Ensimmäinen kohtaus.
Sisilia. Vierashuone Leonteen hovilinnassa.
(Camillo ja Archidamus tulevat.)
ARCHIDAMUS.
Jos joskus, Camillo, satutte Böhmissä käymään samanlaisessa toimessa,
kuin mikä nyt on minun virkaintoni liikkeelle pannut, niin saattepa,
kuten sanoin, nähdä, että suuri on erotus meidän Böhmin ja teidän
Sisilian välillä.
CAMILLO.
Luulenpa, että ensi kesänä Sisilian kuningas aikoo Böhmin kuninkaalle
maksaa velkansa ja käydä vuorovierailulla.
ARCHIDAMUS.
Vaikka vieraanvaramme tuottaakin meille häpeätä, niin on kuitenkin hyvä
tahto puolustuksenamme; sillä tosiaankin --
CAMILLO.
Mitä joutavia!
ARCHIDAMUS.
Toden totta, puhun täydestä sydämmestä: me emme voi sellaisella
loistolla -- niin suurenmoisella -- en tiedä kuinka sanoa. --
Pitänee antaa teille unijuomaa, että aistinne eivät tajuaisi
puutteellisuuttamme, eivätkä meitä ainakaan moittisi, jos eivät
kehuakaan saattaisi.
CAMILLO.
Liian kalliisti maksatte vapaaehtoisen tarjon.
ARCHIDAMUS.
Uskokaa minua, minä puhun niin kuin tietoni käskee ja niin kuin suoruus
vaatii.
CAMILLO.
Sisilia ei milloinkaan voi Böhmille osoittaa liikaa ystävyyttä. He
kasvoivat yhdessä lapsina, ja silloin heihin juurtui keskinäinen
rakkaus niin suuri, että sen nyt täytyy aluvia työntää. Sitten kuin
kypsynyt arvo ja kuninkaalliset velvollisuudet erottivat heidät
toisistaan, ovat he, vaikk'ei itse kohdastansa, kuitenkin
kuninkaallisten edustajien kautta yhtyneet vaihtamaan lahjoja, kirjeitä
ja ystävällisiä lähetyksiä, niin että erilläänkin ollen ovat näyttäneet
yhdessä olevan, paiskanneet kättä ikäänkuin pohjattoman syvyyden ylitse
ja syleilleet toisiaan ikäänkuin vastakkaisten ilmain ääriltä. --
Jumala heidän ystävyyttään varjelkoon!
ARCHIDAMUS.
Luulenpa ettei maailman pahuus eikä mikään voi sitä muuttaa. Teille
tuottaa sanomatonta iloa nuori Mamillius prinssinne; hän on
toivehikkain nuorukainen, minkä ikänäni olen nähnyt.
CAMILLO.
Minulla on samat hyvät toiveet hänestä kuin teilläkin. Hän on
erinomainen lapsi, hän oikein virvoittaa alamaista ja lohduttaa vanhaa
sydäntä. Ne, jotka sauvain nojassa kulkivat, ennen kuin hän oli
syntynyt, toivovat elävänsä siksi, että näkisivät hänet miehenä.
ARCHIDAMUS.
Kuolisivatko he muuten mielellään?
CAMILLO.
Varmaankin, jos ei heillä olisi muuta syytä toivoa pitempää elämää.
ARCHIDAMUS.
Jos ei kuninkaalla olisi poikaa, mielisivät he sauvain nojassa käydä,
kunnes hän saisi pojan.
(Poistuvat.)
Toinen kohtaus.
Seutu sama. Juhlahuone hovilinnassa.
(Leontes, Polyxenes, Hermione, Mamillius,
Camillo ja seuralaisia tulee.)
POLYXENES.
Vetisen kuun jo paimen yhdeksästi
On nähnyt vaihtuvan sen jälkeen kuin
Jäi meiltä valtaistuin tyhjillensä;
Ja saman verran aikaa kiitoksetkin
Ne meiltä veis, ja sittenkin me velkaan
Ikuiseen jäisimme. Siis niinkuin nolla,
Jok' oikean saa paikan, samoin minä
Yhdellä "kiitän" kertaan monta tuhatt'
Edellä käypää.
LEONTES.
Säästäkäätte kiitos
Lähtöönne asti.
POLYXENES.
Huomenna on lähtö.
Kotona jotain varon tapahtuneen
Poiss' ollessani, varon vinhan tuulen
Siell' yltyvän, jok' ajaa huudahtamaan:
"Niin kävi, paha kyllä". Sitä paitse
Liiaksi teitä vaivaan.
LEONTES.
Pääni pidän,
Sit' ette käännä.
POLYXENES.
Lähteä mun täytyy.
LEONTES.
Vain viikko vielä.
POLYXENES.
Ei, ei, huomenna.
LEONTES.
No, aika tasan siis; ja sitä vastaan
Ei inttämistä.
POLYXENES.
Älkää kiusatko!
Ei toista ketään maailmassa, joka
Mun valtaa niin kuin te; niin kävis nytkin,
Jos vaatis sitä tarve, vaikka kohta
Mun täytyisikin kieltää. Toimet kotiin
Mua käskevät; jos estätte nyt mua,
Niin vitsaust' on mulle rakkautenne,
Ja jäämiseni rasitusta teille;
Sen vältän näin: hyvästi, veliseni!
LEONTES.
Kuningatarko mykkä? Puhukaa.
HERMIONE.
Ma aioin vaiti olla, kunnes teille
Hän vannoisi, ett'ei hän jäisi. Liiaks
On pyyntönnekin mieto; sanokaatte:
Böhmiss' on kaikki hyvin, tieto sieltä
Vast' ikään tänne sai; se sanokaa,
Niin aseet hältä riisutte.
LEONTES.
Niin oikein.
HERMIONE.
Jos poikaans' ikävöi hän, se syy kelpaa;
Mut sanokoon sen siis ja matkaan menköön.
Jos sen hän vannoo vain, ei saa hän jäädä,
Ajamme hänet täältä värttinöillä.
(Polyxeneelle.)
Kuninkaallista seuraanne vain viikoks
Anoa rohkenen. Kun teille Böhmiin
Mun tulee mieheni, täys häll' on valta
Viivähtää kuukaus yli lähtöpäivän,
Ja kuitenkaan en kellon naksausta
Vähemmin lemmi sinua, Leontes,
Kuin mikään vaimo miestään. -- Jäättehän?
POLYXENES.
En.
HERMIONE.
Jäättepä.
POLYXENES.
En, totta vie, en voi.
HERMIONE.
Vai "totta vie". Se vala suurt' ei paina.
Mut minä, vaikka valallanne tähdet
Radaltaan syöksisitte, minä sanon:
"Te jäätte, totta vie". Niin, jäättehän?
Vaimonko "totta vie" ei yhtä voipa
Kuin miehen? Jäättehän? Jos teille mieluump'
On olo vankina kuin vierahana,
Niin lähteissänne saatte ruoan maksaa
Ja kiitoksista pääsette. No, vastaus:
Vanki vai vieras? Toinen taikka toinen,
Niin, totta vie!
POLYXENES.
Siis mieluisemmin vieras.
Vankina olo rikost' olettaa,
Jot' ei niin helppo ole minun tehdä
Kuin teidän kostaa.
HERMIONE.
Vanginvartijanne
En ole siis, vaan hyvä emäntänne.
Kas niin, nyt urkin poikajuonianne,
Mun mieheni ja teidän; oli teissä
Kai veitikoita?
POLYXENES.
Kaunis kuningatar,
Kaks velikultaa, joilla muut' ei huolta,
Kuin ett' on taaskin päivä huomispäivä
Ja että poikuutt' ikuisesti kestäis.
HERMIONE.
Mun mieheni kai teistä oli pahin?
POLYXENES.
Me niinkuin kaksoisvohlat auringossa
Hypimme, toisillemme määkyen.
Viatont' oli viattoman leikki,
Pahuuden oppi outo oli meille,
Ei moista uneksittukaan. Jos näin me
Elelleet oisimme, ja heikko henki
Verestä kuumast' ei ois yltyyn noussut,
Niin taivahalle uljaast' olisimme
Vastanneet: "syyttömät"; -- niin, ottamatta
Perintävikaa lukuun.
HERMIONE.
Kompastuitte
Siis myöhemmin?
POLYXENES.
Oo, hurskas rouva, sitten
Se tuli kiusaus; tähän hullausaikaan
Mun siippan' oli, nähkääs, laps, eik' ollut
Kisakumppaninkaan silmä kauneuttanne
Äkännyt vielä.
HERMIONE.
Herra varjelkoon!
Siksensä johtopäätös! Perkeleiksi
Sanotte muuten vaimonne ja minut.
Vaan lisää! Synneistä, jotk' aikaan saimme,
Vastaamme me, jos meidän kanssa teitte
Ens' syntinne ja meidän kanssa yksin
Rikosta jatkoitte ja ette muiden
Kuin meidän kanssa hairailleet.
LEONTES.
Sa voitit?
HERMIONE.
Hän jää.
LEONTES.
Ei minun pyynnöstäni jäänyt.
Hermione, puhunut et ole koskaan
Noin hyvin.
HERMIONE.
Enkö koskaan?
LEONTES.
Kerran vainen.
HERMIONE.
Kuin? Kahdesti? No, milloin ensi kerran?
Kehuilla syöttäin, lihoittakaa meitä
Kun aljoelukkaa: yks hyvä teko,
Mi maineetonna kuolee, sikiöitään
Tuhansin tappaa. Palkkamme on kiitos;
Pikemmin hellin muiskuin tuhat virstaa
Meit' ajatte, kuin ruoskall' askeltakaan
Mut asiaan: mun viime hyvä työni
Tää pyyntö oli; mikä ensimmäinen?
Vanhempi sill' on sisar, niinkö totta?
Oi, jospa olisi sen nimi Armo.
Vain kerran ennen hyvin puhuin, -- milloin?
Sanokaa, kuulla halaan.
LEONTES.
No niin, silloin
Kuin kolme vitkaa kuuta tuskaan hivui,
Ennenkuin valkokätes tarjosit
Ja lempes annoit mulle; sanoit silloin:
"Ijäksi sinun".
HERMIONE.
Armo todellakin.
Kas vaan, puhunut kahdest' olen hyvin:
Ens kerrall' ijäks jalon miehen voitin,
Toisella vähäks aikaa ystävän.
(Tarjoo kätensä Polyxeneelle.)
LEONTES (syrjään).
Tulista, liian tulista!
Likeinen ystävyys likentää verta.
Mun mieltän' ahdistaapi, sydän hyppii,
Mut ei vaan ilosta. Tuo mairittelu
Viatont' olla voi; sen liika vapaus
Voi hyvyytt', auliutt', ystävyyttä olla
Ja siivolt' aivan näyttää, -- niinpä kyllä.
Mut käden kutkutus, ja sormittelu
Tuo tuommoinen, ja kiekaileva hymy,
Kuin peilist' opittu, ja huokaus raskas,
Kuin hirven, joka torven sointiin kuolee!
Ei, lepertely tuo se ei tee hyvää
Ei sydämmen, eik' otsankaan. -- Mamillius,
Oletko poikan'?
MAMILLIUS.
Olen, isä.
LEONTES.
Niinkö?
Niin, käpyni, niin! Kah! Noessako nenäs?
Se, sanotaan, on minun malliseni.
Tulehan, pyyhin turpas -- ei, ei, nenäs:
Härillä, vasikoilla, mullikoilla,
Niill' ompi turpa. -- Yhä kopeloi hän
Tuon miehen kättä! -- Kuules, virkku vaska!
Oletko vaskani?
MAMILLIUS.
Jos tahdot, isä.
LEONTES.
Jos sulla ryhmy-otsa ois ja sarvet,
Ilmetty poikani sa oisit. Meidän
Sanovat olevan kuin kaksi munaa;
Niin vaimot väittää, kaikkia ne väittää.
Mut vaikka petollista oisi kaikki
Kuin suru silattu, kuin ves' ja tuuli,
Ja petollista kuin sen arpapeli,
Jok' omastaan ei toisen omaa tunne,
Niin tott' on poika näköiseni. -- Tule,
Luo minuun sinisilmäs, sulo lapsi,
Aarteeni, lihani! Voiko äitis? -- Tokko? --
Hekuma! kohti ydintä sä tähtäät;
Mahdolliseksi mahdottoman teet
Ja unelmissa virut. -- Kuinka vois hän?
Sa yhdess' oleettoman kanssa toimit
Ja tyhjään liityt; luultavaa siis, että
Yht' olet jonkin kanssa; olet varmaan,
Ja luvallista enemmän, -- sen tunnen,
Sen tunnen niin, ett' aivot siitä potee
Ja otsa kuortuu.
POLYXENES.
Mik' on kuninkaan?
HERMIONE.
Kovinpa rauhaton.
POLYXENES.
Kuningas hyvä,
Kuink' ompi laita, veliseni?
HERMIONE.
Näyttää
Kuin tuskan pilvet peittäis otsanne.
Vihanko merkki?
LEONTES.
Ei, ei, todestaan.
Useinpa luonto heikkouttaan näyttää
Ja hellyyttään, ja kylmäverisempäin
Pilaksi joutuu. Tuossa kun tuon pojan
Tarkastin kasvoja, niin oli niinkuin
Kakskolmatt' oisin vuotta nuoremp' ollut,
Avoimin säärin, yllä samettinen.
Vihanta tanttu, vyöllä miekka tylppä.
Ett'ei se miestään purisi ja vaaraa
Sais aikaan, niinkuin useinkin nuo hemmut.
Kuink' olin mielestäni nyt tuon vesan,
Tuon kyysän näköinen, tuon herrastyngän! --
Mies, hyvänäskö pidät korvapuustin?
MAMILLIUS.
En, minä tappelen.
LEONTES.
Vai niin! No niin,
Mies elää onnellansa! -- Veliseni,
Noin rakasko on pikku prinssis sulle
Kuin mulle tää?
POLYXENES.
Hän tuolla kodiss' ompi
Iloni, rattoni ja aatokseni,
Vuorottain ystävä ja vihollinen,
Soturi, norkko, ministeri, kaikki.
Lyhentää talvipäiväks suvipäivän,
Jokeltain poies houreet, jotka muuten
Pilaisi veren.
LEONTES.
Täällä sama toimi
On tällä myös. Me kahden kävelylle
Nyt käymme; teill' on tärkeämpää tointa. --
Hermione, lempeäs mua kohtaan näytä
Myös veljellemme; kallein olkoon halpaa.
Sun ja tuon pikku perhon jälkeen hän on
Sydäntäni lähin.
HERMIONE.
Jos meit' etsitte,
Niin puistoss' ollaan. Varrommeko siellä?
LEONTES.
Halunne mukaan tehkää; teidät löydän,
Jos ilmoill' olette. -- (Syrjään.) Nyt minä ongin,
Vaikk' ette huomaa, mihin siiman heitin.
Kas niin, kas niin!
(Tarkastelee Polyxenesta ja Hermionea.)
Kas, kuinka nokkaa, suuta
Hän tuolle kurkoittaa, ja vaimon julkeutt'
Aseenaan käyttää hyvää miestään vastaan!
(Polyxenes, Hermione ja seuralaiset poistuvat.)
He ovat poissa! Varpain, kynsin, hampain,
Sormin ja sarvin kannattaa saan aisaa!
Käy, poika, leikkimään; sun äitis leikkii;
Ja minä leikin, mutta hölmön osaa,
Ja leikin loppu vihellys on hautaan,
Ja kuolonkelloina on pilkan nauru. --
Leikitse, poika! -- Aisaa kannatettu
On ennenkin, sen tiedän; mont' on miestä --
Nyt tällä haavaakin, kun siitä puhun --
Jotk' eukkoansa halaa, tietämättään
Ett' tokehessa salaa naapuri
On kalastellut, herra Silivili,
Läheinen naapuri. Se lohduks ompi,
Ett' ovet muillakin noin tahtomatta
On seljällään. Jos toivon heittäis kaikki,
Joilt' eukot kompastuu, niin hirttäjäsi
Mies joka kymmenes. Eik' auta mikään!
Tuhoova kiimatähti vallall' on
Ja pohjat, idät, etelät ja lännet
Se hallitsee; ja loppupäätös ompi:
Ei kohdull' ole salpaa, piru vieköön:
Vihollisen se antaa tulla, mennä
Kiluineen, kaluineen. Tää tauti meissä
On tuhansissa, vaikka salass' on se. --
No, poika?
MAMILLIUS.
Teidän näköisenne lienen.
LEONTES.
Niin, kiitos Herran! -- Kuin? Camillo täällä?
CAMILLO.
Niin, herrani.
LEONTES.
Käy leikkimään, Mamillius!
Sin' olet kelpo verta. --
(Mamillius poistuu.)
No, Camillo,
Tuo armollinen herra jääkin tänne.
CAMILLO.
Työt' oli saada ankkur' iskemään;
Kun te sen viskasitte, ei se purrut.
LEONTES.
Sen huomasit?
CAMILLO.
Hän teidän pyynnöstänne
Ei jäänyt; syyksi sanoi tärkit toimet.
LEONTES.
Sen huomasit? -- Tilani tunnetaan jo;
Supistaan, kuiskaillaan: "Sisilia on --
Niin, tiedättehän". Niiks on tullut, että
Mun täytyy moista kuulla. -- Kuinka jäi hän?
CAMILLO.
Kun hyvä kuningatar häntä pyysi.
LEONTES.
Kuningatar, niin! Hyvä tässä sopis,
Mut nyt on niin, ett'ei se sovi. Onko
Muut ovelat sen hoksanneet kuin sinä?
Sull' äly on kuin sieni: sisääns' imee
Enemmän kuin muut pölkkypäät. Sen onko
Vaan tarkkapäiset tajunneet, ne, joilla
Kalua kalloss' on? Ei tyhmät kollot
Hämyä jutust' ole saaneet? Niinkö?
CAMILLO.
Jutusta? Selväähän on, että Böhmi
Ei vielä lähde.
LEONTES.
Mitä?
CAMILLO.
Viel' ei lähde.
LEONTES.
Mut miks'ei?
CAMILLO.
Tyydyttääkseen teitä, herra,
Ja kuningatarta.
LEONTES.
Vai tyydyttääkseen!
Kuningatarta tyydyttääkseen! -- Hyvä!
Camillo, sydämmeni ajatukset,
Salaiset neuvonikin sulle uskoin.
Kuin pappi poveni sa perkasit,
Ja parattuna luotasi ma lähdin.
Mut suoruutes -- se, mikä siltä näytti, --
Petosta oli.
CAMILLO.
Varjelkohon Luoja!
LEONTES.
Niin kyllä: sin' et ole rehellinen,
Tai jos sit' oletkin, niin pelkur' olet,
Rehellisyyden rampautat ja siltä
Häkäytät vauhdin; taikka työssäs veltto
Olet palvelija, johon olen pannut
Vakavan turvani; tai hupsu, joka
Menetetyksi pelin näet ja rahat
Ja pilana sen pidät.
CAMILLO.
Hyvä herra,
Voin olla veltto, pelkuri ja hupsu;
Ken näistä vioist' on niin vapaa, ettei
Sen pelkuruus ja velttous ja hupsuus
Maailman moniss' askareissa joskus
Pujahda ilmi. Teidän toimissanne
Jos milloinkaan ma tieten olin veltto,
Niin hupsuutt' oli se; jos ehdoin tahdoin
Ma hupsuttelin, niin se velttoutt' oli
Kun loppua en aatellut; jos tehdä
Sit' arastelin, josta varoin vaaraa,
Ja jonka seuraus laiminlyömisestä
Mua soimas, niin se pelkuutt' oli, jost' ei
Lie vapaa viisainkaan. Siis luvallista
On moinen heikkous, johon takertuupi
Rehellisyyskin. Mutta suvaitkaatte
Puhua suoraan; rikostani silmiin
Mun suokaa katsella; jos silloin kiellän,
Niin syytön olen.
LEONTES.
Etkö ole nähnyt, --
Oletpa niin, jos aisan pontta paksump'
Ei ole silmämunas, -- taikka kuullut --
Näin päivänselväst' asiast' ei vaiti
Voi huhu olla, ei, -- tai ajatellut, --
Ken tät' ei aattele, on aatospaitti, --
Ett' uskoton on vaimoni? Jos myönnät,
Ja julkeast' et kiellä, ett' on sulla
Ajatus, silmät, korvat, -- sano ett' on
Livakka vaimoni, niin, kiimaisempi
Kuin piika-lutus, jonk' on ihat alttiit
Jo ennen vihkivalaa. Vastaa, myönnä!
CAMILLO.
En voisi kuulla, heti kostamatta,
Kuningatartani noin soimattavan.
Kautt' elämäni, puhett' en noin halpaa
Teilt' odottaisikaan; sen toistaminen
Ois synti yhtä hirveä kuin rikos.
Jos se on tosi.
LEONTES.
Onko kuiske tyhjää?
Ja posken hierto poskeen? nokan nokkaan?
Lipovat suutelukset? syvä huokaus
Keskellä naurun tyrskää? -- varma merkki
Uskottomuuden, -- jalkain kihnuttelu?
Sopissa hiipiminen? Toivo, että
Kuluisi aika, tunti minuutiksi
Ja päivä yöksi? että umpi-sokot
Kaikk' oisivat pait he, jott' irstaella
Sopisi näkymättä? Sekö tyhjää?
Haa! Silloin mailma kaikkineen on tyhjää.
On taivaslaki tyhjää, Böhmi tyhjää,
Vaimoni tyhjää, itse tyhjyys tyhjää,
Jos tää on tyhjää!
CAMILLO.
Koittakaatte, herra,
Tuo houruluulo poistaa aikanansa;
Se vaarallist' on.
LEONTES.
Olkoon, se on tosi.
CAMILLO.
Ei, herra, ei!
LEONTES.
Mut on. Sa valheit' ajat,
Niin valheita, sen sanon; sua vihaan.
Älytön orja olet, tyhmä pöllö
Tai liukas liehakko, jok' ihantelet
Hyvää ja pahaa yhtä suopein silmin.
Jos vaimollain niin saastunut ois maksa
Kuin elämä, ei eläis hietalasin
Hän juoksemaa.
CAMILLO.
Ken hänet saastutti?
LEONTES.
Hm!
Tuo, jonka kaulassa kuin muistoraha
Hän riippuvi, tuo Böhmi; -- oo, jos taatut
Mull' olis miehet, jotka näkisivät
Mun kunniassan' omaa etuansa,
Ominta hyötyään, he toimisivat
Niin, että tuosta toimest' oisi loppu.
Ja sinä, hänen juomanlaskijansa,
Sa, jonka nostin halpuudesta arvoon
Ja joka häpeäni näet niin selvään,
Kuin taivas näkee maan ja maakin taivaan,
Sä voisit höystää maljan, joka ijäks
Ummistais vihamieheltäni silmät;
Mua virvoittais se rohto.
CAMILLO.
Voisin kyllä;
Mut ankaraa en rohtoa ma käyttäis,
Vaan vitkaan hivuttavaa, jok' ei tehoo
Niin tuimasti kuin myrkky. Mut en usko
Ett' tahraa moist' on kuningattaressa,
Jot' itse majesteetin maine turvaa.
Rakastin teitä --
LEONTES.
Hornaan arveluines!
Mua luuletko niin hupsuksi, niin hulluks,
Ett' etsin huvikseni moista tuskaa,
Ryvetän valkovuoteeni, -- jok' unta
Tuo puhtaana, mut tahrattuna polttaa
Kuin okaat, nokkoset ja ampiaiset, --
Sokaisen kruununprinssin veren -- jonka
Omaksen' uskon, omanani lemmin --
Vain syyttä, suotta? Tekisinkö moista?
Ken ois niin pöllö?
CAMILLO.
No niin, uskon teitä,
Ja Böhmin täältä laitan, ehdoll' että
Kun poiss' on hän, te kuningattarelle
Aseman hälle tulevan taas suotte,
Poikanne tähden etenkin, ja ett'ei
Tutuissa hoveissa ja liittomaissa
Sais kielikellot valtaa.
LEONTES.
Tien sa neuvoit,
Jonk' itsekin jo valita ma aioin.
Liata hänen kunniaans' en tahdo.
CAMILLO.
Arvoisa kuningas,
Menkäätte siis, ja -- katse kirkkahana
Kuin vieraspidoiss' aivan -- puhutelkaa
Kuningatartanne ja böhmiläistä.
Min' olen hänen juomanlaskijansa;
Jos terveellistä juomaa saa hän multa,
En tahdo olla miehiänne.
LEONTES.
Hyvä!
Tee se, niin puolet sydäntäni saat;
Jos et, niin omas halkaiset.
CAMILLO.
Ma teen sen.
LEONTES.
Tekeydyn iloiseksi, kuten neuvoit.
(Menee.)
CAMILLO.
Oi, kuningatar raukka! -- Mutta kuink' on
Itseni laita? Myrkyttää mun pitää
Tuo hyvä Polyxenes; muut' ei syytä
Kuin kuuliaisuus herralleni, hälle,
Jok' itseänsä vastaan kapinoipi
Ja samaa vaatii seuraltaan. -- Tuo teko
Ylentää voisi; -- vaikka tuhansin
Niit' olis, jotka voideltujen murhast'
On arvoon nousseet, min' en sitä tekis.
Kirotkoon konnakin sen, kosk' ei moista
Lie kiveen, vaskeen, päärmään pantu! Hovi
Mun täytyy jättää: jos sen teen tai en,
Niin menee kaula. Onnen tähti, koita!
Kah, tuoss' on Böhmi!
(Polyxenes tulee.)
POLYXENES.
Kummaa! Horjumassa
Jo tääll' on suosioni. Puhumaton! --
Camillo, terve!
CAMILLO.
Terve, majesteetti!
POLYXENES.
Mit' uutta hovista?
CAMILLO.
Ei erityistä.
POLYXENES.
Kuningas on sen näköinen, kuin oisi
Maa-alan kadottanut yhtä rakkaan
Kuin oma henki. Kohtasin juur' hänet.
Tervehdin niinkuin tapa on, mut hänpä
Pois käänsi päänsä, muikisteli suutaan
Halveksivasti, riensi pois ja jätti
Mun miettimähän syytä, mikä moisen
Lie muutteen tuonut.
CAMILLO.
Sit' en tietää tohdi.
POLYXENES.
Et tohdi? Kuin? Sä tiedät, vaan et tohdi
Sanoa sitä mulle? Niin se on;
Sill' itselles sen sanot, minkä tiedät,
Et sanokaan: "en tohdi". Oi, Camillo,
Sun muotos muuttunut on niinkuin peili,
Joss' itseni ma näen muuttuneena.
Mua koskenee tuo muutos siis, kosk' on se
Minutkin muuttanut.
CAMILLO.
On jokin tauti,
Jok' iskee muutamiin; en tiedä, mikä
Se tauti on, mut teist' on tarttunut se,
Vaikk' olettekin terve.
POLYXENES.
Minustako?
Mun silmäni ei ole basiliskin;
Tuhansiin olen katsonut ja katseen'
On tehnyt hyvää, tappanut ei ketään.
Camillo, ylimys sa olet, lisäks
Kokenut tietomies, -- jok' yhtä paljon
Ylimyst' ylentää kuin isän jalo
Perintönimi, -- pyydän, ilmaise,
Jos jotain tiedät, jonka tieto hyödyks
Vois olla mullekin; sit' älä peitä
Vait'olon kätköön.
CAMILLO.
Vastata en tohdi.
POLYXENES.
Minusta tarttunut, vaikk' olen terve?
Mun täytyy tietää se. -- Camillo, kuule:
Rukoilen kautta kaiken, mihin miestä
Velvoittaa kunnia -- ja tämä pyyntö
Ei ole mikään halpa -- ettäs sanot,
Mink' arvaat tuhon mua väijyvän,
Se onko lähellä vai etähällä,
Kuink' estää sitä voi, jos voi; jos ei,
Mitenkä sitä kestää.
CAMILLO.
Sanon sen,
Kun kunniaani vetoo mies, jok' itse
On kunnon mies. Siis kuulkaa neuvoni,
Jot' yhtä joutuun tulee noudattaa,
Kuin sanoa sen ehdin; muuten meillä
Pää vaarass' on ja henki kaupan.
POLYXENES.
Sano!
CAMILLO.
Mun määräsi hän teidät murhaamaan.
POLYXENES.
Ken määräsi?
CAMILLO.
Kuningas.
POLYXENES.
Mistä syystä?
CAMILLO.
Hän luulee, jopa vannookin sen varmaks,
Ikäänkuin nähnyt ois tai itse teillä
Apuna ollut, -- että ilkityötä
Olette tehnyt kuningattarelle.
POLYXENES.
Myrkkyiseks silloin hyytyköhön visvaks
Sydänvereni, ja nimeni sen nimeen
Nivottakohon, joka petti Parhaan!
Maineeni puhtain tulkoon löyhkäks, jota
Jo kaukaa tylsimmänkin aisti kammoo.
Näköni inhon tuottakoon ja kauhun
Kuin iljettävin rutto, mit' on nähty
Tai koskaan kuultu.
CAMILLO.
Vannokaatte vaikka
Jok' ainokaisen taivaan tähden kautta
Ja kaiken niiden tenhon, ennen voitte
Te kieltää meren kuulemasta kuuta
Kuin valoin järkyttää tai neuvoin kaataa
Tuot' epäluulon linnaa, jonka perus
On hänen uskonsa ja joka kestää
Niin kauan kuin hän itse.
POLYXENES.
Mikä syynä?
CAMILLO.
En tiedä, mutta varmaan vaaraa taatump'
On karttaa kuin sen syytä tiedustella.
Siis, -- jos te luotatte mun kunniaani,
Mi tässä ruhoss' asuu, jonka voitte
Mukaanne pantiks ottaa, -- pois tän' yönä!
Ma tiedon siitä miehillenne kuiskaan
Ja kaksittain heit' eri teitä päästän
Kaupungist' ulos. Teidän turvihinne
Jää oma onneni; se täällä nyt on
Jo menetetty. Älkää epäröikö!
Kautt' isieni kunnian: totta puhun.
Mut sitä tutkimaan jos tänne jäätte.
Niin minä teit' en varro; eikä teillä
Tääll' olo liene taatumpi kuin sillä,
Jonk' itse kuningas on tuominnut ja
Telattavaksi vannonut.
POLYXENES.
Sua uskon.
Jo hänen kasvoistansa sydän kuulti.
Kätesi mulle; oppaakseni lähde,
Niin paikkas mua lähinnä on aina.
Purjeiss' on laivat; kaksi päivää lähtöön
On väki ollut valmiina. -- Tuo koskee,
Tuo luulevaisuus kallist' olentoa.
Se yhtä suuri on, kuin hän on kaunis,
Ja yhtä hillitön kuin mies on voipa,
Ja kahta karvaammaksi tehnee koston
Se luulo, että häväissyt on häntä
Mies, joka aina hänt' on kunnioinnut.
Mun valtaa pelko. Onneksi tää päätös
Minulle olkohon ja lohduks tuolle
Jalolle olennolle, joka syyttä
Miehensä luuloiss' on. Camillo, tule:
Sua niinkuin isää kunnioitan, jos
Viet hengissä mun täältä. Paetkaamme!
CAMILLO.
Mun arvoni se mulle aukaiseepi
Kaupungin kaikki portit. Suvaitkaa vaan
Ajasta ottaa vaari. Lähtekäämme.
(Poistuvat.)