Kansanrunoutemme ja ennen kaikkia Kalevala on viime aikoina alkanut
voittaa yhä enemmän kansamme huomiota puoleensa. Se on toiselta
puolen tullut yhä uutteramman tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja
toiselta puolen se itse on yhtenä suomalaisen sivistyksen kulmakivenä.
Ja niin omituiselta kuin tuntuukin, niin on Kalevala viime aikoina,
siis noin 75 vuotta ensi ilmestymisen jälkeen, ikäänkuin uudestaan
löydetty. On alettu yhä paremmin huomata, että Kalevala ja sen
rinnalla muu kansanrunoutemme on suurin, suomalaisin ja omaperäisin
hengentuotteemme, jonka pohjalle kansallinen sivistyksemme yhä
enemmän on rakentuva. Tämä seikka se esim. johti yli maan yhteisten
Kalevalajuhlien viettämiseen.
Turhaan ei Kalevala olekaan tällaista kunniasijaa saavuttanut. Jos
ohimennenkään vilkaisemme suomalaiseen sivistyselämään, niin heti
huomaamme, että Kalevalan vaikutus siihen on ollut hyvin suuri ja niin
monipuolinen, että on oikeastaan vaikea sanoa, millä alalla se eniten
on uutta virikettä luonut.
Niin on esim. kuvaamataiteen alalla kansanrunoutemme kyennyt
monen kuvanveistäjän ja maalarin sielussa synnyttämään kauniita
kuvia. Meidänhän tarvitsee vain viitata sellaisiin taideteoksiin
kuin Ekmanin Wäinämöisen soittoa esittävään suureen tauluun, joka
säilytetään Helsingissä ylioppilastalon laulusalissa, tai Keinäsen
moniin Kalevala-kuviin, tai vielä pariin Edelfeitin tauluun. Ja ennen
kaikkia on mainittava tuo etevimmäksi Kalevalan aiheiden esittäjäksi
tunnustettu Akseli Gallén-Kallela, joka on valmistanut suuren joukon
tällaisia tauluja. Useathan tuntevatkin hänen taulunsa Aino-runoista,
Sammon taonnasta, Kullervon sotaan lähdöstä (ylioppilastalon laulusalin
seinässä) y.m. — Kuvanveistoksista taasen mainittakoon Sjöstrandin
Kullervo-patsas, Vikströmin Wäinämöinen, joka on asetettu Viipurin
Monrepoon puistoon, kuvat Ilmarisesta ja Wäinämöisestä Helsingin
ylioppilastalon edustalla sekä ehkä enimmän tunnettu Johannes Takasen
Aino-neito.
Myös musiikkielämän alalla näemme kansanrunoutemme runsaan
vaikutuksen. Monet varmaan muistavat lukeneensa ensimäisen suomalaisen
kalevala-aiheisen oopperamme »Pohjan neidon» esittämisestä. Tähän tulee
vielä lisäksi muutamia laajahkoja sinfoniasävellyksiä sekä lukuisat
sävellykset Kantelettaren runoihin. Kun vielä mainitsemme ne melkein
lukemattomat kansanlaulun sävelmät, joita on muodostettu milloin
laulettavaksi milloin soitettavaksi, niin näemme, että »kansan lahja»
tällekin taiteemme haaralle on suurenmoinen.
Kaikkein suurin, vaikka kenties ei niin huomattu vaikutus Kalevalalla
kuitenkin on suomalaiseen kirjallisuuteen. Paitsi sitä että Kalevala
itse on kirjallisuutemme suuriarvoisin osa, on se antanut aiheen
monelle suomalaiselle runoilijalle luoda uusia teoksia. Meidän
tarvitsee mainita vain Aleksis Kiven kaunis Kullervo-näytelmä, Juhani
Henrikki Erkon Aino-, Kullervo- ja Pohjolan häät-näytelmät tai Eino
Leinon teokset Sota valosta, Tuonelan joutsen, Tarina suuresta tammesta
y.m. Jos otamme muun kansanrunouden huomioon, niin voimme vielä lisätä
Numersin Elinan surman ja Eino Leinon Lallin. Ei myöskään sovi unohtaa
sitä verraten laajaa tieteellistä kirjallisuutta, joka kansanrunoutemme
ja etenkin Kalevalan tutkimisesta on muodostunut ja joka on myös
synnyttänyt ulkomaillakin huomiota herättäneen ja sielläkin käytäntöön
otetun kansanrunouden tutkimustavan.
Mutta Kalevalan suuri vaikutus kirjallisuuteen ei ole johtunut
niin paljoa uusien aiheitten antamisesta, vaan siitä uudistavasta
vaikutuksesta, mikä sillä on ollut kirjallisuutemme kieleen ja muuhun
esitystapaan nähden. Kansanrunoutemme toi esille suuremmoisen näytteen
kansamme kielen kauneudesta ja sanarikkaudesta. Ja kun suomalaista
kirjallisuutta sitten alkaa ilmestyä, niin voi selvästi huomata, että
kirjailijat ovat tutustuneet kansan kieleen. Suuri uudistus on silloin
kirjallisuudessa käytetyssä kielessä syntynyt. Kieli on sanarikasta,
kuten kansankieli, uusia kansan käyttämiä lausetapoja on esityksen
muotoa vilkastuttamassa, kansan vertauksia, sen mielikuvituksen
tuotteita on hedelmällisesti käytetty ajatusten voimakkaaseen ja
vaikuttavaan ilmaisemiseen. Niin esim. kun Ilmari Calamnius-Kianto
laulaa sortovuosien alkupuolella:
Ne tahtovat kaataa mun koivuni
kotipeltoni veräjän suusta,
alas maahan sen mahlat juoksuttaa
ja tuohet kiskoa puusta,
niin heti muistuu mieleen kansanruno, joka niinikään ihmistä kohtaavaa
onnettomuutta kuvaa luonnon kauneuden häviämisellä — kuten kohta saamme
nähdä. Sanalla sanoen: kirjailijat olivat löytäneet uuden rikkaan
lähteen, joka heitä vastaan pulppusi joko välillisesti painetusta
kansanrunoudestamme tai suoraan kansan suusta.
Siksi voimmekin näillä myöhemmän ajan kirjailijoilla tavata paljon,
usein vaikeasti erotettavia vaikutuksia kansanrunoudesta. Toisilla
kuten Erkolla ja E. Leinolla y.m. tapaamme runoja, joista tuulahtaa
vastaan aivan selvä kansanrunon henki. Toisten taasen näemme
käyttävän kansanrunon runomittaa joko sellaisenaan tahi kehitettynä
j.n.e. Silloin kun aikaisemmat, harvat suomalaiset kirjailijat
etsivät esikuvia vanhan emämaan Ruotsin kirjallisuudesta, oli näillä
myöhemmillä käytettävinä kansan rikkaat hengen aarteet.
Kirjallisuus on siten Kalevalan ja yleensä kansanrunoutemme
vaikutuksesta saanut oman ominaisemman leimansa, se on alkanut
muodostua suomalaisemmaksi ja kotoperäisemmäksi. — Saatamme siis
kysyä, mikä tenhovoima Kalevalalla on ollut voidakseen yksin antaa
kirjallisuudelle uusia suuntia. Siihen tulee vastata: sen tenhovoima
on, paitsi sen monen monessa kiitollisessa aiheessa ja sen kauniissa
ajatuksissa, ennen kaikkia sen rikkaassa, kaunismuotoisessa ja
rikassanastoisessa kielessä. Kalevalan kuvakieli, joka painetun
Kalevalan mukana tuli jokaisen nähtäväksi, oli suuri, hämmästyttävä
aarre lukijalle. Ihmeteltiin, että kansamme talonpoikaisen väestön
sielusta oli niin kaunista syntynyt.
Jos tahdomme saada Kalevalan kuvakielestä, kansanrunon mielestäni
huomattavimmasta seikasta, edes jonkinlaisen käsityksen, emme
tarvitse sitä varten etsiä erikoisia paikkoja Kalevalasta, alusta
loppuun se on yhtä runsaskuvaista. Esittäköön Kalevalan runotar
Aino-neidon ihanan surullisen tarinan, tai Kullervon raskaan kohtalon,
kertokoon se Kalevalan miesten laivaretkestä Pohjolaan tai laulakoon
se Wäinämöisestä tai Ilmarisesta — aina sama mieltä hellyttävä
luonnollisuus, sama kaunismuotoinen esittäminen.
Otamme Kalevalan kuvakieltä tarkastaaksemme puheeksi erään häärunoista.
Pohjolan maan kuulun tyttären ja Kalevalan taitavan sepon Ilmarisen
häät on juuri Pohjolan avarassa pirtissä pidetty. On siis jäljellä vain
morsiamen lähtö entisestä kodistaan uuteen kotiin Ilmarisensa kera.
Häät olivat suomalaisten kesken suurimmat kotoiset juhlat, ja olihan
eroamishetkessä edessä vakava elämänkysymys, jossa syvimmät tunteet
tulvivat esille. Siksi morsiamen lähtöhetkeä ei runotar lyhyesti vain
mainitse, vaan luo meille siitä laajahkon kuvan. Lähtötilaisuudessa
koetettiin morsian saada oikein selvästi tuntemaan eron kodissa
vietetyn ja nyt alkavan omintakeisen elämän välillä. Tahdottiin morsian
ensin saada ymmärtämään, miten hän lapsuuden kodissa on ollut kaikkien
rakastama ja ihailema. Nuorta tyttöä näemme silloin verrattavan
kukkaan, mansikkaan, kuutamoon j.n.e.
Kasvoit kukkana kujilla,
ahomailla mansikkana,
tai
olit kukkana kotona,
ilona ison pihoilla,
iso kutsui kuutamoksi,
emo päivän paisteheksi,
veikkosi vesivaloksi,
siskosi siniveraksi.
Hän on ollut oikea kodin lempilapsi:
nousit voille vuotehelta,
maiolle makoamasta,
venymästä vehnäisille,
pettäjäisille pehusta,
kun et voinut voita syöä,
silpasit sianlihoa.
Niin nuo kaikille yhteiset huolettomat ja suruttomat lapsuuden päivät
olivat olleet hänelläkin:
ei ollut huolta ollenkana,
ajatusta aioinkana,
annoit huolla honkasien,
ajatella aiaksien,
surra suolla suopetäjän,
kangaskoivun kankahalla,
itse liehuit lehtyisenä,
perhosena pyörähtelit.
Sanalla sanoen:
niin neito ison kotona,
kuin kuningas linnassansa.
Mutta näiltä iloisilta päiviltä oli kuitenkin tytär toivonut pois. Hän
oli ollut ainakin vanhempien mielestä, kuten runo sanoo:
käpäs kättä antamahan,
kiivas kihlan ottelohon.
sormuksen sovittelohon.
Ja hän itsekin oli aina ajatellut:
kun oisi jalka kynnyksellä
toinen korjassa kosijan,
oisit päätäsi pitempi,
korvallista korkeampi.
Ja hän oli odottanut sitä hetkeä, niinkuin maamies odottaa hyvää vuotta
ja niinkuin lapset odottavat kesän tuloa:
vuotin kuin hyveä vuotta,
katsoin kuin kesän tuloa.
Nyt tuo toivottu hetki on tullut. Lähtö on nyt käsissä. Oli
tarpeellista varustaa nuorta naista tulevan elämän koettelemuksille.
Oli vanhempien ja ennen kaikkia äidin raskas velvollisuus tällä
hetkellä, jolloin sydän muutenkin tahtoi pakahtua, vielä johtaa mieleen
suruja ja mielikarvautta, joita tuleva elämä povessaan kantoi nuoren
emännän varalle. Ehkä äiti puhui omasta kokemuksestaan, ehkä hänen
ajatuksiinsa sisältyi useammankin eletyn elämän kokemus. Mutta kaikessa
tapauksessa: Tytär oli opastettava, ettei elämän kovuus pettymyksenä
lankeisi hänen osallensa.
Sattuvasti runo kuvaa, miten uudessa kodissa on kaikki oleva
toisenlaista:
toisin siellä torvet soivat,
toisin ukset ulvaisevat,
toisin vierevät veräjät,
sanovat saranarauat.
Nuori emäntä ei osaa toimia ja askaroida niinkuin talonväki odottaisi:
et osaa ovissa käyä,
veräjissä vieretellä
talon tyttären tavalla;
et tunne puhua tulta,
eikä liettä lämmitteä
talon miehen mieltä myöten.
Mutta vielä: kaikki ovat hänelle tylyjä, kaikki häntä arvostelevat ja
moittivat, kaikki etsivät hänessä huonoja puolia ja tuomitsevat:
appi haukkuvi havuiksi,
anoppisi ahkioksi,
kyty kynnysportahiksi,
nato naisien pahoiksi.
Hellyyttä ei kukaan hänelle osoita, mutta sen sijaan hän yllin kyllin
saa kokea
apen luista leukaluuta,
anopin kivistä kieltä,
ky'yn kylmiä sanoja,
na'on niskan nakkeloita.
Äiti tietää samalla, että ero ei tapahdu päiväksi tai pariksi, vaan
koko elinijäksi. Tytär menee pois ja hänen ja kodin välisten siteitten
täytyy katketa. Hänen ja entisen kodin täytyy vieraantua toisistaan.
Miten kauniisti kansanruno antaakaan äidin sanoa tuon syvätunteisen ja
monisäkeisen asian:
askelt' on piha pitempi,
kynnys hirttä korkeampi
sinun toiste tullessasi.
Eipä ihme, että morsian tätä kuunnellessaan tuli apealle mielialalle.
Mutta kun äiti ei enempää voi lapsensa mieltä synkistyttää, niin
sen tekee akka askarvaimo, talon ainoinen asuja, joka morsianta
itkettääkseen mitä mustimmilla väreillä kuvaa nuoren miniän asemaa.
Kuin kiduttamalla kiduttaakseen morsianta, hän purevasti uhuttelee jo
itkuun purskahtamaisillaan olevaa tyttöä:
kutti, kutti, neiti nuori,
käeten kävit tulehen,
tieten tervan keittehesen,
riensihit revon rekehen,
läksit karhun kantasille,
revon reessänsä veteä,
karhun kauas kannatella,
ikiorjaksi isännän,
aikaorjaksi anopin.
Läksit kouluhan kotoa,
piinahan ison pihoilta,
kova on koulu käyäksesi,
piina pitkä ollaksesi;
siell' on ohjat ostettuna,
varustettu vankirauat,
ei ketänä muuta vasten,
vasten on vaivaista sinua.
Sanoimme edellä, että neito ison kotona oli kuin kuningas linnassansa.
Toisenlainen on miniän asema:
niin miniä miehelässä,
kuin vanki Venäehellä.
Vasta sitten jos miniä olisi yliluonnollisen nopea toimissaan,
puikkelehtiva kuin savu tai kevyt kuin lehti askaroidessaan, silloin
vasta hän olisi talonväen mielestä hyvä:
äsken sie hyvä olisit,
äsken kerta kelpoaisit:
utuna ulos menisit,
savuna pihalle saisit,
lehtisenä lenteleisit,
kipunoina kiiättäisit.
Mutta ei sekään riittäisi. Vielä hänen tulisi olla tyytyväinen kuin
kala mykkä valittamatta koskaan, sirosuinen, vähäruokainen, valpas kuin
vesilintu:
piteä hänen pitäisi,
piteä, piloisen piian,
lohen mieli, kiiskin kieli,
lammin ahvenen ajatus,
suu sären, salakan vatsa,
meriteiren tieto saa'a.
Mutta tähän täytyy kaikkien vastata samoinkuin kansanrunokin:
et ole lintu lentäjäksi,
etkä lehti liehujaksi,
et kipuna kiitäjäksi,
savu saajaksi pihalle.
Tällaisen miniän aseman kuvauksen jälkeen ei ole enää liioiteltu se
askarvaimon tekemä loppupäätelmä kaikesta, mitä neito hyvää menettää ja
sijaan saa huonoa:
jo nyt vaihoit, minkä vaihoit,
vaihoit armahan isosi
appehen ani paha'an,
vaihoit ehtoisen emosi
anoppihin ankarahan,
vaihoit Viljon veljyesi
kyyttäniskahan kytyhyn,
vaihoit siskosi siviän
naljasilmähän natohon,
vaihoit liinavuotehesi
nokisihin nuotioihin,
vaihoit valkeat vetesi
likaisihin lietehisin,
vaihoit hiekkarantasesi
mustihin muraperihin,
vaihoit armahat ahosi
kanervikkokankahisin,
vaihoit marjaiset mäkesi
kaskikantoihin kovihin.
Ehkä tästä kaikesta kajastaa todellisen elämän ankara kokemus. Mutta
se on samalla selvä todistus siihen, että kansamme on ollut suuri
luonnon ihailija, kun se onnettomuuden itseään kohdatessa tahtoo
onnettomuutensa lausua esille luonnon kauneuden häviämisellä, kuten jo
alussa huomautimme.
Ei tunnu meistä suinkaan enää ihmeteltävältä, että morsiamen: suru
syämmelle panihe, vesi silmille vetihe ja että hän itkee rajusti,
runsaat, virtaavat kyyneleet. — Iloinen hääjuhla on kärjistynyt mitä
katkerimmaksi suruksi. Morsian, joka kiihkeimmin on tätä juhlaa
odottanut, odottanut hetkeä saada lähteä omaan uuteen kotiinsa,
näkeekin itsensä turvattomaksi, tunteekin lähtevänsä
kuin syksyisen yön sylihin,
keväisen kierän päälle.
Ja kun kansanruno saa kuvataksensa ihmissielun synkkyyttä, niin siihen
se käyttää kaikkein voimakkaimmat värinsä. Se tuntee silloin kuvaavansa
oman kansan pohjatunnetta.
Morsiamen mieltä voi verrata vain kaikkein mustimpiin esineihin:
tok' ei muut muretta tunne,
kanna kaihoista syäntä,
kuin kannan minä katala,
kannan mustoa muretta,
syäntä syennäköistä,
huolta hiilen karvallista.
Ja saadakseen oikein nähdä, miten surullinen mielensä on, morsian
ikäänkuin kysyy itseltään, minkälainen mieli on onnellisilla ihmisillä
ja vastaa siihen:
niin on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus,
kuin keväinen päivän nousu,
kevätaamun aurinkoinen.
Ja kun hän sitten tähän vertaa omaa mielialaansa, niin hänen täytyy
tunnustaa, että hänen sydämensä
on kuin laaka lammin ranta,
kuin pimeä pilven ranta,
kuin syksyinen yö pimeä,
talvinen on päivä musta,
viel' on mustempi sitäkin,
synkeämpi syksy-yötä.
Ja itsestään hän sanoo:
olen kuin alli aallokossa,
tavi laajalla lahella,
uiessa vilua vettä,
vettä jäistä järkyttäissä.
Ja niille, jotka arvelevat, ettei hänellä hupakolla olisi ollenkaan
huolia eikä raskaita ajatuksia, hän vastaa:
enemp' on minulla huolta,
kuin on koskessa kiviä,
pajuja pahalla maalla,
kanervia kankahalla.