Ensimmäinen kohtaus.
Juhlasali kuningas Learin hovilinnassa.
(Kent, Gloster ja Edmund tulevat.)
KENTIN KREIVI.
Luulin kuninkaan enemmän suosivan Albanian kuin Cornwallin herttuata.
GLOSTER.
Siitähän meistä aina näytti; mutta nyt, valtakunnan jakajaisissa, ei
tule ilmi, kumpaa herttuata hän suuremmassa arvossa pitää, sillä
osuudet ovat niin tasan mitatut, ett'ei turhan tarkinkaan tietäisi,
minkä osan valita.
KENTIN KREIVI.
Eikö tämä ole poikanne, mylord?
GLOSTER.
Onhan tuon kasvatus ollut minun huolenani; olen niin usein punastunut
tunnustaakseni häntä, että jo olen siinä kohden häpyni kadottanut.
KENTIN KREIVI.
En käsitä teitä.
GLOSTER.
Mutta tuon pojan äiti hän käsitti mun hän; ja siitäkös hän paisui, ja
sai kuin saikin pojan kehtoonsa ennen kuin vuoteesensa puolison.
Hoksaatteko virheen?
KENTIN KREIVI.
En saata toivoa tekemättömäksi virhettä, jonka seuraus on noin muhkea.
GLOSTER.
On minulla toinenkin poika, laillisella tiellä saatu ja vuotta vanhempi
tätä, vaan joka ei kuitenkaan ole rakkaampi mulle. Sillä vaikka tämä
veitikka tuli hiukan röyhkeästi mailmaan, ennen kuin käskettiinkään,
oli kuitenkin hänen äitinsä kaunis. Hauska huvi oli häntä tehdä, ja
äpäräpoika on kuin onkin lapseksi omistettava. -- Tunnetko, Edmund,
tätä ylimystä?
EDMUND.
En, jalo herra.
GLOSTER.
Jalo herra Kent: muistele häntä tästä lähin kelpo ystävänäni.
EDMUND.
Nöyrin palvelijanne, herra kreivi.
KENTIN KREIVI.
Oikein mun täytyy teitä rakastaa, ja pyydän saada lähemmin tutustua
teihin.
EDMUND.
Koetan parastani sitä ansaitakseni.
GLOSTER.
Hän on yhdeksän vuotta ollut ulkomailla ja lähtee kohta jälleen. --
Kuningas tulee.
(Torventoitauksia kuuluu.)
(Lear, Cornwall, Albania, Goneril, Regan,
Cordelia ja seuralaisia tulee.)
LEAR.
Burgundian ja Ranskan prinssit, Gloster,
Sisähän tuokaa.
GLOSTER.
Kyllä, kuninkaani.
(Gloster ja Edmund lähtevät.)
LEAR.
Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi.
Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon
Panemme valtamme, lujasti päättäin
Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet
Nuorempain harteille, ja taakatoinna
Madella hautaa kohti. -- Cornwall, poikan',
Ja te, Albania, poikan' yhtä rakas,
Vakava tuumamme on tällä hetkell'
Ilmaista tytärtemme myötäjäiset.
Näin vastaisia riitoj' estääksemme.
Burgundian ja Ranskan prinssit suuret,
Nuorimman tyttäremme kilpa-yljät,
Tääll' ovat kauan lemmen pyyteill' olleet
Vaan vastint' odottain. -- No, tyttäreni,
(Kun pois nyt luovutamme hallituksen,
Maan-omistuksemme ja valtatoimet) --
Sanokaa, ken teist' enin meitä lempii?
Ett' anti runsain tulis osaks sille,
Joll' ansio on suurin. -- Goneril,
Esikko, puhu ensin.
GONERIL.
Isä, rakkaamp'
Olette mulle kuin voin kielin virkkaa,
Näköä, ilmaa, vapautt' armahampi,
Kalliimpi kultaa, aarteit', arvokkaampi
Kuin elo, armo, terveys, soreus, maine,
Rakkaampi kuin isä koskaan lapselleen on.
Sanoiksi kiel' on köyhä, henki heikko;
Niin teitä lemmin, ett'ei rajaa, määrää.
CORDELIA (syrjään).
Cordelia, entä sä? Vait vaan ja lemmi.
LEAR.
Maan kaiken tuon, tuost' aikain tuohon viivaan,
Sen vehmasmetsät, arot, kalavirrat
Ja laajat niittymaat nyt annan sulle
Sun ja Albanian heimon iki-omaks.
No entä toinen tytär, armas Regan,
Cornwallin vaimo? Puhu.
REGAN.
Yhtä maata
Ja yhden-arvoinen kuin siskon' olen.
Mun uskollinen sydämeni tuntee,
Ett' tyynni lausunut mun lempen' on hän;
Mut jäljess' on hän sentään: minä vannon
Vihollisikseni muut ilot kaikki,
Joit' aistimiston laaja piiri tarjoo,
Ja kalliin kuninkaani lempi ainoo
Autuuten' on.
CORDELIA (syrjään).
Kuink' on Cordelia köyhä!
Ei niinkään sentään: lempeni, sen tiedän,
On rikkahampi kuin mun kieleni.
LEAR.
Ikuiseks perinnöks jää sun ja lastes
Tuo kauniin vallan laaja kolmannes,
Somuudelt', alalt', arvolt' yhtä hyvä
Kuin minkä Goneril sai. -- No, isäs riemu,
Et huonoin, vaikka nuorin, jonka lemmest'
Osuuttaan kiistää Burgundian maito
Ja Ranskan viinit, mitä sanot, osan
Runsaamman voittaakses kuin siskos? Puhu.
CORDELIA.
En mitään, kuninkaani.
LEAR.
Et mitään?
CORDELIA.
En mitään.
LEAR.
Tyhjästä tyhjä tulee; vielä kerran.
CORDELIA.
Min' onneton en sydäntäni nostaa
Voi huulilleni; niin ma teitä lemmin
Kuin tulee mun, en päälle enkä vaille.
LEAR.
Cordelia! Kuinka? Sanas hiukan muuta,
Menetät muuten onnes.
CORDELIA.
Isä hyvä,
Teilt' elon, hoidon, lemmen sain, ja teille,
Niin kuin mun tulee, hellyytenne maksan:
Rakastan, kuulen, kunnioitan teitä.
Miks siskot otti miestä, jos teit' yksin
He lempivät? Jos minut joskus naidaan,
Se mies, jok' ottaa valani, saa puoliks
Vaan sydämen, ja lemmen, uskon puoliks.
En koskaan, niinkuin siskot, ota miestä,
Jott' isällen saan kaiken lempen' antaa.
LEAR.
Sydämen kieltäkö on tuo?
CORDELIA.
On, isä.
LEAR.
Niin nuori ja niin tunnotonko?
CORDELIA.
Niin nuori, isä, ja niin suora.
LEAR.
No, suoruutes siis myötäjäises olkoon.
Kautt' aurinkoisen pyhän sädeloiston,
Hekaten salaisuuksien ja yön,
Ja kaikkein tähtein tenhovoiman kautta,
Joist' elämämme syttyy sekä sammuu,
Pois tässä kiellän kaiken isänlemmen,
Verellisyyden, heimolaisuuden,
Ja sydämelleni ja mulle vieraaks
Jäät ijäks päiviks. Raaka skyyttalainen,
Tai tuo, jok' omat sikiönsä ahmii
Ahnaasen nälkäänsä, on sydämellen'
Yht' armas, hellä, läheinen kuin sinä,
Muinoinen tyttäreni.
KENTIN KREIVI.
Kuninkaani, --
LEAR.
Vait, Kent! Älä louhikäärmeen ja sen raivon
Välihin astu. Hän se mulle rakkain,
Ja vanhuuteni turvaks häntä toivoin. --
Pois silmistäni, pois! -- Niin totta hauta
Leponi olkoon, kuin täss' isän helman
Häneltä kiellän! -- Ranskan prinssi tänne! --
Ken siellä hiiskuu? -- Burgundia tänne! --
Albania, Cornwall, kahden myötäjäisiin
Lisätkää kolmannenkin. Naittakoon
Hänt' uhka, jota suoruudeks hän sanoo.
Ma teille yhteisesti valtan' uskon
Ja herruuden ja kaikki majesteetin
Etuudet laajat -- Joka toinen kuukaus --
Pidättäin sata ratsast' itsellemme,
Joit' elätätte te, -- me asetumme
Kummankin luokse vuoroin. Meille jääpi
Kuninkaan nimi vaan ja kaikki arvot,
Mut valta, tulot, kaikki toimet muuten
Jää teille, rakkaat pojat. Vakuudeksi
Tuo kruunu jakakaatte.
KENTIN KREIVI.
Jalo Lear,
Jot' aina kuninkaana kunnioitan,
Isänä lemmin, herranani seuraan,
Ja rukouksiini turvanani suljen, --
LEAR.
Vireissä jousi on: pois nuolen tieltä!
KENTIN KREIVI.
Sen anna lentää, vaikka sydämeeni
Sen väkä tunkis. Törkeä Kent olkoon,
Kun Lear on hullu -- Mitä teet sa, vanhus?
Luuletko sinä, että velvollisuus
Puhua pelkää, vaikka imarruksiin
Taipuukin mahti? Hupsuks kun käy vallat,
Suoruuteen kunnia on velkapää.
Pelasta arvos, malta mieles, hiili
Tuo julma hoppus. Hengelläni vastaan,
Vähimmin ett'ei nuorimpas sua lemmi:
Ei sydän tyhjä sen, jonk' ään' on heikko
Ontolta soimaan.
LEAR.
Vait, Kent, henkes tähden!
KENTIN KREIVI.
Vaan laina henken' ain' on ollut, altis
Vihollisilles; sit' en koskaan pelkäis
Menettää turvakses.
LEAR.
Pois silmistäni!
KENTIN KREIVI.
Paremmin katso, Lear; mun aina olla
Suo silmämääränäs.
LEAR.
No, kautt' Apollon, --
KENTIN KREIVI.
No, kautt' Apollon, kuningas, sa turhaan
Jumaliis vannot.
LEAR.
Katala! sa orja!
(Laskee kätensä miekan kahvaan.)
ALBANIAN HERTTUA JA CORNWALL.
Kuningas hyvä, heretkäätte!
KENTIN KREIVI.
Mene
Ja tapa lääkäris ja kuppatautiis
Sen palkka tuhlaa. Peräytä lahjas;
Niin kauan muuten kuin saan kurkust' ääntä.
Ma huudan: väärin teit.
LEAR.
Mua kuule, petturi!
Vasallivalas nimessä mua kuule!
Kun koitit meitä sanarikkoon saattaa
(Mi meist' on kaukana), ja uhkamielin
Kun tuomion ja vallan väliin tunget
(Jot' arvomme ja luontomme ei siedä),
Voimamme näytämme nyt, -- ota palkkas:
Viis päivää sulle suomme hankkiakses
Maailman vastuksia vastaan turvaa,
Ja kuudennella käännä vallallemme
Vihattu selkäs. Kymmenennellä
Jos pakolainen ruumiis maassa nähdään,
Niin surmas saat. Pois! Jupiterin kautta,
Sanaamme emme pyörrätä.
KENTIN KREIVI.
Hyvästi, Lear! Jos tuolla olet päällä,
Vapaus vieraiss' on, maanpako täällä. --
(Cordelialle.)
Sua, tyttö, suojelkoot sua vallat taivaan,
Mit' oikein mietit, lausuit suoraan aivan.
(Reganille ja Gonerilille.)
Puheenne suuret töissä ilmi tulkoon,
Ja runsas lemmensanain sato olkoon. --
Hyväiset Kent suo teille, ruhtinaat;
Sen vanhaa mielt' ei muuta uudet maat.
(Lähtee.)
(Torventoitauksia. Gloster palajaa, seurassaan
Ranska ja Burgund ja seuralaisia.)
GLOSTER.
Tass' ovat, herra, Ranska ja Burgund.
LEAR.
Burgundin prinssi, käännyn ensin teihin.
Te kositte tuon kuninkahan kanssa
Mun tytärtäni. Mitä myötäjäisiks
Vähintäin vaaditten, vai luovuttenko
Te pyyteistänne?
BURGUND.
Jalo majesteetti,
En enempää kuin myönsitten, ja ette
Vähempää suinkaan anna.
LEAR.
Jalo Burgund,
Häll' oli kallihina kalliin arvo;
Nyt laskenut on hinta. Tuossa on hän:
Tuo pikku koru-olento jos osaks
Tai kokonaan, ei kapioina muuta
Kuin isän viha, miellyttää voi teitä,
Hän tuoss' on, viekää.
BURGUND.
Vastata en taida.
LEAR.
Puutteineen kaikkineen tuo suvun hyljyn,
Vihamme lapsen, vieraaks vannomamme,
Myöt'-antimina kirous, tahdottenko
Sen ottaa vaiko jättää?
BURGUND.
Anteeks; moisill'
Ehdoill' on vaali turha.
LEAR.
Jättäkää siis.
Sen vallan nimeen, joka loi mun, kaikki
Toin teille ilmi. --
(Ranskan kuninkaalle.)
Suuri kuningas.
Niin lempeänne halvata en tahtois,
Ett' teille tarjoisin mit' itse vihaan.
Mielenne kääntäkää siis arvokkaampiin
Kuin kurjaan tuohon, jota luonto melkein
Omistaa häpee.
RANSKA.
Sangen kummaa tämä:
Hän, jok' ol' äsken silmäteränne,
Kehunne helmi, vanhuutenne sulo,
Parahin, kallein, hän yht'äkkiäkö
Niin julman teki työn, ett' auki ratkee
Noin monet lemmen poimut. Rikos varmasti
Niin luonnotont' on, että hirmuks käy se,
Tai äsken lausumanne rakkaus
Epäiltävä on. Tuon jos hänest' uskon,
Niin uskon mit' ei järkikään sais toteen
Pait ihmeen kautta.
CORDELIA.
Pyydän toki, isä,
(Jos syyn' on ett'en liukkain, viekkain kielin
Voi mieliks puhua: mit' aion, teen ma,
Ennenkuin puhun) tietyks tehkää ett'ei
Häpeän pilkku, murha tai muu tahra,
Ei kunniaton työ, ei rietas teko
Vihaanne, epäsuosioonne syynä,
Vaan juur' sen puute, jok' on rikkauteni:
Mairiva silmä sekä kieli moinen,
Jot' ilokseni mull' ei ole, vaikk' on
Sen vajaus multa rakkautenne vienyt.
LEAR.
Parempi ett'et olis syntynytkään,
Kuin ett'et paremmin mua miellytä.
RANSKA.
Vai niin! ei muuta? Luonnon hitaisuutta,
Jok' usein jättää mainimatta työn,
Mink' aikoo tehdä. -- Burgund, mikä mieli
On teillä nyt? Ei rakkautt' ole rakkaus.
Jos sill' on sivuhankkeita, jotk' etääll'
On määrästänsä. Tahdotteko hänet?
Hän jo on morsiuslahja.
BURGUND.
Suuri Lear,
Se osuus antakaa, mink' ehdotitte,
Niin tässä Cordelian käteen tartun
Burgundin herttuattarena.
LEAR.
En mitään: sen jo vannoin; siinä pysyn.
BURGUND.
Ma surkuttelen, että isän kato
Toi miehen kadon teille.
CORDELIA.
Rauhaan jääkää!
Kosk' on vaan rikkauksihin hän rakas.
En vaimoks mene hälle.
RANSKA.
Oi, Cordelia,
Ihanin impi, köyhän' olet rikkain,
Lasteena kallein, hyljättynä rakkain,
Sun ja sun avus tässä valloitan;
Lie laillist' ottaa minkä hylkää muut.
Oi, taivaan ihme! Ylenkatseen jää
Minussa lemmen leimun sytyttää. --
Osaton tyttäres, tuo mulle suotu,
Nyt kauniin Ranskan haltijaks on luotu.
Nevainen Burgund kaikin ruhtinoineen
Mult' armast' aarrettan' ei ostaa voine. --
Nuo jätä lemmettömät rauha-miellä:
Min täällä menetät, sen voitat siellä.
LEAR.
Vie hänet? hän on sun. Me moista emme
Tytärtä tunne, Älköön etehemme
Hän koskaan tulko. -- Pois, äl' ole tiellän'!
Sult' armon, lemmen, siunauksen kiellän. --
Tulkaatte, jalo Burgund.
(Torventoitauksia. Lear, Burgund, Cornwall, Albania,
Gloster seuralaisineen lähtevät.)
RANSKA.
Hyvästi heitä siskos.
CORDELIA.
Isämme hemmut, vesisilmin teidät
Cordelia jättää. Hyvin teidät tunnen,
Ja siskona ma vikojanne suoraan
Nimittää kammon. Isää lempikäätte.
Tunnettuun hellyyteenne hänet suljen.
Mut ah! jos armon hältä vielä saisin,
Paremman turvan hälle valmistaisin.
Hyvästi kumpikin.
REGAN.
Me tehtävämme tiedämme.
GONERIL.
Sa koita
Vaan miestäs miellyttää, jok' otti sun
Kuin onnen almun. Niskuruuteen taivut,
Siis kuoppaan omaan kaivamaasi vaivut.
CORDELIA.
Viel' aika vilpin lymyt paljastaapi,
Ja piillyt rikos pilkan palkaks saapi.
No, onneks vaan!
RANSKA.
Cordelia armas, tule!
(Ranskan kuningas ja Cordelia lähtevät.)
GONERIL.
Sisko, mulla on sulle paljonkin puhuttavaa asiasta, joka likeltä koskee
meitä kumpaakin. Luulen, että isä aikoo tänä iltana täältä lähteä.
REGAN.
Niin varmaankin, ja teille; sitten seuraavassa kuussa meille.
GONERIL.
Sinä näet, kuinka täynnä oikkuja vanhus on; havaintomme ei ole siinä
kohden vähäinen ollut. Hän suosi aina enimmin sisartamme; ja se
älyttömyys, jolla hän nyt hänet luotaan sysäsi, on varsin
hämmästyttävä.
REGAN.
Se on vanhuuden heikkoutta; vaikk'ei hänellä juuri koskaan ole täyttä
selkoa itsestään ollut.
GONERIL.
Parhaan voimansa aikanakin oli hän jo liiaksi tuittupäinen; ja tällä
ijällä saamme hänessä suvaita, ei noita syvään juurtuneita luonteen
vikoja yksinään, vaan lisäksi vielä tuota hillitöntä itsepintaisuutta,
jota heikko ja ärtyisä vanhuus vaikuttaa.
REGAN.
Tuollaisia oikun puuskia, kuin tuo Kentin maanpakoon ajaminen, saamme
mekin vielä häneltä odottaa.
GONERIL.
Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä eivät vielä ole
lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme tuollaisella
luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan luovutus
meille vaan pahennukseksi.
REGAN.
Miettikäämme tarkemmin tuota.
GONERIL.
Pitää takoa, kun rauta on kuumaa.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Sali Glosterin linnassa.
(Edmund tulee, kädessä kirje.)
EDMUND.
Sa luonto, jumalattareni! Sinun
Lakias palvelen. Miks olen minä
Tapojen kiroissa ja sallin että
Mun kansain pyhä kammo paljaaks riistää,
Jos veli kaks- tai neljätoist' on kuuta
Mua vanhempi? Miks äpärä? miks laiton?
Vaikk' yhtä vankka mull' on ruumiin luonto,
Miel' yhtä uljas, yhtä jalo muoto
Kuin siivon rouvan vesoilla? Miks meihin
Äpärän tahra? äpärän ja hyljyn?
Me, jotka luonnon hurjan salanautteiss'
Enemmän väkeä ja tulta saamme
Kuin vanhass', ikävässä vihkivuoteess',
Unessa puoleks, puoleks valvehella
Kuluupi koko narrilauman tekoon. --
Haa, laillinen sa Edgar! maas vien minä:
Isämme samoin suosii jalkalasta
Kuin laillistakin. Laillist': oiva sana!
Niin, laillinen, jos tämä kirje tepsii
Ja päin käy tuumat, äpäräinen Edmund
Pois sysää laillisen. -- Ma kasvan, kostun:
Jumalat, avuks nouskaa äpärille!
(Gloster tulee.)
GLOSTER.
Kent maanpaossa! Vihass' eris Ranska!
Kuningas tiessään! luovuttanut vallan!
Ja tullut elätiks! Ja tämä kaikki
Yht'äkkiä! -- No, Edmund, mitä uutta?
EDMUND (salaten kirjettä).
Anteeksi, teidän armonne, ei mitään.
GLOSTER.
Miksi niin kiirein koetit tuota kirjettä salata?
EDMUND.
En tiedä mitään uutta, mylord.
GLOSTER.
Mitä paperia sinä luit?
EDMUND.
En mitään, mylord.
GLOSTER.
Vai et mitään? Miks sitte niin peloissasi sitä taskuus kätkit? Ei
tyhjän ole tarvis noin pilleillä. Tuo tänne se; joutuun! Jos se ei
mitään ole, niin enhän silloin silmälaseja kaipaa.
EDMUND.
Ma pyydän, suokaa anteeksi; se on kirje veljeltäni, jota en vielä ole
loppuun lukenut; vaan siitä, minkä lukenut olen, huomaan ett'ei se ole
aiottu teidän silmäiltäväksenne.
GLOSTER.
Kirje tänne, kuuletko!
EDMUND.
Väärin teen, joko sen annan tai pidän. Sisältö on, minun ymmärtääkseni,
moitittavaa.
GLOSTER.
Anna tänne se, anna!
EDMUND.
Veljeni puolustukseksi toivon, että hän on sen kirjoittanut vaan
tutkiakseen ja koetellakseen minun kuntoani.
GLOSTER (lukee).
"Tuo valtioviisas keksintö, tuo vanhusten kunnioittaminen tekee meille
katkeraksi elämämme parhaat hetket; pidättää meiltä omaisuutemme,
kunnes vanhuutemme tähden sitä emme enää voi nauttia. Minusta alkaa
kurjalta, tyhmältä orjuudelta tuntua tuo vanhuuden hirmuvaltainen
sorto, joka ei senvuoksi hallitse, että sillä on voimaa, vaan
sentähden, että sitä kärsitään. Tule luokseni, niin saamme enemmän
tästä puhua. Jos isämme suvaitsisi nukkua siks, kunnes minä hänet
herättäisin, niin saisit sinä puolet hänen tuloistansa iki-omakses,
ja suuresti sinua rakastaisi veljesi Edgar." -- Hm! -- Kapinata! --
"Nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, -- saisit puolet hänen
tuloistansa iki-omakses!" -- Poikani Edgar! Oliko hänellä kättä tuota
kirjoittamaan? sydäntä ja päätä sitä hautomaan? -- Milloin sait tämän?
Ken sen toi?
EDMUND.
Sitä ei kukaan tuonut; siinäpä se mutka. Sen löysin huoneeseni
ikkunasta heitettynä.
GLOSTER.
Tunnetko käsi-alan veljesi omaksi?
EDMUND.
Jos sisältö olis hyvä, niin tahtoisin vannoa, että se on hänen; mutta
nyt tahtoisin mieluummin luulla, että niin ei ole laita.
GLOSTER.
Se on hänen.
EDMUND.
Se on hänen, mylord; mutta toivon, että sisältö on vieras hänen
sydämellensä.
GLOSTER.
Onko hän koskaan ennen mieltäsi tässä asiassa urkkinut?
EDMUND.
Ei koskaan, mylord; mutta olen kuullut hänen arvelevan, että kun pojat
tulevat täyteen ikään ja isät vanhoiksi, isän pitäisi olla pojan
holhottina ja pojan hoitaman hänen omaisuuttaan.
GLOSTER.
Oi, konnaa, konnaa! -- Aivan sama ajatus kuin kirjeessä! -- Kirottua
konnaa! Luonnotonta, inhoittavaa, petomaista konnaa! Petomaista
pahempi! -- Mene, etsi hänet joutuun; vankeuteen hänet panen. --
Hirmuista konnaa! -- Missä hän on?
EDMUND.
En tiedä varmaan, mylord. Jos suvaitsette hillitä vihaanne, kunnes
saatatte veljestäni lypsää parempia todistuksia hänen hankkeistaan,
niin olisi se tie varmempi; sillä jos väkivaltaisesti menettelette
häntä kohtaan, väärin ymmärtäen hänen aikeitansa, niin saapi siitä oma
kunnianne suuren loven, ja murratte perinjuurin hänen lapsenmielensä.
Uskallan hengelläni vastata siitä, että hän on tuon kirjoittanut ilman
mitään pahempaa aikomusta, koetellaksensa vaan minun rakkauttani teidän
ylhäisyyttänne kohtaan.
GLOSTER.
Niinkö luulet?
EDMUND.
Jos suvaitsette, teidän ylhäisyytenne, niin vien teidät paikkaan
semmoiseen, jossa saatatte kuulla meidän keskustelumme asiasta ja
omilla korvillanne saada vakuuttavan todistuksen, ja kaiken tämän,
pitemmättä viivytyksettä, jo tänä iltana.
GLOSTER.
Hän ei saata olla semmoinen hirviö.
EDMUND.
Eikä toden totta olekaan.
GLOSTER.
Isäänsä kohtaan, joka niin hellästi ja sydämellisesti häntä rakastaa.
-- Taivas ja maa! -- Etsi hänet, Edmund; urki minulle hänen sydämensä
salaisuudet; toimita asia oman ymmärryksesi mukaan. Tekisin itseni
keppikerjäläiseksi, varman vakuutuksen saadakseni.
EDMUND.
Etsin hänet heti paikalla, joudutan hanketta kaikin mahdollisin keinoin
ja ilmoitan teille kaikki.
GLOSTER.
Nuo viimeiset pimennykset auringossa ja kuussa eivät ennusta meille
hyvää. Selittäkööt niitä luonnontieteet tavalla tai toisella, luonnolle
itselleen on kuitenkin vitsaukseksi niiden vaikuttamat seuraukset.
Rakkaus kylmennyt, ystävyys rauennut, veljekset riidassa; kaupungeissa
kapinoita; maalla eripuraisuutta; kavaluutta hoveissa; ja side isän ja
pojan välillä katkennut. Tuossa poika-lurjuksessani toteutuu ennustus:
siinä on poika isäänsä vastassa. Kuningas poikkee luonnon
järjestyksestä: siinä isä lastansa vastassa. Me olemme nähneet aikamme
parhaat puolet: juonet, petokset, kavaluudet ja kaikki hävittävät
mullistukset seuraavat meitä, rauhaa suomatta, hautaamme asti. -- Ota
selko siitä konnasta, Edmund; siitä et mitään vahinkoa saa; tee se vaan
huolella. -- Ja tuo jalo, vilpitön Kent maanpakolaisena! Rehellisyys
hänen rikoksensa! -- Kummallista!
(Lähtee.)
EDMUND.
Niin verrattoman narrimainen on tämä maailma, että, kun tulemme
sairaiksi onnesta (useinkin oman ahnaan nauttimisemme takia), niin
syytämme onnettomuuksistamme aurinkoa, kuuta ja tähtiä; ikäänkuin
olisimme konnia välttämättömyydestä, narreja taivaallisesta
pakoituksesta, veijareja, varkaita ja kavaltajia tähtien vallitsevasta
ylivoimasta, juoppoja, valehtelijoita ja avionrikkojia pakollisesta
alttiudesta taivaankappalten vaikutukselle, ja kaikinpuolin pahoja
Jumalten toimesta. Ihana tekosyy huorimukselle laskea pukkimaisuutensa
tähden viaksi. Isäni sekaantui äitiini louhikäärmeen hännän alla, ja
syntymiseni tapahtui Otavan alla; josta siis seuraa, että olen törkeä
ja rietas. -- Pois se! Minä olisin siksi tullut mikä olen, vaikka
neitseellisin tähti taivaalla olisi kaihtien äpäröittämistäni
katsellut. Edgar --
(Edgar tulee.)
Hih, siinä hän on käsillä niinkuin loppukiekkaus vanhanaikuisessa
ilveilyksessä. Minun osani on konnamainen alakuloisuus, ja huokailen
niinkuin hullu Tom. -- O! tätä äänirikkoa nuo pimennykset tiesivät.
F, G, A, B.
EDGAR.
No, veli Edmund, mitä tärkeätä miettimistä sinulla on?
EDMUND.
Aattelen, veli hyvä, erästä ennustusta, jota näinä päivinä olen lukenut
siitä, mikä näiden pimennyksien on seurauksena.
EDGAR.
Välitätkö sinä tuollaisista?
EDMUND.
Vakuutan, että sen kirjoittajan ennustukset käyvät surkealla tavalla
toteen: luonnottomuutta lapsen ja vanhemman välillä; surmaa, kallista
aikaa, vanhan ystävyyden rikkumista; epäsopua yhteiskunnassa, uhkauksia
ja kirouksia kuningasta ja aatelia kohtaan, perätöntä epäluuloa,
ystävien maanpakoon syöksemistä, sotajoukkojen hajoamista, avioeroa
ja tiesi mitä kaikkea.
EDGAR.
Milloin sinä olet tähtitaikuriksi ruvennut?
EDMUND.
No, mitä siitä! Milloin näit isäni viimeksi?
EDGAR.
Eilen illalla.
EDMUND.
Puhelitko hänen kanssaan?
EDGAR.
Puhelin, kokonaista kaksi tiimaa.
EDMUND.
Erositteko sovussa? Etkö huomannut hänessä mitään nurjamielisyyttä,
sanoissa tai käytöksessä?
EDGAR.
En vähintäkään.
EDMUND.
Ajattele, millä olet häntä mahdollisesti loukannut, ja pyydän sinua,
karta häntä hiukan aikaa, kunnes on jäähtynyt hänen tulinen vihansa,
joka tällä hetkellä niin hänessä raivoo, että tuskin sitä voisi
lauhduttaa väkivaltakaan sinua kohtaan.
EDGAR.
Joku konna on minua panetellut.
EDMUND.
Sitä minäkin varon. Pyydän sua, käytä yhtämittaista malttia, kunnes
hänen kiihkeä raivonsa hiltyy, ja niinkuin sanon, piile minun
huoneessani, jossa toimitan niin, että kuulet kreivin haastelun. Mene
nyt; tuossa on avain. Jos ulkona liikut, pidä asetta.
EDGAR.
Mitä, veli? Asettako?
EDMUND.
Niin, veljeni, omaa parastasi sulle neuvon. Rehellinen mies en tahdo
olla, jos aikeet heill' on sinua kohtaan hyvät. Mitä olen nähnyt ja
kuullut, olen kertonut sinulle, mutta lienteästi vaan, en sinnepäinkään
niin hirveänä, kuin se todella on. Mene, ole hyvä.
EDGAR.
Saanko piankin sinusta kuulla?
EDMUND.
Luota minuun tässä asiassa.
(Edgar lähtee)
Isä herkkäuskoinen, ja veli jalo,
Niin pahuudesta kaukana, ett' tuskin
Sit' uskookaan; sen tyhmän rehellisyys
Petostan' auttaa! -- Nään jo, miten käy. --
Kun synnyll' en saa maata, juonta koitan,
Ja kaikk' on hyvää, mistä hyödyn voitan.
(Lähtee.)
Kolmas kohtaus.
Huone Albanian herttuan linnassa.
(Goneril ja hänen hovimestarinsa Oswald tulevat.)
GONERIL.
Löikö isäni minun palvelijaani siitä syystä, että tämä hänen narriansa
nuhteli?
OSWALD.
Löi, rouva.
GONERIL.
Öin, päivin hän mua loukkaa; joka tiima
Hän tekee tyhmän töitä, milloin mitä,
Ja hämmentääpi kaikki: sit' en kärsi.
Ritarit julkeiks käy, hän itse morkkaa
Sen joutavista. -- Kun hän tulee jahdist',
En puheilleen käy; sanokaa mua sairaaks.
Hänt' entist' enemmän jos laiminlyötte.
Niin teette hyvin; syyn siit' otan minä.
OSWALD.
Nyt, rouva, tulee hän: jo hänet kuulen.
(Torventoitaus kuulun ulkoa.)
GONERIL.
Vitkailkaa toimissanne mielin määrin,
Te ja nuo muut; sen seikan puheeks soisin.
Jos suuttuu hän, niin menköön siskon luokse,
Jok' yht' on mieltä, tiedän sen, kuin minä,
Ja silmilleen ei laske. Hupsu ukko,
Kun yhä tahtoo valtaa käyttää, jonka
Jo antoi pois! Niin, totta vie, laps jälleen
On houkko vanhus: sille täytyy käyttää
Kuritusta, kun hyvyys turhaks näyttää.
Sanani muistakaatte.
OSWALD.
Kyllä, rouva.
GONERIL.
Ja ritareihin luokaa valju katse;
Viis siitä! Muillenkin se tiedoks tehkää.
Syyt' etsin purkaa sappeni, ja saankin.
Nyt oiti siskolleni kirjoitan,
Ett' tekee hän kuin minä. -- Ruoka pöytään.
(Lähtevät.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka.
(Kent tulee valepuvussa)
KENTIN KREIVI.
Jos äänen' yhtä oudoks muuttaa voisin,
Niin hyvä aikeen' ehkä saavuttaisi
Sen tarkoituksen, jonka vuoksi näin ma
Pilasin muotoni. -- Niin, pakolainen Kent,
Kiroojatasi palvella jos voit sä,
(Oi, jos niiks tulis!) niin sun rakas herras
Ei näkis vaivojas sun säästävän.
(Jahtitorvet soivat. Lear, ritareita ja seuralaisia tulee.)
LEAR.
En hetkeäkään tässä päivällistä odota; mene ja laita se valmiiksi.
(Yksi seuralaisista menee.) No, ken olet sinä?
KENTIN KREIVI.
Muudan mies, herra hyvä.
LEAR.
Mikä on toimesi? Mitä meistä tahdot?
KENTIN KREIVI.
Toimenani on olla se miltä näytän; uskollisesti palvella sitä, joka
minuun luottamuksensa panee; rakastaa sitä, ken on rehellinen; olla sen
seurassa, joka on älykäs ja puhuu vähän; varoa Jumalan tuomiota;
tapella, jos on tarvis, ja olla kalaa syömättä.
LEAR.
Ken olet sinä?
KENTIN KREIVI.
Peräti kunnon mies ja yhtä köyhä kuin kuningaskin.
LEAR.
Jos olet yhtä köyhä alamaisena, kuin hän on kuninkaana, niin olet köyhä
tarpeeksi. Mitä tahdot?
KENTIN KREIVI.
Palvelusta.
LEAR.
Ketä tahdot palvella?
KENTIN KREIVI.
Teitä.
LEAR.
Tunnetko minua, mies?
KENTIN KREIVI.
En, herra; mutta teidän on käytöksessänne jotakin, joka vaatii herran
nimeä.
LEAR.
Mitä sitte?
KENTIN KREIVI.
Ylevyyttä.
LEAR.
Millaista palvelusta osaat tehdä?
KENTIN KREIVI.
Osaan kätkeä uskotun salaisuuden, ratsastaa, juosta, huonosti jutella
sukkelan jutun ja tyhmästi toimittaa selvän käskyn: mihin tavalliset
ihmiset kelpaavat, siihen minäkin olen sopiva, ja parasta minussa on
ahkeruus.
LEAR.
Kuinka vanha olet?
KENTIN KREIVI.
En niin nuori, herra hyvä, että naiseen mieltyisin hänen laulunsa
vuoksi, enkä niin vanha, että tyhjästä häneen rakastuisin: harteillani
on vuosia jo kahdeksan viidettä.
LEAR.
Seuraa minua; sinun pitää minua palvella. Jos syötyämme miellytät minua
yhtä paljon, niin emme ihan äkkiä eroa. -- Ruokaa, hoi! ruokaa! --
Missä on poikani? narrini? -- Mene kutsumaan narriani tänne.
(Yksi seuralaisista menee.)
(Oswald tulee)
Te siellä, kuulkaa! Miss' on tyttäreni?
OSWALD.
Suokaa anteeksi -- (Lähtee.)
LEAR.
Mitä sanoo se mies? Kutsu takaisin se tolvana.
(Yksi ritareista lähtee.)
Missä on narrini? hoi! -- Luulen että koko maailma nukkuu.
(Ritari palajaa.)
No, mihin se äpärä jäi?
RITARI.
Hän sanoo, mylord, että tyttärenne ei voi hyvin.
LEAR.
Miks ei se orja tullut takaisin luokseni, kun häntä kutsuin?
RITARI.
Hän vastasi mulle törkeästi, ett'ei tahtonut.
LEAR.
Ei tahtonut!
RITARI.
En tiedä, mylord, mikä on syynä; mutta minun mielestäni ei teidän
ylhäisyydellenne osoiteta samaa syvää kunnioitusta kuin ennen;
ystävällisyys näyttää olevan suuresti vähenemään päin, ei yksin
palvelusväessä, vaan herttuassa itsessäänkin ja tyttäressänne.
LEAR.
Haa! niinkö luulet?
RITARI.
Minä pyydän, suokaa anteeksi, mylord, jos erehdyn; sillä uskollisena
miehenä en voi olla vaiti, kun luulen teidän ylhäisyytenne vääryyttä
kärsivän.
LEAR.
Sinä vaan johdatat mieleeni omat havaintoni. Olen viime aikoina
huomannut mitä veltointa huolimattomuutta, mutta olen siitä enemmän
syyttänyt omaa arkaa epäluuloani, kuin luullut sen lähteneeksi
tosi-aikeesta ja ehdollisesta epäystävällisyydestä. Tahdon siitä
tarkemman selvän ottaa. -- Vaan missä on narrini? En ole kahteen
päivään häntä nähnyt.
RITARI.
Siitä saakka kuin nuori neiti Ranskaan lähti, on narri aivan menehtynyt
surusta.
LEAR.
Ei siitä sen enempää; olen kyllä sen huomannut. -- Mene sinä ja sano
tyttärelleni, että tahdon häntä puhutella. (Yksi seuralaisista menee.)
-- Ja sinä, kutsu tänne narrini. (Toinen seuralaisista menee.)
(Oswald palajaa.)
Haa! tekö, hyvä herraseni! tulkaa likemmäksi. Ken olen minä, mitä?
OSWALD.
Myladyn isä.
LEAR.
Myladyn isä! Mylordin konna! Sinä kirottu äpärä! sinä orja! sinä rakki!
OSWALD.
En ole yhtäkään niistä, mylord; suokaa anteeksi.
LEAR.
Isketkö silmää kanssani, sinä lurjus?
(Lyö häntä.)
OSWALD.
Lyödä en anna itseäni, mylord.
KENTIN KREIVI.
Etkä jalkojakaan aitasi, sinä hävytön jalkapallon potkija.
(Lyö jalat pois hänen aitansa.)
LEAR.
Kiitos, ystävä: virkasi teet, ja minä sinusta pidän.
KENTIN KREIVI.
Kas niin, veli pyhä, nouse nyt ja korjaa luusi. Minä opetan sinua
tietämään eroitusta, minä. Pois, tiehesi! Jos vielä tahdot varttasi
mitata, senkin roisto, niin jää; muuten pois! pois matkaan! Oletko
järjilläsi, mies? Kas noin!
(Ajaa hänet ulos.)
LEAR.
Kas niin, sinä kunnon poikani, kiitoksia! Tuossa on pestisi.
(Antaa Kentille rahaa.)
(Narri tulee.)
NARRI.
Annas kun minäkin hänet pestaan: -- tuossa on tiukulakkini.
LEAR.
Sinäkö, kiltti poikani! Kuinka voit sinä?
NARRI.
Kas niin, ystäväni, parasta olis, että ottaisit lakkini.
KENTIN KREIVI.
Miksi niin?
NARRI.
Miksi? Siksi että pidät semmoisen puolta, joka on epäsuosioon joutunut.
Jos et osaa hymyillä siihen suuntaan, minne tuuli käy, niin saat pian
nenäsi tukkoon. Tuoss', ota lakkini. Näetkös, tuo mies on maanpakoon
ajanut kaksi tyttäristänsä ja antanut kolmannelle siunauksensa vastoin
tahtoansa: jos häntä seuraat, niin pitää sulla välttämättömästi olla
minun lakkini. -- No, mitä kuuluu, setä? Jospa olis mulla kaksi lakkia
ja kaksi tytärtä.
LEAR.
No, mitä niillä, poikaseni?
NARRI.
Jos antaisin heille kaikki tavarani, niin jäisihän lakit itselleni.
Tuossa on minun; kerjää sinä samanlainen tyttäriltäsi.
LEAR.
Varo sinä -- tuota ruoskaa tuossa!
NARRI.
Totuus on koira, joka koppiinsa karkoitetaan. Se ajetaan ruoskalla
ulos, kun rakki-ryökynä saa pesän loisteessa istua ja lemuta.
LEAR.
Katkera marja minulle tuo!
NARRI.
Ystävä, kuules, minä opetan sulle pienen runon.
LEAR.
Tee se.
NARRI.
Huomaa nyt, setä: --
Ole muut', älä muotoa vain,
Ajatustas' äl' ilmoita ain',
Tavaras pane tallentain,
Ja kulje ratsastain,
Koe, ennenkuin uskot lain:
Varovasti noppaa lyö,
Tytöt, viinat hiiteen myö,
Kotonas ole aina yö,
Se leivillen näet lyö
Enemmän kuin kaikki työ.
KENTIN KREIVI.
Tyhjää lorua!
NARRI.
Niinkuin palkattoman juttuherran puhe; tyhjän siitä saankin. -- Etkö
voisi tyhjää käyttää hyväksesi, setä?
LEAR.
He, en, poikaseni: ei tyhjästä tytyä.
NARRI (Kentille).
Ole hyvä, sano hänelle, että juuri niin suuret ovat tulot hänen
maastaan; hän ei usko narria.
LEAR.
Katkera narri!
NARRI.
Tiedätkö, poikani, mikä on eroitus katkeran ja makean narrin välillä?
LEAR.
En, poikaseni, sano se mulle.