suihki sukkula piossa,
käämi käessä kääperöitsi,
niiet vaskiset vatisi,
hopeinen pirta piukki,
oli nyt vihdoin lupautunut naapuriheimon miehelle
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi,
joka lautsan laulajaksi,
ikkunan iloitsijaksi.
Siksi hänellä on kiire, kun eivät kapiot ole vielä aivan valmiit. Ja
loimien väliin kutoutuu samalla monta toivorikasta ajatusta, sillä hän
on itse saanut sulhonsa valita, ei tarvinnut tyytyä isän ja veljien
valitsemiin.
Toivoa sykkii toinenkin rinta, sepon, nuorimman veljen, joka oli
lähtenyt rannalle
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.