on pieni kylä; siinä ei ole monta taloa; ne owat erään pienen lahden
pohjassa. Kylässä on ainoastaan norjalaisia taloja; meidät wietiin
kauppiaan luo, jonka emäntä oli suomalaista syntyperää ja osasi
suomea, waikka hän meidän mielestämme sitä wähä kainosteli, eli
(liekölupa sanoa) häpesi. Piika talossa oli Kuusamosta, ja erään
toisen talon nuori emäntä. Wiimemainittu oli muutamia wuosia sitte
tullut naiduksi talon pojalle, ja sinä päiwänä kun me olimme kylässä,
käwi hän rippikoulun, tuli konfirmeeratuksi, kuulutettiin 3 kertaa
julkisessa jumalanpalweluksessa miehensä kanssa, käwi ensiripillä, tuli
wihityksi ja kirkotelluksi, ja 2 lastansa kastettiin. Kelle teistä,
Samon emännät, on niin paljo yhtenä päitwänä tapahtunut!! Sopuskan
norjalaiset tuntuiwat minusta olewan myös hywissä waroissa, niinkuin
Tsipna Wolokankin. Karppi eli Skarpi wuonossa taitaa olla köyhemmän
puoleisia norjalaisia. Paljo oli turskia kuiwamassa sillä kauppiaalla,
jonka luona olimme kortteeria; niin awaroita jälliä emme tulleet
näkemään muualla kuin Waitokuwassa. Kaikki talot oliwat hirsistä,
ja kauppiaan talo kaksinkertainen keskeltä, jossa me yläkerrassa
taas saimme maata; yö oli jotenkin kylmä ja norjan patjat tuliwat
hywään tarpeesen. Kylään sattui tulemaan 2 puumankilaista, joiden
wämpöörissä meille sopi lähteä Waitokuwaan. Puolisten aikana lähdettiin
risteilemään ja muutamien luowien perästä päästiin lahdelmasta merelle
ja annettiin mennä suoraa pohjoista kohden, että päästäisiin sitte
toisella käännöksellä perille, mutta ei tahtonut wedellä eteenpäin.
Wiimein laskettiin niin ulos merelle että oltiin rannasta noin kolmisen
peninkulmaa, mutta silloin loppui tuuli ja wene rupesi yhdessä kohden
tuutimaan ylös ja alas aaltojen päällä ja wälissä, joiden harjat ja
laaksot oliwat niin sanoakseni raswatyyniä. Jo rupesi meri lyömään
ja weri tuntui ikäänkuin myrkytettynä kiertelewän ympäri pään ja
watsan. Piti rohkaista mielensä. Keksin toimen: »tuokaa, miehet,
esiin kaikki koukut ja kääntimet.» Ruwettiin oikeen innolla meren
karjaa ahdistelemaan; kyllä miehet wähin nauruun suutansa wetiwät, ja
annettuansa koukut rihmoinensa meille meniwät kajuutaan. Mitäpä me
siitä; pääasia oli, että meillä oli jotain harrasta touhua. Onki mereen
ja rihma sen puuhaarukan päälle, joka oli weneenlaitaan pystytetty
ja jossa oli haarojen wälissä pikku kiekka rihmaa warten; sitte
kaikesta woimasta »jaakaamaan,» se on: nykäisemään kowasti rihmasta,
että koukku yhtäkkiä hyppää ylöspäin. Sitä tehtiin joku 5 minuutia,
rukkaset käsissä, ja jo alkoi tottumattomille tulla aika wari. »Jo
wähä nykäisi.» »Nostakaa heti ylös kala.» Minä lapan nuoraa kotwan
aitaa; tietäähän sen, kun on noin 150 à 200 kyynärää. Nousee turska
sywistä pesistään, kaunis kala; kitusistaan oli se kiinni. »Nyt sopii
tuoretta kalaa ruweta keittämään, pata siis tulelle.» Mutta ei mikään
kala-keitto ole niin hywä kuin hyyskän liha ja turskan maksa yhdessä.
Turska antoi palasen mahapaitaansa; se koukkkuun ja koukku taas
mereen kalaa noutamaan; kenties sattuisi hyyssä; sitte saataisiin
merimiehen kalakeitto. Eipä aikaakaan, kun kumppanini keulassa rupeaa
kalaa wetämään ylös. Pätkähti hyyssä weneen pohjaan; kirkkaat kupeet
paistawat kuin siialla. Kala oli toista kyynärää pitkä. Saatiin wielä
turska mieheen. Joka ei tahto panna koukkuun turskan mahanahkaa,
saattaa kyllä onkia sitä ilmankin; kun onki sattuu kalaparween, niin
kyllä se johonkin nykäistessä tarttuu kiinni, ja teräwä wäkä nostaa
kalan waikka häntäpuolesta. Woi saada jonkun mielenkuwauksen siitä
wilkkaasta liikkeestä, mikä mahtaa olla wesimaailmassa pohjoisessa,
kun tulee kokemaan tätä kalain paljoutta, josta ihmiset eläwät. Kun
Homerus, ennenmuinoinen runoruhtinas, lauloi merestä, sanoi hän aina
»tuo hedelmätön meri»; silloin löi ukko kiween, mutta »torkkuu joskus
mainio Homeruskin» arweli jo Horatius ja jäämeren kalastajana minä
lisään: se on tosi.
Sitte seurasi wielä yksi noita unohtumattomasti kauniita pohjan
kesäöitä, mutta se oli wiimeinen, ja kenties se sentähden olikin niin
ylenmäärin ihana. Ilmat rupesiwat tästä lähtien sateisiksi.