lähemmäksi 300. Hänen
omatekoisista virsistänsä ovat n:o 139 ja n:o 140 kaksi kaunista
loppiaisvirttä, n:o 200 ja n:o 210 proosallisia evankeliumi-virsiä,
n:o 376 välttävä ehtoovirsi, ja n:o 492 on, merkillistä kyllä,
valtiopäivä-virsi.
Vaikka Lönnrot siis ei itsestänsä tuottanut ja keksinyt tämänkään
runolajin alalla paljon, niin ansaitsee hän Suomen kansalta ikuiset
kiitokset siitä uutteruudesta ja taidosta, jolla hän saattoi muiden
tekemiä virsiä Suomen kielen pukuun.
Edellisistä uudemmista virrenteon-yrityksistä eroavat ne siten,
että niissä on tuota _cantabile_, joka kaikessakin laulurunoudessa,
mutta enimmin virsissä, on välttämätöintä, tahi, toisin sanoen, että ne
ovat helpot laulaa ja täysisäkeiset, olematta kuitenkaan pitkäpiimäiset
niinkuin "Uudet Wirret". Niistä eroavat ne siinäkin, että maallinen
kansanrunous on kielessä ja runopuvussa tehnyt niihin edullisen
vaikutuksen; täältä tullutta on esim. alkusointu, jonka käyttämistä
virsissään Lönnrot ei ollenkaan ole kamoksunut, missä se helposti
tarjoutui. Vanhan virsikirjan typistetyt ja pahoin ruhjotut sanat eivät
voineet muuta kuin kauhistaa häntäkin, jonka korva oli tottunut vanhan
runon täyteläisyyteen; häntä ei siis minkäänlainen runomitan ahtaus
voinut saada käyttämään muita lyhennyksiä kuin luvallisia. Runojen
muistamisen ei hän antanut viehättää itseänsä yleisen hengellisen
kielen alalta, ja sanojen käyttämisessä oli hän niin varova, että monta
monituista kertaa eri ajoilla muunteli jotakuta vaikeampaa paikkaa,
kunnes se täydellisesti vastasi hänen arkatuntoisuutensa vaatimukset.
Mitä Lönnrotin virsien sisällykseen tulee, jätän minä sen muiden
arvosteltavaksi, jotka tämän ymmärtävät paremmin tehdä kuin minä,
huomauttaen näille vaan sen, että sisällyksensä saivat hänen virtensä
enimmäksi osaksi semmoisista virsiteoksista, jotka hän tapasi yleisesti
hyväksytyissä ulkomaisissa virsikirjoissa, ja että Lönnrot ei
suinkaan pilannut alkuperäisiä teoksia antaessaan niille suomalaisen
puvun. Osoittaakseni, kuinka ihanalta virsi voipi kuulua Suomen
kielellä otan tähän lopuksi alku-puolen virttä 168 ("Kristuksen
taivaasen-astumisesta"), käyttäen sekä 1872 että 1883 painosta, siitä
syystä, että Lönnrot jälkimmäisessä on tähän virteen tehnyt muutoksia,
joista muutamat ovat parannuksia, mutta toiset minusta tuntuvat
huononnuksilta. Täten kuuluvat tämän virren neljä ensimmäistä värsyä
näin:
Jo, Jesus, Isäs kunniaan
Sä olet meiltä mennyt.
Ja tänne vähäks ajaks vaan
Mä olen jälkees jäänyt
Waeltamahan vieraana
Wiel' isän' maasta kaukana.
Se isänmaa on ylhäällä,
On taivahassa aina,
Ei siellä suru sydäntä,
Ei murhe mieltä paina,
Ja Herran kirkkaus ainiaan
Sen täyttää ihmevalollaan.
Ehk' eivät sinne silmäni
Nyt kannatakaan vielä,
Niin kuitenkin mun ääneni
Jo nytkin kuullaan siellä;
Ja usein, kuin mä huokaan vaan,
Jo vastauksen sieltä saan.
Myös usein uskon silmillä
Saan sinne tähtäellä,
Ja toiste toivon siivillä
Likemmä liidätellä;
Mut sitten taasen katoaa
Pois edestän' se riemun maa.
* * * * *
Mutta mitäpä töistä ja teoista olisi, ell'ei niiden takana olisi
kelvollinen tekijä. Schiller ei sano teosten, loistavintenkaan,
maksavan mitään, ell'ei niiden tekijä ole siveellisesti kelvollinen.
Suomen uudemman kirjallisuuden perustaja sai tässäkin suhteessa niin
runsaan osan, että hän ihmisenäkin täyttää suurinten vaatimusten
määrän, ja oli niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on
mahdollista. Ilman töitänsä tekemättäkin olisi Lönnrot ollut suuri
mies. Hän oli henkistä aatelissäätyä, sitä, jolla tosi-ihmisyyden
ihanteet ovat kilvenmerkkeinä. Tämä aateli kasvaa harvoin
vaakunoitetuissa kehdoissa. Jalosukuisuus ei aina ole yhtä kuin
jalomielisyys. Luonnotar ei valitse lemmikkejänsä säätyyn katsoen, vaan
pistää monesti aatelikirjansa, oikean jalouden lahjakirjan, senkin
lapsen kapaloihin, joka ensi uniansa makailee matalassa mökissä,
karstaisen kurkihirren alla. Tämän aateliston etevin tunnusmerkki on
_rakkaus_, se oikea rakkaus, josta apostoli antaa niin miellyttävän ja
täydellisen kuvan, alkaen näillä ihanoilla sanoilla: "jos minä ihmisten
ja enkelien äänillä puhuisin, ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä
olisin kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen". Rakkauden kanssa
ovat yhdistettyinä nöyryys ja tyytyväisyys. Ne harvat joilla nämät
omaisuudet ovat siinä määrin kuin ne olivat Lönnrotilla, ovat
ihmiskunnan etevimpiä, vaikkapa eivät tekisikään mitään uros- tahi
ansiotöitä. He ovat kansan suola. He pitävät henkisten ja siveellisten
ihanteiden lippua ylähällä, silloin kuin enimmät muut ihmiset
mellastavat elämän turhuuden-markkinoilla. Näitä valituita oli
Lönnrotkin.
Se puute, jota Lönnrot opintonsa alussa sai kärsiä, ei näytä olleen
pitkällinen sitten kuin hän pääsi ylioppilaaksi v. 1822. Jo seuraavana
vuonna sai hän n.k. akademillisen konditionin[10] silloisen
kirurgian-professorin Törngrenin perheessä, joka muuttui hänelle
toiseksi kodiksi ja jonka jäsenet tulivat niin hänen ystäviksensä, että
hän vielä keski-ijällänsäkin, silloin kuin hänellä oli virkavapautta ja
siksi kuin hän nai (v. 1849), talvilla aina oleskeli kuukausmäärät
ijäkästen vanhusten luona heidän kartanossansa Laukossa Vesilahden
pitäjää, josta muun muassa Kalevalan toisen laitoksen esipuhekin on
annettu keväällä v. 1849. Lieneekö Törngren häntä erittäin auttanut
raha-avuillakin, ja minkämuotoisilla, en voi sanoa, mutta varsin huonot
eivät hänen raha-asiansa hänen kotiopettajan-virasta erotessaan näytä
olleen, koska hän tällöin juuri omalla kustannuksellansa läksi
ensimmäiselle runoretkelleen ja sitten kohta omilla varoillansa
painatti I:sen vihkon Kanteletta. Ei ainakaan ollut puute jättänyt
hänen mieleensä niitä pahoja jälkiä, jotka monenkin lapsena ja
nuorukaisena köyhyyden kurjuutta kärsineen mielessä tavataan saituuden
ja ahneudenkin muodossa heidän vanhemmilla päivillänsä. Lönnrotin jalo
luonne ei voinut joutua tämän vamman alaiseksi. Päin vastoin oli
hänellä aulis mieli ja avullinen käsi elämänsä loppuun saakka, ja monta
on niitä, joita hän tavalla tahi toisella on auttanut omista
varoistansa. Samalla piti hän huolen vanhemmistansa, eikä jättänyt
avutta niitä siskoistansakaan tahi heidän lapsistansa, jotka sitä
tarvitsivat. Vanhempansa otti hän luokseen Kajaaniin, sitten kuin
vanhuuden voimattomuus alkoi haitata heitä Paikkarin torpan hoidossa,
joka tällöin jäi heidän vanhimmalle pojallensa. Läheltä Kajaania,
muutamain virstojen päästä, oli Lönnrot miten kuten tullut ostaneeksi
pienen kruununtilan, ja tänne asetti hän vanhukset elämään. Polvila, se
oli tämän paikan nimi, on sen vesistön rannalla, jota myöten ylävedet
Koivukosken ja Ämmän kautta laskevat Oulujärveen. Kajaanin kaupunki on
näiden kahden kosken välillä. Lönnrot asui kaupungissa, mutta kävi joka
päivä, kuin ilma salli, päivällisen syötyänsä Polvilassa. Talvella
hiihti hän tämän matkan suksilla. Kesällä kulki hän sinne jalkaisin ja
tuli illalla, virtaa myöten Koivukosken niskaan laskien, takaisin. Joku
myötäseuraava henkilö palautti venheen Polvilaan, tahi kulki Lönnrot
sillä seuraavana päivänä itse vasten virtaa sinne. Vanhempainsa
näkeminen ei hänellä ollut ainoana syynä tähän matkustamiseen. Se antoi
hänelle samalla hyvää ruumiin liikettä, mutta pääasia oli, että hänellä
Polvilassa iltapäiväksi oli tehtävänä toinen työ, toinen kaupungissa
aamupuolella. V. 1847, jolloin minä parin ylioppilas-kumppalin kanssa
kävin Kajaanissa, oli Lönnrotilla työnä kaupungissa sanakirja-ainesten
kokoaminen, ja Polvilan hiljaisessa yksinäisyydessä muodosti
hän par'aikaa Kalevalan toista laitosta. Tänne kuolikin hänen isänsä
syksyllä v. 1851, 86 vuoden vanhana. Äiti, joka oli 8 vuotta nuorempi
miestänsä, seurasi poikaansa ja hänen perhettänsä, 81 vuoden vanhana,
silloin kuin Lönnrot tammikuussa v. 1854, nimitettynä professorina,
muutti tänne Helsinkiin, ja eli sitten vielä muutamia vuosia Paikkarin
torpassa.
Siskoillensa koki Lönnrot myöskin olla avullinen. Niitä oli hänellä
neljä veljeä ja kaksi sisarta; hän itse oli vanhempiensa neljäs lapsi.
Vanhin veli, joka oli ruvennut räätäliksi niinkuin isäkin, oli jo
Eliaksen kouluun lähtiessä ollut omintakeinen miehensä eikä varsin
varatoin, ja auttanut nuorempaa veljeänsä tämän ensi askeleilla opin
tietä. Tämän avunteon palkitsi Lönnrot hänelle ja hänen kuoltuansa
hänen perheellensä monin verroin. Hän otti nim. hänen vanhimman
poikansa kasvattaaksensa, ja sittemmin toisen nuoremman pojan. Vanhempi
näistä pojista oli jo ylioppilaaksi pääsemässä, kuin tapaturmainen
kuolema tempasi hänet pois; nuoremman koulutti ja kustansi Lönnrot
täydellisesti papiksi. Erään toisen veljensä toimitti hän
rokonpanijaksi. Toisesta sisarestansa näkyy hän myöskin pitäneen
huolta; v. 1849 kirjoittaa hän nim. ystävällensä Rabbelle tänne
Helsinkiin, että Rabbe laittaisi hänen täällä (luultavasti
palveluksessa) olevan sisarensa kätilöimen oppiin. Tämä sisar taisi
olla se, joka sitten muutti Pietariin, siellä meni miehelle ja joutui
hyviin varoihin.
Hyväsydämisyys ja hyvänsuopuus olivat Lönnrotin mielenlaadussa
pääainekset, ja ne ilmestyivät kaikissa hänen oloissansa. Hän voi ehkä
silmänräpäykseksi vihastua, mutta lieneekö kukaan kuullut kovia sanoja
hänen suustansa? Kaikki riita oli hänen kauhunsa. Ei kirjallistakaan
riitelemistä suvainnut hän itse kohdassansa. Jolloin-kulloin yritti
joku hänen kanssansa kirjallisesti kinaamaan, mutta kuin hän ei
vastannut, piti toisenkin pian tuketa suunsa. Seuraus tämmöisestä
menetyksestä oli se, että tuskin yksikään niin paljon kirjallisilla
aloilla liikkunut on saanut niin olla rauhassa kritikastereilta
(arvottomilta arvostelijoilta) kuin hän. Tämän edun saavuttamiseen
auttoi häntä ehkä hänen silminnähtävä vaatimattomuutensakin. Töistänsä
ja niiden menestyksestä kantoi hän kiitoksen kaiken hyvän lahjan
antajalle, mutta ei ylpeillyt niillä sisällänsäkään. Kuinka vähän hän
teoksillansa tahtoi saada kuuluisata nimeä, näkyy siitäkin, ett'ei hän
niihin pannut nimeänsä, Esipuheiden alla vaan tavataan hänen
kirjoissansa yksinkertainen nimimerkki E.L. Ainoastaan Sanakirjassa on
tästä poikkeus; sen nimilehdellä seisoo koko nimi. Kaksi kertaa on hän,
ikäänkuin salaisesti ja luultavasti puoleksi leikillä, hyvittänyt
mieltänsä teostensa antopäivillä; Kanteletar on näet annettu 9 p.
huhtikuuta ja Kalevalan toinen laitos saman kuun 17 päivänä, joista
edellinen oli hänen syntymä- ja jälkimmäinen hänen nimipäivänsä. Että
kansalaisten rakkaus ja ulkomaan hyväksyminen olivat hänestä mieleen,
ei liene moitittava.[11] Mutta prameata ylistystä ja loisteliasta
juhlimista pelkäsi hän ja koki karttaa. Se viikko juhlia, joilla me
kaksi vuotta takaperin (keväällä v. 1882) emme voineet olla viettämättä
sitä hetkeä, jolloin hän tuli 80 vuoden vanhaksi, oli hänelle oikea
piinaviikko.
Lönnrotin hyväsävyisyyden lähteenä ei ollut ainoastaan se harvinainen
tasapaino, joka vallitsi hänen hengessänsä. Hänen vanhempansa olivat
olleet jumaliset ja kokeneet yksinkertaisen ymmärryksensä mukaan
kasvattaa lapsiansakin jumalanpelkoon. Lapsuuden-uskoansa ei hän
koskaan liene kadottanut peräti, ja vanhemmilla päivillänsä sai hän sen
kaikissa tapauksissa selvempänä takaisin. Uskonnollisesta hartaudesta
oli tehokas apu hänen luontaiselle hyväsävyisyydellensä. Nöyryys
Korkeimman päätösten edessä teki hänelle myöskin keveämmäksi kovan
onnen kohtaukset, jonkalaisia kärsimättä ei hänenkään ollut määrä
päästä elämästä.