»lehti puuhun, ruoho maahan,
linnut puuhun laulamahan,
rastahat iloitsemahan,
käki päälle kukkumahan.»
Paimen ajaa silloin karjansa laitumelle, ilon raikuessa:
»Lampahat meni mäkeä,
vuonat vuoren kukkujata,
paimen asteli ahoa,
lepikköä leyhytteli,
käen kullan kukkuessa,
hopeaisen hoilatessa.»
Ja keskikesän aikana seisoo koko metsä jonkun hetken ihanimmassa
kullassaan, säteilevänä ja tuoksua täynnä:
»Kuuna paistoi kuusen oksat,
päivänä petäjän latvat,
metsä haiskahti me'elle,
simalle salo sininen,
ahovieret viertehelle,
suovieret sulalle voille.»
Kesäisenä näkynä kangastaa Kalevalassa monet lapsuudenaikaiset
»marjamäet» ja paimenkukkulat sekä esim. se laaja, nurmikenttäinen
Saari, johon Lemminkäinen nuoruutensa päivinä purjehtii kuuluisaa
Kyllikkiä, »saaren kukkaa», kosimaan. Sen salot kaikuvat kesäisin —
niin melkein näyttää — aamusta iltaan nuorten karkeloista; työnteosta
ei ole puhettakaan. Siellä vain leikitään ja karkeloidaan erityisellä
kisakedolla:
»Neitoset kisaelevi,
kaunokaiset karkelevi
mannerpuolella saloa,
kaunihilla kankahalla.»
Kaukana pohjoisessa häämöttävät tämän kesäisen maiseman vastakohtana
Pohjan pitkät pimeät perukat, »kylmät kylät» kivimäkineen, »vaskisine
vaaroineen», »kuumottavine portteineen», aittoineen ja pihalla
haukkuvina koirineen. Siellä
hyyss' on virrat, jäässä järvet,
ilmat kaikki iljenessä,
hyiset hyppivät jänikset,
jäiset karhut karkelevat
keskellä lumimäkeä,
lumivaaran liepehellä,
hyiset joutsenet joluvat,
jäiset sorsat soutelevat
keskellä lumijokea,
jäisen kosken korvaksella.»
Näille maille pakenee Lemminkäisen edellä Hiiden hirvi. Näitä
lumitunturien rinteitä, »kuss'ei kuuta, aurinkoa, eikä päiveä iässä»,
matkailee Lemminkäinen kerran ruskealla Hiiden ruunalla:
»Veti virkkua vitsalla,
paiskasi pajun vesalla,
ajoi matkoa vähäisen,
tuuritteli tunturia,
pohjoispuolella mäkeä,
lumivaaran kukkuloa.»
Kuinka _säät_ vaihtelevat Kalevalan kankahilla, siitä antavat runot
usein eläviä kuvauksia. Talvella ovat järvet ja merenlahdet jäässä, ja
on niin kova pakkanen, että Lemminkäinen uhkaa jäätyä matkatoverinsa
Tieran kanssa (runossa 30 säkeet 143—180) ihan kuoliaaksi. Välistä
sataa lunta leppeästi:
»Laskip' Ukko uutta lunta,
viskoi hienoista vitiä,
se katti kanervan varret,
peitti maalta marjan varret.»
Välistä taas kauheita rakeita:
»Satoi hyytä, satoi jäätä,
satoi rauaista raetta,
pienemmät hevosen päätä,
päätä ihmisen isommat.»
Välistä sakeaa sumua:
»Ututyttö, neiti terhen,
u'un huokuvi merelle,
sumun ilmahan sukesi» j.n.e.
Välistä raivoaa kauhea myrsky:
»Kovin läikkyi länsituuli,
luoetuuli tuikutteli,
enemmän etelätuuli,
itä inkui ilkeästi,
kauheasti kaakko karjui,
pohjonen kovin porasi.
Tuuli puut lehettömäksi,
havupuut havuttomaksi,
kanervat kukattomaksi
heinät helpehettömäksi;
nosti mustia muria
päälle selvien vesien.»
Toisin ajoin taas on ilma tyyni ja selkeä, etenkin auringonnousun tai
-laskun tienoissa:
»Päivänäpä kolmantena
aletessa aurinkoisen
jo sepon koti näkyvi,
luvat ilman tuulottavi,
noki nousi nuoraisena,
savu paksuna pakeni,
tuprusi savu tuvasta,
ylös pilvihin kohosi.»
Jos semmoisena päivänä nousee korkealle mäelle, aukenevat pitkät
näköalat selvinä kulkijan eteen. Esim. kun Lemminkäinen on Hiiden
hirven hiihdännässä, niin hän
»hiihti päivän, hiihti toisen,
jo päivänä kolmantena
meni suurelle mäelle,
nousi suurelle kivelle,
loi silmänsä luotehesen,
poikki soien pohjoisehen;
Tapion talot näkyivät,
ukset kulta kuumottivat
poikki suosta, pohjoisesta,
alta vaaran, varvikosta.»
Tai kun rannalla pyykinpesussa, oleva Annikki silmäilee ulapalle:
»Katselevi, kääntelevi
ympäri ihalat ilmat,
päänsä päälle taivahalle,
rannatse meriä myöten;
ylähällä päivä paistoi,
alahalla aallot välkkyi.»
Tämän tapaiset laajat maisemakuvat, jotka taiderunouteemme koteutti
Aleksis Kivi »Seitsemässä veljeksessään», eivät ole harvinaisia
Kalevalassa. Ihanimpana esiintyy kuitenkin suomalainen maisemasävy
semmoisissa kohdissa, joissa luonto on vain sisäisten mielialojen
kuvastimena. Esim. seuraavissa lyyrillisissä säkeissä, jotka ovat
Kalevalan kauneimpia:
»Niin on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus,
kuin keväinen päivännousu,
kevät-aamun aurinkoinen;
mitenkä minunki mieli,
minun synkeä sisuni?
On kuin laaka lammin ranta,
kuin pimeä pilven ranta,
kuin syksyinen yö pimeä,
talvinen on päivä musta,
viel' on mustempi sitäki,
synkeämpi syksy-yötä.»
* * * * *
Millainen on sitten _eläinkunta_, joka kansoittaa näitä Kalevalaisia
maisemia? Millainen _kasvisto_, joka antaa niille värin ja sävyn? Tuiki
tuttua ja kotoista, jommoisena se on piirtynyt luonnonlapsen tarkkaan
silmään.
Jalan neljän liikkuvista metsien asukkaista on Kalevalassa
etumaisimpana _karhu_. Salojen kansa seurustelee sen kanssa samalla
tuttavallisesti sekä arvonantavasti, sillä se tietää otsolla olevan
»yhdeksän miehen voiman ja yhden miehen mielen». Se tuntee sen
ulkomuodon ja merkitsee sen tärkeimmät piirteet täsmällisesti:
»lyhyt jalka, lysmä polvi,
tasakärsä talleroinen,
pää levyt, nenä nykerä,
karva kaunis röyhetyinen.»
Se nimittää sitä »koverakouraksi», »karvalallukseksi», »karvaturvaksi»
ja kuvailee sen elämäntapoja todenmukaisesti: kuinka se makailee talvet
havumajassaan
»kengällä korean kuusen,
katajikon kainalossa»,
kuinka se kesillä liikkuu ylt'ympäri metsiä »villakuontalona» taikka
»pellavaskupona», syöpi sieniä, murtaa muurahaiskekoja, etsii »juuria
punaisen putken, Metsolan mesipaloja» — ellei ole tottunut liharuokaan
ja ruvennut rumille töille, jolloin se välistä ärsytettynä ja ähmissään
kaatelee koivunpökkelöitä, vääntelee vesihakoja, määhkii marjamättähiä.
Kansa on tuhlannut tälle jalolle otukselle, jonka vihaa se on aina
peljännyt, mitä kauneimpia hyväilynimiä ja mainesanoja: »mesikämmen»,
»mesikki», »metsän omena», »metsän kaunis», »salon kulta», »salon
armas», »aika poika», »pyylypoika» (= pesässä asuva poika), »vanha
mies», »verkanuttu», »verkahousu», »mustasukka», »käpeä-kenkä»,
»rahakarva», »rahasaari» j.n.e. Sitä lepytellään erityisillä luvuilla
keväällä karjaa laitumelle laskettaessa ja varoitellaan elämään
sovinnossa. Ja jos se on taistelussa talvisaikaan saatu kaadetuksi,
kohdellaan sitä yhä kunnioittaen ja hellävaroen. Metsästä tuotaessa
se otetaan vastaan juhlallisilla menoilla, valituin lauluin ja
lauseparsin, kannetaan juhlasaatossa pirttiin, jossa sitten komeat
peijaiset sen kunniaksi pidetään ja vainajan korkeita sukujuuria
muistellaan, ennenkuin ryhdytään karkeampiin toimiin: nylkemiseen ja
lihan paloittelemiseen. Näissä peijaismenoissa, jotka häidenvieton
ohella ovat Kalevalan suurin juhlatilaisuus, ilmenee karjalaisen
heimon keskuudessa vallinnut, miltei uskonnollinen karhunpalvelus,
samalla kuin niiden sekä häärunojen perinnäisissä vuorolauluissa ja
toiminnoissa piilee suomalaisen draaman ensi itu. Tämmöiseen maineeseen
on karhu voinut kohota vain semmoisilla seuduilla, missä ihmisen on
ollut vaikea huonoilla aseillaan puolustaa asemaansa tätä pelättyä
vihollista vastaan.
Muut metsänpedot, kuten _susi, ilves ja kettu_, ovat Kalevalassa
karhuun verraton aivan syrjäasemassa. Sutta (eli hukkaa) pelkäävät
vain naiset talviöinä pihamailla liikkuessaan. Repo on huomattu
vaaralliseksi vain hanhilaumalle. Nämä eläimet ovat kaikki haluttua
riistaa kalliin nahkansa vuoksi, niinkuin myös »_näätä_ kultarinta»,
»talvinen _jänis_» sekä oksilla hyppelevä _orava_. Näädästä ja oravasta
on sitäpaitsi pantu merkille liikkeiden sukkeluus, jäniksestä juoksun
nopeus, jonka vuoksi tämä »ristisuu», »pitkäkorva», »kehräsilmä»,
»vääräsääri» kelpaa m.m. sanansaattajaksi Ainon kuoltua. Vikkelin
eläimistä on kuitenkin _kärppä_ (l. _portimo_), jonka liikkeisiin usein
verrataan sukkulan sujahtelemista taitavan kutojan käsissä:
»niin sen suihki sukkulainen
kuin on portimo pinossa
(kuin kärppä kiven kolossa)».
Vesissä asustava _saukko_ ja _hylje_, joka »luotansa lohia syöpi,
sivultansa Siikasia», Kalevalan laulajille kuten pienimmät maan
_matoset_, tai _myyrät, hiiret, kusiaiset_ (mauriaiset). Onpa joukkoon
sentään päässyt joku eläin, joka osoittaa laajempaa luonnontuntemusta
kuin Suomenmaan rajojen sisällä välittömästi on mahdollista. Semmoisia
on eteläisempiin seutuihin viittava »_kamelivarsa_» ja _siili_
sekä Jäämeren läheisyyttä todistavat _mursut_ ja _valaat_, joista
viimemainittu on Suomen kansan kuvituksessa (kuten niin monen muunkin)
kasvanut miehiä nieleväksi hirviöksi. — Lapinmaan _peura_ sekä usein
sen toisintona esiintyvä _hirvi_ ei ole Kalevalassa saanut kovin suurta
huomiota osakseen. Tosin kerrotaan (13—14 runoissa) laajasti, kuinka
Lemminkäinen ansiotöikseen hiihtää Hiiden hirven »silosorkan» »Hiien
peltojen periltä, Lapin lasten tanterilta», mutta tästä eläimestä
ei saa muuta todellista kuvaa kuin sen, että se juoksee nopeasti ja
on kovin äksy potkimaan. Tämä onkin luonnollista, sillä se ei ole
tavallinen metsänotus, vaan mielikuvituksen luoma outo kuvatus, kyhätty
kokoon mitä erilaisimmista aineksista:
»Hiiet hirveä rakenti,
juuttahat poroa laati,
pään panevi pökkelöstä,
sarvet raian haarukasta,
jalat rannan raippasista,
sääret suolta seipähistä,
selän aian aiaksesta,
suonet kuivista kuloista.
silmät lammin pulpukoista,
korvat lammin lumpehista,
ketun kuusen koskuesta,
muun lihan lahosta puusta.»
Samanlaisen mahdottoman kummitusmuodon on saanut myöskin se _kokko_,
joksi Pohjan akka muuttaiksen Sammon ryöstäjiä takaa ajaessaan:
»Jopa muuksi muutaltihe,
tohti toisiksi ruveta:
otti viisi viikatetta,
kuusi kuokan kuolioa,
nepä kynsiksi kyhäsi,
kohenteli kouriksensa;
puolen purtta särkynyttä,
senpä allensa asetti,
laiat siiviksi sivalti,
peräpuikon purstuksensa,
sata miestä siiven alle,
tuhat, purston tutkamehen.»
Ja tästä kuten muista Kalevalan _kokoista, vaakalinnuista_ ja
_lokeista_ käytetään runoissa niin suunnattomia mittasuhteita, että
ajatus aivan tyrmistyy:
»Ei ole kokko suuren suuri,
eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta lakasi,
pursto merta pyyhätteli,
nokka luotoja lotasi.»
tai:
»Suu sen on satoa syltä,
kita kuusi koskellista,
kieli kuutta keihäsvartta,
kynnet viittä viikatetta.»
Muut linnut sensijaan ovat pysyneet luonnollisuuden rajoissa: _pyyt,
teeret, korpit, kuret, kajavat, tikat, kiurut, pääskyt, pulmuset,
sotkat, joutsenet, allit, kyntörastaat, käet_ j.n.e. Ovatpa niistä
monet kuvatut erinomaisen tarkasti ja havainnollisesti. Joutsenesta,
»pyhästä linnusta», esim. mainitaan, että se uiskentelee joluen
jokivesissä ja pesii ylhäällä pohjoisessa »suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella». _Hanhi_ on merkitty »kirjasiiveksi» ja
»punasuuksi», _sotka_ »siniseksi» linnuksi, _tikka_ puussa kapuavaksi,
_kiuru_ pilviin katoavaksi, _korppi_ keikkuvaksi ja _varis_
vaakkuvaksi. Eloisin on kuva _lokista_, joksi Ilmarinen loihtii
ryöstämänsä morsiamen, nuoremman Pohjan neitosista:
»Lauloi naisensa lokiksi
luo'olle lokottamahan,
veen karille kaikkumahan,
nenät nienten niukumahan,
vastatuulet vaapumahan.
Nyt se lokkina lojuvi,
kajavana kaakahtavi,
kiljuvi vesikivillä,
kartioilla kaljahuvi.»
Kauneimman sijan lintujen joukossa on kuitenkin saanut _käki_. Se
on Suomen kansan varsinainen lempilintu, kevään lintu ja nuoruuden
lintu: »kultarinta», »hopearinta», »tinarinta», »hietarinta». Sen
yksitoikkoinen sointuva kukunta herättää vastakaikua kaikkien
sydämissä. Sille uskovat nuoret toiveensa ja vanhat huolensa. Siltä
odottavat neitoset tietoa sulhon saapumisesta ja muutkin onnea ja
rikkautta. Senvuoksi sitä suojellaan ja suositaan. Sille jätetään
kaskesmailla erityisiä kukuntapuita, joissa sen toivotaan kukkuvan
illoin, aamuin sekä keskipäivälläkin. Sen kukunnan kullasta taotaan
naulat kanteleeseen ja sen säveltahtiin sykähtelee sekä onnellisen että
onnettoman sydän. Käen kukunnan vaikutus on kuvattu 4:en runon lopussa,
jossa Ainon äiti tulkitsee kovaa kokeneen sydämensä tunteet kauniilla
sanoilla:
»Elköhön emo poloinen
kauan kuunnelko käkeä;
kun käki kukahtelevi,
niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi,
ve'et poskelle valuvi,
kyynärän ikä kuluvi,
vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi
kuultua kevätkäkösen.»
Selvää on, että suomalaiset, joille lukemattomat järvet ja joet
tarjosivat mainion tilaisuuden kalastukseen, myös tunsivat hyvästi
eri kalalajit: »haleat» _hauit_, »sinervät» _siiat_, »kuleat»
_kuujat_ (järvilohet), »kyrmyniskat» _ahvenet_, »kinaiset» _kiiskit_,
»nuljaskaiset» _mateet_ sekä _säret, säynäät, kuoreet, mujeet_ ja
_lohet._ Tunsivatpa he niiden elintavat ja kutuajatkin: »hauki hallalla
kutevi, ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla
kutevi, rantasilla rapsehtivi». Mutta taaskin on runossa tapahtunut,
että yksi kala, Tuonelan joen »suomuhauki», on kasvanut niin suureksi,
ettei se mahdu mihinkään todellisuuden kaavoihin:
»Ei ole hauki pienen pieni,
eikä hauki suuren suuri:
kieli kahta kirvesvartta,
hampahat haravan varren,
kita kolmen kosken verta,
selkä seitsemän venehen.»
Eikä paljon pienempi liene ollut sekään jättiläishauki, jonka
selkään juuttuu koskessa samporetkeläisten vene ja jonka leukaluusta
Väinämöinen laittaa itselleen maankuulun kanteleen.
Vielä suurempi hirmu kuin Tuonelan suomuhauki on Pohjolan porttia
vartioiva _käärme_, arvatenkin samaa yhteistä alkujuurta kuin ne
jättiliskot ja käärmeet, joiden kanssa kaikkien maiden tarulliset
sankarit saavat voimiansa koetella. Se on kuvattu seuraavin sanoin:
»Käärme tiellä käänteleikse
eessä portin poikkipuolin,
pitelämpi pirtin hirttä,
paksumpi patsasta portin,
sata silmeä maolla,
tuhat kieltä käärmehellä,
silmät seulan suuruhiset,
kielet pitkät keihovartta,
hampahat haravan varren,
selkä seitsemän venettä.»
Tarvitaan tietää synnyt syvät, ennenkuin tämmöinen hirviö saadaan
siirtymään tieltä syrjään. Niissä sanoissa, joilla Lemminkäinen manaa
sen matkoihinsa, kuvastuu kansan kauhu ja inho käärmettä kohtaan.
Helposti ymmärrettävä on myös, että Tuonela, kaiken inhuuden ja
onnettomuuden tyyssija, on täynnä kyitä, käärmeinä; niin hyvin
makuusijoilla kuin oluttuopeissa niitä siellä matelee. Kansan usko
on tehnyt kyykäärmeestä yksinpä myrkyllisen nuolenkin, jolla sokea
paimen ampuu Tuonelan joella Lemminkäisen läpi maksan, kautta kainalon
vasemman. Käärmeiden paljoutta vähän viljellyillä seuduilla muuten
todistaa »kyisen pellon» kyntäminen, joka esiintyy Kalevalassa pari
kertaa.
Niinkin pieniin eläimiin kuin _ampiaisiin_ (»herhiläisiin»),
_mehiläisiin_ ja »mustiin» _muurahaisiin_ ulottuu kansanrunoilijain
huomio Kalevalassa. Varsinkin mehiläinen on tarkkaan kuvattu ja
esiintyy usein. Se näyttää olleen oikea lempilintu sekin, koska
sille annetaan semmoisia hyväilynimiä kuin »mehiläinen, meiän lintu,
metsänkukkien kuningas», »simasiipi», »sinisiipi». Ja se tekee
useampaan kertaan kauniita palveluksia ihmiselle: hakee Lemminkäisen
äidille voiteita taivaasta, mettä Osmottaren oluviin ja Ilmarisen
raudankarkaisu veteen.
Kotieläimistä on _koira, hevonen ja lehmä_ tavallisimpia Kalevalassa.
Koira esiintyy niin hyvin talonvartijana (esim. Pohjolassa) kuin
metsänkävijän (Väinämöisen) ja matkamiehen (Kullervon) toverina. Sen
tuntomerkit »villahäntä», »rauankarva» ja »pikkusilmäinen» viittaavat
luultavasti sen lappalaisrotuisuuteen. Samaan päätelmään johtaa myös
humoristinen kuvaus haukkuvasta Pohjolan koirasta:
»Aina haukkui linnan rakki,
saaren vartio valitti,
linnan lukki luksutteli,
perän peltohon sysäten,
peni julma juhmutteli,
hännän kääten käppyrähän.»
Koira näyttää hyödyllisyydestään huolimatta olleen pikemmin halveksittu
kuin arvossa pidetty eläin (»lihan syöjä, luunpurija, veren unelta
vetäjä»), niinkuin osoittaa »koira» ja »rakki» nimien käyttäminen
haukkumasanoina. Hevonen (_hepo, uve, ori_) sensijaan oli suuressa
arvossa, varsinkin jos sattui olemaan »tulinen» juoksija. Väriltään se
oli »ruskea» tai »tulipunainen», kuten suomalaisrotuinen tavallisesti
on, toisinaan »liinaharja», »sukkajalka», »kuloharja» tai »laukki». Sen
raisua juoksua kuvataan usein eloisasti:
»Senpä tukka tulta tuiski,
harja suihkivi savua.»
Senvuoksi kelpasivat sen liikkeet vertauskohdaksi muullekin nopealle
vauhdille, esim. Vipusen laululle:
»Suu se syyteli sanoja,
kieli laski lausehia,
kuin on sälkö sääriänsä,
ratsu jalkoja jaloja.»
Joskus on hevonenkin saanut tarumaisen muodon, esim. se ruskea Hiiden
ori, jonka Lemminkäinen ottaa kiinni (14 runossa), hevonen, jonka
hengityksen lämpimässä Marjatta synnyttää poikansa Tapiomäellä (50
runossa), sekä se kultavarsa, joka tungeiksen Ilmarisen ahjosta
(37 runossa). Kaikista merkillisin on kuitenkin se »musta ruuna»,
jonka Lemminkäinen kerran murheistaan laatii ja jonka selässä hän
ratsastaa kotiin onnistumattomalta sotaretkeltä. _Lehmistä_, joita
lihan, voin ja maidon antinsa vuoksi pidettiin paljon kalevalaisissa
kodeissa, mainitaan monet nimeltä (»Muurikki», »Mansikki», Puolukka»,
»Omena» j.n.e.) sekä kuvaillaan niiden laitumelle laskemismenot,
maidonsaaliin rukoileminen, paimentaminen, lypsäminen sekä navetassa
talvella ruokkiminen. Ilmarisen ahjossa syntyvä »kultalehmä» on ainoa
epätodellinen ilmestys lehmien joukossa. _Härkä_ sensijaan on kasvanut
joskus aivan mitattomaksi, mahdottomaksi. Sillä härällä, jolla Sammon
juuret maasta irti kynnetään, oli »syltä sarvet pitkät, puolentoista
turpa paksu». Ja vielä suurempi on se sonni, joka teurastetaan Pohjolan
hääruuiksi, sen kun
»Hämehessä häntä häilyi,
pää keikkui Kemijoella,
sata syltä sarvet pitkät,
puolta toista turpa paksu» j.n.e.
Muut kotieläimet: _kissa, sika, lammas, vuohi, uuhi, kana ja kukko_,
ovat säilyttäneet Kalevalan lauluissa luonnollisen kokonsa ja muotonsa.
* * * * *
Jos sitten siirrymme tarkastamaan Kalevalan _kasvikuntaa_, niin
huomaamme samanlaisen, miltei luonnontieteellisesti tarkan käsityksen
siinä ilmenevän. Ja tässäkin kohden pyrkii suomalaisten runollinen
mietiskely tunkeutumaan olioiden syntyyn ja historialliseen alkuperään.
Toisessa runossa esitetään Sampsa Pellervoinen »maita kylvämässä,
toukoja tikittämässä» ja annetaan yleiskuva Suomen tavallisimmista
puulajeista ja niiden kasvupaikoista.
»Mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
Noromaille koivut kylvi,
lepät maille leyhkeille,
tuomet kylvi tuorehille,
raiat maille raikkahille,
kankahat kanervikoiksi
notkot nuoriksi vesoiksi.
pihlajat pyhille maille,
pajut maille paisuville,
katajat karuille maille,
tammet virran vieremille.»
Toisissa yhteyksissä tulee lisäksi vain joku puulaji kuten _lehmus,
vaahtera, pähkinä, omenapuu, kuusan_ sekä _haapa_, joista useimmat
ovat Suomessa harvinaisia. Vanhimmaksi, alkuperäisimmäksi puuksi
mainitaan eräässä kohden _paju_ (»paju puista ensimäinen»), joka
luonnontieteilijäin mielestä ei liene mikään mahdottomuus suoperäisessä
maassamme. Että _tammikin_, joka oikeastaan kuuluu eteläisempiin
seutuihin, on joutunut karjalaisiin runoihin, saanee selityksensä
siitä, että siihen on liittynyt uskonnollisia ja taruperäisiä
mielikuvia. Sitä nimitetään näet »Jumalan puuksi» ja se kasvaa »aikojen
alussa» maailman suurimmaksi puuksi, jommoisia tavataan melkein
kaikkien kansojen sadustossa:
»Ojenteli oksiansa,
levitteli lehviänsä,
latva täytti taivahalle,
lehvät ilmoille levisi,
piätti pilvet juoksemasta,
hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta,
kuuhuen kumottamasta.»
Pari kertaa se kasvaa niinikään suomalaisen mielikuvituksen ihmepuuksi:
»Tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen:
kun käki kukahtelevi,
kulta suusta kuohahtavi,
vaski leuoilta valuvi,
hopea kohahtelevi,
kultaiselle kunnahalle,
hopeiselle mäelle.»
Oikea suomalainen laulun ja soiton puu on kuitenkin _koivu_,
runollisin, kesäisin ja neitseellisin kaikista puulajeistamme. Se se
jätetään ennen muita käen kukuntapuuksi, siitä saadaan soiva koppa
Väinön kanteleeseen, niinkuin kerrotaan ihanassa koivahaisen runossa
(44:n alussa). Koivu ja käki, kevät ja kesäisen ikävän kajahtelu
lehdoissa, siinä lyyrillinen Kalevalan tunnelma, jolle tavataan
vertauskohtia myöhemmässä lyriikassamme, sekä suorasanaisessa että
runomittaisessa. — Muista puulajeista näyttää pihlaja olleen enimmin
suosittu ja rauhoitettu. Se oli »pyhä puu» ja »pihapuu», niinkuin on
vielä tänä päivänä itäisimmässä Suomessa.
»Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhät lehvät oksasilla,
pyhät oksat pihlajissa,
marjaset sitäi pyhemmät.»
Pihlajata käytettiin myöskin arpapuuna, ennustamassa tulevia asioita.
Omenapuu näyttää vaikuttaneen suuresti suomalaisten kauneusaistiin
hedelmillänsä, sillä »omenaksi» tai »kultaomenaksi» nimitetään
Kalevalassa usein sitä, mikä on kalleinta, rakkainta tai kauneinta,
olipa se sitten pikku lapsi, nuori neitonen tai arvokas eläin.
Tavallisten viljalajien — _rukiin, vehnän, ohran, kauran, pavun
ja herneen_ — esiintyminen osoittaa puolestaan maanviljelyksen
edistyneisyyttä, samaten kuin kaskeaminen ja pellonkyntö. Ainakin
ohra näkyy viihtyvän hyvästi poltetussa maassa, sillä siitä mainitaan
nimenomaan:
»Kasvoi ohra mieltä myöten,
tähkät kuuella taholla,
korret kolmisolmuisena.»
— Tarkemmin kuin minkään muun viljelyskasvin käyttely on kuvattu
_liinan_ kylvö, kyntö, kasvaminen, perkaaminen ja rihmaksi
valmistaminen runossa 48. _Nauris, kaali ja humala_ mainitaan myös
Kalevalassa syventymättä niiden viljelysmuotoihin.
Metsämarjoista tavataan _mansikka, puola, mesimarja, vaapukka,
karpalo_, muista kasveista _kaisla, ruoko, saraheinä, kanerva, matara,
apila, vehka, lumme, kultalumme ja putki_ sekä lukemattomat nimettömät
kukat ja heinät, joista mehiläinen käy mettä imemässä. Mansikka
kasvaa tietysti »mäellä», punapuola »kankahalla», karpalo »suolla»,
lumme »lammin päällä», saraheinä »sammalessa» j.n.e. Satumaiseksi on
marjoista muodostunut ainoastaan se punapuola, jonka syöminen tekee
Marjatan raskaaksi. Se oli kooltaan suurempi ja kannaltaan kiinteämpi
kuin tavallinen puolukka:
»On marja näkemiänsä,
ylähähkö maasta syöä,
puola ilmoin luomiansa.
alahahko puuhun nousta.»
Alhaisemmista kasvilajeista mainitaan ainakin _sieni_ ja _naava_.
* * * * *
Harvan, tuskinpa minkään maan kansanrunous esittänee ihmistä niin
läheisessä yhteydessä ympäröivän luonnon ja sen eläin- ja kasvimaailman
kanssa kuin Kalevala sen tekee. Suomalainen silmä on säilyttänyt
harvinaisen paljon ja harvinaisen teräviä piirteitä näkemistään
luonnonilmiöistä. Saattaa melkein sanoa, että Suomenmaan kasviston
ja eläimistön huomattavimmat lajit ovat edustettuina Kalevalassa,
väärentämättömässä muodossaan. Mutta runoutemme ei pyri suinkaan
tyhjentämään tätä aiheenrikkautta eikä maalailemaan havainnollisesti
luonnonesineiden kokonaiskuvia, kuten esim. homerolainen runous.
Kalevala antaa vain nopeasti vilahtelevia yksityispiirteitä,
värivaikutuksia, ääriviivoja. Homeron laulujen kuvaamistapa on
plastillista, Kalevalan impressionistista. Edellisten väkevyys
on rauhallisessa ulkonaisten muotojen esittämisessä, jälkimäisen
vivahdusten rikkaassa väreilyssä ja sisäisessä rytmielossa. Tämä
lakkaamatta piirteestä piirteeseen, ilmiöstä ilmiöön rientäminen särkee
usein kokonaiskuvan, kasaa päällekkäin liian paljon aineksia, jotka
eivät kuulu elimellisesti yhteen. Varsinkin kalevalainen säekerto
(parallelismi), joka liittää uuden mielikuvan entiseen melkein joka
säeparissa, on suurena syynä luonnottomiin ajatushyppäyksiin ja
kokonaiskuvan häilyvään epämääräisyyteen. Se tarjoo samalla hyvän
tilaisuuden niille liioitteluille, joista ovat valaisevina esimerkkeinä
m.m. edellämainitut suunnattoman suuret kokot ja käärmeet, hauit, ja
härät, tammet ja puolukat. Ilmanalamme utuisen hämäryyden syyksi niitä
tuskin käynee lukeminen, tuskinpa katseen puuttuvan terävyydenkään
syyksi, sillä onhan se, kuten edellä on osoitettu, tavoittanut luonnon
ilmiörikkaudesta monet piirteet niin kirkkaasti ja täsmällisesti kuin
toivoa saattaa. Ja paisutuksissakin pitää aisti kiinni aina ilmiöön
kuuluvista ominaisuuksista, vaikka se kasvattaa ne erä erältä yli
luonnollisten mittasuhteiden: ihmekokolla on siivet ja pyrstö ja nokka,
hauilla hampaat j.n.e. Tämmöiset liioittelut todistavat vain ajatuksen
nuoruutta ja mielen lapsellista herkkyyttä. Epäilemättä ovat ne
»partasuut urohot», jotka Karjalan saloilla muistissaan säilyttivät ja
edelleen kehittelivät Kalevalan runoja, tunteneet samanlaista naiivia
mielikuvituksen iloa kuvatessaan esim. Pohjolan härän mitattomuutta
kuin lapset tuntevat, kun he kilpailevat keskenänsä keksimällä toinen
toistaan mahdottomampia ominaisuuksia jollekin esineelle. Se on
jonkunlaista hengenvoimistelua sekin, vaikka sangen alkeellista laatua.
Siinä suhteessa Kalevala on ja pysyy aina nuorten kirjana, ihmeellisenä
muistomerkkinä Suomen kansan lapsuudenpäiviltä.