Ensimmäinen kohtaus.
Nummi.
(Myrskyä, ukkosen jyrinää ja leimausta. Kent ja
muuan ritari tulevat vastatuksin.)
KENTIN KREIVI.
Ken täällä, paitse tämä julma myrsky?
RITARI.
Mies, jonka mieli myrskyn lailla riehuu.
KENTIN KREIVI.
Ma tunnen teidät! Miss' on kuningas?
RITARI.
Vihaisten luonnonvoimain kanssa kiistää?
Tuult' anoo, että maan se mereen lietsois
Tai meren maalle vyörtäis, jotta muuttuis
Tai hukkuis kaikki; päästään riistää hapset,
Joit' ilman ärjy, silmitön ja hurja,
Raivoissaan tuivertaa kuin halpaa kortta;
Hän pieness' ihmis-mailmassaan vaan pilkkaa
Sateen ja tuulen kilpatemmellystä.
Nyt, pennun-syömä karhukin kun piilee,
Ja leijona ja ahnas hukka nahkaans'
Ei kastele, hän avopäin vaan kirmaa,
Kaikk' alttiiks pannen.
KENTIN KREIVI.
Mut ken häll' on myötä?
RITARI.
Vaan narri, joka leikiks koittaa kääntää
Nuo tuskat haikeat.
KENTIN KREIVI.
Ma teidät tunnen
Ja, luottain tuttavuuteheni, teille
Asian tarkin uskon. Riitaisuutt' on
Cornwallin ja Albanian kesken, vaikka
Sen kasvot peittää kahden puolen vilppi.
Heill' on (kuin kaikilla, joit' onni valtaan
On nostanut), näet, silmäin-palvelijoita;
He Ranskan urkkijoit' on ja he tietää,
Mitenkä tääll' on asiat; he nähneet
On herttuoiden jupakat ja juonet,
Kuin koviss' ohjissa he pitää vanhaa
Kuningas-parkaa; ja viel' ilkeämpää,
Johonka tää vaan kenties valmistust' on. --
Niin, Ranskasta nyt sotajoukko matkall'
On tähän riidan maahan; hyväksensä
Hitaisuuttamme käyttäin, on he salaa
Satamat parhaat vallanneet, ja kohta
He lippuns' auki levittää. -- Nyt, kuulkaa:
Jos tohditte niin minuun luottaa, että
Doveriin oiti riennätte, niin siellä
Te saatte kiitoksen, kun selvän teette,
Mi luonnoton ja mielen viepä tuska
Herättää kuninkaassa vaikerrusta.
Ylimys synnyltä ja säädylt' olen,
Ja teidät kun ma luotettavaks tunnen,
Tän toimen teille uskon.
RITARI.
Tuosta voimme
Puhua toiste.
KENTIN KREIVI.
Ei, ei. -- Todisteeksi,
Ett olen parempi kuin miltä näytän,
Avatkaa tuo; mit' on siin', ottakaa.
Jos Cordelian näätte (jot' en lainkaan
Epäile), näyttäkää tuo sormus hälle;
Hän teille kertoo, ken se ystäv' on,
Jot' ette tunne nyt. Huu! mikä myrsky!
Nyt kuningasta etsimään.
RITARI.
Kätenne tänne! Eikö mitään muuta?
KENTIN KREIVI.
Sananen, mutta kaikkein tärkein: kun, näet,
Kuninkaan löydämme -- tää mun on tieni,
Tuo teidän, -- se, ken ensin hänet kohtaa,
Toiselle ilmoittaa sen huutamalla.
(Lähtevät eri haaroille.)
Toinen kohtaus.
Toinen paikka nummella. Myrskyä edelleen.
(Lear Ja narri tulevat)
LEAR.
Soi, myrsky! Poskes halkaise! Soi! Riehu!
Purskutkaa, tuulispäät ja rankkasateet,
Siks että uppoo tornit viirillensä!
Te rikkivalkeat, kuin aatos nopsat,
Leimauksen enteet, joka tammet pirstaa,
Kärventäkää mun lumipääni! Sinä,
Maan-järkyttäjä pauanne, lyö lattuun
Maailman paksu kohtu; luonnon muotit
Sä särje, hukkaa kerrassaan kaikk' idut,
Joist' ihminen, tuo kiittämätön, syntyy!
NARRI.
Oi, setä, parempi on kuulla imarruksia hovikaton alla satelevan, kuin
seisoa täällä vesisateessa taivasalla. Mene sisään, setä hyvä; ano
tyttäriltäsi siunausta! Yö tämmöinen ei sääli viisaita eikä narreja.
LEAR.
Suin täysin mylvi! Räisky, liekki! Pärsky, sade!
Mun lapsian' ei myrskyt, sateet, liekit.
Teit' en ma lemmettömiks syytä; teille
En lapsen nimeä, en valtaa suonut;
Nöyryyttä teilt' en velo: julmaa ivaa
Siis tehkää vaan! Tass' olen orjananne,
Hylätty, köyhä, heikko, kurja vanhus.
Oletten toki halpoj' apureita,
Kun, kahteen tytär-hylkyyn liittyneinä,
Korkeuden voimat lasketten näin vanhaa
Ja harmaapäätä vastaan. O! o! kurjaa!
NARRI.
Kellä pesä on, mihin päänsä pistää, hänellä on hyvä pääkoppa.
Ken pesän tekoon äityy,
Kun pää on koppaa vailla,
Sen pää ja pesä täityy, --
Käy aivan loisten lailla.
Ken varpahansa sijaan
Sydämens' asettaa,
Valittaa känsää pian,
Ja kelpo unt' ei saa.
Sillä ei ole sitä sulotarta, joka ei peilin edessä irmastelisi.
LEAR.
Ei, kärsivä kuin lammas tahdon olla;
En sano mitään.
(Kent tulee.)
KENTIN KREIVI.
Ken siellä?
NARRI.
Hänen armonsa ja känsä; se on: viisas mies ja narri.
KENTIN KREIVI.
Te täällä, herra? Ne, jotk' yöstä pitää,
Ei pidä moisest' yöstä. Taivaan vihat
Peloittaa pimeydenkin kulkijat
Koloihinsa. Siit' asti kun ma muistan,
En ole nähnyt moista liekkimerta,
Noin hirmuist' ukkos-ilmaa, enkä moista
Sateen ja myrskyn tuskan-ulvontaa.
Moist' ihmisluonto säikähtää ja kammoo.
LEAR.
Jumalat suuret, jotka päämme päällä
Noin julmast' elämöitte, etsikää nyt
Vihollisenne! Vapise sa, konna,
Jot' yhä painaa rankaisematonna
Salainen rikos! Verikäsi, piile!
Ja sinä, valapatto, sinä, rutsa
Ja ulkopyhä! Tärsky pirstaks, herja,
Mi hurskaan varjoll' ihmis-surmaa väijyit
Syvähän piilleet synnit, peittehenne
Reväiskää pois, ja paittaajilta julmilt'
Anokaa armoa! Min' olen mies,
Jot' enemmän on vastaan rikottu,
Kuin rikkonut on itse.
KENTIN KREIVI.
Oi! päin paljain!
Lähellä täss' on mökki, herra hyvä;
Se vähän turvaa ilmaa vastaan tarjoo.
Levätkää siellä. Tuohon kovaan linnaan --
Kovempi kiveä, jost' on se tehty,
Jok' äsken, kun ma teitä kysyin, kielsi
Minulta pääsön -- palajan ja kiskon
Saidalta säälin.
LEAR.
Päätän' alkaa pyörtää. --
Tule, poikani. Kuin voit? Sun onko kylmä?
Mun kylmä on. -- Miss' on sun olkivuotees?
Tavaton taito puutteell' on, kun halvan
Se arvokkaaks voi tehdä. Miss' on mökki?
Veitikka, narri-parka, vielä mull' on
Sydäntä palanen, se sua säälii.