ylähällä päivyt paistaa,
alahalla aallot välkkyy.
Mutta kuta ylemmäs taivaalle kohoaa päivän kehrä, sitä kiivaammin
pärskyy vesi ympärille pestessä, sillä kiireesti olisi kotiin
jouduttava, etteivät muut luulisi hänen jouten
kuvoansa katselevan,
itseään ihastelevan,
verevyyttänsä vetehen.
Annikin palatessa rannasta kuuluu läävästä lehmänkellojen kalkatus.
Vanha emäntä laitumelle laskee. Laskiessaan pyytelee
varjele vakainen luoja,
varjele vahingon tieltä.
Ell'ei emännän omat paimenet olisi kyllin tarkkoja, niin:
paju pannos paimeneksi,
leppä lehmän katsojaksi,
pihlaja pitelijäksi,
tuomi tuojaksi kotihin!
Sitten emäntä kääntyy loitsussaan Mielikin, »karjan eukon», Tellervon,
»karjan kaitsijan», ja muitten metsän haltijoitten puoleen pyydellen
suojaamaan karjaansa
soista soiluvista,
lähtehistä läilyvistä
ja antamaan karjalle hyvät ruokamaat, että se heruisi. Suvetarta hän
pyytää erityisen hellää huolta karjasta pitämään:
heitä hienot helmuksesi,
esiliinasi levitä
karjalleni katteheksi,
pienilleni peitteheksi,
vihoin tuulen tuulematta,
vihoin saamatta satehen.
Vihdoin hän puhuttelee karhua, metsän kuningasta, mitä kauneimmin,
mielittelevimmin nimityksin,
otsonen, metsän omena,
mesikämmen käyretyinen,
ja neuvoo häntä välttämään syömisen kiusauksen, jonka karjan näkeminen
synnyttää:
konsa karja kankahalla,
sinä suolle soiverraite.
Ja ellei karhu mairitteluista talttuisi, koettaa emäntä pilkaten häntä
karaista:
en mä noissa noin asuisi
aina akkojen jaloissa;
onpa maata muuallakin,
tarhoa taempanakin
juosta miehen joutilahan,
virattoman viiletellä.
Kuippanaa, Tapiota, pyytää emäntä lopuksi pitämään petojansa tarkasti
silmällä.
Lehmät laukkaavat vapauteen päästyään huimasti metsään päin. Ne
mölähtelevät iloisesti polkien kavioillaan ja huiskien hännällään
ilmaa. Emäntä
panee paimenen perähän,
orjan lehmien ajohon.
Iloinen on mieli paimenenkin kontti selässä lehmien perässä tarpoessaan
ja tuon tuostakin torveensa törähytellessään. Hän
ajoi lehmät suota myöten,
itse kangasta kapusi.
Mutta päivän mittaan alkaa jo väsymyskin tulla ja tuntuu aivan kuin
lintunen laulaisi lehdossa:
jos ois aika orjan syöä,
isottoman illastella.
Paimen ajaa karjansa levolle kankaalle,
itse istuu mättähälle,
vihannalle turpehelle.
Hän päästelee kontin selästään, ottaa leivän laukustaan ja veitsen
tupestaan. Silloin valtaa hänet taas tuo tavallinen apea mieli, joka
koko päivän on ollut poissa, sillä
paimen parka kuivan leivän,
kuivan kuoren karskuttavi,