katsoi koiran suuta myöten,
nenävartta valvatteli.
Silloin hän huomaa, että on todellakin vieraita tulossa: kirjokorjin
siellä ajetaan ja toiset laivoin suurin laskevat. Vieraitten tulo
harvaan asuttuun sydänmaahan oli harvinainen tapaus, eikä silloin
tiennyt olivatko ystäviä vaiko vihollisia tulijat. Arvalla usein
tiedusteltiin, ketä olivat ja tällä kertaa sattuivat olemaan suuret
sulhot, Väinämöinen ja Ilmarinen Pohjolan neidon pyynnöllä.
Sellaisilla sydänmailla matkoja tehdessä ei kulkijalla usein ole
tasaiseksi tallattua tietä astuttavanaan, ei edes aina kapeaa,
kiemurtelevaa polkuakaan, joka määräpaikkaan erehdyttämättä johtaisi,
vaan hän saa vain luonnonmerkeistä suuntaa määräten samota korpien
läpi. Tällaisia tien opastuksia on kansamme tottunut antamaan ja
seuraamaan. Miten tutulta monesta tuntuukaan siniviitan Viidan eukon
neuvo Kullervolle tämän etsiessä vanhempiaan:
astut päivän, tuosta toisen, —
kohti luotehesen
vaara vastahan kulevi,
sie astut alatse vaaran
käy vaaran vasenta puolta;
tuostapa joki tulevi
oikealle puolellesi,
käy sitä joen sivua
kolmen kosken kuohimitse,
tulet niemen tutkamehen,
pääyt päähän pitkän niemen,
tupa on niemen tutkamessa.
Metsää kiireellä kahlovan vanhan mummon kuvaus on niinikään elävä
ja todellinen. Kun Lemminkäisen äiti henkensä edestä riensi vaaraan
joutunutta poikaansa auttamaan, niin hän
kourin helmansa kokosi,
käsivarsin vaattehensa, —
mäet mätkyi mennessänsä,
norot nousi, vaarat vaipui.
Elävä kuvaus kiireisestä matkasta on Kalevalan laulajalla ollut
tilaisuus antaa kertoessaan Sammon ryöstäjien pakoyrityksestä
pohjolaisten purren edestä. Ajatelkaamme suurehkoa, mutta
kevytkulkuista venettä, jota voimiensa takaa »souti seppo Ilmarinen,
souti lieto Lemminkäinen, souti kansa kaikenlainen». Todellakin silloin
lyllyivät melat lylyiset,
hangat pinkki pihlajaiset,
vene honkainen vapisi;
nenä hyrski hylkehenä,
perä koskena kohisi,
vesi kiehui kelloloissa,
vaahti palloissa pakeni.
Mutta katsokaamme kotoista elämää. Eikö ole ilmielävänä edessämme
kesäinen kuva talonpoikaiskodista, jos poikkeamme hakemaan Lemminkäisen
kera Tieraa sotaretkelle:
iso päätyi ikkunalla
keihäsvartta vuolemassa,
emo aitan kynnyksellä
kirnua kolistamassa,
veljekset veräjän suussa
laitioita laatimassa,
sisarekset sillan päässä
vaippoja vanuttamassa.
Tai jos näemme, miten Aino-neiti talon tyttären tavoin menee kesäisenä
kylpyiltana lehdosta taittamaan kylpyvihtoja kotiväelleen ja
taittoi vastan taatollensa,
toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki
verevälle veiollensa.
Ehkäpä tahtoisimme kuulla, miten Kalevala kuvaa kylpemistä ja
sen vaikutusta. Käymme silloin Ilmarisen luo, joka sulhasmiehenä
valmistautuu Pohjolaan lähtemään. Matkalle aikovan varustuksiin kuului
kylpeminen ja sitä enemmän sulhasmiehelle ja sepälle:
siitä seppo Ilmarinen
sekä kylpi kylläksensä,
valelihe valkeaksi,
pesi silmät sirkeäksi,
silmäkulmat kukkeaksi,
kaulansa kananmuniksi,
koko varren valkeaksi,
tuli saunasta tupahan, —
kasvot vallan kaunihina,
poskipäät punertavina.
Puhtaalle ruumiille on nyt mieluista vetää valkea palttinapaita ja
kaatiot kapoiset, sukat, kengät kelvolliset, haljakka ja sarkakauhtana,
vyö ympäri ruumiin, kintaat kirjatut käteen, pystyinen kypärä päähän.
Soma on sitten istua rekeen, missä alla on karhun talja, päällä turskan
talja, edessä virkku hevonen, kulkuset ja kellot, toivossa, »että
kaunot katsahtaisi, impyet ihasteleisi».
Tai mitä arvellaan niistä kokeneista ja oikea-ajatuksisista neuvoista,
joita morsiamelle annetaan hänen kotoa lähtiessään: kun kostuttelet
lattiata sitä laastaksesi, niin nosta lapsi lattialta lautsaselle ja
viihdykkeeksi
anna leipeä kätehen,
vuole voita leivän päälle,
kun ei leipeä talossa,
anna lastunen kätehen.