Todellisuus ja satu kilpailevat keskenään Kalevalassa. Väliin on
todellisuus voitolla, mutta useammin satu. Tuskin lienee toista
eeposta, ainakaan ei länsimaissa syntynyttä, jossa mielikuvitus
löisi leikkiään niin esteettömän vapaasti runouden pitkillä pihoilla
kuin Kalevalan lauluissa ja loitsuissa. Tämä seikka antaa koko
»kansalliseepoksellemme» omituisen lapsellisen viehätyksen, mutta
samalla riistää siltä sen mielenkiinnon, minkä todellisempien olojen
ja todellisempien tekojen kuvaukset voivat synnyttää lukijassa.
Ettei Kalevala kuitenkaan ole aivan vailla miehekästä ryhtiä ja
elävästi havaittuja luonteita, sen todistavat esim. Kullervo-runot.
Todellisuuspiirteet ovat ainakin kuteena, ellei loimena, tässä sadun
monikirjavassa kankaassa. — Siitä saamme käsityksen katsellessamme
esim. Kalevalan luonnonkuvausta.
Vaikka suomalainen runotar antaa Kalevalan suurten sankarien usein
matkustella ilmojen teitä »tuulen purressa, ahavan venosessa»
semmoisella helppoudella ja nopeudella, että se saattaa herättää
kateutta yksinpä meidän aikamme ilmapurjehtijoissa, ja vaikka sadun
kultakuut ja valheauringot kumottavat välistä sen kuusten latvoissa
niin lumoavalla loisteella, että suurkaupunkiemme sähkövalot niiden
rinnalla himmenevät säteettömiksi tuohuksiksi, tuntuu todellisuuden
maaperä sentään useimmissa paikoissa jalkain alla ja todelliset
taivaankappaleet valaisevat tavallisesti henkilöiden liikkeitä. Eikä
lukijan tarvitse kovinkaan pinnistää tarkkaavaisuuttaan, jotta hänen
silmäänsä piirtyisi Kalevalan runoista Suomenmaan kuva suhteellisesti
oikeassa muodossaan.
Johtaahan heti ensimäinen runo mielemme luontevasti »näille raukoille
rajoille, poloisille pohjanmaille», missä naapurit harvoin tapaavat
toinen toisensa ja missä ilmanalan ankaruus on värittänyt soiton sekä
laulun surunsoivaksi. Tämän harvaan asutun, kylmän ja köyhän maan
rannoilla loiskii _meri_ aukeine ulapoineen ja korkeine kuohuineen,
joiden harjalla aikojen alussa keinui tarumainen Ilman impi ja
myöhemmin moni retkeilevä laiva tai vene. Meri ei ole kuitenkaan
antanut runoudellemme aiheita ja kuvia niin paljon kuin esim.
kreikkalaisten Odysseialle. Siitä on huomattu vain pääominaisuudet:
rannaton avaruus, sininen väri ja lakkapäiset laineet, keskellä joku
luoto ja saari. Kalevalan runous on etupäässä _sisämaan_ runoutta.
Se heijastaa sisämaisia piirteitä, etenkin Suomen tuhatjärvisyyttä.
Kaikkialla soudetaan järvien soiluvia selkiä, kaikkialla nähdään
taloja lahdenpoukamissa, kaikkialla pyykinpesijöitä »nenässä utuisen
niemen, päässä saaren terhenisen», kaikkialla kalastajoita nuotalla,
verkolla tai ongella. Järvestä järveen virtailee jokia, jotka kelpaavat
liikeväyliksi, vaikka niitä usein haittaavat »tuliset kosket»
salakareineen ja muine vaaroineen. Runo tietää mainita nimeltäkin
eräitä kuuluisimpia koskia:
»Kolme on koskea kovoa:
Hämehess' on Hälläpyörä,
Kaatrakoski Karjalassa,
ei ole Vuoksen voittanutta,
ylikäynyttä Imatran.»