OSVALD (hymyilee raukeasti). Niin, mitä siitä ajattelet? Luonnollisesti
vakuutin hänelle, ett'ei tässä mitenkään voinut olla puhetta
semmoisesta. Mutta luuletko hänen antaneen perään sentään? Ei, hän
pysyi sanassaan; ja vasta sitte, kuin olin ottanut esille sinun
kirjeesi ja kääntänyt hänelle kaikki ne paikat, joissa puhuttiin
isästä --
ROUVA ALVING. Mutta silloin --?
OSVALD. Niin, silloin täytyi hänen luonnollisesti myöntää olevansa
erhetyksissä; sitte sain tietää totuuden. Käsittämättömän totuuden!
Tästä riemuisasta, onnellisesta nuorukais-elämästä toverien kanssa
olisi minun pitänyt pysyä erilläni. Se oli ollut liian rajua minun
voimilleni. Omasta syystä siis!
ROUVA ALVING. Osvald! Oi, ei; elä usko sitä!
OSVALD. Ei ollut muu selitys mahdollinen, hän sanoi. Se se on kauheata.
Auttamattomasti sortunut koko iäkseni -- oman ajattelemattomuuteni
tähden. Kaikki, mitä tahdoin toimittaa maailmassa, -- ei rohjeta
ajatellakkaan sitä. O, jospa vaan voisin elää uudestaan -- tehdä kaikki
tyyni tekemättömäksi! (heittäytyy kasvoilleen sohvalle.)
ROUVA ALVING (kiertelee käsiänsä ja kävelee sisällisesti taistellen
edestakaisin).
OSVALD (hetkisen jälkeen katsoo ylös ja jää puoleksi pitkälleen
kyynäspäittensä nojalle). Jos se edes olisi ollut jonkun verran
perittyä, -- jonkun verran, mitä ei itse olisi voinut estää. Mutta tämä
tämmöinen! Niin häpeämättömällä, ajattelemattomalla, kevytmielisellä
tavalla tuhlannut oman onnensa, oman terveytensä, kaikki maailmassa, --
tulevaisuutensa, elämänsä --!
ROUVA ALVING. Ei, ei, rakas, siunattu poikani; tämä on mahdotointa!
(kumartuu hänen ylitsensä.) Tilasi ei ole niin toivotoin, kuin luulet.
OSVALD. O, sinä et tiedä -- (hypähtää ylös.) Ja sitte se, äiti, että
minun pitää tuottaa sinulle kaikki tämä suru! Monta kertaa olen melkein
halunnut ja toivonut ettet välittäisi niin paljoa minusta.
ROUVA ALVING. Minäkö, Osvald; minun ainoa poikani! Ainoa, joka minulla
on maailmassa; ainoa, josta välitän!
OSVALD (tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja suutelee niitä). Niin,
niin, sen kyllä näen. Kuin olen kotona, niin näenhän sen. Ja se on mitä
raskainta minulle. -- Mutta nyt sen siis tiedät. Ja nyt emme enää puhu
siitä. Minä en kärsi sitä ajatella kauvan kerrassaan, (menee lattian
poikki.) Toimita minulle jotakin juomista, äiti!
ROUVA ALVING. Juomista? Mitä sinä nyt joisit?
OSVALD. Mitä hyvänsä. Onhan sinulla vähän kylmää punssia kotona.
ROUVA ALVING. Niin, mutta rakas Osvald --!
OSVALD. Elä kiellä sitä, äiti. Ole nyt kiltti; minun täytyy saada
jotain, millä huuhdon alas kaikki nämä kalvavat ajatukset, (menee ylös
kasvihnoneesen.) Ja niin -- niin pimeä kuin täällä on!
ROUVA ALVING (vetää kellonnuorasta oikealla).
OSVALD. Ja tämä lakkaamatoin sadesää. Sehän voi kestää viikoittain;
koko kuukausia. Ei koskaan nähdä yhtäkään auringonsädettä. Niinä
kertoina, jolloin olen ollut kotona, en muista koskaan nähneeni
auringon paistavan.
ROUVA ALVING. Osvald, -- sinä aiot matkustaa minun luotani!
OSVALD. Hm -- (hengähtää raskaasti.) En aio mitään! (raukeasti.) Sen
kyllä annan olla tekemättä.
REGINA (ruokahuoneesta). Soittiko rouva?
ROUVA ALVING. Soitin; toimita lamppu sisään.