Vieras odotti hetkisen, ennenkuin hän vastasi: "On ollut rikkaita, jotka
ovat tahtoneet liittyä meihin. Oli kerran nuori mies, ja kun hän kuuli
ehdot, meni hän pois murheissaan, sillä hänellä oli paljon omaisuutta."
Taas tuli hetken hiljaisuus.
"Onko siitä pitkä aika, kun tuo yhtiö perustettiin?" kysyi Peter.
"Ei ole yhtään olentoa elossa, joka voisi sen iän määrätä," sanoi
vieras. "Täällä maan päälläkin se alkoi silloin, kun nämä vuoret vielä
olivat nuoria, kun nuo levät tuskin olivat alullakaan kallioilla ja
ihminen kohottautui vaivaloisesti ylöspäin, koska hänen jänteensä vielä
olivat heikot. Noina päivinä, joita ihmiset eivät enää ota lukuunkaan,
toiset ihmiset nälkäisinä söivät toisten lihaa, sillä se oli heistä
hyvää. Niinä päivinäkin tapahtui, että oli yksi nainen, jonka pää oli
ylempänä toisia ja ajatus terävämpi toisten ajatuksia, ja kun hän nyppi
lihaa ihmiskallosta, hän rupesi miettimään. Ja tapahtui sitten
seuraavana iltana, kun miehet olivat koolla valkean ympäri ruvetakseen
syömään, että hän hiipi pois, ja kun miehet menivät puun luo, johon uhri
oli sidottu, oli se kadonnut. Ja he huusivat toisilleen: '_Hän_,
ainoastaan _hän_ sen on tehnyt, hän joka aina sanoi: Minä en pidä
ihmislihasta, ihmiset ovat liian paljon minun kalttaisiani, en voi niitä
syödä! Hän on hullu,' huusivat he, 'tappakaamme hänet!' Ja silloin,
noina himmeinä, hämärinä aikoina, joita ihmiset eivät enää ota
lukuunkaan, joita he tuskin uskovat olleiksikaan, tuo nainen kuoli.
Mutta muutamien miesten ja naisten aivoissa oli syttynyt uusi ajatus. He
sanoivat: 'Emme mekään tahdo syödä häntä. Ihmisliha ei maistu hyvälle.'
Ja sen perästäkin, kun padat olivat täynnä ihmislihaa, nämä seisoivat
syrjässä, ja puoli heimoa söi ihmislihaa, mutta toinen puoli ei syönyt.
Vuosien kuluttua ei kukaan enää sitä syönyt.
Ja niinäkin päivinä, joita ihmiset eivät enää ota lukuun, kun ihminen
helposti kyyristyi kävelemään nelinryömin, oli meikäläisiä maan päällä.
Ja jos tahdot tietää salaisuuden, ilmoitan, että ennenkuin ihminen astui
maan päällä, niinä päivinä, jolloin dicynodontti ja merihirviö, jota ei
ole olemassa muualla kuin haudattuna kiveen, kutsui rakastaen
puolisoaan, ja linnut, joiden jäljet näkyvät kallioissa, lentelivät
auringonpaisteessa iloisesti laulaen ja huudellen toinen toistaan, --
niinäkin päivinä, jolloin ihmistä ei ollut, oli tämän kuningaskunnan
aamurusko alkanut häämöittää maan päällä. Ja yhä vielä auringon
noustessa ja laskiessa ja tähtien kierrellessä avaruudessa, meidän
lukumäärämme kasvaa kasvamistaan."
Vieras nousi valkean äärestä ja seisoi suorana. Hänen ympärillään ja
hänen takanaan oli pimeys.
"Koko maa on meidän. Ja se päivä on koittava, jolloin tähdet,
katsellessaan alas tähän pyhään maahan, eivät näe pilkkuakaan, joka
olisi kosteana ihmisverestä, jonka hänen lähimmäisensä on vuodattanut.
Aurinko on nouseva idässä ja laskeva lännessä, luoden valoaan yli koko
tämän pienen pallon, mutta se ei ole missään näkevä ihmistä toisen
ihmisen sortamana. Heidän pitää miekkansa vannaaksi tekemän, ja
keihäänsä viikatteeksi, sillä ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa
vastaan miekkaansa nostaman, eikä silleen tottuman sotimaan. Ja
ohdakkeen asemesta on nouseva havupuu, ja orjantappuran asemesta on
nouseva myrttipuu, ja ihminen ei ole musertava ihmistä koko tällä
pyhällä maalla. Huomispäivän aurinko on nouseva," sanoi vieras, "ja
noille synkille kallioille on valo loistava, niin että kaikki kukkulat
kimaltelevat sen säteissä. Auringon nousu ei ole varmempi kuin tuon
uuden päivän koitto. Ja minä sanon sinulle, että myöskin tässä maassa,
jossa me nyt seisomme, jossa tänä päivänä haavoitettujen huudot ja
koston kiroukset kajahtelevat, myöskin täällä, tässä maassa, jossa mies
hiipii salaa haavoittamaan vihollistaan pimeässä, ja jossa tynnörin
alasta kultamaata maksetaan tuhannen sielua ja kiiltävästä loasta puoli
kansakuntaa, ja jossa kotkat lihoovat ihmislihasta -- tässäkin maassa se
päivä on kerran koittava. Minä sanon sinulle, Peter Simon Halket, että
juuri tällä kohdalla, jossa nyt seisomme, on kerran kohoava temppeli.
Ihmiset eivät kokoonnu siihen palvelemaan sitä, joka eroittaa, vaan he
seisovat vieretysten, valkoiset ja mustat, vieraat ja maan asukkaat, ja
se paikka on oleva pyhä, sillä ihmiset tulevat sanomaan: Emmekö me ole
veljiä ja yhden Isän lapsia?"
Peter Halket katsoi ylös ääneti. Ja vieras sanoi: "Muutamat miehet
makasivat kentällä, ja yö oli kylmä ja pimeä. Ja heidän nukkuessaan, kun
yö oli pimeimmillään, yksi heistä liikahti. Kaukana idässä hän näki
puoleksi suljettujen silmiluomiensa läpi aivan kuin heikon viivan,
hienon kuin hiuskarva, vuorien huipuilla. Ja hän kuiskasi tovereilleen
pimeässä: 'Se on aamurusko, joka on koittamaisillaan'. Mutta he
mutisivat, silmät tiiviisti ummessa: 'Hän valehtelee, ei siellä ole
mitään aamuruskoa'.