hepo ei jaksaisi veteä,
rautakisko kingotella,
ilman luokin lekkumatta,
vempelen värisemättä.
Mutta kansanruno on sovinnollinen. Se ei tahdo lähettää morsianta
uuteen kotiin mieli täynnä tulevaisuuden pelkoa. Kansanruno tietää,
että ihminen suruihin tarvitsee ei vain itkua, vaan myöskin rohkaisua.
Siksi kansanruno antaa lattialla leikkivän lapsen, joka vielä lapsen
silmällä katselee elämää, lausua elämään luottamuksen sanat morsiamelle:
ei sinua suolle vieä,
ojavarrellen oteta,
vievät viljamättähältä,
vievät vielä viljemmälle,
ottavat oluttuvilta,
ottavat oluemmille.
Miehen mitä kunnollisimman, talon mitä paraimman morsian saa. Miehen
uhkeutta runotar osoittaa kuvaamalla hänen hevosensa valjaitten
upeutta, niissä kun on:
pyyhyet pyräjämässä,
vempelellä vieremässä,
rastahat iloitsemassa,
rahkehilla laulamassa,
kuusi kultaista käkeä
länkilöillä lekkumassa,
seitsemän siniotusta
reen kokalla kukkumassa.
Vieläkin paremman kuvan runotar lapsen suun kautta antaa miehen
toimeliaisuudesta. Tässäkin runo käyttää omaa kuvaustapaansa: se ei
kerro ainoastaan miehestä itsestään, vaan osoittaakseen, miten uuttera
metsämies sulho on, runo mainitsee hänen jousensa ja koiransa:
ei sen jouset jouten olle,
viinet vasamilla venyne,
koirat ei ne koissa maanne,
pennut pehkuilla levänne.
Mutta miehellekin annetaan tunnustus aikaisesta metsässä olosta:
kolmasti tänä keväinä,
aivan aika huomenessa,
nousi nuotiotulelta,
havasi havusijalta,
kolmasti tänä keväinä,
kaste on silmille karissut,
havut päänsä harjaellut,
varvat vartalon sukinut.
Vihdoin itse talokin saa kiitoksen varakkuudesta ja hyvässä kunnossa
olemisesta:
onpa tällä sulhollamme
korvet koivin kulkevia,
särkät säärin juoksevia;
sata on sarven kantajata,
tuhat tuojoa utaren,
aumoja joka aholla,
purnuja joka purolla,
lepikköiset leipämaina,
ojavieret ohramaina.
Siksipä saattaakin lapsi lohduttaa morsianta:
anna huolia hevosen,
murehtia mustan ruunan,
rautasuisen surkutella,
suuripäisen päivitellä,
hevosell' on pää parempi,
pää parempi, luu lujempi,
kaulan kaari kantavampi,
koko ruumis runsahampi.
Olemme siis nähneet kansan kuvakielen käyttämisellä tarkoittaneen
saada esityksen selvemmäksi, voimakkaammaksi ja vaihtelevammaksi. Sen
sijaan, että sanottaisiin asia aivan tavallisilla sitä merkitsevillä
sanoilla, käytetään toisia sanoja kuvaannollisesti ilmaisemaan
kysymyksessä olevaa seikkaa. Tavallisimpia kuvakielen kaunistusseikkoja
on esitettävän asian vertaaminen johonkin toiseen samanlaiseen
asiaan. Niin näemme esim. neidon asemaa verrattavan kuninkaan asemaan
linnassaan. Kun siis jokapäiväisessä puheessa esim. sanottaisiin: mieli
on surullinen, niin kuvakielessä taas etsitään joku vertaus, musta väri
tai syksy-yö ja sanotaan: kannan mustoa murettu, syäntä syen näköistä;
sydämeni on kuin syksyinen yö synkkä j.n.e. Tai kun suorasanaisessa
esityksessä kerrottaisiin, miten mies on aikaisin aamulla
metsästämässä, niin runollisessa kuvakielessä etsitään kauniimpaa
ilmaisutapaa, muistutetaan, kuten näemme, aikaisesta aamukasteesta,
joka ikäänkuin pesee kasvot, metsän oksista, jotka sukivat pään ja
harjaavat vaatteet.
Toisinaan taasen kuvakieli katsoo kauniimmaksi kutsua jotakin esinettä
sen jonkun osan nimellä tai sen aineen nimellä, josta se on tehty.
Niin näimme lehmää kutsuttavan sarven kantajaksi tai utaren tuojaksi.
Sitä huntua taasen, joka naimisissa olevan naisen erotti naimattomasta
tytöstä, sanotaan vain pellavaksi tai palttinaksi. Erittäin
huomauttaisin säkeistä, joissa kuvataan apen ja anopin tapaa kohdella
miniätään. Miniähän saa kuulla: »apen luista leukaluuta, anopin kivistä
kieltä», jossa siis puheen tylyyttä, kovuutta, verrataan luuhun,
kiveen ja itse puhumista ilmaisevat leukaluu ja kieli, s.o. puhumisen
apuelimet.
Se seikka, mikä kuvakielelle aina antaa kaikkein omituisimman ja
viehättävimmän leimansa on kaikki personoiva s.o. kaikki havaittavasti
olemassaolevaksi, vieläpä eläväksikin tekeminen. Eläimet, kasvit,
koko luonto, ihmisominaisuudet, tunteet, ilot, surut, kaikki nähdään
elollisesti olevana ja toimivana. Niinpä surut kuvitellaan voitavan
siirtää toiselle, hevonen esim. ne muka paremmin kantaa, koska se
on voimakkaampi. Toisinaan taasen surut kuvitellaan aineellisesti
oleviksi, todellisesti raskaiksi, niin että hevosenkin on niitä
raskasta reessä vetää. Tuo naineen naisen merkki, huntu, taasen
kuvataan siksi välikappaleeksi, joka muka tuo naiselle huolia ja suruja:
kunis huiskit hunnutoinna,
sinis huiskit huoletoinna,
kunis liikuit liinatoinna,
liikuit liioitta suruitta,
äsken huntu huolta tuopi,
palttina pahoa mieltä,
liina liikoja suruja,
pellava perättömiä.
Yhtä sattuvasti runo asettaa hevosen ja reen osoittamaan sitä odottavaa
jännitystä, jota kaikki tuntevat morsiamen lähtöhetkenä:
oro suitsia purevi,
reki neittä vuottelevi.
Kuvakieli on olemassaolevan eläväksi tekemistä, sellaista eläväksi
tekemistä, joka vain luontoa lähellä olevalle ihmiselle on mahdollista.
Mekin nautimme kuvakielestä, mutta emme siten kuin luonnon ihminen.
Me ihailemme kuvakieltä kuin valmista taideteosta, mutta me emme voi
tuntea sitä välitöntä ihastusta, minkä tuntee taideteoksen luoja,
kuvakielen synnyttäjä. Kasvaneina kehittyneessä yhteiskunnassa, usein
vääriin suuntiin menevän sivistyksen ympäröiminä me voimme ainoastaan
kaihoten katsoa sen karkeata korpea raivanneen kansan puoleen, joka
ankaran elämän alla on säilyttänyt niin eloisan, luonnonvaikutuksille,
kaikelle luonnon kauniille ja syville ihmistunteille niin alttiin
sielun.
Puhuimme alussa kansanrunoutemme suuresta merkityksestä suomalaiselle
sivistykselle ja näimmekin, että jos kuvaamataiteestamme, musiikistamme
ja kirjallisuudestamme lohkaistaisiin pois se, mikä niissä on
kansanrunon pohjalla syntynyttä, niin suomalaiseen sivistykseen
muodostuisi ammottava aukko. Mutta kansanrunoudellamme ja etupäässä
juuri Kalevalallamme on sellaisenaankin ollut suuri merkitys koko
suomalaiselle kansalle. Sen kautta meidän kansamme on ensimäisen kerran
pysyväisesti vetänyt puoleensa ulkomaittenkin huomion. Ja kotimaassakin
oli Kalevalan ilmestyminen omiaan synnyttämään Suomen suomalaisessa
kansassa itseluottamusta, jota se tarvitsi noustakseen omintakeiseen
elämään. Ja Snellmanin taistelulle suomalaisen kansallisuuden
oikeuksien puolesta oli kansanrunoudessamme varma pohja. Siinähän oli
todistus sen heimon henkisistä lahjoista, jolle oikeuksia vaadittiin.
Oli siis takeet, että tämä heimo ja tämä kieli myös ansaitsi sen
aseman, mikä sille tahdottiin.
Katsommepa siis kansanrunouttamme miltä puolen tahansa, me näemme sen
aina olevan mukana suomalaisen kansan henkisissä riennoissa. Ei siis
ole aiheeton se yhä lisääntyvä kiintymys, millä se meitä puoleensa
vetää, eikä se huomio, minkä se osakseen saa.